Epidemiakirjallisuutta (7)

Gabriel García Márquezin modernissa klassikkoromaanissa Rakkautta koleran aikaan (1985) tautiepidemia vertautuu tapaan, jolla rakkaus ja rakastuminen ottaa ihmisen otteeseensa ja vie tämän hulluuden partaalle.

Toisin kuin kolera, rakastuminen ei, ainakaan useimmiten, aiheuta oksentelua, pahoinvointia, lihaskramppeja ja ripulia. Kaupungistumisen ja väestön keskittymisen myötä 1800-luvulla kolera vei mukanaan satojatuhansia ihmisiä Aasiassa, Amerikassa ja Euroopassa. Yksistään Lontoossa kolera tappoi 1848-49 53 000, Pariisissa puolen vuoden aikana 19 000. Suomessa pahin epidemia koettiin 1850-luvulla, jolloin koleraan menehtyi yli 3 000 henkeä.

Vuosia kestäneistä epidemiaryppäistä pitkäkestoisimpia oli Intiaa, Arabiaa ja Pohjois-Afrikkaa toistakymmentä vuotta riivannut bakteeri, jonka uhriluku yksistään Egyptissä oli muutamassa kuukaudessa yli 34 000. 1900-luvulle tultaessa kolera alkoi menettää otettaan, mutta yksittäisiä epidemioita koettiin 60- ja 70-luvuilla vielä niin Aasiassa kuin Afrikassa. 2000-luvulla koleratapausten kasvu on keskittynyt Afrikkaan.

Sittemmin kolera on jokseenkin hävinnyt kehittyneistä maista, mikä johtuu parantuneesta yleishygeniasta sekä tehokkaasta hoidosta. Hoitamattomana kolera saattaa johtaa kuolemaan muutamissa tunneissa, joten leikin asia ei tämäkään ihmiskuntaa edelleen niittävä tauti ole.

Eikä parane leikkiä rakkaudellakaan. Márquezin romaani on kertomus vuosikymmeniä kestävästä rakkaudesta, intohimosta, viettien voimasta ja pakonomaisesta takertumisesta toiseen ihmiseen. Tarinan taustalta löytyy kirjailijan omien vanhempien tarina, mutta reaalitodellisuus ei tietenkään voi antaa maagiselle realismille kuin haljun viitekehyksen. Márquezin käsittelyssä kahden ihmisen tarinasta, tai ehkä paremminkin triangelidraamasta, kehittyy tunteilla, sanoilla ja tarinoinnilla yliviritetty rypälepommi, joka osuu kohteeseensa ja vähän sen vierellekin.

Thomas Pynchon, toinen sanojaan ja sivujaan säästämätön, korosti arviossaan (1988) Márquezin romaanin vallankumouksellisuutta. Tässä kertomus, joka uskalsi 60-luvun hippiaatteen jälkeisillä vuosikymmenille tarjota taas aiheeksi ikuista rakkautta ja vieläpä siten, että se kokee täyttymyksensä vasta vanhuuden kuivattamien vartaloiden ja ajan ohentamien ihojen kosketuksissa. Kysymys ei siis ole mistään nuoresta lemmestä, vaan siitä itsestään, suurella kirjaimella. Monelta tämä olisi voinut mennä pieleen (ja monella varmasti menikin), mutta Márquezin tekninen taituruus saa Pynchonin ihastuksesta polvilleen. "Hän kirjoittaa kiihkeän kontrolloidusti, seesteisen hallitusti", Márquezin tyyli on saavuttanut tason, missä "se on samaan aikaan klassista ja tunnistettavaa, kirkasta ja puhdasta", jossa kuljetaan sujuvasti korkeasta tyylistä matalaan, naurusta itkuun ja reaalimaailmasta fabulointiin.

Tarina sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan maahan, jonnekin Karibian alueelle. Eteläisen Amerikan maisemissa kaupungin silmäätekevien kaunotar rakastuu tulisesti hänelle epäsopivaksi katsottuun mieheen. Naisen isä pyrkii kaikin keinoin estämään nuorten onnen, ja onnistuukin siinä. Fermina Daza lähetetään kauaksi pois, ja kun tämä aikanaan palaa takaisin, rakkaus on muuttanut muotoaan. Aiemmin hänen päivänsä runoilla ja tulisilla viesteillä, ja yöt kaipuulla täyttänyt Florentino Ariza tuntuu nyt vain vastenmieliseltä. Fermina nai säätyään vastaavan ja elää hänen kanssaan, kunnes kuolema heidät erottaa. Mutta rakkaus ei kuole, ja 51 vuotta, yhdeksän kuukautta ja neljä päivää Ferminan ja Florentinon erosta, kohtalo saattaa heidät taas yhteen.

Kuten tarinasta voi päätellä, ja kuten Pynchon omassa luennassaan Márquezin romaanista toteaa, kyseessä on lajityyppien sekamelska: romanssia, saippuaoopperaa, erotiikkaa ja vielä ripaus yhteiskunnallisuutta. Mutta kertomukseen ja kerrontaan kätketyt varjot ja vaarat vievät kokonaisuutta pitemmälle, ja ehkäpä vieläkin syvemmälle ihmismielen viidakkoon tai kauemmaksi alajuoksua ohittaen läheltä, mutta kuitenkin riittävän kaukaa Sadan vuoden yksinäisyyden (1967) ja miljoonille lukijoille tutuksi tulleen kuvitteellisen kylän, Macondon.  

Kolera Márquezin romaanissa on läsnä, joskin romaanin kokonaisuudessa kuitenkin kuin taustalla. Se jättää "sinisiä läikkiä" uhriinsa, joka "neljän päivän päästä" tukehtuu kuoliaaksi "valkeaan ja rakeiseen oksennukseen". Kolerasta tulee Fermina Dazan lääkäri-puolisolle, Juvenal Urbinolle pakkomielle. Hän jatkaa siitä, mihin hänen isänsä joutui taistelunsa tautia vastaan jättämään.  Saapuessaan kaupunkiin ensimmäisen kerran Juvenal "haistoi jo merellä kauppatorin lemun ja näki rotat avoviemäreissä ja lapset kieriskelemässä alastomina katujen lätäköissä". 

"Kahden ensimmäisen koleraviikon aikana kirkkomaa täyttyi yli äyräiden, eikä kirkoissa ollut ainoatakaan vapaata paikkaa siitä huolimatta että useiden nimettömien merkkihenkilöiden madonsyömät jäännökset oli viety yhteishautaan."

"Santa Claran luostaripiha täyttyi hiekkakäytäviään myöten kolmannella viikolla, ja oli välttämätöntä järjestää kalmistoksi nunnakunnan vihannespuutarha joka oli kaksi kertaa isompi. Sinne kaivettiin syviä kuoppia joihin haudattiin kolmessa kerroksessa, pikaisesti ja ilman arkkuja, mutta niistäkin oli luovuttava koska paisunut maa muuttui erääänlaiseksi pesusieneksi josta tirisi joka askelella punertavaa ja löyhkäävää nestettä."

Taistelussaan koleraa vastaan Euroopassa opiskellut tohtori yrittää vaikuttaa viranomaisiin, jotta vanhentuneista hoitokeinoista luovuttaisiin, kaupungin avoviemärit katettaisiin ja jätteet johdettaisiin jonnekin muualle kuin kauppatorin viereen ja ihmisten ulosteet pois auringonpaisteesta. Vesijohdon rakentaminen kaupunkiin olisi jo utopiaa, mutta edes toukkia täynnä olevien vesisäiliöiden puhdistaminen saattaisi auttaa. Torilla ihmiset parveilivat rottien, koirien ja korppikotkien kanssa sinne viskattujen teurasjätteiden, pilaantuneiden sisälmysten, irtileikattujen päiden ja eläinten haaskojen keskellä. 

Tohtorin aktiivisen valistuskampanjan ansiosta kolera katoaa kohta. Mutta rakkauden tauti vie lopulta myös tohtori Urbinon. Kun epidemia on saatu kuriin, hän on "siipirikko, typertynyt ja hajallaan". Kohtaaminen Fermina Dazan kanssa on aiheuttanut ensioireita ja saanut hänet polvilleen.

Rakkautta koleran aikaan viittaa nimessään konkreettisesti kyseiseen tartuntatautiin. Mutta sanan etymologiasta juontuu koleerinen ihmistyyppi, joka kreikkalaisten uskomusten mukaan kärsii liialllisesta sapen kertymisestä elimistöön, mikä puolestaan tekee ihmisestä raivoisan. Ja sitähän nämä koleran varjossa elävät ihmiset Márquezin romaanissa ovat: raivoisia, hurjia, riitaisia, ärhäköitä, intohimoisia. Heillä on täysi työ selvitä kuolemantaudin ja pahimmassa tapauksessa yhtä kohtalokkaasti päättyvän, epäonnistuneen itsehillinnän kurimuksessa. Ja tästä koleran "muodosta" romaanissa on kyse, enemmän kuin mistään muusta.

Kirjallisuutta tehdään kirjallisuudesta, eikä Márquezin kirjallinen tuotanto muodosta tästä poikkeusta. Jos Márquezin lapsuudessa isoäidin suusta kuullut mielikuvitukselliset, pelottavat ja oudot tarinat olivat niitä, joilla tarinankertojia tehdään, kirjoitetun muodon malli löytyi Cervantesin, Faulknerin, Hemingwayn ja ennen kaikkea Kafkan kautta. Jälkimmäisen vaikutusta kirjailija on painottanut useissa yhteyksissä. Kafkan Muodonmuutos teki hänestä kirjailijan. Kun kertojan ääni ja asenne on tarpeeksi vakuuttava, kysymykset siitä, mikä on mahdollista ja todennäköistä unohtuvat.

--

Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan. Suom. Matti Brotherus. WSOY 2020 (1988).

Epidemiakirjallisuutta (6)

Kreikkalaisessa tarustossa Nemesis on jumalallisen koston valtiatar, jonka tehtävänä on huolehtia siitä, että elämässä säilyy onnen ja epäonnen tasapaino. Ylimielisyys, hybris nostattaa tämän jumalten hämärän voiman ja pistää puntit tasoihin. Siksi ei parane uhmata jumalia tai herättää heissä kateutta.

Philip Rothin viimeiseksi jääneessä romaanissa Nemesis (2010) jumalten viestintuojana tai kohtalon välikappaleena, tuhon keihäänä, toimii parikymppinen leikkikentän ohjaaja Bucky Cantor, joka kesällä 1944 Yhdysvaltojen Newarkissa joutuu silmäkkäin polio-epidemian kanssa. Kaikki alkaa äkillisesti, kun kesän ensimmäinen poliotapaus todetaan kaupungin köyhältä italialaisalueelta, josta se kohta leviää muihin kaupunginosiin. Kuukauden päästä tautitapauksia on jo nelisenkymmentä.

Newarkissa polio oli tuolloin harvinainen, mutta tuttu vieras. Edellinen paha epidemia oli ollut 1916, jolloin kaupungissa oli tartuntatapauksia tuhatkunta ja kuolleita yli 300. Lähiseuduilla sairastuneiden määrä ylitti 27 000 ja tautiin menehtyi lähemmäs 6 000. Mutta nyt polio oli siis saapunut takaisin. Vanhempia kehotettiin "tarkkailemaan lasten vointia ja ottamaan yhteyttä lääkäriin, jos lapsella oli sellaisia oireita kuin päänsärkyä, kurkkukipua, pahoinvointia, niskan jäykkyyttä, nivelsärkyä tai kuumetta."

Kulkutautina polio oli dramaattinen erityisesti siinä, että se tuntui tarttuvan tehokkaasti lapsiin. Jos tauti ei tappanut, se jätti usein uhrinsa pysyvästi rammaksi. Osa sairastuneista joutui eliniäksi hengityslaitteeseen, "rautakeuhkoon". Polioon kehitettiin rokote 1954, mutta niin 40-luvun Newarkissa kuin muuallakin maailmassa tauti herätti huolta ja pelkoa. Tuntui siltä, että polio, tai lapsihalvaus, kuten sitä nimitettiin, saattoi iskea kehen tahansa, jopa aikuisiin. Näistä tunnetuin uhri oli myöhemmin presidentiksi noussut Franklin D. Roosevelt, jonka oletetaan saaneen tartunnan lapsuutensa partioleiriltä.

Epätietoisuus taudin saamisesta johti monenlaisiin kuvitelmiin tehokkaista estotoimenpiteistä. Lapsilta kiellettiin pääsy puistoihin, pelikentille tai elokuvateattereihin, bussimatkat olivat kiellettyjä, samoin yleisten käymälöiden käyttö tai kulauksen ottaminen kaverin limsapullosta. Kylmää tuli välttää, hikoilua, leikkimistä vieraiden lasten kanssa, kirjastossa käyntiä, ruuan ostamista katukauppiaalta tai ruuan syöntiä ennen käsien huolellista pesua.

"Parhaana suojana poliota vastaan pidettiin, jos lapsi pääsi kokonaan pois kaupungin kuumuudesta ja kesäleirille vuoristoon tai maaseudulle." 

Rothin pienoisromaanissa polio toimii kuvitteellisen tarinan tosipohjaisena kehyksenä. Tapahtumat kulkevat vääjäämättä, antiikin tragedian tavoin kohti katastrofia. Romaanin keskushenkilö pyrkii pitämään ohjaksista kiinni takertuen rooliinsa lasten valmentajana, ohjaajana ja kaitsijana. Epidemian alkaessa hän lohduttaa vanhempia ja valaa näihin uskoa:

"Te ette saa antaa huolen ettekä pelon kalvaa itseänne. Tarkeintä on, ettei tämä pelkobasilli tartu lapsiin. Kyllä tästä selvitään, uskokaa pois. Tehdään kaikki parhaamme ja pysytään rauhallisina ja suojellaan lapsia niin hyvin kuin vain voimme, niin kyllä tästä yhdessä selvitään..."

Kun sairastuneiden lasten määrä alkaa kasvaa, Bucky saa päälleen epätoivoisten vanhempien syytökset: "Annatte heidän riehua riehua kuin elukat siellä leikkikentällä - ja sitten ihmettelette, miksi he saavat polion! Teidän takianne! Tuollaisen piittaamattoman, vastuuttoman idiootin takia!"

Huhupuheet taudin levittäjistä vellovat. Syyllisiä ovat milloin köyhistä italialaiskortteleista saapuvat rettelöitsijät, milloin värilliset siivoojat, jotka toivat poliobasillit slummeista. Joku arvelee, että kädestä käteen kulkeva paperiraha levittää tautia. Tai että polio etenee postin mukana. Mutta minkäs teet, "ei kai postia voi jakamattakaan jättää? Koko kaupunkihan siitä seisahtuisi". Kun tilanne äityy lopulta pahaksi, keksitään viimein, että polio leviää kaupungissa siellä asuvien juutalaisten takia. Siksi juutalaiset tulisi eristää...

Epidemian alkuvaiheessa kaupungin viranomaiset harkitsevat leikkikenttien sulkemista. Mutta pormestari "ei halunnut turhaan sotkea Newarkin poikien ja tyttöjen kesää" ja päätti vielä odottaa asian kanssa. Sen sijaan avattiin kampanja "Kärpäselle kyytiä", jonka tarkoituksena oli estää sairauksia levittäviä kärpäsiä tunkeutumasta sisälle koteihin. "Hygieniatarkastajat" jakoivat ilmaisia kärpäslätkiä asuinalueille ja tarkistivat, että roskat ja jätteet oli kerätty kaduilta pois. Pormestari vakuutti, että "raitis ilma ja auringonpaiste ovat tärkeimmät aseet, joilla tauti eliminoidaan... pitäkää päänne kylmänä... lätkikää armotta kärpäsiä. Kärpästen aiheuttamaa pahaa ei voi yliarvioida".

Suurimman ahdistuksensa hetkillä Bucky saa tukea morsiamensa lääkäri-isältä, joka huomauttaa polion olevan seurausta viruksesta, ei poikien pallopeleistä. Leikkivistä lapsista vain pieni osa sairastuu ja heistäkin vain vähäinen osa kaikkein vakavimpaan polion muotoon. "Siksi onkin tärkeää olla liioittelematta vaaraa ja jatkaa normaaliin tapaan. Sinun ei tulisi tuntea syyllisyyttä mistään."

Mutta edelleen lapset Buckyn ympärillä sairastuvat. Uusia tapauksia ilmenee päivittäin ja epätoivoiset ajatukset hyökyvät päälle:

"Kaikki ovat lapsia, ja koska polio jahtaa lapsia, se pyyhkäisee tämän paikan läpi ja tuhoaa heidät kaikki. Aina kun aamulla tulen paikalle, muutama lisää on kadonnut... Kulmakunta on tuhoon tuomittu. Yksikään lapsista ei selviä vahingoittumattomana, selvinneekö edes hengissä."

Buckyn ystävät ovat kaikki Euroopassa taistelemassa vapauden puolesta natseja vastaan. Heikko näkö oli esteenä sille, että häntä ei mukaan joukkoihin huolittu, mistä Bucky tuntee syyllisyyttä. Kun polio alkaa tehdä tuhojaan kotimaisemissa, hänen voimattomuuden ja hyödyttömyyden tunteensa kasvavat. Uutiset Normandian maihinnoususta ja taisteluista Euroopassa korvautuvat kohta uutisilla kotirintamalla käynnissä olevasta sodasta:

"... uusien tapausten lukumäärä oli aina korkeampi kuin edellisenä päivänä. Lukujen vaikutus oli tietenkin lannistava ja pelottava ja tuskastuttava. Sillä nämä eivät olleet niitä persoonattomia lukuja, joita oli totuttu kuulemaan radiosta tai lukemaan lehdestä, niitä lukuja joilla ilmaistiin talon osoite tai ihmisen ikä tai kenkien hinta. Nämä hirvittävät luvut kuvasivat kauhistuttavan taudin etenemistä ja niiden vaikutus Newarkin kuudellatoista asuinalueella vastasi oikean sodan kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneiden lukumäärien vaikutusta. Sillä oikeaa sotaa oli tämäkin, sotaa verilöylyineen, raunoineen, tuhoineen ja kirouksineen, sotaa ja sodan tuomaa hävitystä - sotaa Newarkin lapsia vastaan."

Päästäkseen pakoon yhä pahenevaa tautitilannetta Bucky ottaa vastaan lasten uimaohjaajan pestin rannikolla. Leirillä on myös hänen ystävättärensä, jonka kanssa he suunnittelevat tulevia häitään. Mutta polio saavuttaa Buckyn myös täällä. Yksi lapsista alkaa saada oireita, oksentelua, päänsärkyä, kuumeilua ja jalkojen halvaantumista. Kohta sairastuneita alkaa olla muitakin. Leiri päätetään sulkea.

Vielä oireettomana Bucky menee poliotestiin, missä testi osoittautuu positiiviseksi. Parin viikon jälkeen tauti puhkeaa myös hänellä:

"Ja lopulta jylläys alkoi - hirvittävä päänsärky, hervottomaksi vievä väsymys, ankara pahoinvointi, korkea kuume, sietämätön lihassärky, ja kun vielä kaksi vuorokautta oli kulunut, halvaus."

Lopulta Bucky selviää poliosta, käy läpi ankarat hoidot, mutta pääsee sodan jo päättyessä viimein sairaalasta, "epämuotoisena ja runneltuna". Myöhemmin hän saa töitä postista ja tulee jotenkin toimeen saamallaan valtion palkalla.

Rothin romaanin varsinainen tematiikka - omien valintojen, sattuman tai kohtalon merkitys ihmisen elämään - kirjoittautuu auki romaanin lopussa, jossa paljastuu romaanin kertojan yhteys tarinan päähenkilöön. Itsekin lapsena polion sairastanut kertoja tapaa Buckyn vuonna 1971, fyysisesti rampautuneena ja henkisesti katkeroituneena. Keskustelu tämän kanssa paljastaa "häpeän lannistaman" ihmisen, joka tuntee olevansa vain "miehen tyhjä kuori". Bucky katsoo olevansa syyllinen polion tartuttamiseen. Hän näkee itsensä taudinkantajana, joka kulki kuin "leikkikentän Lavantauti-Mary" lasten keskuudessa altistaen nämä taudille.

Buckyn yhteenveto omasta elämästään on lohduton:

"Jumala tappoi äitini synnytykseen. Jumala antoi minulle isäksi varkaan. Kun olin vähän päälle kahdenkymmenen, Jumala antoi minulle polion, jonka minä puolestani annoin yli kymmenellle lapselle, ehkä vieläkin useammalle..."

Kertojalle Bucky oli joskus esikuva ja ihailun kohde. Nyt tästä on tullut katkeroitunut, omaan kohtaloonsa käpertynyt raajarikko, joka ei kyennyt koskaan ajattelemaan elämäänsä muuna kuin sarjana onnettomuuksia ja vääriä valintoja.  

"Hänen on löydettävä välttämätön syy tapahtumille. Epidemia riehuu, ja hän tarvitsee sille syyn. Hänen on kysyttävä miksi. Miksi? Miksi? Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on järjetöntä, satunnaista, mieletöntä ja traagista. Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on monistuva virus. Sen sijaan hän etsii epätoivoisesti syvempää syytä, tämä marttyyri, tämä maanikko, joka kyselee miksi, ja löytää syyn joko Jumalasta tai itsestään tai, mystisesti, salaperäisesti, niiden kauhistuttavasta sulautumisesta yhdeksi ja samaksi tuhoajaksi."

Nemesis kuuluu Rothin myöhäiskauden tuotantoon, kirjailijan itsensä nimeämiin pienoistarinoihin, "katalystisiin" kertomuksiin, joissa "päähenkilö ei kuole, mutta kaikki muut kuolevat". Yhdessä teosten Jokamies, Tuohtumus ja Nöyryytys kanssa se muodostaa sisällöllisesti, tai temaattisesti yhtenäisen sarjan, josta on löydettävissä halua ja kiinnostusta ja ymmärrystä yksilön elämänkolhuille. Tyylillisesti näissä pääsee näkyville kuin kirjalliseen näyteikkunaan Rothin suvereeni kertomuksellinen hallinta. Toisin tai ainakin toisin tavoin kuin kirjailijan laajemmissa ja moniaalle ryöpsähtävissä romaaneissa, näissä pienimuotoisissa taideteoksissa kaikki on keskitettyä ja tasapainossa tarinan kanssa.

Romaanin eräässä arviossa - vuonna 2011, siis vuosia ennen koronaa - väläyteltiin mahdollisuutta tulkita teosta allegorisena kertomuksena juutalaisuudesta, että polion kautta Roth olisi halunnut tarkastella antisemitismin vähittäistä tunkeutumista liberaaliin yhteiskuntaan. Vähän siis samaan tapaan kuin Camus'n Rutto olisi ollut kuvaus taistelusta fasismia vastaan. Onneksi arvioija heittää ajatuksensa samantien roskiin, toteaa tulkinnan vievän pahasti harhaan ja aliarvioivan romaanin muita ulottuvuuksia, joihin kuuluu kirjailijan tekninen taituruus ja se "taika", jolla tarina elää ja hengittää. 

Rothin Newarkissa poliolla on nimi, tai voi olla olematta. Ehkä se on Nemesis, tuo jumalten viha, kiukku, joka lasketaan matkaan, kun ihmisten ylimielisyys kantaa satoa. Tai ehkä on ylipäätään ylimielistä ajatella, että mitään, edes viruksia olisi saatettu tänne vain meidän kiusaksemme. 

Alfred Rethel: Nemesis