25.1.2011

Helvetistä taivaaseen?

Ennen 60-lukua kirjallisuudessa vielä jaksettiin hakea ihmiselolle syvempää tarkoitusta ja moraalista pohjaa. Tai uskonnollista arvolatausta, jossa yksilöt tosissaan kokivat tärkeäksi selkeyttää itselleen asemansa maailmassa.

Tämänpäivän maallistuneen ja kyynistyneen maailmankuvan rinnalla kaikki tuollainen tuntuu hieman oudolta, ehkä lapselliseltakin. Ja toisaalta myös viehättävältä ajatusmatkalta aikaan, joka ei enää palaa.

Brittiläinen Graham Greene (1904-91) kuului niihin Tammen "Keltaisen kirjaston" kirjailijoihin, jonka tuotantoa käännettiin suomeksi rivakkaan tahtiin 60-80 -luvuilla. Hän oli myös pitkään Nobelin palkintoehdokkaiden listalla, kunnes kuolema päästi hänet löyhästä hirrestä ja lukijat arvuuttelun piinasta. Tunnustusta ei milloinkaan tullut, mutta tuskin lukijoiden kestosuosikki sitä paljonkaan harmitteli.

Yksi Greenen läpimurtoromaaneista oli 1938 ilmestynyt Brighton Rock (Kiveä kovempi, 1953). Romaanista on valmistunut vastikään uusi elokuvasovitus, mikä on johtanut kustantajan ottamaan teoksesta uusintapainoksen. Elokuvan kanssa tai ilman, teos ansaitsee kyllä uudelleentulemisensa. Greenen jääkylmä rikolliskuvaus brittiläisistä pikkuhuligaaneista toimii edelleen. Päähenkilön synkeänmusta sielu yhdistettynä hänen ympärillään pyörivien ja ympäriltään hävitettävien ihmisten mielenliikkeisiin on toteutettu tarinankerronnallisesti oivasti ja lyhyttä dialogia nautinnollisesti hyödyntäen.

Taiteen maailma on kirjan ensitulemisen ajoista muuttunut huomattavan väkivaltaisemmaksi, joten siltä osin Greene ei enää hätkähdytä. Mutta romaaniin kirjoitettu katolisen uskonnon sävyttämä pohdiskelu armosta ja syntiinlankeemuksesta yllättää. Greene itse inhosi häneen lyötyä leimaa katolisena kirjailijana, mutta ei voinut olla kirjoittamatta auki ihmisen arkisen maailman ja henkisen kaipuun välistä vastakkainasettelua. Siis sitä, että väkivalta, seksi, raha ja rakkaus lämmittävät esipihat niin helvetissä kuin taivaassakin.

Näinä aikoina, kun julkisuudessa käydyt kiivaimmat debatit sivuavat uskonkysymyksiä, ei pitäisi itse asiassa lainkaan ihmetellä Greenen uutta tulemista, jos sellaisesta voidaan puhua. Romaanin päähenkilön sisällä kuplivat umpikujaan kasvatetun teinin näköalattomat vatsahapot, jotka saavat hänet päästelemään suustaan älyttömyyksiä. Mutta jossakin syvällä sykkyrässä tuntuu olevan se ihminen, joksi hän olisi voinut tulla.

Kova karamelli, Brighton Rock, hajoaa lukijan suussa ennen kuin helvetti jäätyy.

Graham Greene: Kiveä kovempi. Suom. Tauno Tainio. Tammi 2010.

13.1.2011

Elmo!

Suomalaista urheiluhulluutta - tai hulluutta yleisessä merkityksessä - on tuskin kuvattu sen paremmin kuin Juhani Peltosen kuunnelmassa Elmo (1977). Muistan vielä hämärästi ensikokemukseni kuunnelman parissa, radion totisen ulkokuoren ja sieltä kuuluvan hervottoman, räiskyvän, absurdin sanallisen ilotulituksen. Ja se oli vielä sitä aikaa, kun toosasta harvemmin tuli mitään hymyilyttävää.

Nyt uudestaan koettuna Elmo toimii edelleenkin. Peltosen verbalistiikka on ylittämätöntä ja Kainalniemen Hikeä edustaneen urheilusankarin saaga kaikkine ylilyönteineen kuin suomalainen versio Rabelais'n renessanssiajan poskettomista jättiläistaruista.

Paljossa on kiittäminen kuunnelman pääosanesittäjiä. Lyly (Jarno Hiilloskorpi) ja Immo (Kauko Helovirta) hehkuttavat Elmon sankarisuorituksia esikuvansa (Tiilikainen, Noponen) jättiläisenloikalla ylittäen. Urheiluselostajien kaikki helmasynnit (liioittelu, muiden kuin suomalaisten suoritusten väheksyntä, kansallistunteen paisuttaminen, kaunopuheisuus, huutaminen ja viisastelu) kuitataan otteella, joka puristaa mutta ei kurista. Kuten onnistuneeseen satiiriin kuuluu, jutun viisaus, jos sitä on, jää kokijan ratkaistavaksi.

Ja taas Elmo kaatuu sadan metrin pyrähdyksen, mutta nousee ylös ja voittaa olympiakultaa uudella maailmanennätyksellä. Talvikisoissa hän ottaa kullan 50 kilometrin hiihdossa, vaikka käy nokkaunille kesken kisan. Piippua mielellään polttavan urheilijan urotekoihin kuuluvat myös jalkapallon maailmanmestaruuskisojen loppuottelu Elmo vs. muu maailma, jääkiekkofinaali Kanadaa vastaan ja keihäänheiton kirkkain mitali yli sadan metrin heitolla.

Ynnä muuta. Kuten se, että Elmo ei pidä Porilaisten marssista eikä kansallislaulustamme. Voittonsa hetkellä hän haluaa mieluummin kuunnella Järnefeltin Kehtolaulun tai Lauri Pohjanpään runoon sävelletyn Kaksi vanhaa varista, Irina Milanin esittämänä. Haastattelussa hän kertoo saavutustensa sijasta omenanviljelyn salaisuuksista.

Peltonen kirjoitti parikin kappaletta näitä Elmo-kuunnelmia sekä romaaniversion samaisesta aiheesta (Elmo, 1978). Vuonna 1981 näiden pohjalta tehtiin televisioelokuva Muistoja Elmosta, joka käänsi kirjailijan hymyilevän pilkan totiseksi sormella osoitteluksi. Se oli jälkijättöistä 70-lukua, kun yhteiskunta oli rakenteellisesti mätä ja yksilö kapitalistisen logiikan vammauttama uhri. Vasta myöhemmin 80-luvulla etusormen tilalle nousi keskisormi.

Elmon kestävyyttä voi testata Ylen Elävästä arkistosta.

10.1.2011

Vihan aika

Yhdysvaltalainen taloustieteilijä, vuoden 2008 nobelisti Paul Krugman (s. 1953) on järkyttynyt, mutta ei yllättynyt Arizonan tapahtumista, joissa tunnettu poliitikko haavoittui ja lukuisia kuoli. Krugmanin mukaan yleistä poliittista ilmapiiriä Yhdysvalloissa on jo pitemmän aikaa myrkytetty retoriikalla, joka perustuu vihaan, halveksuntaan ja äärimmäisellä väkivallalla uhkailuun. Lähinnä tästä ovat olleet vastuussa äärioikeiston edustajat, mutta osasyyllisiä ovat olleet myös räväköillä otsikoilla herkutelleet tiedotusvälineet.

Parisen vuotta maata on ruokittu "teekutsu" -liikkeen kampanjoinnilla, poliitikot ja julkishallinnon virkamiehet ovat saaneet uhkauksia, radiossa ja televisiossa ihmisiä on totutettu asenteeseen, jossa toista mieltä kanssasi olevat on parempi eliminoida kuin antaa heille oikeus mielipiteeseen. "On ollut vain ajan kysymys, milloin joku siirtyy toiminnan seuraavalle tasolle. Ja nyt se tapahtui", Krugman kirjoittaa New York Timesin kolumnissaan.

Demokratiassa on Krugmanin mielestä edelleenkin tulevaisuus, mutta jos haluamme elää suvaitsevaisessa maailmassa, jonkin on muututtava, ja pian. Hänen syyttävä sormensa osoittaa republikaanisen puolueen suuntaan, jonka on otettava vastuu tapahtuneesta. Kysymys ei ole ainoastaan yhden häiriintyneen yksilön mielenpurkauksesta vaan retoriikasta, joka ruokkii tietynkaltaisten ihmisten hulluja fantasioita.

Arizona on kaukana meistä, mutta vihan aika ei. Se on myös täällä. Huippupoliitikkojemme henkeä uhataan netissä, seksuaalivähemmistöihin kohdistetaan fyysistä ja henkistä väkivaltaa, maahanmuuttajia mukiloidaan... Oireellista, että kansanedustajan ammatti on viimeisimmän kyselyn (Iltalehti 29.12.) mukaan "inhokkiammatti" yhdessä puhelin- ja ovelta ovelle -myyjän kanssa.

Arizonan tapahtumat näyttävät, miten käy, kun poliittinen ja julkinen puhe löytävät toisensa. Ihmisiä kuolee.

7.1.2011

Pienet sanat, väärät sanat...

Mark Twainin klassikko Huckleberry Finnin seikkailut (1884) on aiemminkin törmännyt sensoreihin, ja nyt taas. Kirjan viimeisimpään painokseen sanan "neekeri" (nigger) tilalle on pistetty "orja" (slave). Muutokset tehnyt ediittori perustelee tekemisiään sillä, että kun poliittisesti epäkorrekti sana on poistettu teoksesta, useimmat koulujen ja yliopistojen opettajat voivat liittää sen taas lukulistoille, joista se oli N-sanan takia karkotettu.

Näin on siis mahdollista puuttua, vuosikymmentenkin takaa, joidenkin romaanihenkilöiden siivottomaan kielenkäyttöön. Samaa metodia on Yhdysvalloissa jo aiemmin toteutettu John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä ja Harper Leen Kuin surmaisi satakielen romaanien kohdalla. Obaman hallitsemassa maassa on joidenkin mielestä vain afroamerikkalaisia henkilöitä - ja ehkä orjia.

New York Timesiin asiasta raportoinut kritiikko muistuttaa lukijoiden mieliin myös ne kerrat, kun Joseph Conrad on ollut joillekin liian kolonialistinen tai Hermann Melville turhan nirso naishahmojen kuvaamisen kanssa. Joten nekin saivat väistyä suuremman yleisön ulottuvilta. Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas on niin ikään kokenut kovia. Jopa Raamatusta on ryhdytty jossakin vaiheessa poistamaan liikaa seksiä ja väkivaltaa.

Muutama vuosi sitten eräs brittiläinen teatteriryhmä muutti Victor Hugon romaaniin pohjautuvan näytelmän alkuperäisen englanninkielisen nimen The Hunchback of Notre Dame ("Notre Damen kyttyräselkä") muotoon the Bellringer of Notre Dame ("Notre Damen kellonsoittaja"). Perusteluna oli se, että ihminen, jolla on jokin vamma, voi kokea tulleensa loukatuksi.

Sensuuri saattaa näin iskeä yllättäen tai ilmeisesti aivan minne vain, mistä syystä ja kenen toimesta tahansa. Pohjimmiltaan kysymys on, kuten lehden kriitikko huomauttaa, siitä, että sensuroijat asettavat itsensä kuluttajan yläpuolelle. He tietävät paremmin, mikä on hänelle hyväksi ja mistä tämä saattaa pahoittaa mielensä.

Korviini kantautuu kaikuja siitä keskustelusta, jota meillä käytiin menneen joulun alla. Joulujuhlien uskonnollisesta viitekehyksestä, lauluista, näytelmistä ja leikeistä jotkut olivat löytäneet muita uskontokuntia ja kulttuureja loukkaavaa materiaalia. Suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon nimissä näitä taidettiin sitten joillakin paikkakunnilla ja tahoilla jättää pois tai muunnella.

Näinhän se käy. Kuin itsestään ja kovin huomaamatta olemme tilanteessa, jossa sensuuri muuttuu itsesensuuriksi. Silloin tosin on jo myöhäistä. Asiakas oli oikeassa ennen kuin tiesikään.

6.1.2011

Miksi Stieg Larsson on niin suosittu?

The New Yorker -lehden kriitikko Joan Acocellalla on ongelma, joka koskee Stieg Larssonin romaanien suosiota. Niitä on nyt myyty yksistään Yhdysvalloissa yli 14 miljoonaa kappaletta, mutta kukaan ei tunnu osaavan antaa kriitikkoa tyydyttävää syytä siihen, miksi Larssonia halutaan tai edes kannattaa lukea.

Acocella käy artikkelissaan lyhyesti läpi Larssonin teosten kustannushistorian kaikkine kimurantteine yksityiskohtineen, miten ensimmäinen kustantaja palautti käsikirjoituksen lukemattomana takaisin ja kuinka teokset ilmestyivät vasta siinä vaiheessa, kun kirjailija oli jo kuollut. Kiistat kustannus- ja perintöoikeuksista kerrotaan myös ja arvuutukset siitä, kuka lopulta kirjoitti Larssonin nimiin laitetut teokset, oliko se puoliso vai kustannustoimittaja.

Larssonin trilogian tie angloamerikkalaisille markkinoille ei ollut helppo. Hätäisesti tehty käännös ensimmäisestä osasta sai Englannissa ja Amerikassa hylkäävän päätöksen seitsemältä tai kahdeksalta eri kustantajalta. Vasta voimakkaasti muokattu versio kelpasi kustantajille, ja lopulta myös lukijoille.

Acocellan puolesta Larssonin kaikkia teoksia olisi saatu editoida vieläkin enemmän. Niissä on mukana äärettömän tylsiä ja kohtuuttoman pitkiä jaksoja, joissa ei tapahdu mitään. Tarpeettomat yksityiskohdat, surkeat vitsit, onneton dialogi ja kielen vivahteettomuus tekevät lukemisesta piinaa. Pisteenä iin päällä on trilogian päähenkilö, Mikael Blomkvist, jonka epämaskuliinisuus, aloitteettomuus ja yksiulotteisuus katkaisevat Acocellan mielestä selän koko trilogialta.

Kirjoista sovitetut elokuvat onnistuvat sen sijaan Acocellan mukaan varsin hyvin. Saadakseen massiiviset kirjat mahtumaan säädyllisen elokuvan mittoihin käsikirjoituksiin on jouduttu puristamaan vain kirjojen ydin. Näin mukaan on onnistuttu mahduttamaan kaikki oleellinen, ja vain se.

Acocellalle parasta Larssonin kirjoissa on tarina. Kertojana tämä ei ole hääppöinen, mutta tarinan kuljettajana sen sijaan samaa luokkaa kuin vaikkapa Alexandre Dumas vanhempi, johon myös Vargas Llosa on aiemmin Larssonia verrannut. Eli kirjoissa on mukana sopiva annos jännitystä, seksiä, vastenmielistä väkivaltaa ja yhteiskunnallista paatosta.

Kirjojen suosiota selittää myös Lisbeth Salander, taistelija ja soturi, joka vertautuu Lara Croftiin ja muihin miehiseen seksuaalifantasioihin aktiivisesta amatsoonista. Salanderin ympärille Larsson on rakentanut teknologisen todellisuuden, johon nykylukijan on helppo sekä samaistua että ihailla sen valjastamista rikosten selvittämiseen. Ehkäpä kirjoihin kätkeytyvässä anarkistisessa yhteiskuntakritiikissä on myös se jälkimaku, josta niin monet pitävät.

Tyydyttävää vastausta Larssonin kirjojen suosioon Acocella ei pysty antamaan. Populaarikulttuurin markkinoilla hysteria Larssonin kirjojen ympärillä kuulunee samaan mysteerien sarjaan kuin DaVinci-koodi, Harry Potter ja lady Diana.

Joan Acocella (s. 1945) on The New Yorker -lehden tanssikriitikko.

Translate