Setä Ruskea satuilee

Kun kirjailijan teoksia on myyty maailmanlaajuisesti yli 200 miljoonaa kopiota, kaikki mitä hän tekee, on merkityksellistä - riippumatta siitä, mitä se on.

Yhdysvaltalainen Dan Brown hitsautui kirjamarkkinoille 2003, kun Da Vinci -koodi aloitti maailmanvalloituksensa. Muutamassa vuodessa arvoituksellisia salaliittoteorioita vilisevää trilleriä oli myyty jo lähemmäs 80 miljoonaa kappaletta. Vuosituhannen alun kirjamarkkinoilla Brownille pärjäsi Harry Pottereillaan ainoastaan J. K. Rowlings .

Brown on pitänyt markkina-arvonsa myös Da Vincia seuraavilla kolmella muulla romaanillaan, ja keskustelu teoksissa esitettyjen historiallisten tulkintojen oikeellisuudesta on täyttänyt niin digitaaliset kuin analogiset palstamillimetrit.

Nyt seuraa sitten jotakin aivan muuta. Kirjailijan kotisivut ja New York Times kertovat, että Brownin seuraava kirjallinen projekti on kuvan ja musiikin kautta avautuva kertomus hiirestä, joka perustaa eläinten orkesterin. Inspiraationa teokselle ovat toimineet Pekka ja Susi (Prokofjev) ja Eläinten karnevaali (Saint-Saëns). Esikouluikäisille suunnattu teos ilmestyy syksyllä.

Wild Symphony tulee olemaan hybriditeos, jossa jännittävää kertomusta seurataan kirjallisen tarinan ja kuvien ohella kuuntelemalla musiikkia sovelluksesta ja hyödyntäen myös lisättyä todellisuutta. Kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä ja toisten kunnioitusta harjoittelevan hiiren matkasta sukeutuu elämys siinä määrin kuin se on tänään ja nykykeinoin otettavissa tarinankerronnallisesti haltuun. Tietenkin matkarepusta löytyy myös ratkaistavia arvoituksia ja outoja symboleita.

Brown säveltää itse musiikin teokseensa, mikä ei ole niin kummallista kuin miltä se ehkä kuulostaa. Hän nimittäin aloitteli taiteellisen uransa muusikkona ja soittelee vieläkin pianoa lämpimikseen. 1989 Brown jopa julkaisi omakustanteena albumillisen lastenmusiikkia, jonka myynti jäi tosin vaatimattomaksi. Vuosikymmeniä myöhemmin Brownin "kadonnut" levy kulkeutui erään hänen ystävänsä käsiin ja vanhaa materiaalia kierrättävä ja uutta luova projekti alkoi saada muotoa. Brown kirjoitti lisää tekstiä ja rakensi mukaan kaikkea koossapitävän tarinan.

Kirjasta otetaan 150 000 kappaleen ensipainos ja sen oikeudet on jo myyty 27 maahan.  Kuka tietää, ehkä teos kohta "kantaesitetään" myös Suomessa jollakin moninaisista musiikki- tai kirjallisuusfestivaaleilla.

Ihmisen tahra

Coleman Silk on Yhdysvaltojen itärannikolla sijaitsevan pienen yliopiston klassisten kielten professori. Kun hänen muisnaiskreikan kirjallisuuden johdantokurssiaan on käyty muutaman viikon ajan, Silk huomaa, että kurssin aloittaneiden neljäntoista opiskelijan joukosta puuttuu vielä kaksi, joita hän ei ole tavannut. Kurssia on sentään käyty jo viisi viikkoa ja Silk mielellään opettelee tuntemaan opiskelijansa nimeltä.

Joten, avatessaan jälleen luentoaan kuudennella viikolla, hän toteaa, että samat kaksi opiskelijaa ovat edelleen poissa. Hän kääntyy muiden opiskelijoiden puoleen ja kysyy: "Tunteeko kukaan teistä näitä ihmisiä? Onko heitä olemassa vai ovatko he kummituksia?"

Myöhemmin samana päivänä hän joutuu dekaanin puhutteluun vastaamaan rasismisyytöksiin. Silkin kysymys oli kulkeutunut poissaolevien opiskelijoiden korviin, ja nämä sattuivat olemaan mustia. Joskus aiemmin termiä "kummitus" oli käytetty mustia halventavassa merkityksessä. Dekaanin syytöksiin Silk vastaa raivokkaasti:

"Minähän viittasin heidän mahdolliseen ektoplasmaluonteeseensa. Eikö se ole selvää? Nuo kaksi eivät olleet läsnä yhdelläkään luennolla. Muuta en heistä tiennyt. Minä käytin sanaa spook ja käytin sitä sen tavallisessa, ensisijaisessa merkityksessä: "kummitus" eli aave tai haamu. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä minkä värisiä nuo kaksi saattaisivat olla... Rasismista syyttäminen on kestämätöntä. Se on järjenvastaista."

Tämä Philip Rothin romaanista Ihmisen tahra (2003) löytyvä tarina tuli mieleeni, kun muutama viikko sitten luin iltapäivälehdistä historioitsija Teemu Keskisarjaa koskevaa kohua. Keskisarjalta oli kysytty erään suurta Pohjansotaa käsitelleen yleisöluentonsa (14.1.) päätteeksi, pitääkö paikkaansa, että 1700-luvulla Suomesta vietiin Venäjälle asukaslukuun suhteutettuna enemmän orjia kuin Afrikasta Amerikkaan. Keskisarja myönsi näin olevan ja tokaisi vastauksensa päätteeksi: "Eli siinäkin mielessä on aika naurettavaa nyyhkiä, että Suomella olisi jotakin kiitollisuudenvelkaa afrikkalaisille neekereille Ranskan ja Englannin ja Saksan kolonialismista."

Tästä meni aikaa pari viikkoa, kun toinen paljon julkisuudessa ja niin ikään palkittu historioitsija, Jussi Jalonen, litteroi Keskisarjan kommentin Twitteriin, josta se lähti muiden jakamana kulkemaan pitkin ja poikin someraittia. Jalonen monien muiden tutkijoiden kanssa oli ärtynyt Keskisarjan esittämistä luvuista, jotka olivat hänen mukaansa virheellisiä ja tulkinnat niistä harhaanjohtavia: "Afrikasta kuljetettiin 1700-luvun puolivälistä alkaen vuoteen 1860 asti keskimäärin 70 000 orjaa Atlantin yli vuosittain, siis 10% koko maanosan väestöstä, vuoden 1700 arvion mukaan." (---) "Keskisarjan siteeraamien Vilkunan lukemien mukaan Suomesta siepattiin isonvihan aikana 5% osuus väestöstä orjiksi. Hän siis antaa yleisölleen erheellistä tietoa."

Jalonen vertailee tämän jälkeen seuranneessa tviittiketjussaan orjakaupan pitkäaikaisvaikutuksia Suomessa ja Afrikassa. Keskisarjan hän toteaa uhranneen itsensä historian "halvalle populismille", ja on hämmentynyt paitsi n-sanan käytöstä myös yleisön aplodeille Keskisarjan reippaan vastauksen päätteeksi. "Selvästikin Keskisarja onnistui koskettamaan jotain herkkää kohtaa kaakkoissuomalaisessa kuulijakunnassaan."

Muutama päivä tästä ja Helsingin Sanomat teki asiasta uutisen ja sai pääpahiksen puhelinhaastatteluun, jossa tämä totesi puhuneensa spontaanisti ja tarkoituksena "oli vain osoittaa, kuinka Suomi kärsi orjuudesta hetkellisesti 1700-luvulla". Keskisarjan mielestä häntä on tulkittu tarkoituksellisesti väärin. N-sanaa hän toteaa käyttäneenä historiayhteyteen liitettynä, ei aikalaisista. Kuin kovapäisistä taparikollisista kovapäisimpänä Keskisarja päättää keskustelun lyhyeen: ”Ja aion käyttää vastaisuudessakin menneistä vuosisadoista neekeri-sanaa, vaikka häkki heilahtaisi. Ei kiinnosta pätkääkään somessa mielensäpahoittelut.”

Asiat eivät jääneet tähän. Ilta-Sanomissa Keskisarja vuodatti kohta "vitutustaan" kertoen, että hän menetti "internetin höpöjuttujen ja ilkeiden valheiden vuoksi" vapaaehtoishomman juniorien jalkapallojoukkueen valmentajana. Hän oli kuulemma esiintynyt "seuran arvojen vastaisesti".

Ei kyseinen menetys ollut Keskisarjankaan mielestä kummoinen, eikä hän halua uhriutua, mutta se herätti hänet pohtimaan "mitä minua suuremmat sielut, oikeasti tärkeät ihmiset joutuvat kokemaan tässä pahassa ja pähkähullussa ajassa". Hieman kuin Coleman Silk Rothin romaanissa Keskisarja ihmettelee, kuinka kukaan selväjärkinen voi edes kuvitella, että historioitsija vihaisi nykyajan kansanryhmiä.

Rothin romaanin protagonisti Coleman Silk joutuu kohun seurauksena eroamaan ja ajautuu kohta uusiin ongelmiin Yhdysvaltoja 90-luvun lopulla pyyhkineen uusmoralistisen aallon myötä. New York Timesissa aikoinaan ilmestyneen arvion mukaan Rothin romaani on kuvaus siitä, miten yleinen mielipide, tai Zeitgeist, ajan henki muokkaa ja saattaa jopa tuhota yksilön elämän. Samalla se on kirjailijan amerikkalaista lähimenneisyyttä ruotivan romaanitrilogian - Amerikkalainen pastoraali, Mieheni oli kommunisti - päätösosa, jossa lukijaa on kuljetettu 50- ja 60 -lukujen poliittisesta radikalismista ja rotulevottomuuksien kautta poliittiseen korrektiuden aikaan, jolloin kovin vähän, jos mikään, on muuttunut.

Tänään, parikymmentä vuotta myöhemmin, on helppo huomata, miten lähellä romaanissa kuvattuja asioita olemme myös Euroopassa, ehkä kiinteämmin, konkreettisemmin ja kohtalokkaammin kuin vuosituhannen alussa, kun Ihmisen tahra myös suomeksi julkaistiin. Yhteiskunnallinen moraalikoodisto on muutoksessa ja elämme eräänlaista "uhriutumisen kulttuuria", jossa vaikuttavat tahalliset tai tahattomat alistettujen ryhmien loukkaukset (nk. mikroaggressiot), fyysisten tai henkisten turvallisten tilojen luominen itsensä uhatuiksi tunteville, ahdistavista tunnetiloista varoittaminen tai maalittaminen eli joukkopaheksunnan osoittaminen, usein sosiaalista mediaa hyödyntämällä. Hyvää tarkoittavat teot kulkevat kuin käsikynkkää pahojen kanssa.

Mutta kun tahra tulee iholle, se ei lähde helpolla pois.

Coleman Silkin tapauksessa rasismista syyttäminen oli sikäli erikoista, että hän oli perimältään afroamerikkalainen. Tätä ei vain kukaan tiennyt, koska Silk oli tämän peittänyt ja halunnut raisismin pelossa assimiloitua valkoiseen valtaväestöön. Tulevaisuus olisi hänen yksin, ei rotusortoa harjoittavan yhteiskunnan hänelle määräämä. Vähänpä tiesi.

--
Philip Roth: Ihmisen tahra. Suomentanut Kristiina Rikman. WSOY 2003.
 

Ikkuna auki taiteeseen!

Huimausta, sydämentykytystä, pahoinvointia, sekavuutta - Stendhalin oireyhtymässä riittää yhdelle jos toiselle. Kysymys on äärimmäisestä taidekokemuksesta, joka pistää pään ja kehon koetukselle. Nimensä tämä psykosomaattinen tila on saanut ranskalaiselta kirjailijalta, Marie-Henri Beyleltä (Stendhal), jonka mieli järkkyi 1800-luvun alussa hänen vieraillessaan keskiaikaisessa kirkossa, Firenzessä.

Katrin Fridriks: White Stendhal Syndrome

"Siellä, rukousjakkaran porrasaskelmalla istuen, pää takakenossa ja lukupulpettiin nojaten, jotta voisin katsella kattoa, Volterranon sibyllat antoivat minulle ehkä väkevimmän mielihyvän, minkä maalaus on minulle koskaan antanut, ylevän kauneuden mietiskelyyn syventyneenä, minä näin kauneuden läheltä, minä ikäänkuin kosketin sitä. Olin päässyt sille tunteiden tasolle, jolla kuvataiteen antamat taiteelliset tuntemukset kohtaavat intohimoiset tunteet. Kun tulin ulos Santa Crocesta, minulla oli sydämentykytystä, jota Berliinissä kutsutaan hermoiksi. Elinvoimani olivat uupuneet ja pelkäsin kaatuvani kävellessäni."

Kirjailijaparan kokemusta (joka ei jäänyt vain tuohon yhteen kertaan) on sittemmin arveltu alhaisen verenpaineen aiheuttamaksi, matkaväsymykseksi tai sivuoireeksi kuppataudin hoidossa käytetyistä lääkkeistä ja elohopeakuureista. Niin tai näin, kirjallisuuden ja taiteen sekä lääketieteen historiaan Stendhalin muistiinmerkitsemät tuntemukset kulkeutuivat, kun 1970-luvulla erään Firenzessä toimineen italialaisen psykiatrin hoitoon alkoi hakeutua turisteja, joiden hurmioitumisessa arvokkaiden taideteosten äärellä alkoi olla huolestuttavia, joskin myös hyvin tutunoloisia piirteitä. Psykiatri yhdisti oireilun Stendhalin ammoin ylöskirjaamiin kokemuksiin ja laati diagnoosin, jota pidetään edelleen psykiatrien keskuudessa sangen kiistanalaisena. Viimeksi 2009 ryhmä tieteentekijöitä ryhtyi selvittämään, miten taiteen katselu aktivoi tiettyjä alueita aivoissa, mutta suoraa yhteyttä taiteen kokemuksen ja psyykkisten tai fyysisten häiriötilojen välille ei löydetty.

Stendhalin syndroomaa on Suomessa käsitellyt sangen seikkaperäisesti Anna Kortelainen teoksessaan Hurmio. Oireet, hoito ja ennaltaehkäisy (Tammi 2009).

Taiteen kokemisen hyvinvointivaikutuksista ollaan jo tänään sangen yksimielisiä, tieteelliset selvitykset osoittavat jopa kirjallisuuden kohdalla lukemisen lisäävän elinvuosia. Taiteen pahoinvointivaikutusten selvittäminen lienee sen sijaan haasteellisempaa. Keskustelu näistä lipsuu helposti puolustelevasta asenteesta esteettiseen makunormistoon, jossa yksityisestä vastenmielisyyden tai kuvottavuuden tunteesta kehittyy herkästi yleinen kulttuuripoliittinen linjaveto. Mutta kuten Stendahlin tapauksessa voi todeta, rajanvetoa kivun ja kauneuden välille on joskus vaikea vetää. Kun taide (tai luonto!) näyttäytyy henkeäsalpaavan kauniina, hämärän hetket ovat lähellä.

Omat, läheltä piti tilanteet, ovat toistuneet aika ajoin, tosin lievinä, kuin vaatimattomina, ei-tehdä-nyt-tästä-numeroa-versioina syndroomalle nimensä antaneen ranskalaisen hurmahengen kokemuksista. Hiljaista liikuttumista tekstin, kuvan, musiikin äärellä, sisäänpäin kääntynyttä levottomuutta, veren kohinaa korvissa, kylmiä väreitä selkäpiissä, iloa, joka on kuin onnellisuutta. Vähän kuin olisi itse kamariorkesteri, joka yrittää soittaa sinfoniaa tai runo kirjoittamassa romaania. 

Tämä tapahtui minulle aivan äsken.

Olin katsomassa Turussa Åbo Svenska Teaterin produktiota Kalevala. Tiesin odottaa jotakin hyvää ja laadukasta, siksi paljon ja monesta eri suunnasta sitä oli jo ehditty kiittää ja ylistää. Kun sitten Jakob Höglundin dramatisoima ja ohjaama esitys lähti käyntiin, käyntiin lähdin myös minä, tai se, mitä olen: mieli ja kroppa.

Ensemblen energia vyöryi ylitseni, tarinat Väinämöisestä, Lemminkäisestä, Sammon taonnasta ja ryöstöstä sekä Kullervon kirouksesta täyttivät hetkeksi minussa kaiken. Ilo, suru, kaipaus, toivo ja riemu viettivät sisälläni peijaisiaan samaan aikaan, kun näyttämöllä juhlittiin Ilmarisen ja Pohjan neidon häitä tai sulateltiin hieman vinolla otteella Marjatan ihmeellistä raskaaksi tuloa puolukasta.

Mennyt, nykyhetki ja tuleva sulautuivat toisiinsa. Silmilläni etsin ja hain uusia yksityiskohtia koreografioista, ihailin tarinaa kuljettavien nukettajien kekseliäisyyttä ja draaman tajua, lavalla rytmissä, erillisissä ryhmissä ja yksilöinä esiintyvien näyttelijöiden läsnäoloa ja sisäistä tietoisuutta yhdessä tekemisestä.

Niin. Sitten se oli ohi. Kuten käy. Havahduin. Enkä kuitenkaan. Näytelmä jatkoi matkaa minussa, tuli osaksi kokemusmaailmaani ja muokkaantuu nyt parhaillaan siellä osaksi kuvitelmaani siitä, mitä olen.

Vaikka Kalevalan produktiosta on esitetty myös happamia kommentteja viitaten esiintyjien käyttöön ilmaistyövoimana (oppilaitos- ja koulutusyhteistyö), ne eivät poista kokemustani, no myönnettäköön: hurmioitumistani taideteoksen äärellä. Olin nähnyt teatterintekemisen läheltä, päässyt melkein koskettamaan sitä.

Sydämentykytys ja liikutus hellittivät jo kohta aplodien lakattua ja myöhemmin ystävien seurassa nautittu ruokakin maittoi ihan normaalisti. Mutta jotakin jäi, kuten aina jää. Ymmärsinkö nyt paremmin, mitä Turussa oli koettu 1972, kun Seitsemän veljestä hurmasi katsojat? Olinko nähnyt samalla hetkellä sekä teatterin menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden?  Onko Stendahlin syndrooma kuin ikkuna, josta näkee yhdellä katseella sisälle ja kauas, maailmojen taakse ja ylitse?

Kalevalan kohdalta virallinen esitysikkuna sulkeutuu 15.2.2020.

Tsundoku

Teille, jotka olette päättäneet luopua kirjoistanne, minulla on vain yksi sana: Tsundoku!

Jo hyvän aikaa sitten (2007) libanonilaissyntyinen professori, talousmatemaatikko, Pariisissa koulunsa käynyt ja Yhdysvalloissa uransa tehnyt Nassim Nicholas Taleb (s. 1960) julkaisi teoksen The Black Swan (suom. Musta joutsen, 2007). Teoksessaan Taleb tarkastelee ja pohdiskelee ennakoimattomien ja satunnaisten tapahtumien ja ilmiöiden vaikutusta ihmisten elämään ja organisaatioiden toimintaan, kuten vaikkapa Googlen menestystä tai 9/11 -iskua. Kirjasta tuli hitti maailmalla, sen myyntiluvut nousivat miljooniin ja siitä laadittiin käännöksiä yli 30 kielelle. Väitettiin jopa, että Talebin kirjasta löytyi selitys pankkikriisille, joka koetteli maailmaa seuraavana vuonna.

Talebin mukaan elämänkulkuamme hallitsevat kauaksi kantavien suunnitelmien sijasta äkilliset, puun takaa ja puskista tulevat yllätykset. Siksi mieli ja anturat onkin syytä asentaa mahdollisen ja kuviteltavissa olevan sijasta aistimaan mahdotonta ja mielikuvituksellista. Laiskanpulskeaan know-it-all -asenteeseen ei ole varaa.

Musta joutsen oli osa viisiosaista teoskokonaisuutta, joista viimeisin, Skin in the Game, ilmestyi 2018. Kirjoja yhdistää tematiikan ohella helposti lähestyttävä, esseistiikkaa, fiktiota ja tieteellistä tarkastelua yhdistelevä lähestymistapa.

Kirjallisuuteen orientoituneita lukijoita on Talebin Mustassa joutsenessa kiinnostanut erityisesti osa, jossa käsitellään jo edesmenneen Umberto Econ valtavaa yksityiskirjastoa. Tämän kirjastoon sisältyi joskus yli 30 000 nidettä, joiden kaikkien lukemiseen ei yksi, ei edes Econ ihmiselämä riitä. Miksi siis ympäröidä itsensä kirjoilla, joita ei tule koskaan lukemaan?

Tämä lukemattomien kirjojen problematiikka sai Talebin tekemään johtopäätöksen, että kirjojen lukeminen on toki tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on olla tietoinen niistä kirjoista, jotka jäävät lukematta. Tai, kuten Talebin kirjasta innoitusta saanut Inc. -julkaisun kolumnisti Jessica Stillman toteaa: "Kaikki nuo kirjat, joita et ole lukenut, kertovat tietenkin siitä, miten tietämätön olet. Mutta kun tiedät, mitä et tiedä, olet jo pitemmälle kuin moni muu." Ja: "... kun olet valmis myöntämään, mitä et tiedä, sitä enemmän opit."

Eco oli lukenut mies, mutta ei suinkaan vain sen takia, että hän oli lukenut paljon. Econ sivistyksen ja tiedonjanon manifestaatio ja symboli oli hänen kirjastonsa, joka täyttyi lukemattomista kirjoista. Massiivinen kirjasto kertoi Ecolle sen, miten paljon tietoa maailmaan mahtui, ja osoitti samalla, miten vähäinen lastu hän on tiedon lainehilla.

Talebille Econ kirjasto oli hieman kuin "antikirjasto", jossa kirjoja ei ole lähtökohtaisesti ajateltu hyödynnettävän, ainakaan kirjastojen alkuperäisen perusajatuksen edellyttämällä tavalla.

Talebin näkemyksiä on sittemmin muutamaan otteeseen käytetty vasta-argumenttina kirjahyllyjen katoamiselle kotien sisustuksesta. Jos kirjat edustavat tietoa ja ymmärrystä maailmasta, huoleen lieneekin syytä. Jos taas ei, ei huolta. Kotikirjastoa edustavat tänään yhä suuremmiksi kasvavat sähköiset kuvaruudut, joiden siniseen valoon kätkeytyy tietoa kuin ammoin pölyä kerääviin kirjoihin. Sadat samaan aikaan ohjelmaa pyörittävät kanavat pitävät huolen siitä, että meiltä jää aina jotakin näkemättä. Mutta ehkä on kuitenkin eri asia lukea tai olla lukematta asioista kuin katsella tai olla katselematta asioiden tilaa. Mitä musta kuvaruutu meille kertoo? Tai mitä sen hallitsevuus kodeissa kertoo ajastamme?

Näistä, siis meistä, jotka haalivat itselleen enemmän kirjoja kuin lääkäri määrää, kirjoitti Me Naiset kutakuinkin vuosi sitten. Uusia opuksia haalitaan, vaikka edelliset vielä odottavat vuoroaan hyllyssä. Kysymys on ilmiöstä, jolle New York Times oli jo aiemmin antanut japaninkielisen termin, tsundoku. Käsitettä oli alkujaan Japanissa käytetty pilkkanimenä opettajista, jotka eivät olleet lukeneet omistamiaan kirjojaan. Tänään pilkkakirveet iskevät kiveen, sillä tutkimukset todistavat jo kirjojen esilläolon vahvistavan jälkikasvun kiinnostusta kirjallisuutta ja kirjoja kohtaan, ja siinä sivussa tsundoku pitää huolta myös aikuisten mielentasapainosta.

Me Naiset pohjaa artikkelinsa aiempiin nettilähteisiin, joissa Talebin kirjoitukset jatkoivat elämäänsä. Eikä aihe ole parissa vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaikka tsundokusta ei tullutkaan samankaltaista ilmiötä kuin länsimaista tavaranpaljoutta kritisoivasta konmarituksesta. Silti meitä tsundokisteja on paljon, arvelisin, jotka eivät suostu tuntemaan häpeää elämästään avaamattomien kirjojen katveessa.

Kirja on kaveri, jonka pelkkä läsnäolo rauhoittaa.