21.7.2011

Aika on

Aika on hypännyt silmille useammassakin tämän kesän kirjassa. Anne Tylerin Nooan kompassissa sitä tarkastellaan ikääntyneen miehen näkökulmasta, lähinnä ajan kulumista ja rapsutellaan menneisyyteen jääneitä arpia. Virginia Woolfin Orlandossa päähenkilö kokee reilun kolmensadan vuoden aikasiirtymän sukupuoleltaan muuttuvana, mutta lopulta aina samaa - rakastumisen kokemusta - tavoitellen. John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin naisessa kuljetaan tuokio historiallisen romaanin maisemassa oppaana kertoja, joka ei kuulu kertomuksen hetkeen.

Tylerin romaani on oman aikamme tuotos (2009), Woolfin teos palautuu edellisen vuosisadan ensimmäisille kymmenyksille (1928), Fowles puolestaan ajoittuu uuden kirjallisuuskäsityksen, postmodernismin, varhaisvaiheisiin (1969).

Ikääntyvä ihmiskunta, miehenä ja naisena oleminen, historia ja miten se kerrotaan... Kovin monelta suunnalta nämäkin fiktiot olemisen peruskuvioita lähestyvät, ja aikaa siinä sivussa. Kertovat myös omasta ajastaan, jossa oli aika kyseenalaistaa sukupuoleen liitetyt normit (Woolf), epäillä todenkaltaisuutta ylläpitäviä narraatioita (Fowles) ja tehdä vierailu eläkeiän kynnykselle astuneen ihmisen mieleen (Tyler).

Aika myös kulkee näiden kirjojen parissa, pelottavan nopeaan. Woolfin romaani on nautittava parodia ja jouheasti loikkiva muka-elämäkerta, Fowlesin älyn ja tunteen yhdistelmä toimii ja kutkuttaa, Tylerin arkiset huomiot elämänvalintojen ja -mahdollisuuksien risteyksistä jäävät kytemään mieleen pitkäksi aikaa. 

Elias Canetti kuvasi aikoinaan järkyttyneensä perusteellisesti oivaltaessaan, että ei milloinkaan kykenisi elinaikanaan lukemaan kaikkea kirjoitettua kirjallisuutta. Aika ei siihen yksinkertaisesti riitä. Olkoon aika sitten jana tai kehä, avaruutta tai virtaa, ehkäpä kirjallisuuden avulla on mahdollista kurkottaa kohti äärettömyyyttä. Siinä aika ja kirjojen lopullinen lukumäärä menettää merkityksensä.


1.7.2011

Vaihtoehto Nobelille?

Tuulet eivät vieläkään tyynny Booker-palkinnon yllä. Amerikkalaiselle Philip Rothille tuo kahden vuoden välein ojennettava kirjallisuuspalkinto lopulta ojennettiin, mutta vasta kuoppaisen kyydin jälkeen. Ensiksi John le Carré pyysi päästä ulos vedoten kokemaansa vastenmielisyyteen kirjallisuuden missikisoja kohtaan. Kohta raadin yksi jäsenistä protestoi Rothin valintaa ja ilmoitti jättävänsä vastuun muille.

Pari päivää sitten Booker säätiön puheenjohtaja liikuttui ja ilmoitti juhlallisuuksien tuoksinassa Bookerin kuuluvan maailman tärkeimpiin kirjallisuuspalkintoihin. Itse asiassa se oli hänen mielestään se kaikkein tärkein, Nobelinkin ylittävä. Jälkimmäinen oli jo pitkään sotkenut itsensä poliittiseen pokeripeliin, eikä kykene vastavaan avoimuuteen ja pätevyyteen, mitä tulee valinnan suhteen.

Paikalla oli edustava joukko tärkeitä ihmisiä. Vain yksi oli joukosta poissa, eli juhlakalu itse, Roth. Hänellä oli muita kiireitä kotikonnuillaan Yhdysvalloissa, mutta videon välityksellä juhlaväki sai sentään kasvot ja äänen paikalle.

Nyt Lontoossa moni miettii, olisiko Roth jättänyt myös Tukholman juhlallisuudet väliin. Ehkä Bookerilla on sentään vielä matkaa maineeseen. Ennen sitä tuulet puhaltanevat vielä moneen otteeseen, ja monesta suunnasta.

Translate