Sivut

30.9.2013

Katsoja menee vaihtoon

Aina joskus tässä elämässä tulee eteen tilanteita, jolloin on mentävä itseensä.

Ensin oli brittiläinen diplomaatti ja viihdekirjailija John Buchan (1875-1940) ja hänen romaaninsa The Thirty-Nine Steps (1915; 39 askelta, 2011), josta Alfred Hitchcock ohjasi elokuvaversion 1935. Jälkimmäisen menestyksen vanavedessä tehtailtiin lukuisia radiokuunnelmia ja uusia elokuviakin, kunnes 2005 laadittu teatterimuunnelma Hitchcockin elokuvan pohjalta räjäytti potin. Lontoosta neljälle näyttelijälle kirjoitettu farssi siirtyi kohta Yhdysvaltoihin pysytellen useita vuosia Broadwayn vakiotarjonnassa.

Suomessakin asti näytelmä on käväissyt. Vuonna 2008 Åbo Svenska Teater ja Tampereen Komediateatteri ottivat sen ohjelmistoonsa ja viimeisimpänä Turun Linnateatteri tänä syksynä.

Näytelmäksi muokattu 39 askelta nauraa alkuperäiseen tarinaan kirjoitetuille mielikuvituksellisille ja jokseenkin mahdottomille juonenkäänteille sekä Hitchcockin elokuvalliselle kerronnalle, josta näyttämölle siirrettynä muovautuu kimppu visuaalisten efektien kliseitä. Farssin perinteiden mukaisesti draamaan on sisällytetty absurdeja kohtauksia, slapstickiä ja teatraalisuutta tai teatterintekemistä metatasolla kommentoivaa huumoria. Viittaukset ohjaajamestarin muihin elokuviin ovat myös osa näytelmän kuvastoa.

Siis ironisella asenteella tehtyä vanhan kierrättämistä uudessa kuosissa.
 
Alkuperäisessä näytelmässä neljä näyttelijää vetää läpi 130 henkilöhahmoa 100 minuutissa. Linnateatterin versiossa näyttelijät eivät aivan vastaavaan roolimäärään yllä, mutta useissa kymmenissä kuitenkin mennään. Ja vauhtia sekä hassuja kommelluksia riittää siinä määrin, että yleisö ei pitkästy.

Ensi-iltayleisön reaktioista päätellen ainoa pitkästynyt katsoja olin minä. Esitys toimi hyvin, näyttelijät tekivät töitä otsansa hiessä ja itseään säästämättä, lavastukseen oli kätketty kekseliäitä yksityiskohtia ja ohjauksellisesti kuljettiin kultaista keskitietä. Ei mitään hohdokasta tai yllättävää, mutta kuitenkin sujuvaa. Ja olihan siellä naiseksi pukeutunut mieskin. Ja muutama kirosana. Ja hassua artikulaatiota.

Samalla penkkirivillä, parin istuimen päässä itsestäni, istui nuorehko naishenkilö. Jo näytelmän ensiminuuteista lähtien hän käynnisti kikatuksen, joka katkesi vain hänen ottaessaan siemauksen punaviinilasistaan. Vastaavankaltaista tyrskintää huomasin muuallakin salissa. Ja kun esitys päättyi, taputuksista ei meinannut tulla loppua.

Joten kyllä: olin huono katsoja, jonka on syytä pysähtyä miettimään itseään. Ei voi olla niin, että jos kaikilla muilla on hauskaa ja minulla ei, minä olisin jotenkin enemmän oikeassa kuin muut.

Turha minun on valittaa, että Linnateatteri on näissä komedioissaan kuin vanha koira, joka on jo temppunsa näyttänyt, eikä taida enää uusia oppia. Ja vaikka olisikin näin, jos se kelpaa ja riittää kaikille muille, mikä minä olen sitä viemään lopetettavaksi. Antaa piskin olla ja louskuttaa leukojaan. Minun ei sitä tarvitse katsella.

Tai ehkä minä olen itse tuo koira, jonka katse alkaa himmetä ja kääntyä sisäänpäin.

Jotakin vikaa on katsojassa, joka vain myhäilee munaskuissa asti tuntuvan farssin aikana. Vaihtoon tuollainen! Ja toinen parempi tilalle.


23.9.2013

Kriitikko on kuollut... eläköön kirjallisuus

Saksan sodanjälkeisen kirjallisen elämän dynamo, Marcel Reich-Ranicki on kuollut.

Ikävuosia hänelle ehti kertyä jo 93, joten ihmiselon ihanuudet ja kurjuudet tulivat perusteellisesti ja syvältä läpikäytyä. Reich-Ranicki syntyi Puolassa, vietti varhaislapsuutensa Berliinissä, sitten natsien pakottamana Varsovan getossa ja maanpakolaisvuodet Brittein saarilla. Sodan jälkeen hän teki jonkin aikaa työtä Puolaa hallitsevien kommunistien kanssa, kunnes emigroitui läntiseen Saksaan.

Reich-Ranicki oli keskeisesti rakentamassa uutta kirjallista elämää kivikauteen pommitetussa Saksassa. Hän vaikutti niin kirjallisissa piireissä kuin sanomalehtien toimituksissa, puhumattakaan radiokanavista ja televisiostudioista. Suorapuheisuutensa ja lievästi sanottuna tyrkyttävän esteettisen ehdottomuutensa ansiosta Saksan "kirjallisuuden paaviksi" nimetty Reich-Ranicki hankki lähelleen niin vihamiehiä kuin ihailijoita.

Vaaka taisi lopulta kallistua jälkimmäisten painosta.

Mutta toisin kuin oikea paavi, Reich-Ranicki ei pitänyt itseään erehtymättömänä. Yksi hänen arkkikohteistaan oli Günter Grass, jonka esikoisromaanin Peltirummun kriitikko murskasi palasiksi todetakseen myöhemmin menneensä arviossaan vikaan. Samoin kävi Grassin myöhemmän teoksen Avarammille aloille kanssa. Reich-Ranicki repi romaanin näyttävästi kahtia Spiegelin kannessa, mutta totesi myöhemmin sen kuitenkin ihan kelvolliseksi opukseksi.

Tappelu Grassin ja muutaman muunkin ison nimen (Martin Walser) kanssa jatkui elämänsuoran viime metreille asti. Herrojen nokkapokka äityi välistä rajuksikin, mutta ei kadottanut koskaan porvarillisen hillittyä tyyliään.

Reich-Ranickin suurin ansio kriitikkona ei ollutkaan ehkä siinä, että hän olisi tuonut kentälle taiteellisen näkemyksen omaavaa harmoniaa, vaan juuri päinvastaisessa: Reich-Ranicki osoitti omalla esimerkillään, miten moninaista ja ihmisen tunnemaailmaa mullistavaa kirjallisuus voi parhaimmillaan olla.

Hänen omat suosikkinsa löytyivät Saksan kirjallisuuden raskaasta klassikkosarjasta; Goethe, Kleist, Fontane, ja kaikkein suurimpana, Thomas Mann.

Kriitikkona Reich-Ranicki halusi kuitenkin ennen kaikkea innostaa ihmisiä lukemaan. Siksi hän pyrki kärjistämään, ärsyttämään, yksinkertaistamaan ja viihdyttämään. Ehkä hieman opettamaankin, sillä sivistyksen tarpeellisuudesta hän ei tinkinyt. Ihminen, joka lukee paljon, tietää luulevansa paljon. Ja kriitikko kuvittelee itsestään aina hieman enemmän. Reich-Ranickin mielestä kriitikon on oltava taiteen oikeussalissa sekä kirjallisuutta puolustamassa että sitä syyttämässä.

Reich-Ranickista tuli suuren yleisön suosikki myöhemmin 80-luvulla, kun hän veti kirjallisuusohjelmaa televisiossa. Itse satuin joskus näkemään noita ohjelmia, joissa pieni, kalju, tukevahkon vatsan omaava vanha mies heilui sanallisen viikatteensa ja vieraidensa kanssa kuin eksyneenä väärään ohjelmaan. Puhetta pulppusi yleisön naurunremakan ja taputusten säestämänä. Kinasteluakaan ei unohdettu. Meno muistutti enemmän jalkapallostudiota tai stand uppia kuin vakavamielistä kirjallisuusohjelmaa.

Hyvänä näytteenä mainitusta toimii tämä videopätkä, jossa Reich-Ranicki kumppaneineen käy käsiksi Haruki Murakamin varhaisromaaniin.

Reich-Ranickin uskomattoman elämän koko kaari löytyy hänen omaelämäkerrastaan Mein Leben (Eurooppalainen, suom. Otto Lappalainen. Otava 2001).

7.9.2013

Nobelpörssinoteerattuja

Lokakuu lähestyy ja sen myötä veikkaukset tulevasta kirjallisuuden nobelistista kiihtyvät. Kansainvälisten vedonlyöntitoimistojen suosikkilistan kärjestä löytyy tällä hetkellä Haruki Murakami. Japanilainen on aiemminkin pärjännyt hyvin näissä ennakkoasetelmissa, ei niinkään itse valintahetkellä, jossa viimeisen sanan lausuu aina ruotsalaisten asettama arvovaltainen komitea. Ja tekee sen, kuten tiedetään, yllätyksiä säästämättä.

Murakamin osakkeet ovat siis nousussa. Lähellä hengittävät amerikkalainen Joyce Carol Oates, unkarilainen Peter Nádas, eteläkorealainen Ko Un ja kanadalainen Alice Munro. Huonosti ei mene myöskään syyrialaisella runoilijalla Adoniksella, joka hävisi 2011 vain säkeenmitalla ruotsalaisten omalle pojalle, Tomas Tranströmerille.

Philip Roth ja Don DeLillo ovat edelleen ainakin niminä mukana, mutta monikaan ei usko, että komitea lähtee tuolle linjalle. Palkitsemaan yhdysvaltalaisia meganimiä.

Juu, ei: Sofi Oksasen nimeä ei listoilta löydy.

Vakavastihan näitä nobelarpajaisia ei ole syytä ottaa. Vain Ruotsin Akatemia tietää lopulta sen, minkä tietäminen on tarpeellista. Kaikki ennen sitä on huulten pärinää. Bob Dylanin puolesta iskettiin taaloja pöytään parisen vuotta sitten, ja viimevuotiseksi voittajaksi (Mo Yan) nousi lopulta kirjailija, jonka kertoimissa ei ollut hurraamista.

Mutta pelurit ovat nyt iskeneet kiinni Murakamiin.

Kun Nobel pitäisi testamentin mukaan luovuttaa kirjailijalle, jonka kirjat ovat jollakin tapaa edustavan "ihanteellisia", Murakamin nimi ei kaikkien moraalikoodistoon tai esteettisiin kategorioihin taivu. Hänen tapansa risteyttää keskenään lajityyppejä, melodraaman ja suorasukaisen seksuaalisen kuvaston häpeilemätön käyttö ja kansallisten ja kulttuuristen typologioiden kyseenalaistaminen on tulkittu epäilyttävänä.

Murakamin asemaa Nobel-pörssissä ei mitenkään edistä sekään, että hän on niin tavattoman suosittu. Kaikkialla maailmassa.

Mutta onhan hän sentään mies ja vieläpä sopivan vanha. Tähän mennessä 109 kirjailijaa on tämän arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon saanut. Heistä vain 12 on ollut naisia. Palkittujen keski-ikä on yhtä kuin Murakamin ikä, 64.

Oma veikkaukseni on kylläkin Nádas. Mutta ennemmin Murakamia lukee kuin turpaansa ottaa.

3.9.2013

Kuvasta kirjaan

Kesän viimeisimpien henkäysten saattelemana otin käteeni Tracy Chevalierin (s. 1962) jo runsaan vuosikymmenen takaisen romaanin Tyttö ja helmikorvakoru (1999). Hollantilaisen 1600-luvulla eläneen Johannes Vermeerin maalaaman taulun mysteereihin pureutuva romaani oli ilmestyessään kansainvälinen sensaatio ja myyntimenestys, eikä sen tenho ole kadonnut vieläkään mihinkään.

Kuten ei Vermeerin taiteenkaan.

Yhdysvaltalaissyntyinen Chevalier tavoittaa romaanissaan oivallisella tavalla kuvaamansa taiteilijan taulujen pysähtyneen asetelmallisuuden, jossa aukipurettavat tarinat odottavat kertojaansa. Historiallisista lähtökohdista Chevalier rakentaa fiktiivisen kertomuksen vaatimattomasta piikatytöstä, joka päätyy taiteilijan malliksi ja jonka liikkeeseen pysähtyneet kasvot vilkaisevat meihin vielä satojen vuosienkin takaa.

Kukaan ei tiedä, kuka Vermeerin kuuluisan kuvan tyttö oli tai miten hänestä tuli taiteilijan malli. Chevalier on tietävinään ja hyödyntää samalla romaanikirjailijan vapauttaan käyttäen henkilöitään jonkin näitä suuremman aiheen tukirankana. Historia puhuu hiljaisessa katseessa, toiveissa joita ei milloinkaan lausuta ääneen, rajoissa joita me noudatamme tai joita vastaan yritämme taistella.

Kirjan ilmestyessä Chevalier sai kiitosta siitä, että malttoi jättää tarinansa romanttisen lähtökohdan vähemmälle huomiolle. Historialliselle fiktiolle tyypilliseen faktojen ja kulttuuristen anekdoottien helmasyntiin Chevalier ei myöskään sortunut. Jäljelle jäi itse asiassa vain pieni tarina siitä, mitä on olla toisten katseen kohteena ja mitä tapahtuu, kun yrittää katsoa takaisin.

Pieni tarina, suuri kuva. Ja katseenvangitsijana tuo valkea täplä, joka taistelee huomiostamme hartioille valahtaneen huivin ja aukiraottuneiden huulten kanssa.




Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru. Suom. Arja Gothoni. Otava 2001.

Translate