Coleman Silk on Yhdysvaltojen itärannikolla sijaitsevan pienen yliopiston
klassisten kielten professori. Kun hänen muisnaiskreikan kirjallisuuden
johdantokurssiaan on käyty muutaman viikon ajan, Silk huomaa, että kurssin
aloittaneiden neljäntoista opiskelijan joukosta puuttuu vielä kaksi, joita hän
ei ole tavannut. Kurssia on sentään käyty jo viisi viikkoa ja Silk mielellään
opettelee tuntemaan opiskelijansa nimeltä.
Joten, avatessaan jälleen luentoaan kuudennella viikolla, hän toteaa, että
samat kaksi opiskelijaa ovat edelleen poissa. Hän kääntyy muiden opiskelijoiden
puoleen ja kysyy: "Tunteeko kukaan teistä näitä ihmisiä? Onko heitä
olemassa vai ovatko he kummituksia?"
Myöhemmin samana päivänä hän joutuu dekaanin puhutteluun vastaamaan
rasismisyytöksiin. Silkin kysymys oli kulkeutunut poissaolevien opiskelijoiden
korviin, ja nämä sattuivat olemaan mustia. Joskus aiemmin termiä
"kummitus" oli käytetty mustia halventavassa merkityksessä. Dekaanin
syytöksiin Silk vastaa raivokkaasti:
"Minähän viittasin heidän mahdolliseen ektoplasmaluonteeseensa. Eikö
se ole selvää? Nuo kaksi eivät olleet läsnä yhdelläkään luennolla. Muuta en
heistä tiennyt. Minä käytin sanaa spook ja käytin sitä sen tavallisessa,
ensisijaisessa merkityksessä: "kummitus" eli aave tai haamu. Minulla
ei ollut aavistustakaan siitä minkä värisiä nuo kaksi saattaisivat olla...
Rasismista syyttäminen on kestämätöntä. Se on järjenvastaista."
Tämä Philip Rothin romaanista Ihmisen tahra (2003) löytyvä
tarina tuli mieleeni, kun muutama viikko sitten luin iltapäivälehdistä
historioitsija Teemu Keskisarjaa koskevaa kohua.
Keskisarjalta oli kysytty erään suurta Pohjansotaa käsitelleen yleisöluentonsa
(14.1.) päätteeksi, pitääkö paikkaansa, että 1700-luvulla Suomesta vietiin
Venäjälle asukaslukuun suhteutettuna enemmän orjia kuin Afrikasta Amerikkaan.
Keskisarja myönsi näin olevan ja tokaisi vastauksensa päätteeksi: "Eli
siinäkin mielessä on aika naurettavaa nyyhkiä, että Suomella olisi jotakin
kiitollisuudenvelkaa afrikkalaisille neekereille Ranskan ja Englannin ja Saksan
kolonialismista."
Tästä meni aikaa pari viikkoa, kun toinen paljon julkisuudessa ja niin ikään
palkittu historioitsija, Jussi Jalonen, litteroi
Keskisarjan kommentin Twitteriin, josta se lähti muiden jakamana kulkemaan
pitkin ja poikin someraittia. Jalonen monien muiden tutkijoiden kanssa oli
ärtynyt Keskisarjan esittämistä luvuista, jotka olivat hänen mukaansa
virheellisiä ja tulkinnat niistä harhaanjohtavia: "Afrikasta
kuljetettiin 1700-luvun puolivälistä alkaen vuoteen 1860 asti keskimäärin 70
000 orjaa Atlantin yli vuosittain, siis 10% koko maanosan väestöstä, vuoden
1700 arvion mukaan." (---) "Keskisarjan siteeraamien Vilkunan
lukemien mukaan Suomesta siepattiin isonvihan aikana 5% osuus väestöstä
orjiksi. Hän siis antaa yleisölleen erheellistä tietoa."
Jalonen vertailee tämän jälkeen seuranneessa
tviittiketjussaan orjakaupan pitkäaikaisvaikutuksia Suomessa ja Afrikassa.
Keskisarjan hän toteaa uhranneen itsensä historian "halvalle
populismille", ja on hämmentynyt paitsi n-sanan käytöstä myös yleisön
aplodeille Keskisarjan reippaan vastauksen päätteeksi. "Selvästikin
Keskisarja onnistui koskettamaan jotain herkkää kohtaa kaakkoissuomalaisessa
kuulijakunnassaan."
Muutama päivä tästä ja Helsingin Sanomat teki
asiasta uutisen ja sai pääpahiksen puhelinhaastatteluun,
jossa tämä totesi puhuneensa spontaanisti ja tarkoituksena "oli vain
osoittaa, kuinka Suomi kärsi orjuudesta hetkellisesti 1700-luvulla".
Keskisarjan mielestä häntä on tulkittu tarkoituksellisesti väärin. N-sanaa hän
toteaa käyttäneenä historiayhteyteen liitettynä, ei aikalaisista. Kuin
kovapäisistä taparikollisista kovapäisimpänä Keskisarja päättää keskustelun
lyhyeen: ”Ja aion käyttää vastaisuudessakin menneistä vuosisadoista
neekeri-sanaa, vaikka häkki heilahtaisi. Ei kiinnosta pätkääkään somessa
mielensäpahoittelut.”
Asiat eivät jääneet tähän. Ilta-Sanomissa Keskisarja vuodatti
kohta "vitutustaan" kertoen, että hän menetti "internetin
höpöjuttujen ja ilkeiden valheiden vuoksi" vapaaehtoishomman juniorien
jalkapallojoukkueen valmentajana. Hän oli kuulemma esiintynyt "seuran
arvojen vastaisesti".
Ei kyseinen menetys ollut Keskisarjankaan mielestä kummoinen, eikä hän halua
uhriutua, mutta se herätti hänet pohtimaan "mitä minua suuremmat sielut,
oikeasti tärkeät ihmiset joutuvat kokemaan tässä pahassa ja pähkähullussa
ajassa". Hieman kuin Coleman Silk Rothin romaanissa Keskisarja ihmettelee,
kuinka kukaan selväjärkinen voi edes kuvitella, että historioitsija vihaisi
nykyajan kansanryhmiä.
Rothin romaanin protagonisti Coleman Silk joutuu kohun seurauksena eroamaan
ja ajautuu kohta uusiin ongelmiin Yhdysvaltoja 90-luvun lopulla pyyhkineen
uusmoralistisen aallon myötä. New York Timesissa aikoinaan ilmestyneen arvion mukaan Rothin romaani on kuvaus siitä,
miten yleinen mielipide, tai Zeitgeist, ajan henki muokkaa ja saattaa
jopa tuhota yksilön elämän. Samalla se on kirjailijan amerikkalaista
lähimenneisyyttä ruotivan romaanitrilogian - Amerikkalainen pastoraali, Mieheni
oli kommunisti - päätösosa, jossa lukijaa on kuljetettu 50- ja 60 -lukujen
poliittisesta radikalismista ja rotulevottomuuksien kautta poliittiseen
korrektiuden aikaan, jolloin kovin vähän, jos mikään, on muuttunut.
Tänään, parikymmentä vuotta myöhemmin, on helppo huomata, miten lähellä
romaanissa kuvattuja asioita olemme myös Euroopassa, ehkä kiinteämmin,
konkreettisemmin ja kohtalokkaammin kuin vuosituhannen alussa, kun Ihmisen
tahra myös suomeksi julkaistiin. Yhteiskunnallinen
moraalikoodisto on muutoksessa ja elämme eräänlaista "uhriutumisen
kulttuuria", jossa vaikuttavat tahalliset tai tahattomat alistettujen
ryhmien loukkaukset (nk. mikroaggressiot), fyysisten tai henkisten turvallisten
tilojen luominen itsensä uhatuiksi tunteville, ahdistavista tunnetiloista
varoittaminen tai maalittaminen eli joukkopaheksunnan osoittaminen, usein
sosiaalista mediaa hyödyntämällä. Hyvää tarkoittavat teot kulkevat kuin
käsikynkkää pahojen kanssa.
Mutta kun tahra tulee iholle, se ei lähde helpolla pois.
Coleman Silkin tapauksessa rasismista syyttäminen oli sikäli erikoista, että
hän oli perimältään afroamerikkalainen. Tätä ei vain kukaan tiennyt, koska Silk
oli tämän peittänyt ja halunnut raisismin pelossa assimiloitua valkoiseen
valtaväestöön. Tulevaisuus olisi hänen yksin, ei rotusortoa harjoittavan
yhteiskunnan hänelle määräämä. Vähänpä tiesi.
--
Philip Roth: Ihmisen tahra. Suomentanut Kristiina Rikman. WSOY 2003.
Hyvä Pekka! Täyttä asiaa ja olen niin onnellinen,että tuot esiin juuri Ihmisen tahran, jonka tänään listasin sielukirjoihini. Meille kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa ja joskus se voi olla kiinni vain yhdestä sanasta. Linkitän tämän omaan vanhaan arviooni.
VastaaPoistaKiitos, Leena, kommentistasi! Roth on myös yksi minun lempikirjailijoistani. Ihmisen tahra tuli mieleeni, kun luin Keskisarjaan liittyvää tapausta. Hämmentävää yhtäläisyyttä. Parikymmentä vuotta sitten naureskelimme jenkkien uusmoralismille, mutta nyt näyttää toiselta, kun itse parhaillaan elämme sitä.
Poista