17.8.2012

Tärkeintä on olla (lähes) aito

Keskustelua todellisuuden ja fiktion, todeksi kuvitellun ja todeksi halutun todellisuuden välillä käydään nyt paitsi meillä Suomessa (tapaus "Enkeli-Elisa") myös Saksassa. Siellä kirjasyksy on avattu ruotsalaisen Per Johanssonin rikosromaaniin Der Sturm yhdistetyllä kohulla.

Per Johansson ei nimittäin ole Per Johansson vaan Thomas Steinfeld, saksalainen, reilu viisikymppinen toimittaja. Romaanissa Johanssonista annetut tiedot ovat bluffia, samoin kuin ruotsalaisen alkuperäisteoksen saksaksi mukamas kääntäneen henkilön henkilöllisyys.

Illuusion täydellistämiseksi kirjan kansilehdellä Håkan Nesser ylistää romaanin ainutlaatuisuutta.

Eikä tässä vielä kaikki.

Kirjan todellinen luoja, Steinfeld, työskentelee keskisuuren saksalaisen sanomalehden kulttuuriosaston päällikkönä. Hänen rikosromaanissaan, joka on tekijänsä aluevaltaus kaunokirjallisuuden puolelle, murhataan kuvitteellisen saksalaisen sanomalehden kulttuuritoimittaja. Kun Per Johanssonin todellinen henkilöllisyys paljastui, tarkat lukijat alkoivat myös kiinnittää huomiota romaanissa karmealla tavalla murhatun toimittajan henkilöllisyyteen. Pian löytyikin yhtymäkohtia Steinfeldin entisen pomon ja kappaleiksi pilkotun romaanihenkilön välillä.

Hyvin muistavat tietävät - ja ne, jotka eivät muista, mutta osaavat googlata - että Steinfeld erosi reilu kymmenen vuotta sitten karmit rytisten erään sanomalehden palveluksesta kyllästyneenä esimiehensä toimintaan. Nyt tuo esimies on siis päätynyt Steinfeldin "ruotsidekkarin" ("Schwedenkrimi") sivuille. Nimet on tosin muutettu, mutta epäilys verisinä ruumiinosina vaikuttavan vainajan todellisesta henkilöllisyydestä ovat vahvat.

Kysymys kuuluu: tiesikö Steinfeldin nykyinen työnantaja, että tämä on kyseisen kirjan kirjoittanut? Jos työnantaja oli tästä tietoinen, miten sopivana tätä voidaan pitää? Että pahimman kilpailijan julkisuudessakin tunnettu toimittaja päätyy työnantajan alaisen laatiman väkivaltafantasian kohteeksi?

Jos siis kirjassa murhattu ruumis on se, jonka hänen kuvitellaan olevan. Ruumis itse on todennut, että hän "ei lue ruotsalaisia dekkareita".

Tekijä tietenkin kieltää kaiken. Myöntää, että kirja tuli kirjoitettua, mutta kaikki yhtymäkohdat todellisuuteen ovat jne. Saman toteaa myös kustantaja, kunnianarvoisa S. Fischer Verlag, jonka oman moraalin perään tässä myös on alettu kysellä. Jos edes S. Fischerin nimi ei takaa aitoutta ja alkuperäistä, mitä seuraavaksi? Kuinka pitkälle kustantajat ovat voitontavoittelussaan ja huomionkipeydessään valmiita menemään?

Ja se, että saksankieleen on jo ankkuroitunut käsite "Schwedenkrimi", se se vasta masentaakin...


15.8.2012

He tekevät sen itse

Englantilaisen E. L. Jamesin pehmopornoromaanin Fifty Shades of Grey maailmanlaajuinen menestys on laittanut monet pohtimaan kirjallisuuden tilaa ja tulevaisuutta. Lyhyessä ajassa kymmeniin miljooniin nousseet myyntiluvut ja lähes neljällekymmenelle kielelle käännetyt versiot pistävät itse kunkin miettimään maailman menoa.  

Henkilökohtaisen kauhistelun, ihastelun ja väheksynnän ohella ilmiötä on yritetty selittää kytkemällä se laajempiin yhteksiinsä. Ja niitähän riittää naisten emansipaatiosta kirjakapitalismin mekanismeihin, kulttuurimme banalisoitumiseen tai seksin arkipäiväistymiseen. Kirjailija Ewan Morrison esittää oman näkemyksensä Guardianissa liittämällä Jamesin kirjan osaksi sen edustaman lajityypin, fanifiktion, kehitystä ja arvuuttelemalla mitä mahtaakaan tapahtua, jos ja kun fanifiktiosta tulee kirjallisuuden tuotannon valtavirtaa.

Morrisonin mielestä Jamesin romaanissa mielenkiintoisinta on sen muoto. Ei siis se, että kirjoittaja kuvaa kipunoivaa seksiä hormoneita tirisevien nuorten toteuttamana, vaan se, että Fifty Shades of Grey tuo uutta potkua kustannusmaailman käytäntöihin. Jamesin romaania on nimitetty "mammapornoksi" - millä viitataan paitsi kirjailijan ikään myös romaania ostaviin keski-ikäisiin naisiin - mutta Morrisonin mielestä tällä halutaan häivyttää näkyvistä se tosiasia, että Jamesin teos on fanifiktiota. Se ei siis ole vain romantiikkaa, erotiikkaa, ei edes pornoa, vaan lukijoiden tekemä mukaelma valmiista kirjallisesta tuotteesta.

Tässä mielessä Jamesin kirja voidaan nähdä jatkumona, joka alkaa ehkäpä jo Raamatusta (apostolien erilaiset versiot Jeesuksen elämästä; sic!), keskiajan tarinaperinteestä, saduista, Ruusun romaanista ja löytää tiensä niin Jane Austenin tuotoksiin (1913 ilmestyi tiettävästi ensimmäinen romaani, joka kertoo, mitä Austenin luomille henkilöille tapahtui "sitten") kuin Conan Doylesta inspiroituneisiin Sherlock Holmes -variaatioihin.

Myöhemmin, 50-luvulta lähtien fanifiktion määrä on kasvanut räjähdysmäisesti ja se on saanut mitä erikoisempia muotoja, joissa ei ole pitäydytty vain kirjallisuuden sisällä vaan uudelleen kerrottu televisiosarjoja ja elokuvia ja risteytetty näiden tähtiä ja sankareita keskenään. Useimmat tarinat ovat luonteeltaan pornografisia. 60-luvulta lähtien suosittuja ovat olleet nk. "slash-fanifiktiot", joissa Star Trekin Spock ja Kirk, siis Spock/Kirk, pitävät keskinäistä kivaa. Myöhempiä kombinaatioita ovat olleet Holmes/Watson tai Harry Potter/Ron, Ron/Hermione, Hermione/Fred & George jne. Postmoderniin aikaamme kuuluvat myös lajityypit ylittävät kohtaamiset, crossoverit, joissa vaikkapa Indiana Jones päättää harrastaa seksiä Voldemortin kanssa...

Tältä pohjalta myös E. L. James aloitti kirjallisen uransa. Ensiksi hän oli vain muuan Erika Leonard, joka kirjoitti salanimellä "Snowqueen's Icedragon" Stephenie Meyerin Twilight -sarjan innoittamaa jatkokertomusta kirjailijan fanien avaamalle sivustolle. Kun jotkut närkästyivät Jamesin seksuaalisista kuvauksista, hän avasi omat sivut, jatkoi kirjoittamistaan ja julkaisi kohta omakustanteena kertomuksen ensimmäisen osan, jossa Meyerin luomien henkilöiden nimet oli muutettu. Loppu onkin historiaa, josta on tullut tätäpäivää nyt myös Suomessa.

Yksi fanifiktioitsijoiden suosikeista on juuri Meyer. Tarkoitukseen rakennetuilta sivuilta löytyy satoja omakustanteita ja kertomuksia, joista suurin osa on puhdasta pornoa. Tyypillistä on myös se, että seksiin yhdistetään väkivaltaa. Tältä kantilta tarkasteltuna Jamesin mukaelma on jokseenkin siistiä tavaraa, mutta pitää sisällään kaiken oleellisen.

Fanifiktio herättää kysymyksen tekijyydestä. Kuka omistaa oikeudet kirjaan, jonka sisältö on luotu muiden toimesta? Ewan Morrison on kirjoituksessaan sitä mieltä, että James saattaa olla kirjansa tekijä, mutta niiden kirjoittaja hän ei perinteisessä mielessä ole. Jamesin taustalta löytyy tuhansia kirjoittajia, niitä, jotka ovat yhdessä rakentaneet Meyersin mökkikirjasta ensyklopedian. Kyseessä on kollektiivinen luomistyö. "'Fifty Shades' on", kuten Morrison toteaa, "kirja, jolla on 60 000 kirjoittajaa."

Ainoa aito innovaatio Jamesin kirjassa onkin se, miten se on saatettu lukijoiden käsiin. Ilman sähkökirjaa, ilman internetiä, ilman sähköiseen kustantamiseen erikoistunutta yhtiötä, Amazonia, James tuskin olisi tehnyt läpimurtoa. Eikä fanifiktio olisi saavuttanut sitä asemaa ja suosiota, mikä sillä tällä hetkellä on. Morrisonin mukaan olemme jo siirtyneet kirjankustantamisen uudelle aikakaudelle. Kustantamot kärkkyvät innokkaiden lukijoiden omia tuotoksia. Viimeisin hitti on Sylvain Reinardin Gabriel's Inferno, joka sekin on syntynyt lukijareaktiona Meyersin romaaneihin. Ja alalla kun ollaan: Amazonin listoilta löytyy tällä hetkellä yli 600 sähkökirjaa, jotka edustavat fanifiktiota Jamesin romaaneista.

Fanifiktion fanifiktio vie meitä kohti aikaa, jossa alkuperäinen katoaa yhä kauemmaksi. Miksi luoda mitään uutta, kun vanhakin kelpaa? Simulakruumia kaikki tyynni.




Translate