29.12.2014

Hulluuden hehkua

Kirjavuosi 2014 jää Suomessa henkilömuistiin monen muun muistettavan asian ohella myös siitä, että tuolloin pari postmodernismin perusteosta sai suomenkielisen asunsa. Ensiksi taisi ehtiä Pynchonin Painovoiman sateenkaari Juhani Lindholmin kääntämänä ja heti perään Vladimir Nabokovin Kalvas hehku Kristiina Drewsin suorittamana kulttuuris-tekstuaalisena siirtona.

Ei toista ilman ensimmäistä, ja toisinpäin. Alkujaanhan Nabokovin romaanimuotoon puettu leikki tai satiiri tai-mikä-lie julkaistiin 1962 ja Pynchonin kerronnallinen oireyhtymä runsaat kymmenen vuotta myöhemmin. Kyseisistä herroista nuorempi, Pynchon, sai tiettävästi isällistä ohjausta kertomataiteen salaisuuksien äärelle vanhemmalta mestarilta, jonka yliopistollisissa seminaareissa viihtyi moni muukin tuleva kirjallinen suuruus.

Kalvas hehku on nimenomaan se Nabokovin teoksista, jonka varaan yhdysvaltalaisen myöhemmän, ja nuoremman sukupolven edustaman postmodernismin sanotaan vahvasti rakentuvan. Onhan esikuvia toki muitakin, kuten Burroughs, Borges ja Beckett, mutta Nabokovilla on tässä aivan oma asemansa. Kalvas hehku juurruttaa hullun naurun ja älyllisen estetismin yhdysvaltalaiselle maaperälle.

Kysymys on siis kirjallisesta parodiasta, jossa irvaillaan akateemisen maailman ja kerronnallisten keinojen kustannuksella. Nabokovin romaani on kertovinaan kuolleesta runoilijasta ja tämän postuumisti julkaistusta mestariteoksesta nimeltään Kalvas hehku. Kertojana on kirjailijan luotettu ystävä ja tämän tekstien intohimoinen tutkija, joka on siis toimittanut kyseisen jälkeenjääneen runoelman. Nabokovin romaanista löytyvät siten sekä tekijän, siis kertojan teokseen laatima esipuhe, tämän kokoon kursima ja kommenteilla varustama runoelma että hakemisto-osa, jossa palataan niin ikään runoelman sisältämiin yksityiskohtiin.

Nabokovin romaani kiertyy kaikin tavoin itsensä ympärille. Romaanin kertoja, professori Charles Kinbote, on ilmeisen tasapainoton yksilö, joka käyttää henkilökohtaisen elämänsä ja siitä sepittämänsä tarinan tukena runoilijaystävänsä teosta. Romaanin todellinen päähenkilö onkin tuo epäluotettava kertoja, joka rakentaa fiktion päälle akateemiseen ja tutkimukselliseen kaapuun verhotun, todellisuutta epätodellisella tavalla tulkitsevan maailman.

Lukijalle tämä kaikki näyttäytyy kertomuksena, jolla ei ole pohjaa. Ellei sellaiseksi lasketa fiktiivisen kirjailijan neliosaista ja yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän säettä sisältävää runoelmaa, josta kertoja yrittää, eikä itse asiassa edes yritä vaan tekee parhaansa olla sanomatta mitään järkevää.

Tarinan pohja on jossakin muualla: kerronnan rajoissa, lukijan odotuksissa, kielessä maailmaa ja todellisuutta määrittämässä.

Nabokovin romaanissa on monia ovia, joita aukoa. Siihen upotettu kertomus kahden miehen epäsuhdasta ystävyydestä ja toisen maniaksi muuntuneesta hulluudesta on vain yksi huone kurkattavaksi. Ja sen parodiset viittaukset niin kirjallisuuden lajikonventioihin kuin maailmankirjallisuuden merkkiteoksiin ansaitsevat nekin omat ovenavauksensa. Teoksen itseään kommentoivasta ja täydentävästä rakenteesta löytyy niin ikään lukuilmaa liikuttavaa tuulenvirettä. Romaania voi nimittäin lukea myös muilla tavoin kuin lineaarisesti sivulta toiselle edeten. Varhaisen hypertekstin logiikka on kirjoitettu kertojan lukijalle esitettyyn pyyntöön kulkea eteenpäin polkua, jossa runoelmaa tukevat kommentit kuljettavat lukijaa läpi kirjan.

Yhdysvaltalainen postmodernismi luotiin lopulta 30-luvulla syntyneiden kirjailijoiden, John Barthin, Robert Cooverin, Donald Barthelmen ja Thomas Pynchonin toimesta. Venäjältä vallankumouksen aikana Yhdysvaltoihin emigroitunut Nabokov edusti vanhempaa kirjallista sukupolvea, jolle vielä riitti rivien väliin piilotettujen ja kulttuurisia konventioita hätkähdyttävien asetelmien esiin nosto. Populaarikulttuurin kuvasto ja siihen leimautuneet seksuaaliset ja poliittiset suorasukaisuudet sekä historian uudelleen tulkinnat olivat myöhempien aikojen nabokovien ominta aluetta.

Sanomattakin on selvää - eikä silti aina ole - että Kalvaan hehkun kaltaisten teosten kääntäminen suomeksi vaatii tekijältään aivan erityistä lahjakkuutta ja ponnistusta. Kristiina Drewsin suoritus vertautuu taitavaan taikatemppuun, josta romaanin kertojakin puhuu ihailemansa runoilijan yhteydessä. Aivan kuten tämä, myös Drewsin Nabokovin pohjalta tuottama kieli "havainnoi ja muokkaa maailmaa, ahmii sen sisäänsä, repii riekaleiksi ja kokoaa osaset uudelleen yhteen samalla kun tallettaa kaiken mieleensä - tuottaakseen jonakin määrittelemättömänä ajankohtana orgaanisen ihmeen, kuvan ja musiikin yhteensulautuman, runosäkeen."

Taikureita kaikki tyynni, nuo kielen taiturit.



----
Vladimir Nabokov: Kalvas hehku. Suom. Kristiina Drews. Gummerus 2014.

17.12.2014

Kirjallisuus muistaa ja muistuttaa

Näin joulun alla meillä kaikilla tulisi olla sydän paikallaan ja virtaa paljoon hyvän tekemiseen.

Sesonkiaikaan sopivasti Berliinin kirjallisuusfestivaalit (Das Internationale Literaturfestival Berlin, ilb) lähestyy ystäviään kirjeellä, jossa muistutetaan paitsi syksyllä 15. kerran järjestettävän festivaalin ajankohdasta (9.-19.9.2015) myös tätä ennen toteutettavasta huomiokampanjasta. Huhtikuussa tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun turkkilaisten sotakoneisto käynnisti armenialaisten kansanmurhan.

Murheellista tapahtumajaksoa pyydetään muistamaan ilb:n perinteiden mukaisesti lukuhetken muodossa. Idea on siis se, että eri puolilla maailmaa kirjailijat ja muut halukkaat lukevat julkisesti kansamurhasta kertovia tekstejä ja näin saattavat ihmisten tietoon menneisyyteen piilotettuja kauhuja. Lukutilaisuuksia voivat halukkaat toteuttaa yhden päivän aikana (21.4.) kouluissa, kulttuurilaitoksissa tai vaikka radiossa.

Samalla liikkeelle on jo laskettu kirjelmä, jossa kerrotaan lyhyesti tästä ensimmäisestä modernista etnisestä puhdistuksesta. Vetoomuksen muistohetken kunnioittamisesta ovat jo allekirjoittaneet lukuisat kirjailijat eri puolilta maailmaa. Kolmensadan allekirjoittaneen joukosta löytyy monien nobelistien ohella (Coetzee, Llosa, Jelinek, Müller, Pamuk) myös kaksi suomalaista, Jörn Donner ja J. K. Ihalainen.

Edellisen kerran ilb organisoi lukuhetken Edward Snowdenin hyväksi (2014) ja tätä ennen kohteena olivat Venäjän poliittiset vangit Hodorkovskista Lebedeviin. Omat hetkensä ovat saaneet myös vangitut kirjailijat ja toimittajat niin Afrikassa, Lähi-idässä kuin Kiinassakin.

Yksikään tankki tuskin pysähtyy siihen, että jossakin päin maailmaa jotkut lukevat kidutettujen, kadonneiden ja kuolleiden muistoksi tekstejä. Mutta aina hyvä silti edes välillä muistuttaa, että kirjallisuutta (ja festivaaleja) voi käyttää viihdyttämisen ohella myös sosiaalisen ja poliittisen tahtotilan kasvattamiseen ja välinpitämättömyyden nujertamiseen.

15.12.2014

Bloggarista tuli kirjailija - tai sitten ei

Marraskuun blogissani kerroin nuoresta brittiläisestä Zoe Suggista, joka oli tehnyt rahakkaan kirjasopimuksen kustantajan kanssa. Sittemmin tämän videoblogeilla maineeseen yltäneen naisen esikoisromaani todella ilmestyikin ja nousi myyntilastojen kärkeen. Ensimmäisen viikon aikana kirjaa myytiin 78 000 kappaletta, mikä peittoaa määrällään niin E. L. Jamesin, Dan Brownin kuin J. K. Rowlingsin esikoisteosten myyntiluvut.

Nyt on kuitenkin paljastunut, että Suggin romaani Girl Online ei ole aivan kokonaan blogistin aikaansaannosta. Kustantaja on jo myöntänyt jonkin aikaa netissä velloneen huhun todeksi. Itse asiassa romaanin alkusivuilla tekijä jo toteaa, että on saanut apua teoksensa kirjoittamiseen muilta. Mutta tästä huolimatta tapauksesta on virinnyt kiivas keskustelu, jossa lokaa ja likaämpäreitä heitellään moneen suuntaan ja moneen osuen. Suggin, alias Zoellan miljoonat fanit ovat raivoissaan niin kustantajalle kuin romaanin haamukirjoittajaksi paljastuneelle kirjailijalle, joka heidän mielestään yrittää vain rahastaa heidän idolinsa kustannuksella.

Anglosaksisessa maailmassa haamukirjoittajien pestaaminen julkkisten ja kiireisten ihmisten kirjojen kirjoittajiksi on melkoisen vakiintunut käytäntö. Tässä mielessä tapaus Zoella ei ole mitenkään erikoinen. Mutta jotakin on markkinoinnissa ja viestinnässä ilmeisesti mennyt pieleen, koska asiasta on noussut niin suuri meteli. Yhtenä syynä pidetään Zoellaa itseään, joka erehtyi hyvissä ajoin kertomaan verkkoystävilleen kirjoittavansa kirjaa ja myöntämään sitten, että ei ollut sitä sittenkään ihan yksin tehnyt.

Ja tietenkin ongelma on myös niissä lukijoissa, jotka kuvittelevat kirjojen syntyvän yksistään kirjoittajien päästä, ilman tuotannollista tukea. Kirjat - kaikki kirjat - tarvitsevat kustannustoimittajia ja joskus jopa kanssakirjoittajia tullakseen kirjoitetuiksi. Aivan kuten musiikkiala tarvitsee tuottajan maagista kosketusta.

Zoella ei näin kirjailijana ole aivan niin luomu kuin ehkä blogistina. Se mikä jälkimmäisessä on tuntunut aidolta, tuoreelta ja omalta aikaansaannokselta, on tärveltynyt kirjatuotannon likaiseen ja rahalta haisevaan todellisuuteen.

Voittajia silti tässäkin julkisuusmyllyssä löytyy. Zoellan kirjojen, myös tulevien, myyntiluvut noussevat pilviin ja ehkäpä tuo paljon parjattu haamukirjoittaja itsekin saa nyt omille tuotoksilleen enemmän lukijoita. Hän on Siobhan Curham, kotimaassaan arvostettu ja palkittu kirjailija, jonka laajasta tuotannosta löytyy lukuisia tarinoita nuorille aikuisille. Curham on itse todennut, että avusti mielellään Zoellaa tämän romaanin muokkaamisessa. Girl Online käsittelee nimittäin vakavia aiheita nettikiusaamisesta homofobiaan, joista keskustelemiseen meidän tulisi Curhamin mielestä käyttää enemmän aikaa kuin tähän muuhun arvottomaan ja yhdentekevään höpötykseen.

1.12.2014

Kuka pelkää asiantuntijaa?

Kaunokirjallisuuden Finlandia on taasen jaettu ja paras, sopivin, vaikuttavin tai vain yksittäisen lukijan tajunnan kauimmaksi kankaalle räjäyttänyt kirja on voittanut. Kuten aina, kuten jokaikinen vuosi viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan

Nyt jo pyöreitä vuosia juhlivan palkinnon juhlatilaisuudessa viime vuonna Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää puolusti tunteikkaasti Finlandian olemassaoloa: "Palkinto lieveilmiöineen on yksi keino pitää yleisön huomio kirjassa ja lukemisessa."

Noilla lieveilmiöillä hän ilmeisesti viittasi rahaan ja talouden tosiasioihin, joista ei kirjallisuuskaan voi olla täysin irti. Kustantajat, kirjakauppiaat ja kirjailijat tarvitsevat kirjoja ostavia lukijoita. Finlandian tarkoitus on, kuten Majander-Reenpää totesi, pistää liikkeelle lukijoiden tunteiden ohella rahavirrat.

Tänä vuonna puheen aiheena olivat Frankfurtin menestykselliset kirjamessut ja huolen aiheena rahan sijasta aika: "Kiirettä pitää työssä ja kokatessa, golfissa ja kuntosalilla, somessa ja sieniretkellä." Lähestymässä on taasen se aika vuodesta, jolloin on syytä vetäytyä itsekunkin "autuaallisen lukemisen rauhan tilaan".

Kannatettavia asioita kaikki, sekä kirjojen ostaminen että hiljentyminen kirjan sanoman äärelle, mitä ikinä se milloin tarkoittaakin.

Enemmän kuin juhlijoiden puheet tai - totta puhuen - ehdokkaiksi asetetut kirjat, itseäni on kiinnostanut koko kyseinen palkinto ja siinä erityisesti valintaprosessi. Sehän menee siten, että Suomen Kirjasäätiö, joka vastaa palkinnon jakamisesta ja jonka taustalta löytyy Suomen Kustannusyhdistys, nimeää vuosittain vaihtuvan kolmijäsenisen valintalautakunnan. Tämän valintalautakunnan tehtävänä on valita kustantajien kilpailuun lähettämistä kirjoista vähintään kolme ja enintään kuusi ehdokasta palkinnon saajaksi. Kilpailulajina ovat tätä nykyä suomalaiset romaanit.

Sitten, kun lautakunta on asettanut ehdokkaat lukulähtöviivalle, yksi lautakunnan ulkopuolinen, säätiön nimeämä diktaattori, kuten häntä leikillisesti kutsutaan, valitsee näistä voittajan.

Tätä toimintamallia on noudatettu vuodesta 1993 lähtien.

Tänä vuonna keisarina toimi kauppatieteiden professori Anne Brunila, viime vuonna valtikkaa heilutti teatterijohtaja Asko Sarkola, sitä ennen presidentti Tarja Halonen.

Jos kuninkaan kruunua on kantanut sekalainen joukko silmäätekeviä (Aki Kaurismäki, Erkki Liikanen, Lasse Pöysti, Paavo Lipponen) ja kulttuuriin enemmän tai vähemmän ankkuroituneita tekijöitä, monenlaisia kasvoja on nähty valintalautakunnissakin. 2011 sieltä löytyivät toimittajat Hannu Marttila ja Olga K sekä suomentaja Kristiina Rikman. Vuotta myöhemmin tutkija Janna Kantola sai seurakseen lehtori Riitta Kulmasen ja elokuvatuottaja Lasse Saarisen. Viime vuonna oli jälleen toimittajien vuoro, kun ruoriin tarttuivat Raisa Rauhamaa ja Nina Paavolainen seuralaisenaan suomentaja Juhani Lindholm. Tänä vuonna ryhmätyön makuun pääsivät kirjailija Sirkku Peltola, maisteri Kari Koski ja kirja-alan eläkeläinen Leena Valpio.

Jos joku yrittää löytää Finlandian valintalautakuntien koostumuksesta jotakin suurempaa linjaa tai syvempää viisautta, se saattaa olla vaikeaa. Toimittajat, mediapersoonat ja kirjallisuuteen enemmän tai vähemmän ankkuroituneet toimijat tuntuvat valikoituvan työpajaan melko satunnaisesti.

Finlandia on Suomen kirjallisuuden ykköspalkinto, ehdottomasti se tärkein ja näkyvin. Vastaavia löytyy monesta muusta maasta. Mutta valintaprosessin painotus on kovin toinen kuin meillä. Ruotsissa Strindbergin nimeä kantavan Augustin valitsee porukka, johon kuuluu kirjastovirkailijoita, kirjallisuuskriitikkoja ja kirjakauppiaita. Englannissa Bookerin taustalta löytyy raati, jossa on mukana kirjailijoita, kirjallisuuden professoreita, kulttuurialan tuntijoita ja toimittajia. Espanjan Cervantes-palkinnon jakaa aiemmista voittajista, kuninkaallisesta akatemiasta ja yliopistosta koostuva asiantuntijajoukko. Jälkimmäisiin tukeutuu myös vahvasti yhdysvaltalainen National Book Award sekä Saksassa vuosittain jaettava Deutsche Buchpreis, jossa tutkijat, kirjailijat ja kriitikot sanovat lopullisen sanansa siitä, kenelle palkinto annetaan.

Kyllähän meiltäkin tietenkin löytyy myös niitä kirjallisuuskisoja, joissa nk. asiantuntijat pääsevät pätemään (vaikkapa Kirjallisuuden valtionpalkinto, jota valtion kirjallisuustoimikunnat varjelevat), mutta jostakin syystä Finlandian kohdalla on haluttu edetä näin. Valintalautakuntaan saattaa vielä valikoitua kirjallisuuden parissa pääasiallisen työnsä tekeviä henkilöitä, mutta lopullisen valitsijan suhteen ollaan rähmällään senkaltaisten statusten edessä, joilla ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa.

Kirjallisuuden asiantuntija on persona non grata ja Hän-Jonka-Nimeä-Ei-Mainita.

Kirjallisuus on merkillinen asia, ainakin Suomessa. Sen suhteen me olemme kaikki asiantuntijoita, koulutukseen tai sukupuoleen katsomatta. Riittää, että osaa kirjoittaa ja lukea. Erno Paasilinnan muinainen tokaisu siitä, että kirjailijaksi tullaan elämällä kirjailijan elämä, ulottaa vaikutuksensa myös lukemisen ammattilaiseksi kasvamiseen. Yhtä turhaa kuin on opetella kirjoittamista koulun penkillä on kuvitella oppivansa lukemaan kirjoja tutkimalla tai kirjallisuutta opiskellen.

Silti jotkut sitä ovat tehneet ja tekevät edelleen, ihan työkseen. On mielenkiintoista, että samalla kun kirjailijan ammattiin suhtaudutaan kuten taiteilijan ammattiin, sitä hieman mystifioiden ja ihastellen, lukeminen nähdään arkisena toimintona, jota voidaan hyvinkin harjoittaa syvällisesti muun työn ohessa. Kirjallisuudentutkijat ja kriitikot ovat lähinnä kuluneiden vitsien käyttöainesta.

Lukemiskulttuurin demokratisoituminen on tietenkin pelkästään hyvä asia, varsinkin tänään, kun se on vaarassa. Yhä harvempi meistä lukee tai viitsii lukea. Se mikä oli aiemmin kansalaishyve, on nyt jotakin muuta. Siksi Finlandian kaltaisten palkintojen flirtti nk. suuren yleisön tai tavallisen lukijan kanssa, on ymmärrettävää. Mutta se saattaa johtaa myös tilanteeseen, jossa kirjallisuus menettää yhteiskunnallista arvostustaan tai jotakin omaleimaisuudestaan muiden taiteenalojen tai kulutus- ja ajanvietehyödykkeiden rinnalla.

Tulee varmasti aika, jolloin kirjojen ja kirjainten tulkitsijaa, lukijaa haetaan kissojen ja koirien kanssa. Ehkä vasta silloin alkaa uusi, asiantuntijoiden aika. Joka on itse asiassa paluuta aikaan ennen modernin kirjateollisuuden syntyä, aikaan, jolloin pieni joukko yhteiskunnan eliittiä piti hallussaan sekä lukemisen että kirjoittamisen taitoa.

Sitä odotellessa nautitaan vielä näistä kirjakulttuurin viimeisistä yleishyödyllisistä hetkistä.




23.11.2014

Bloggarista tulee kirjailija

Jos haluaa pysytellä kirjateollisuuden uusimpien trendien perässä, on syytä juosta lujaa - ja varautua äkkijyrkkiin käänteisiin.

Viimeisintä hottia ovat kirjailijoiksi ryhtyneet videobloggarit. Asiakaskunta on siis hankittu ensiksi netin ja videoblogien kautta ja tehty sitten äkkikäännös perinteiseen mediaan ja kirjoitettuun sanaan.

Tulevan joulusesongin tähdeksi on povattu englantilaista Zoellaa, jonka muotia ja kauneutta käsittelevällä videoblogilla on yli kuusi miljoonaa seuraajaa (vertailun vuoksi todettakoon, että omalla blogillani on seuraajia 15). Zoella, ristimänimeltään Zoe Sugg (s. 1990), on tehnyt Penguinin kanssa sopimuksen kahdesta romaanista, joista ensimmäinen Girl Online ilmestyy tulevana tiistaina. Kirjaa on jo ennakkoon myyty satojatuhansia kappaleita ja tulevien signeeraustilaisuuksien liput vietiin käsistä.

Suggin esikoisteos on puoliomaelämäkerrallinen kertomus tytöstä, joka päättää aloittaa videobloggaamisen... 

Kustantajat seuraavat nyt tarkasti verkossa tapahtuvaa liikehdintää. Suosituimmilla videoblogeilla on miljoonia seuraajia, joten erikoista olisikin, jos muut mediat jättäisivät tämänkaltaiset massailmiöt huomiotta. Kustannussopimuksia allekirjoitetaan kiihtyvällä vauhdilla ja ylipäätään kirja-alalla ollaan kiinnostuneita saamaan edes näin kiertotien kautta lisää nuoria lukijoita asiakkaiksi.

Kustantajat ovat tottuneet riskianalyyseihin, eikä kukaan kuvittelekaan, että se mikä toimii netissä, olisi automaattisesti menestystarina myös kirjan muodossa. Kirjaan tarvitaan muutakin kuin tunnettu naama. Videoblogeja seuraavien katselijoiden halukkuus siirtyä blogiympäristöstä kirjan pariin pitää voittaa kirjallisuuden keinoin.

Mielenkiintoista kyllä, bloggaajien kohdalla ei paljon suostuttelua ole tarvinnut tehdä. Kaikki haluavat olla kirjailijoita!

19.11.2014

Joutsenlaulu

Jos Nemesis todella jää Philip Rothin viimeiseksi romaaniksi - kuten hän on uhannut - miten hieno lopetus se onkaan loistavalle kirjailijauralle!

Tarinassa polioviruksen uhriksi joutuvasta nuoresta miehestä on samaa mielen ja kielen jylhyyttä kuin Hemingwayn myöhäisen kauden pienoisromaanissa Vanhus ja meri. Molempien teosten polttoainetta ovat kaikesta turhasta karsittu tarinankerronta, tarkasti piirretyt henkilöhahmot ja jylhä, kärsimyksen ja luopumisen tematiikka, josta syntyy suurta kirjallisuutta.

Rothin romaani ilmestyi jo neljä vuotta sitten, ja sai tuolloin Guardianin kriitikon hehkuttamaan niin kirjailijan kykyä liittää yksittäisiin ihmiskohtaloihin ajasta ja paikasta riippumatonta yleispätevyyttä kuin tämän kirkasta, hienovaraista tyyliä, joka pitää lukijan kiinnostuksen yllä, vaikka tarinassa ei ulkoisesti mitään erityistä tapahtuisikaan. Vain parhaimmat pystyvät tähän ja Roth on, sanomattakin selvää, yksi parhaista.

Samaisessa arviossaan kriitikko myös toteaa, että Rothin kyky luoda yksittäisiä ja dramaattisia kohtauksia, on ylittämätön. 40-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuvaan romaaniinsa Roth sisällyttää lukuisia mieleenpainuvia ihmisten välisiä kohtaamisia, joissa kuljetaan tunnerekisterin kaikilla asteilla. Rothin ihmiset ovat aina olleet lihaa ja verta, eikä Nemesis tässä suhteessa muodosta poikkeusta. Mutta vielä kolmenkymmenen romaaninkin jälkeen, satojen nais- ja mieskuvien luomisen jälkeen, kirjailija kykenee kehittämään hahmoja, jotka ovat tuoreita ja aitoja omassa puolifiktiivisessä ympäristössään.

Guardianin kriitikko päättää arvionsa ylistämällä, ei ainoastaan Rothin tyylillistä ja kielellistä ylivoimaisuutta, vaan myös tämän syvällistä, älykästä aiheen käsittelyä. Romaanin nimeä myöten kirjailija haastaa meidät kysymään sattuman ja kärsimyksen osuutta ihmisen elämässä, ja ihmisen kykyä ymmärtää itseään. Romaanin päähenkilö kantaa sisällään syyllisyyttä, purkaa sen vihaansa itseään ja Jumalaa kohtaan samalla kieltäen itseltään mahdollisuuden onneen. Omaa hybristään hän ei oivalla ennen kuin on liian myöhäistä - eikä ehkä vielä silloinkaan.

"Hän ei voinut hyväksyä, että Weequahicin lasten ja Indian Hillin leirin lasten polioepidemia oli tragedia. Hänen on muunnettava tragedia syyllisyydentunnoksi. Hänen on löydettävä välttämätön syy tapahtumille. Epidemia riehuu, ja hän tarvitsee sille syyn. Hänen on kysyttävä miksi. Miksi? Miksi? Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on järjetöntä, satunnaista, mieletöntä ja traagista. Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on monistuva virus. Sen sijaan hän etsii epätoivoisesti syvempää syytä, tämä marttyyri, tämä maanikko, joka kyselee miksi, ja löytää syyn joko Jumalasta tai itsestään tai, mystisesti, salaperäisesti, niiden kauhistuttavasta sulautumisesta yhdeksi ja samaksi tuhoajaksi. Täytyy tunnustaa, että vaikka suhtaudun hyvinkin myötätuntoisesti siihen, millaista vitsausten vyöry hänen elämänsä on ollut, tuo on pelkkää typerää hybristä, eikä edes tahdon tai halun hybristä vaan mielikuvituksellisen, lapsellisen uskontotulkinnan hybristä. Se kaikki on kuultu ennenkin, eikä sitä enää millään jaksaisi kuulla lisää, edes niin läpeensä kunnolliselta ihmiseltä kuin Bucky Cantor."

Rothin moderni mukaelma kreikkalaisen tragedian peruskuvioon kuuluvasta jumalaisesta kostosta ja sen välikappaleista siirtyy mitä tyylikkäimmällä tavalla osaksi aikamme kestoproosaa. Tarinankerronnan myyttinen ulottuvuus ja todellisiin historiallisiin tapahtumiin kytkeytyvien ihmiskohtaloiden fiktiivinen kudos ovat tämän hallitun, puhuttelevan romaanin ydintä.

Monilta osin Rothin viimeisimmät teokset (Jokamies, Tuohtumus, Nöyryytys) ovat antaneet syvennetyn ja seesteisemmän kuvan Rothin kirjailijalaadusta. Elämän rajallisuuden pohdiskelu on peitonnut nuorta vihaa tai keski-iän kriisiä kipinöivän julistuksen. Tai ehkä asetelma on vain tuotannon rakentuessa kääntynyt päälaelleen: se mikä aiemmin jäi tilaa ja ääntä puhkuvan älyllisen rytinän ja ryminän alle, nousee nyt pintaan.

Helppo olla samaa mieltä niiden kanssa, jotka ovat olleet ällistyneitä Rothin laajan tuotannon korkeasta laadusta. Paljon on toki niitä, jotka eivät pidä hänen tavastaan käsitellä juutalaisena olemisen traumoja tai sukupuolten välisiä skismoja. Mutta harva tohtii asettaa kyseenlaiseksi Rothin kielellistä nerokkuutta. Nemesis on oivallinen, suorastaan oppikirjaesimerkki siitä, mitä kaikkea romaani voi tänään olla, ja ennen kaikkea: se on tarinankerronnan juhlaa.

Hemingway sai Nobelin paljolti Vanhus ja meri -kirjansa ansiosta. Roth ei tätä kunniaa osakseen saane, mutta kirjallinen taivaspaikka on varattu muiden palkinnotta jääneiden puolijumalien - Tolstoi, Ibsen, Joyce, Rilke, Pound, Proust - rinnalla.

-----

Philip Roth: Nemesis. Suom. Arto Schroderus. WSOY 2010.

16.11.2014

Totta vai tarua?

Raamattu, tuo kirjojen kirja, on sitä edelleen: ihmiskunnan tärkein kirja.

Tätä mieltä ovat ainakin ne britit, jotka syksyn aikana osallistuivat erään englantilaisen kustantamon järjestämään kyselyyn. Tavoitteena oli löytää kirja, jolla on ollut eniten merkitystä ihmiskunnan kehitykseen.

Osallistujille annettiin eteen listaus, johon oli nimetty 30 kirjaa. Näistä piti valita omasta mielestään kolme arvokkainta tai merkityksellisintä.

Reilu parituhatta antoi äänensä ja Raamattu nousi ykköseksi jättäen taaksensa, tosin vain parin prosentin henkäyksen päähän Darwinin Lajien synnyn. Edellisen katsottiin monissa perusteluissa ohjanneen ihmisten moraalikäyttäytymistä oikeaan suuntaan, kun taas jälkimmäisen ansiona pidettiin sen antamaa tietoa siitä, miksi täällä olemme ja mistä olemme tulleet.

Raamatun ja Darwinin voittomarginaali oli huomattava. Kolmanneksi sijoittuneen Stephen Hawkingsin Ajan lyhyt historia jäi parinkymmenen prosenttiyksikön päähän, kuten myös Einsteinin suhteellisuusteorian kirjallinen esitys. Kymmenen tärkeimmän kirjan joukosta löytyi vain kaksi romaania (Orwellin 1984, viidentenä ja Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, seitsemäntenä). Newton ja Adam Smith mahtuivat omilla teoksillaan listalle samoin kuin DNA-kierteen löytymisestä kertovan James D. Watsonin kirja. Koraani sai 9 % äänistä.

Mutta ulkopuolelle jäivät sellaiset mielenräjäyttäjät kuin Kommunistinen manifesti, Tolstoin Sota ja rauha tai Shakespearen Hamlet. Tieto- ja kaunokirjallisuuden välisessä veljessodassa tieto jyllää ainakin yhteiskunnallisen vaikuttavuutensa puolesta. Kuten kyselyn järjestelyistä vastaava taho totesi, "fiktiolla voi olla poliittista merkittävyyttä, mutta laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin sen ei katsota antavan vastauksia".

Raamatun ykkössija on näinä maallistumisen riemuaikoina sinänsä mielenkiintoinen tulos. Ja ehkä jotakin ristiriitojen repimästä ajastamme kertoo sekin, että Darwin moderneine luomisteorioineen nousee uskonnollisen opinkappaleen rinnalle. Kukapa sitä kieltämään, että uskonto ja tiede ovat aikaamme muokanneet ja myös meitä siinä sivussa.

Vastaavan kyselyn tekeminen suomalaisille lukijoille voisi tuottaa toisenlaisia tuloksia. Tai ehkä aivan samansuuntaisia. Uskonnon ja tieteen dialogia käydään myös meillä ja argumenttien laadullinen taso on aivan yhtä korkea (ks. kyselyn uutisoineen lehden lukijoiden kommentit). Eiköhän sieltäkin Raamattu löytyisi ja Darwin ja Einstein ja Newton ja Freud ja ehkä vielä Agricola, Kalevala, Runeberg, Kivi, Linna antamaan kyselylle kansallista sävytystä.

Saattaa toisaalta olla myös niin, että brittien on imperiumin jälkeläisinä helpompi pohdiskella jotakin niin ylevää kuin ihmiskunnan tärkeimmät kirjat. Lähelle vastaavaa Suomessa päästiin 2007 esitetyssä ohjelmasarjassa 10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa, jossa toimittaja Harakka ja taidehistorioitsija Kortelainen keskustelivat vieraittensa kanssa kirjoista ja niiden herättämistä suurista kysymyksistä. Listalla oli tosin vain fiktiota, mistä juttelu sujuukin usein paljon letkeämmissä merkeissä kuin vakavampaa ajatustenvaihtoa tyrkyttävän tietokirjallisuuden parissa.

No, eiväthän kirjat oikeasti muuta maailmaa, joten siltä osin lienee samantekevää, mistä kirjoista jutellaan, kun jutellaan kirjoista. Ja totuuskin taitaa lopulta löytyä jostakin kirjojen ja kirjallisuuden ulkopuolelta, ei kirjoista. Olivat ne sitten kirjoitettu totuus tai taru mielessä.

2.11.2014

Kun suurimmista suurimmat toisensa kohtasivat

Tätä juttua on kerrottu kirjallisuuden historioissa ja muistelmissa ja kapakoissa ja kaduilla monina eri versioina. Viimeisin on hiljattain tullut julki kirjassa, johon on koottu Vladimir Nabokovin vaimolleen lähettämiä kirjeitä.

Toukokuussa 1922 modernin romaanin tulevat jättiläiset James Joyce ja Marcel Proust sattuivat samoille kekkereille Pariisissa. Erään brittiläisen kirjailijan kotiin oli kerääntynyt sekalainen joukko taiteenpurijoita juhlimaan Stravinskyn baletin ensi-iltaa. Yhdessä tarinamukaelmassa Joyce ilmaantuu tilaisuuteen vahvassa humalassa, kohtaa Proustin ja alkaa valittaa tälle päänsärkyään. Proust vastaa tähän toteamalla vatsansa olevan onnettomassa kunnossa, niin onnettomassa, että hänen on välittömästi lähdettävä pois, jolloin Joyce kertoo itsekin voivansa niin huonosti, että myös hänen on parempi häipyä.

Toisessa versiossa sankarimme istuvat sentään hetken paikoillaan, mutta keskittyvät lähinnä kieltämään lukeneensa toistensa teoksia. Sitten Proust valittaa maksavaivojaan ja alkaa kuvailla yksityiskohtaisesti oireitaan, mihin Joyce vastaa kärsivänsä aivan samoista vaivoista, joskin eri syystä. Herrat jatkoivat tätä valituspotpuria perimätiedon mukaan aamun pikkutunneille asti.

Kaikki tuolloin paikalla olleet muistavat illankulun omalla tavallaan. Proust ei itse siihen koskaan palannut, Joyce sentään, vain todetakseen, että he eivät juuri keskenään jutelleet. Proust oli kysynyt häneltä jostakin herttuasta, jota Joyce ei ollut tuntenut. Myöhemmin illan isäntä oli tiedustellut, oliko Proust jo lukenut Joycen Odysseusta, mihin Proust oli vastannut, että ei ollut.

Monet ovat yhtä mieltä siitä, että oman arvonsa tunteneet herrat olivat joutuneet myöhemmin samaan taksiin. Sanaakaan ei vaihdettu, mutta keskustelua käytiin ikkunoiden välityksellä. Joyce olisi halunnut tehdä matkaa ikkuna auki, toinen ei. Lopulta ikkuna suljettiin, Proustin toivomuksesta, mahdollisesti.

Nabokovin vaimolleen kuvaamassa versiossa kirjailijasuuruudet eivät kutsuilla sanoneet toisilleen yhtään mitään. Samaan taksiin he sentään joutuivat ja heidän välillään käytiin tuo sanaton ikkunaepisodi, "joka melkein johti riitaan", kuten Nabokov vaimolleen kirjoittaa.

Mitään ei siis tapahtunut, eikä yhtään kuolematonta sukkeluutta tokaistu. Vain kaksi outoa tyyppiä mittailemassa toisiaan itseensä keskittyen. Hajaantukaa, muistot!

27.10.2014

Trimalkion pidot

Hullu kirjamessukuukausi alkaa olla takanapäin. Frankfurt oli tietenkin suomalaisen kirjallisuusviennin lähtölaukaus ja aamuherätyksen kaltainen kukonkiekaisu maailmalle piskuisen pohjoisen kansan kirjallisista kyvyistä.
 
Turun ja Helsingin messut pääsivät nekin ilman suurempia henkisiä tai materiaalisia kolhuja tavoitteisiinsa. Helsingissä kävijöitä oli lähes 80 000, Turussakin 25 000.

Kirjoista, kirjallisuudesta ja kirjailijoista on riittänyt puhetta, jopa siinä määrin, että huoli kirjallisuuden ja lukemisen heikosta asemasta ihmisten ajankäytössä tuntuvat yliampuvilta. Silti kaikki tilastot niin tuotannon kuin myynnin suhteen vetävät naaman mutruun. Kirjoja ostetaan yhä vähemmän, mistä johtuen niitä myös kustannetaan entistä vähemmän. Yhä harvempi meistä siis tarttuu kirjaan lukemistarkoituksessa, ja jos tarttuu, kirjan perinteinen formaatti on vähitellen vaihtumassa sähköiseksi.

Kun Helsingin messujen väentungoksessa yritti löytää tietään kirjaröykkiöitä hiplaavien lukijoiden ja kaikkialta kaikuvien kirjailijahaastatteluiden lävitse, kirjan tuomiopäiväprofetiat häipyivät taka-alalle. Kirjako kriisissä? Kirjallisuuden lukeminen elitististä? Ai että kuva voittaa sanan?

Kriittinen epäily nosti tietenkin päätään sillä hetkellä, kun kirjallisuudelle sykkivä sydän vaipui nautinnosta sykkyrään. Entä, jos kaikki ei olekaan aivan sitä, miltä näyttää? Kirjailijat kertomassa kirjoistaan, keskustelemassa tarinoidensa herättämistä ajatuksista, kustantajat esittelemässä uusimpia tuotoksiaan, kirjakauppiaat ja kirjallisuuden ympärillä pyörivät tahot omiaan ja näiden lähellä kuluttajat hakemassa uusia lukukokemuksia, jakamassa vanhoja ja nauttimassa kaikesta siitä, mitä vain kirjallisuus voi heille tarjota...

Aivan varmasti myös näin. Mutta myös siten, että kirjat ovat kulutustavaraa, jota myydään kuin makkaraa (yhdistetyillä kirja-, musiikki- ja ruokamessuilla aivan konkreettisestikin). Ja että näkyvyys on varattu kirjallisuuskentän isoille toimijoille (tietyt kustantamot ja kirjakaupat), ja että suurimman huomion saavat suomalaiset kaunokirjailijat, joiden suhteellinen osuus kirjallisuuden kokonaistarjonnasta ja -myynnistä on varsin pieni (n. 15 %).

Toisaalta kenenkään vika ei ole erityisesti se, että fiktion kirjoittajien joukossa on ehkä enemmän sanavalmiita ja mielenkiintoisia ihmisiä kuin tietokirjailijoiden puolella. Ja edustaahan toisaalta Teemu Selänteestä kertova elämäkerta tuota jälkimmäistä lajityyppiä, kuten myös Mark Levengoodin kirjoituksista koottu teos tai Duudsonien urakehitystä markkinoiva opus. Helsingissä sai yleisömeren edessä naulata talousteesejään myös Alf Rehn, joten se siitä tarinamaakareiden yliotteesta.

Julkisuuden kanssa flirttailuahan tämä on, oli ja tulee olemaan. Aivan kuten kaikki viihdeteollisuuden osastot, myös kirjallisuus tarvitsee vahvoja persoonia ja mielikuvia tehtailevia prosesseja. Jälkimmäisiin kuuluvat messut, joiden ylöspanosta ei puutu hysteerisiä piirteitä. Mahtailevat, ylimitoitetut puitteet, jättimäiset mainoslakanat kirjojen kansista tai kirjailijoista, kirjaherkuista notkuvat myyntipöydät, haastatteluiden, puheenvuorojen ja esitysten sähköinen kakofonia tekevät hiljaisuuteen, rauhaan ja yksinäisyyteen mielletystä kirjallisuudesta meille yhteisen elämyksen ja julkisesti jaetun kokemuksen.

Kuin olisi osa orgiaa, Trimalkion pitoja, jonka kummallisuuksia ihmetellessä on vaarassa lentää selälleen.

Näillä kinkereillä kirjallisuudesta tulee totta ja elävää. Ehkä kuva sittenkin saa näin otteen sanasta ja lukitsee siltaan, josta vanha sana ei enää nouse. Maailma on, kuten se nähdään, ja alussa on kuva, ei sana.



23.10.2014

Ei kiitos!

Näin hetkellä, jolloin Helsingissä kirjailijat ja kustantajat kilpailevat näkyvyydestään ja paikastaan kaupallisuuden catwalkilla, on hyvä palauttaa mieliin aika, jolloin moni asia ajateltiin toisin.

Päivälleen viisikymmentä vuotta sitten Jean-Paul Sartre saattoi suuren yleisön tietoisuuteen syyt sille, miksi hän kieltäytyy tai joutuu kieltäytymään hänelle myönnetystä kirjallisuuden Nobel-palkinnosta. Sartren avoin kirje Ruotsin Akatemialle (ja Ruotsin kansalle) ilmestyi ensiksi käännettynä ruotsalaisissa lehdissä, sitten Ranskassa - ja muualla maailmassa.

Kirjeessään filosofi-kirjailija pahoittelee aiheuttamaansa kohua ja korostaa, että hänen torjuntansa ei johdu Ruotsin Akatemiasta, eikä se ole suunnattu itse palkintoa vastaan. Kysymys on puhtaasti siitä, että hänellä on omat henkilökohtaiset syynsä olla ottamatta palkintoa vastaan. Ja sitten on myös muutama objektiivinen näkökohta, jotka hän haluaa nostaa esille.

Henkilökohtainen taso tarkoittaa tässä sitä, että Sartre on omien sanojensa mukaan aina kieltäytynyt kunnianosoituksista. Kirjailijan tulee päteä vain kirjoittamalla, ei keräämällä mitaleita tai kumartelemalla valtaapitäviä. Kirjailija ei saa tehdä itsestään instituutiota, Sartre huomauttaa, eikä hän saa piiloutua instituutioiden taakse.

Vastaavalla tavalla kirjailijan objektiivisten syiden taakse kätkeytyy pelko tulla liitetyksi osaksi tuolloin käynnissä ollutta vastakkainasettelua idän ja lännen välillä. Sartre katsoo Nobel-palkinnon siihenastisen historian myötäilleen enemmän läntistä ja konservatiivista kuin itäistä ja vallankumouksellista kirjallisuusnäkemystä. Samassa yhteydessä Sartre tunnustautuu tuntevansa enemmän sympatioita itäistä blokkia ja sosialismia kohtaan, mutta korostaa porvarillisen kasvuympäristönsä muovanneen hänestä kahden kulttuurin välissä tasapainottelevan ihmisen, joka kuitenkin haluaa uskoa mahdollisuuteen kulttuurien rauhanomaisesta yhdessäelosta.

Mutta kylmää sotaa käydään ennen kaikkea instituutioiden välityksellä, ja näistä Sartre haluaa pysyä kaikin keinoin erossa. Tulivat ne sitten lännestä tai idästä.

Joten, Sartren mielestä on "vähemmän vaarallista" se, että hän kieltäytyy palkinnosta kuin, jos hän sen hyväksyisi. Ottamalla palkinnon vastaan hänet rehabilitoitaisiin ja hänestä tehtäisiin, ainakin porvarillisessa leirissä, poliittinen takinkääntäjä. Kirjallisuuden Nobel-palkintoa Sartre ei silti pidä "porvarillisena", mutta "tietyissä piireissä" sen antamista hänelle käytettäisiin senkaltaisen politiikan tukemiseen, jolla ei ole mitään tekemistä Sartren tai edes Ruotsin Akatemian kanssa.

Hyviin syihin kieltäytyä kunnianosoituksesta Sartre liittää myös palkintoon kytketyn rahasumman. Sillä saisi varmaankin paljon hyvää aikaiseksi ja hän itse antaisi sen mielellään vaikka apartheidin vastaiseen työhön. Mutta periaatteet, jotka eivät ole vain hänen, eivät ole ostettavissa. Idän ja lännen instituutiot eivät häntä, eivätkä hänen "tovereitaan" omakseen saa.

O tempora o mores!

20.10.2014

Kirjallisuus puhututtaa

Oltakoon Haruki Murakamin romaanien laadusta mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kiistää niiden sosiaalista merkitystä. Japanilainen on haalinut itselleen valtavan kansallisen ja globaalin lukijakunnan, joka hotkaisee intoonsa melkein tukehtuen Murakamin uuden kirjan aina, kun sellainen ilmestyy. Siinä eivät paljon paina joidenkin kriitikoiden happamilta kuulostavat huomiot kirjailijan kömpelöstä tyylistä, banaalista ja lapsellisesta tavasta kuvata seksuaalisuutta tai flirttailusta lukijoidensa päällimmäisten odotusten kanssa.

Jokin aika sitten brittiläinen kirjailija Tim Parks nosti mielenkiintoisella tavalla esille kaksi toisistaan poikkeavaa kirjailijaa, Murakamin ja E. L. Jamesin. Vaikka näistä löytyy ehkä enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä, molemmat ovat onnistuneet siinä yhdessä ja kirjailijalle niin tärkeässä asiassa: herättämään keskustelua.

Sekä Murakamin että Jamesin kirjat ovat ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen käyttöainetta, sosiaalista kittiä, joka sitoo meidät toisiimme. Aivan kuten sää, urheilu ja politiikka, miksei uskontokin. Aikana, jolloin televisiosarjat, elokuvat ja popmusiikki tuntuvat - edellisten ohella - saavan suurimman huomion siellä, missä ihmisiä kokoontuu yhteen, tämä on arvokasta ja tärkeätä. Siis: kirjallisuudesta ja kirjallisuuden kautta puhuminen.

Kirjallisuuden asema julkisen keskustelun kukkona on muuttunut aikojen kuluessa. Menneisyydestä Parks ottaa esimerkiksi Laurence Sternen Tristram Shandyn (1759), joka ilmestyi peräti seitsemän vuoden ajan jatkokertomuksena lehdessä pitäen lukijansa koko tuon ajan pihdeissään. Sternen antiromaanista väiteltiin, keskusteltiin, sitä parodioitiin, matkittiin ja kirjailija muokkasi itsekin teostaan saamansa palautteen perusteella ja sisällyttäen julkisen debatin osaksi pitkäkestoista kertomustaan.

Ja onhan näitä muitakin, tottahan toki. Vaikka kuinka paljon. Siellä ja täällä, meilläkin (Tuntematon sotilas, Juhannustanssit, Romaanihenkilön kuolema, Puhdistus yms.). Olennaista on se, että jotkut kirjat ovat kyenneet herättämään lukijoiden kiinnostuksen ja halun jatkaa keskustelua kirjan sisältämien asioiden vuoksi. Kysymys ei Parksin mielestä ole estetiikasta, ei siitä, miten hyvin tai huonosti kirja on kirjoitettu. Joillakin teoksilla vain on kyky saada meidät reagoimaan, keskustelemaan, ottamaan yhteyttä toisiin lukijoihin ja jakamaan näkemyksiämme muille.

Tähän kaikkeen tarvitaan tietenkin paljon lukijoita. Kirjalliset myyntimenestykset, blockbusterit voivat linkittää meitä yhteen, mutta useimmiten lienee tänään helpompi löytää kirjoja, joita emme ole vielä lukeneet kuin niitä yhteisen jutustelun pohjina toimivia. Syynä lukukulttuurien eriytymiseen voidaan pitää kirjatuotannon huimaa kasvua sekä lukemiskulttuurin kansainvälistymistä. Merkittävä osa painetuista kirjoista jää laajemman huomion ulkopuolelle ja ne, jotka nousevat hämärien puotien kujilta parrasvaloihin, herättävät mielenkiintoa enemmän kansainvälisen maineensa kuin sosiaalisen merkittävyytensä tai sisältönsä puolesta.

On niin paljon kirjoja, joita luetaan, jotta ne voitaisiin unohtaa.

Mutta aina joku yllättää ja muistuttaa meitä kirjallisuuden yhteiskunnallisesta asemasta tässä sähköisen median ja valkoisen kohinan kotiplaneetalla. Jamesin pehmopornokirjat ovat yllyttäneet ihmiset keskustelemaan yksilön seksuaalisen identiteetin sekä sen muotojen ja kontrollin rajoista, Murakamin lajityyppejä sekoittava proosa puolestaan ihmisen mahdollisuuksista löytää tasapaino sosiaalisen hyväksynnän ja tunnistettavan minuuden väliltä.

Parksin huomio kirjallisuuden joukkoja yhteen kokoavasta voimasta on helppo allekirjoittaa, ja vieläkin helpompaa on jäljittää E. L. Jamesin teosten herättämää laajalle sektorille ryöpsähtänyttä keskustelua. Mutta Murakamin demagogin kyvyistä en olisi aivan niin varma. Kyllähän Japanin ihmemiestä paljon luetaan ympäri maapallon, mutta miten on niiden pohjalta käytävän keskustelun laita? Onko Murakami kirjallisen keskustelukulttuurin valaisijana kuitenkin liian ilmeinen ja niin liukkaaksi rasvattu, että hänen kirjoistaan ote kirpoaa?

Itse jaksoin vielä ihastella ja ihmetellä Murakamia ensimmäisten käännettyjen teosten (Suuri lammasseikkailu, Sputnik rakastettuni, Kafka rannalla) jälkeen, mutta viimeisimpien kohdalla on päässäni vallinnut jo tyhjyyttä kolkompi ilmapiiri. Erityisesti 1Q84 kääntyi viimeisen, kolmannen osan "ansiosta" ylipitkäksi, tarinaa junttaavaksi ja runttaavaksi pettymykseksi.

Mutta eihän toisaalta se, että minä en välitä käyttää Murakamia sosiaalisen vuorovaikutukseni keppihevosena, merkitse että kukaan ei sitä tee. Ja ehkä joskus jossakin minunkin tekee mieli siirtyä siihen pöytään, jossa niin monet muutkin jo istuvat ja nauttivat toistensa seurasta.

7.10.2014

Terveisiä kirjallisuuden periferiasta

Kuten kaikki hyvin tiedämme, piakkoin käynnistyvien Frankfurtin kirjamessujen pääosassa on Suomi ja suomalainen kirjallisuus. Tai ainakin se tuo eksoottisen tuulahduksen maailman tunnetuimman kirjallisuustapahtuman keskieurooppalaiseen eleganssiin.

Die Welt on mennyt kaikesta tästä kiinnostuneena tapaamaan Suomessa asuvaa saksalaista, Stefan Mosteria, joka on ansioitunut niin kirjailijana kuin kääntäjänä. Juuri tuo jälkimmäinen Mosterin rooleista kiinnostaa suuresti saksalaista laatulehteä. Mosterista kun on parinkymmenen vuoden kääntäjäkokemuksella tullut "suomalaisen kirjallisuuden tärkein kanava Saksassa".

Moster on naimisissa suomalaisen kanssa ja asunut maassa kymmenkunta vuotta, joten pienen pohjoisen maan monet outoudet ovat tulleet hänelle jo tutuiksi. Juuri nyt hän elää työuransa ruuhkavuosia. Saksalaiset kustantajat ovat tilanneet häneltä pikakomennuksella käännösurakoita. Kuusi romaania on jo taivutettu suomesta saksaksi, viimeisimpänä Hannu Raittilan Terminaali, joka löytyy kohta saksalaisista kirjakaupoista nimellä Kontinentaldrift (Luchterhand Verlag).

Die Weltin juttu kertoo enemmän Mosterista ja tämän työstä kääntäjänä kuin Suomesta tai suomalaisesta kirjallisuudesta, mutta rivien välistä voi lukea huvittunutta ihmettelyä siitä, että joku saksalainen on ottanut intohimokseen niinkin perifeerisen kielialueen. Moster tuntuu myös sopeutuneen kohtaloonsa Euroopan reuna-alueen tulkitsijana. "Minusta on päivänselvää, että suuria palkintoja en näillä käännöksilläni tule koskaan saamaan. Mutta palkinnot tai maine eivät ole tärkeitä. Työni kannalta on samantekevää, nähdäänkö se, mitä käännän, suurena tai vähäisenä kirjallisuutena."

Suomen kieli on Mosterin intohimo. Kielestämme löytyvät hienonhienot nyanssit heittävät hänelle haasteita, joihin hän on oppinut vastaamaan vasta yrityksen ja erehdyksen kautta itseään tyydyttävällä tavalla. Se on tarkoittanut sitä, että hänen on täytynyt unohtaa kieli ja kirjaimellinen tulkinta ja keskittyä tekstiin ja siihen, mitä se yrittää kirjallisuutena kertoa. "Alkuperäiseen tekstiin on sukellettava syvälle sisälle ja tultava sitten sieltä kokonaan ulos. Siitä ei saa jäädä pisaraakaan iholle. Kuiva kylpy kaunistaa."

Haastattelunsa lopuksi Moster puhuu kauniisti kirjallisuudestamme. Suomessa julkaistaan hänen mielestään vaikuttava määrä laadukkaita teoksia. Suomalainen kirjallisuus ei ole mikään rajaseudun kuriositeetti vaan osa eurooppalaista sanataidetta. Kirjallisuuden kääntäjänä Moster katsoo, että hänen missionsa on tehdä tämä selväksi myös saksalaisille lukijoille.

Frankfurtin kirjamessut ovat tuhannen taalan tai ainakin miljoonan euron paikka suomalaiselle kirjallisuudelle. Tämä on selvää. Henkseleitä paukuttaen sinne ei silti kannata mennä. Tullakseen huomioiduksi pienen kielialueen kirjallisuus tarvitsee paljon muutakin kuin yhdet messut. Ehkäpä isoja nimiä, joiden kirjat kulkisivat vuosi vuoden perään pitkin maailman mantuja. Niitä kun ei Suomelta vielä löydy, kertoo Die Welt Mosterin suulla. Eikä ole kuulemma edes näköpiirissä, ei yhtäkään bestseller-kirjailijaa.

Ei yhtäkään. Ei edes sitä yhtä.

1.10.2014

Vanhan hehku

Vanhoissa kirjoissa on oma hehkunsa, aivan kuten vanhoissa ihmisissä.

Jokin aika sitten löysin erään ystäväni kirjahyllystä itävaltalaisen Vicki Baumin (1888-1960) ulkoisesti jo hieman haperoksi ja kalvakkaaksi muuntuneen romaanin Uimaopettaja Urban Hell. Romaanin nimen innoittamana kävin lukemaan, varoen repimästä ohuiksi kuluneita, kellertäviä lehtiä.

Tarina veti minut syvälle aikaan, jolloin miehet ja naiset kävivät toisiaan kiusoittelevaa teerenpeliä kauniiden alppimaisemien ja romanttisen kylpyläidyllin katveessa, sankari saattoi olla sekä kemian tohtori, keksijä että maailmankuulu kilpauimari, ja kesyttämättömän luonnon kuviksi kelpasivat niin lapset, villit naiset kuin neekerit tai kaukaiseen itään paikantuvat kiinalaiset.

Baumin romaani ilmestyi 1927. Suomenkielinen versio on vuodelta 1931.

Vicki Baum (oik. Hedwig Baum) oli saksankielisen alueen suosituimpia kirjailijoita 20- ja 30-luvuilla. Mutta hän oli myös muusikko, journalisti ja sovinnaisia käytöstapoja rikkovan "uuden naisen" prototyyppi. Baum harrasti nyrkkeilyä - mikä oli tuohon aikaan naiselle jotakin ennenkuulumatonta - ja oli naimisissa kahdesti. Hänen suurin kansainvälinen menestyksensä kirjailijana oli 1929 ilmestynyt romaani Grand Hotel, josta tehtiin 30-luvun alussa elokuvatähtiä vilisevä Hollywood-versio Greta Garbo etunenässä. Samoihin aikoihin Baum emigroitui Yhdysvaltoihin, eikä enää palannut kotimaahansa. Hän kuoli leukemiaan Kaliforniassa 1960.

Baum julkaisi yli 50 viihteelliseksi luokiteltua romaania, joista monet päättyivät myös valkokankaalle. Baum ei ehkä kirjailijana saavuttanut koskaan suurta ammatillista arvonantoa, mutta lukijoiden rakastama hänestä tuli luomiensa tarinoiden kautta. Siitä huolimatta, että tarinoiden kulku oli aina sama - mies ja nainen kohtaavat, joutuvat erilleen ja kohtaavat uudestaan - Baumin onnistui sisällyttää kaavaansa säröä ja särmää, joka teki hänen henkilöistään hieman jotakin muuta kuin ilmeistä.

Vaikka Baumin monissa kirjoissa, kuten Uimaopettaja Urban Hellissä, keskushenkilö on mies, aktiiviset naiset toimivat kertomusten dynamoina. Heidän kauttaan miehet määrittyvät, ja osoittautuvat usein myös keskenkasvuisiksi poikasiksi, joita tuulet ja tunteiden tyrskyt riepottelevat kuin kaarnaa vaahtopäillä.

Baumin ulkoisesti koreat ja komeat miehet eivät naisia ymmärrä, eivät alkuunkaan:

"Hell hymyili älyttömästi ja hämmentyneenä. Hän ei ollut kovinkaan tottunut seurustelemaan naisten kanssa. Heidän kanssaan koki äkkinäisiä ja kummallisia asioita, jolloin useimmiten käyttäytyi kuin aasi."

Baumin romaanin kanssa voi näin tehdä kaukomatkan maailmaan, jossa miesten ulkoista tärkeilyä, tittelinkipeyttä ja heikon itsetunnon pönkittämistä seuraa naisen syvälle porautuva katse ja vino hymy. Miehet eivät oikein vakuuta. He ovat ikuisia poikasia, jotka luulevat löytävänsä rahasta ja maineesta, ja ehkä naisestakin, itselleen onnen.

Lopussa tyytyväisin taitaakin olla järvelle soutamaan jäänyt yksinäinen nainen:

"Hänen laulunsa on sopusointuinen, se on kuin pyöreä, heiluva, herkkä sävelmaailma, se riippuu taivaan ja veden välillä kuin pieni, kärsivällinen, hohtava kuula. Eikä sitä kuule kukaan muu kuin nuori salakka, joka pullistunein silmin on sukeltanut valoon pyydystääkseen viimeisen kultaisen kesähyttysen..."

Eino Leinoa mukaillen voisi todeta, että vanhoissa kirjoissa (ja tarinoissa) hehkuu hengen aurinko.

30.9.2014

Pynchon siellä ja Pynchon täällä!

Thomas Pynchonin, tuon amerikkalaisen postmodernistisen romaanitaiteen ikonin nimi on taas kaikkien huulilla. Eikä vähiten Suomessa, jossa kirjailijan yksi kuuluisimmista teoksista, Painovoiman sateenkaari (alkup. 1973) putkahti päivä muutama sitten kirjakauppoihin.

Maailma ei välttämättä tiedä (tai välitä), mitä Suomessa tapahtuu, mutta Pynchon koukuttaa nyt muilla tavoin. Nimittäin, Paul Thomas Andersonin (Magnolia, There Will be Blood) viikonvaihteessa ensi-iltaan tulevassa elokuvassa esiintyy myös kirjailijanero itse!

Kyseessä on elokuvasovitus Pynchonin  romaanista Inherent Vice (2009), johon sisältyvässä joukkokohtauksessa (tai vastaavassa) Pynchon on mukana. Asian paljasti elokuvan yksi päänäyttelijöistä, joka kertoi Pynchonin ilmestyneen kuvauksiin paikalle muiden tietämättä ja pysyttäytyneen jossakin taka-alalla.

Viimeinen varmuudella tiedetty valokuva Pynchonista on vuodelta 1953, jolloin hän oli 16-vuotias koululainen. Julkisuudessa hän ei ole koskaan esiintynyt, jos sellaiseksi ei lasketa paria Simpsonin jaksoa, jossa hän lainasi äänensä paperipussi päässä omakuviaan kauppaavalle kirjailijahahmolle.

Kukaan ei siis tiedä, miltä Pynchon tänään näyttää. Joten hänen "löytämisensä" Andersonin elokuvasta saattaa olla mahdotonta sekin. Ja voihan olla, että Pynchonin läsnäolo elokuvassa ei ole edes totta. Tai jos on, ehkä hän lähetti paikalle jonkun muun, ystävänsä ehkä, jos hänellä sellaisia on.

Isoin juttu tässä kaikessa on kuitenkin se, että lähitulevaisuudessa tulemme näkemään valkokankaalla ainakin kahdeksan elokuvallista sovitusta Pynchonin romaaneista. Niissä sitä riittää ihmeteltävää, vaikka Jees... Pynchon ei koskaan meille ilmestyisikään.

23.9.2014

Pikalukuhetki

Meitä lukemiseen ja kirjoihin addiktoituneita harmittaa ainoastaan se, että emme koskaan tule lukemaan kaikkia niitä kirjoja, jotka meidän pitäisi lukea. Aikaa ei ole koskaan riittävästi.

Lukeminen on hidasta, elämä nopeaa.

Onneksi samaan aikaan, kun me ryvemme itsesäälissä, hyvät ihmiset toisaalla ryhtyvät toimeen. Pikakirjoitus- ja lukuohjelmien viimeisintä aaltoa edustaa amerikkalainen startup-yritys Spritz, joka on tuonut markkinoille mobiililaitteisiin ladattavan, nopeaan lukutahtiin opastavan ohjelman.

Firman nimeä käyttävän ohjelman kantavana ideana on keskittää lukijan huomio yhteen sanaan kerrallaan. Lukunopeutta säätelevät niin sanoista, lauserakenteista ja riviltä toiselle siirtyvät silmänliikkeet kuin näkökenttään ilmestyvät ulkonaiset häiriötekijät, joiden seurauksena menetämme monta monituista silmänräpäystä turhanaikaiseen jonninjoutavaan. Kaikki tämä on pois lukuhetkemme maksimaalisesta optimoinnista.

Spritzin sovellusohjelma pakottaa lukijan keskittämään huomionsa yhteen sanaan kerrallaan, ja vieläkin enemmän: yhteen kirjaimeen sanassa. Ohjelma tavallaan jähmettää silmän liikkeen sanan keskiössä olevaan kirjaimeen, jota korostetaan punaisella värillä, ja antaa aivojen tehdä loput työstä. Kirjaimista syntyy sanoja ja sanoista lauseita ja lauseista merkityksiä.

Tämänkaltainen lukutekniikka on sinänsä vanha ja tuttu ja tiedetty jo ties kuinka kauan. Mobiiliteknologiaan vietynä vanhastakin tulee silti uutta ja mehukasta. Ehkä innovatiivisinta puolta Spritzissä edustaa siihen kytkeytyvä pedagoginen ulottuvuus. Ohjelmaa käyttävällä on mahdollisuus valita lukunopeutensa (sanojen määrä per minuutti) ja siten myös kehittää lukunopeuttaan. Kun aloittaa pienestä (100 s/m) voi harjoittelulla päästä mestaritasolle asti (1000 s/m). Jälkimmäisellä nopeudella paksuimmatkin romaanit on luettavissa muutamassa tunnissa.

Yhtiön nettisivuilla kaikki voivat testata lukunopeuttaan. Näyteohjelmasta on olemassa erikielisiä versioitakin. Hauskana yksityiskohtana todettakoon, että yhdeksän kielen valikoimasta löytyy myös suomi (sisältäen tosin pienoisia kieliopillisia kömmähdyksiä).

Ihmisen normaali lukunopeus on 200-250 sanaa minuutissa. Tuolla vauhdilla parisataasivuinen suomenkielinen romaani (n. 50 000 sanaa)  kulkeutuu aivoihin reilussa kolmessa tunnissa. Mestarilukijat hoitavat samassa ajassa kaksi, kolmekin kirjaa, eikä edes heikota.

Hiljattain Guardianin toimittaja otti Spritzin todelliseen testiin ja luki sen avulla Joshua Ferrisin palkitun romaanin To Rise Again at a Decent Hour (2014). Ferrisin romaani edustaa keskivertolaajuutta (n. 200 sivua), mutta on sentään tyyliltään hieman keskivertoromaania haastavampi. Toimittajan lukukokeilusta tuli lopulta koko kroppaa kouriva kokemus. Silmiä särki, niskaa pakotti ja ankara keskittyminen puhelimen näytöllä viliseviin sanoihin sai laitetta pitelevät sormet kramppaamaan ja aivot huutamaan lepoa.

Aikaa meni normaalin sijasta sentään reilusti vähemmän, mutta muilta osin kokemus ei ollut vaivan väärtti. Testitoimittaja onkin sitä mieltä, että Spritz saattaa toimia hyvin hörpätessä lyhyitä artikkeleita ja asiapohjaisia tekstejä, mutta romaanin kielellisen moniulotteisuuden ja -merkityksellisyyden tavoittamiseen siitä ei ole.

Joskus on hyvä edetä hitaasti ja varovasti tunnustellen, sanoja maistellen. Ja pitää mielessä stressitohtori Pertti Pakarisen kuolemattoman elämänohjeen 70-luvulta: Älähän hättäile!

Sillä ohjeella saa elämästä - ja kirjoista - enemmän irti.

26.8.2014

Kurja mökki landella

Amerikkalainen Laura Ingalls Wilder (1867-1957) tunnetaan lapsille ja nuorille suunnatusta kirjasarjasta Pieni talo preerialla. Uudisraivaajaperheen elämästä kertovat tarinat olivat ilmestyessään 1932-43 hyvinkin suosittuja ja tekivät tuolloin jo kypsään ikään ehtineestä kirjoittajastaan kuuluisuuden.

Wilderin kuvaukset pienperheen kamppailusta ankaria olosuhteita vastaan antoivat uskoa pula-ajan amerikkalaislukijoille. Ydinperheen ja maanrakennushengen ylistyksestä ei ollut niistäkään haittaa, kun historiaa väritettiin ja luotiin uusiksi. Myöhempi kirjoihin löyhästi perustuva televisiosarja (1974-84) niittasi lopullisesti Wilderin nimen populaarin lastenkirjallisuuden kaanoniin.

Wilderin omaelämäkerralliset kirjat oli suunnattu lapsille ja nuorille, ja niistä oli näin tietoisesti jätetty pois senkaltainen aineisto, joka saattaisi järkyttää pieniä lukijoita - tai heidän vanhempiaan. Tämänkaltaista aineistoa Wilder oli kuitenkin koonnut tarinan muotoon jo ennen preeria-idylliä. Lehtiartikkeleita aiemmin julkaisseen maanviljelijäperheen emännän lapsuusmuistoja ei yksikään kustantaja halunnut ottaa taakakseen, joten Wilderin täytyi siirtää tekstinsä syrjään ja ryhtyä muokkaamaa tarinaansa helpommin sulatettavaan muotoon.

Syntyi satu pienestä talosta preerialla.

Tuo Wilderin aikuislukijoille suunnattu varhainen omaelämäkerta Pioneer Girl tullaan julkaisemaan tänä syksynä. Kyseessä on eräänlainen Wilderin lastenkirjasarjan antiteesi tai kullattujen muistojen pimeä puoli, jossa asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Elämä on ainaista työntekoa, raatamista, holtitonta siirtymistä paikasta toiseen, velkojien välttelyä, mielivaltaa ja rypemistä omassa ja toisten hädässä. Pienen lapsen silmissä kulkevat väkivallan ja kurjuuden kuvat.

Wilderin teos ilmestyy toimitettuna versiona, jossa kirjailijan omaelämäkerta, fiktiiviset lastenkirjat ja historiallinen tieto kirjailijan "oikeasta" lapsuudesta asettuvat kukin paikalleen. Totuus kun kulkee jossakin niiden välissä mutkitellen.

2.7.2014

Kesäyökirja

Tiklin ansiosta Donna Tartt on jälleen useamman vuoden jälkeen päässyt otsikoihin. Harvakseltaan julkaisevan kirjailijan uusinta romaania on kiitetty, ostettu ja palkittukin jo ainakin yhden Pulitzerin verran.

Ensimmäisen romaaninsa Tartt julkaisi parikymmentä vuotta sitten ja sai jo silloin aikaiseksi kansainvälistä pörinää. Jumalat juhlivat öisin (1992) oli arvostelumenestys ja tuolloin vasta 28-vuotiasta kirjailijaa tervehdittiin uutena kirjallisena ilmiönä ja kykynä. Romaanista otettiin Yhdysvalloissa poikkeuksellisen suuri ensipainos (75 000) ja sittemmin kirjaa on myyty miljoonia ympäri maailmaa.

Tartt on esikoisensa jälkeen julkaissut ainoastaan kaksi romaania kymmenen vuoden välein, joten ainakaan painokoneiden kiusaamisesta häntä ei voida syyttää.

Vuosikymmenten välissä Tarttista on kehittynyt hieman salaperäinenkin kirjailijahahmo, jonka ympärillä leijuu intellektuaalinen aura.

Tänään luettuna Jumalat juhlivat öisin ei aivan asetu kulttikirjamaineensa mittoihin. Romaani on jokseenkin yllätyksetön - ja ylipitkä - yliopistomaailmaan sijoittuva rikostarina, johon on ripoteltu mausteeksi kreikkalaista mytologiaa, huumeita ja nuorten päähenkilöiden kyynistä maailmankuvaa. Ilmestyessään ensimmäistä kertaa suomeksi HS:n kriitikko totesikin romaanin olevan kyllä otteessaan pitävä, "kypsä ja hallittu", mutta jäävän lopulta melko yhdentekeväksi. Taiteellisessa katsannossa romaani "ei maailmaa muuta".

Mutta Tarttin teoksella on edelleen ihailijansa. Yksi sellainen löytyy Guardianin sivuilta, jonne Tarttista muutakin paljon kirjoittava kriitikko listasi kymmenen syytä rakastaa kyseistä romaania. Hänelle kyseessä on siis moderni klassikko, jonka maine on elävä ja ehkäpä vielä ikuinenkin. Sen tenho perustuu hänen mielestään mm. Tarttin kykyyn yhdistää vetävään murhajuoneen antiikin taruaineistoa, kreikkalaista tragediaa, yliopistomaailmaan sijoittuvaa sisäpiiriaineistoa ja inhimillisiä paheita. Elämäänsä sivusta seuraavan kertojan käyttö vetää meitä niin ikään puoleensa kuin valo yöperhosia puhumattakaan lukuisista kirjallisista sitaateista ja dialogiin upotetuista viittauksista, jotka saavat meidät siirtymään television ja pintajulkisuuden maailmasta johonkin toiseen, parempaan ja syvempään.

Itse en osta kaikkia Guardianista luettavia selityksiä. Eniten hämmästyttää se, miten vähälle Tartt jättää romaanin keskeisen, temaattisesti tärkeän elementin käytön. Tarinan ytimessä olevasta, muilta suljetusta, kreikkalaista filosofiaa ja antiikin kulttuuria käsittelevästä opintopiiristä meille ei anneta kuin kurjia vihjeitä ja muutama epäsuora huomio. Sen syvemmälle Tartt ei aiheeseen pureudu. Etualalla patsastelevat amerikkalaiset teinit ja heidän yhdentekevät ihmissuhdekiemuransa.

Mutta maailma oli kovin toisenlainen 90-luvun alussa, myös fiktion maailma. Silloin ei vielä ollut tullut tavaksi suorittaa lajityyppiloikkia rikostarinasta psykologiseen draamaan ja ties minne. Se, mistä tänään on muodostunut jo romaanin prototyyppi, tapaili tuolloin vasta ensilauseita. Tässä mielessä Tarttin romaani on ihan hyvä klassikko, jonka seurassa kelpaa kesäöinä vaikka nukahtaa.


---

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin. Suom. Eva Siikarla. WSOY 1993 (2013).

25.6.2014

Yleisö voittaa aina

Jo Jorge Luis Borges tiesi sen: jalkapallo on elämää suurempaa.

Argentiinalainen kokeellisen kerrontataiteen ikoni kuului niihin, joille jalkapallo aiheutti lähinnä inhonväristyksiä. "Jalkapallo on suosittua, koska typeryys on suosittua", hän totesi eräässä yhteydessä ja heitti lisää bensaa liekkeihin toteamalla pelin olevan esteettisessä mielessä rumaa ja yksi Englannin pahimmista rikoksista ihmiskuntaa kohtaan.

Borgesin viha kuningas jalkapalloa kohtaan kumpuaa kuitenkin jostakin syvemmältä kuin itse pelistä. Sodanjälkeisessä maailmassa hän näki läheltä etelä-amerikkalaisten diktatuurien nousun ja tuhon ja myös sen, miten kansanjoukkoja manipuloitiin toimimaan hallitsijoiden tahdon mukaisesti. Jalkapallo ja siihen kytkeytyvät nationalistiset iskulauseet olivat poliittista arkea niin Argentiinassa kuin muuallakin. Brasiliassa Pelé jauhettiin maansa sotilasjuntan propagandakoneiston läpi ja Borgesin kotimaassa peronistit ottivat osansa maan jalkapallomenestyksestä.

Ei Borges ollut järin ihastunut itse jalkapalloon, mutta suurempaa pahuutta hänelle edusti pelin ympärillä vellova massahysteria. Politiikan, uskonnon ja urheilun avulla ihmiset saadaan tekemään melkein mitä vain. Ja kun into kasvaa tarpeeksi suuriin mittoihin, aivot heitetään narikkaan. Jalkapalloon kytkeytyvässä fanikulttuurissa on samankaltaista fanaattisuutta ja typeryyttä kuin fasismissa, Borges huomautti viitaten tällä sekä poliittiseen vasemmistoon että äärioikeistoon.

New Republiciin laatimassaan kirjoituksessaan Borgesin suhteesta jalkapalloon Shaj Mathew muistuttaa mieleemme erään kirjailijan jalkapalloaiheisen ja futuristisen novellin, Esse est percipi (1967). Tarinan nimi viittaa 1700-luvulla eläneen George Berkeleyn kuuluisaan filosofiseen aksioomaan "oleminen on havaituksi tulemista". Borgesin tarinassa jalkapallosta on kehittynyt versio, jolla ei ole enää muuta suhdetta alkuperäiseen peliin kuin sen katsojille välittynyt tunnelma ja draama. Ihmiset seuraavat keinotekoisia, heitä varten luotuja otteluita kuin ne olisivat todellisia joukkueiden välisiä kampailuja. Kaikki on kuitenkin median ja poliitikkojen luomaa lumetta. Radiosta kuunnellaan ja televisiosta seurataan kuviteltuja otteluita.

Borgesin fiktiivisen tarinan sisältä löytyy kirjailijan näkemys ihmisistä, joiden perusluonne on halu olla osa jotakin suurempaa kertomusta. Joillekin uskonto antaa tähän mahdollisuuden, toiset löytävät urheilusta tai politiikasta tarkoituksen elämälleen. Antautuminen ja heittäytyminen, kritiikittömyys ja sokeus kuuluvat tämänkaltaisen pelin perussääntöihin.

Borges kuoli 87-vuotiaana vuonna 1986, eikä ollut näkemässä jalkapallon ja yleisökäyttäytymisen uusia tuulia. Eivät kansallistunteen ylilyönnit ole sieltä tietenkään minnekään hävinneet ja ihmiset tavoittelevat edelleen kylki kyljessä yhteistä kokemusta jostakin elämää suuremmasta. Mutta kun poliittinen retoriikka ei enää vakuuta samassa määrin, katse kääntyy sisäänpäin, omiin tunteisiin ja niiden purkautumisväyliin.

Borgesin novellissa valtiovalta antaa yleisölle kokemuksia, joita se kuvittelee ihmisten kaipaavan. Todellisuudessa - tänään - ihmiset ovat luoneet pelin, jossa pääosanesittäjinä ovat kentällä kirmailevien pelaajien sijasta he itse.

Yleisö voittaa aina.


16.6.2014

Totuuksia ja tolkuttomuuksia

Kaikki on suhteellista, ja kaikki on jo kerran sanottu ja koettu.

Myös kirjan historiassa.

Martyn Lyonsin mainiossa Books. A Living History (2011) kerrataan ihmiskunnan järisyttävimmän keksinnön, kirjan historiaa selkein tekstein ja upeiden kuvien kera. Aikajana on neljätuhatta vuotta ja siirtymät huimaavat heikompaa. Lyons kulkee vauhdilla matkan, joka alkaa Mesopotamiasta, Kiinasta ja Kreikasta ja etenee edelleen keskiaikaisten luostareiden, kirjamarkkinoiden synnyn ja modernin teollisen tuotannon kautta aikamme digitodellisuuteen.

Lyons on tunnettu australialainen tutkija, joka on laatinut lukuisia teoksia kirjan, kirjoittamisen ja lukemisen sosiaalihistoriasta.

Kuten Lyons toteaa, kirja on paitsi tiedon ja inspiraation lähde ja taide-esine myös teknologinen innovaatio, jonka käyttökelpoisuus ja kyky sopeutua ympärillään oleviin muutoksiin, tekee siitä ainutlaatuisen.

Ajan saatossa kirjaa on muokattu monin tavoin. Yksi ensimmäisistä oli siirtyminen rullalle kääritystä sivulta toiselle etenevään koodeksiin, siis siihen muotoon, josta me tänäänkin kirjan tunnistamme. Tämä tapahtui joskus ensimmäisen vuosituhannen alussa, mutta standardi siitä tuli vasta satoja vuosia myöhemmin.

Isoja merkitsi myös keskiajalla omaksuttu tapa lukea tekstejä hiljaa itsekseen kuin hartautta harjoittaen. Antiikin aikana lukeminen oli vielä ääneen lukua, esittämistä ja osa asialle omistautuneiden ammattitaitoa. Kun lukeminen siirtyi torilta kammioihin, teksteihin liitettiin mukaan lukemista helpottavat välimerkit, tauot ja kappaleet.

Kirjapainotaidolla on tietenkin oma tärkeä asemansa kirjan historiassa, mutta Lyons korostaa tätäkin enemmän lukutaidon nopeata leviämistä kaikkiin kansanosiin. Tämä tosin tapahtui Euroopassa vasta 1800-luvun lopulla, jolloin toteutuu myös kirjan historian seuraava iso harppaus. Kirjoja aletaan painattaa teollisin menetelmin, paperin raaka-aineeksi tulee lumppujen sijasta puu, rautatiet kuljettavat kirjoja ympäri maan ja kirjatuotannon ympärille rakentuu monimutkainen tuottajien ja alihankkijoiden verkosto, joka on säilynyt edelleen; kirjailijat kirjoittavat, kustantajat kustantavat ja kirjakaupat myyvät, mitä lukijat ostavat. Niin, ja lainsäädäntö pitää huolen, että kaikki saavat vielä oman rahallisen korvauksen tekemästään työstä.

Lyonsin mielestä kirjan historian suurin muutos on kuitenkin nyt ja tässä. Vaikka se tuleekin kehityshistoriallisessa mielessä kovin myöhään. Jos kuvittelemme vuosikalenterin, johon on kirjattu kirjallisen viestinnän eri vaiheet, ja joka alkaa sumerilaisten kehittämästä kirjoitusjärjestelmästä tammikuun 1. päivä, kirjoitusrullat muuntuvat sivuiksi vasta syyskuussa, Gutenbergin kirjapainotaito kehitetään marraskuun lopulla ja internet tulee mukaan kuvioihin joulukuun viimeisen päivän keskipäivän hetkillä. Sähköiset kirjat edustavat hetkeä, jolloin ihailemme vuoden viimeisen päivän viimeistä auringonlaskua.

Muutoksen tahti kirjan kehityksessä on siis tihentynyt mitä lähemmäksi omaa aikaamme tulemme. Historiallisessa mielessä siirtyminen sähköiseen muotoon merkitsee vastaavaa kuin aikoinaan tapahtunut luopuminen tekstirullista. Myös silloisissa reaktioissa on vastaavuuksia omaan aikaamme. Maailma kaatuu ja kaikki sen mukana.

Vieläkin isompi muutos on nyt tapahtumassa oleva luopuminen paperista. Teksti ilmaantuu uudelle sähköiselle alustalle, jonka fyysinen olemus on arvoitus meille kaikille. Onko sillä edes sitä?

Muutokset tuottavat pelkoja ja kysymyksiä. Lyons muistuttaakin, että pohjimmiltaan monet asiat historiassa pysyvät samoina. Edelleenkin me jaamme yhteisen huolen esi-isiemme kanssa, jotka satoja vuosia sitten ilmaisevat tyrmistyksensä siitä, että kirjapainotaito antaa suoran väylän turhille totuuksille ja poskettomille valheille.

Entisen kärrypolun sijasta tuo väylä on nyt moottoritie, jossa tarinat kulkevat valon nopeudella.

Mutta kirja - kirja ei kuole, se tulee vain ehkä näyttämään hieman erilaiselta.

26.5.2014

Mrs Dalloway ja Jack Bauer

Jotta nuoret saadaan houkuteltua kirjallisuuden äärelle, kaikki keinot ovat sallittuja.

Luin jokin aika sitten Virginia Woolfin ikimodernin Mrs Dallowayn ja ryhdyin googlaamaan sen perään. Wikipedian ja erinäisten kirjablogiosumien väliin ilmestyi jokin, jonka nimi oli Shmoop. Sen takaa paljastui yhdysvaltalainen koulutuspalveluja tarjoava yritys, joka lupaa "puhua opiskelijan kieltä" (We speak students). Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että yrityksen kunnianhimoisena tavoitteena on viedä koulu ja koulutus uudelle vuosituhannelle.

Koulutuksellisten asenteiden muuttaminen on yksi Shmoopin tärkeimmistä tavoitteista. Ja sen iskostaminen kaikkien mieleen, että oppiminen voi olla hauskaa ja helppoa. Digipedagogisena alustana Shmoop onkin saanut paljon tunnustusta emämaassaan. Oppilaille se tarjoaa helposti omaksuttavia opetuksellisia kokonaisuuksia ja opastusta opintojen äärelle, opettajille käyttökelpoisia oppimateriaaleja ja muille iloa ja ylpeyttä siitä, että kouluissa opitaan heidän avustuksellaan entistä enemmän.

Shmoopin taustalta löytyy akateemisesta sivistyneitä ja edistyneitä opettajia ja tutkijoita, joiden ote aiheeseen on rento ja vitsikäs. Verkossa tarjottavat kurssit ulottuvat matematiikasta biologiaan, historiasta taiteisiin ja kieliin. Kohderyhmänä ovat lähinnä lukioikäiset nuoret.

Kirjallisuus muodostaa oman vahvan ytimen Shmoopin tarjontaan. Siksi myös virtuaalimatkani rouva Dallowayn matkassa johti näille sivuille. Woolfin romaania aukivääntävän kokonaisuuden ohella Shmoopista löytyy vaikuttava kokoelma maailmankirjallisuuden merkkiteoksia analysoivia tekstejä. Ja tyyli on lennokasta. Gilgamesh on perua Indiana Jonesin (tai hänen kadonneen veljensä tai jonkun) löytöretkistä, Anna Karenina on vähän kuin Twilightiin olisi lisätty ripaus politiikkaa, Shakespearen Hamlet on identiteettiongelmiensa kanssa kärvistelevä teini (pukeutuu mustaan ja höpisee itsekseen) ja Dumas'n Kolme muskettisoturia on kaukaista sukua Tom Cruisen ja muiden supersankareiden tähdittämille seikkailutarinoille.

Ja niin edelleen.

Woolfin tarina ylhäisen seurapiirirouvan vuorokaudesta taasen selittää (ehkä) sen, miksi Jack Bauerin kahdenkymmenenneljän tunnin taistelu terroristeja vastaan on edelleen hyvä idea.

Kuten esimerkeistä saattaa todeta, Shmoopin tekijät eivät tärkeile. Esimerkit haetaan sieltä, minkä kuvitellaan olevan lähellä nuorten kokemusmaailmaa, ja mistä heidän arvellaan olevan kiinnostuneita. Asiasisällöistä ei silti tingitä. Woolfin ja muidenkin kirjailijoiden ja heidän teostensa kohdalla tietoa annetaan niin kirjoittamisajankohdan yhteiskunnallisesta tilanteesta ja tyylillisistä vaikutteista, sukelletaan teosten lähilukuun teemojen, henkilöiden, juonen ja kerronta-analyysien kautta sekä opastetaan jatkolähteiden äärelle. Mukana on myös tietokilpailu, jonka avulla voi testata tiedollista omaksumiskykyään sekä esseen kirjoittamiseen opastava menetelmäkartta.

Pientä maksua vastaan tarjolla on niin ikään oivallista materiaalia opettajille, jotka haluavat puristaa maailmankirjallisuuden merkkiteoksista viimeisenkin mehutipan oppilaidensa tiedonjanoisille huulille.

Ja kunkin klassikkoteoksen yhteydessä tekijät esittävät sekä itselleen että nuorille lukijoilleen peruskysymyksen: Mitä välii? (Why should I care?).

Sivuston tekijöiden ote opettamiseen on rento, käytännönläheinen ja keskusteluun houkutteleva. Informaation jakoa seuraa aina liuta sisältöön pureutuvia kysymyksiä sekä väitteitä, joiden tehtävänä on käynnistää keskustelu vaikka sosiaalisessa mediassa.

Ei tämäkään pedagoginen lähestymistapa varmaankaan kaikkia miellytä. Mutta hyvä yritys silti. Säilyttää edes jotakin ja jossakin muodossa melkein jo näkymättömiin painunutta kulttuurihistoriaamme.

4.5.2014

Sanasta kuvaan

Vuosikymmeniä sitten nyt jo edesmennyt opettajani vertaili erään luennon yhteydessä kirjaa ja elokuvaa toisiinsa, ja totesi leikillisesti, että tarinankuljettamisen kannalta kirja on ylivertaisen kustannustehokas. Yksi lause riittää kertomaan lukijalle, että aikaa on mennyt sata vuotta. Saman kertomiseen elokuvassa tarvitaan kassikaupalla rahaa, viikkojen ja kuukausien työ, tuhansia kuvia sekä avustajien ja tehostenikkareiden armeija.

Katsojan tai lukijan pään sisällehän molemmat pyrkivät, joten perimmäinen tavoite on molemmilla yhtäläinen. Vain keinot ovat erilaiset. Sanat ja kuvat vaikuttavat meissä, riippumatta niitä tuottavista välineistä.

Kirjallisuuden ja elokuvan väliset kytkökset nousivat taasen mieleeni, kun luin Stephen Kingin Hohdon. Kyseinen teos tunnetaan tänään ehkä paremmin Stanley Kubrickin kauhuelokuvaklassikkona, jossa Jack Nicholson irvistelee ja riehuu kirves kädessä perhettään lumihankeen ajaen.

Kubrickin elokuva valmistui 1980, vain kolme vuotta romaanin ilmestymisestä. Vaikka kirjailija itse ei ollut aluksi kovinkaan innostunut tarinansa kuvallisesta versiosta, kriitikoiden ja tutkijoiden aivoituksia se palveli paremmin kuin Kingin kirjat koskaan. Elokuvataiteen sisällä Kubrickin filmistä on tullut virstanpylväs ja ikoni. Eikä se ole huonosti menestynyt kaupallisestikaan. Kingin kohdalla taiteellisen painoarvon puutteen ovat korvanneet tilille kertyneet taalat.

Kingin kirjan ja Kubrickin elokuvan välillä on monia eroavuuksia, joista triviaalit yksityiskohdat eivät ole ainoita. Elokuvassa sekopääksi muuntunut isä heiluttaa kirvestä, kirjassa paksua nuijaa. Elokuvassa Danny-poika on seitsemänvuotias ja ajelee kolmipyöräisellä pitkin hotellin tyhjiä käytäviä, kirjassa poika on viisi ja käyttää omia jalkojaan hotellia tutkiessaan. Kirjassa isä on näytelmäkirjailija, joka viimeistelee hotellissa käsikirjoitustaan, elokuvassa hän kärsii enemmän kirjailijan tyhjän paperin kammosta kuin mistään muusta. Elokuvaan sisältyvää ikimuistoista hokemaa ("All work and no play makes Jack a dull boy") ei myöskään romaanista löydy. Romaanin lopussa hotelli räjähtää Jackin kanssa palasiksi, elokuvassa näin ei käy. Jack makaa jäätyneenä hotellin pihalla olevan labyrintin uumenissa, labyrintin, jota ei myöskään romaanissa ole.

Elokuvassa on siis mukana - kuten niin monissa kirjoista tehdyissä sovituksissa - ylimääräisiä kohtauksia ja juonellisia muutoksia, puhumattakaan poisjätöistä. Kingin kirjailijanlaadun tuntien jälkimmäiselle löytyy hyviä perusteluita.

Kirjailijana King on kuin innokas mutta kelvoton puutarhuri, joka laistaa puiden ja pensaiden leikkauksesta, maaperän muokkauksesta ja lannoituksesta ja on hieman tohelo myös tuholaiseläinten ja kasvitautien torjunnan suhteen. Kingin kirjallinen puutarha rehottaa, lajien kirjo on mittava ja tilaan nähden ylimitoitettua.

Jos King käy tarinankertojana ylikierroksilla, Kubrick edustaa päinvastaista mentaliteettia. Kuvien määrällä on tarkka suhde siihen aikaan, jonka hän käyttää illuusioidensa luomiseen. Kohtausten sisällä kulkevien otosten keskinäinen suhde antaa elokuvalle hieman raukean ja hitaan tunnelman, joka korostaa tyhjän tilan kauhua.

Romaanissa King käyttää paljon sivuja antaakseen henkilöilleen uskottavan psykologisen henkilöhistorian. Heikon itsetunnon ja syyllisyyden tunteiden raastama pariskunta näyttäytyy irvikuvana vastuullisesta vanhemmuudesta. Isän lapsuudentraumat, alkoholismi ja lupaavan kirjailijanuran katkeaminen ovat synkkää reaalimaailmaa selittäviä tekijöitä. Siihen nähden kirjaan sisältyvät yliluonnolliset elementit "hohtoineen" ja haamuineen tuntuvat kliseisiltä ja naurettavallakin tavalla vastakohtaisilta.

Kubrick siirtää Kingin romaanin näyttämönä toimivan vuoristohotellin mielentilan tasolle. Kuvat lattiaa pitkin valuvasta verivirrasta, kuolleiden hahmojen äkilliset ilmestymiset kuin tyhjästä, tiloja hallitsevat geometriset muodot, hiljaiset hetket, taustalle jätetyt äänet, päähenkilön raivoon jähmettyneet kasvot ja pitkät kamera-ajot ovat sitä maisemaa, josta painajaiset on tehty. Kubrick menee omalla teoksellaan ikään kuin suoraan kirjan ja tarinan ytimeen. Hänelle tosin hirviöistä suurin löytyy ihmisen sisältä.

Tämä seikka erottaakin Kingin kirjan ja Kubrickin elokuvan selkeimmin toisistaan. King korostaa henkilöidensä haavoittuvaisuutta ja sitä, miten helppo kohde he ovat ulkoa tulevalle pahuudelle. Kubrick ei tällaiseen usko tai ei halua antaa sille painoarvoa. Kuoleman kätyrinä toimiva isähahmo menettää itsehillintänsä ja -hallintansa ja seurauksena on verinen tragedia. Kummituksia meistä jokainen näkee vain omilla silmillään.

Kubrick toteaa, antaa kuvien puhua ja ottaa etäisyyttä. King kulkee emootioiden tietä ja lähellä henkilöidensä psyykettä. King valitsee tarinan, Kubrick kerronnan.

Kohteena olemme silti me, sinä ja minä, katselijoina ja lukijoina. Kun yhteys löytyy, me hohdamme.


24.4.2014

Kirja on ruusu

Eilen vietettiin Suomessa Kirjan ja ruusun päivää. Maailmalla juhlittiin samaan aikaan myös Kansainvälistä Kirjan päivää (International Day of the Book), jonka taustalta löytyy UNESCO:n lanseeraama ajatus ajoittaa lukemisen, kustantamisen ja tekijänoikeuksien kunnioittamisen puolesta käytävä huomiokampanja tuolle huhtikuun päivälle.

Kevään ja kirjan yhdistäminen toisiinsa juontuu 20-luvun Espanjaan, jossa haluttiin pysähtyä hetkeksi muistelemaan maan kansalliskirjailijan, Cervantesin kuolinpäivää ja kaikkea sitä hyvää, jota Don Quijoten kirjoittaja on maailmalle antanut. Kataloniassa päivään yhdistettiin vieläkin vanhempi rakastetuille ja ystäville osoitettujen lahjojen antamisen traditio, jossa ruusut ja kirjat toimivat toistensa vaihtovaluuttoina.

UNESCO otti homman haltuunsa ja antoi sille globaalin ulottuvuuden 1995. Tämä sopii hyvin, koska yleisesti ajatellaan, että tuo Cervantesin huhtikuinen kuolinpäivä osuu yksin myös Shakespearen kuolinhetken kanssa. Päivän virallinen nimi on World Book and Copyright Day.

Kirjaa ja lukemisen riemuja on siis taasen juhlittu ympäri maailmaa. Kirjastot ja kirjakaupat täyttyivät kirjailijoista ja ääneen tai hiljaa itsekseen luettujen sanojen ystävistä. Yksi mielenkiintoisimmista tapahtumista sijoittui Lontooseen, jossa tunnetut kirjailijat lukivat vuorollaan toisten tunnettujen kirjailijoiden kirjoittamia kirjeitä.

Kyllä: kirjeitä. Kirjeen kirjoittamisen taikaa ja lajityyppiä kunnioittaen ja jo melkein hävinnyttä käsityötaitoa muistellen.

Philipp Pullman (Universumien tomu) oli yksi näistä. Hän halusi jakaa Kurt Vonnegutin laatiman kirjeen, jonka tämä oli kirjoittanut 70-luvun alussa erään yhdysvaltalaisen koulun rehtorille. Taustalla oli suuren kohun aiheuttanut tapaus, jossa koulun rehtori oli näytösluontoisesti heittänyt roviolle useiden amerikkalaisten klassikkokirjailijoiden teoksia, joukossa myös Vonnegutin romaani Teurastamo 5. Teokset sisälsivät hänen mielestään ruokotonta kielenkäyttöä.

Vonnegut oli luonnollisesti pahoillaan tapahtuneesta ja laati kohteliaan, hieman pateettisen ja omaa raivontunnettaan pidättelevän kirjeen kyseiselle opettajalle ja tämän taustajoukoille:

"Yhteisönne tietyt tahot ovat olleet sitä mieltä, että teokseni edustavat pahuuden voimia. Tämä loukkaa minua syvästi. Kun kuulin mitä koulullanne oli tapahtunut, ymmärsin, että kirjat ja kirjailijat eivät ole teille kovinkaan läheisiä tai todellisia. Kirjoitan tämän kirjeen, jotta ymmärtäisitte, että olen olemassa."

Vonnegut korostaa kirjeensä yksityistä luonnetta. Että hän ei ole ryhtynyt kustantajansa kanssa minkäänlaiseen julkiseen kampanjaan koulua vastaan, vaan sitä vastoin jättänyt väliin lukuisat pyynnöt televisioesiintymisistä ja haastatteluista. Kirje on hänen henkilökohtainen yhteydenottonsa. Hän on vain "vihainen, väsynyt ja surullinen".

Hän ei ole myöskään se rahanahne, lapsia turmioon vievä "rotta", jollaiseksi hänet ja muut kirjailijat on koulun moraalikampanjassa leimattu. Monien kollegoidensa tavoin hän on aina antanut oman panoksensa yhteiskunnan rakentamiseen, tehnyt työtä, käynyt sodat, hänet on palkittu kunniamerkein, hän on elänyt kaidalla polulla ja saanut vierailukutsuja jopa oppilaitoksiin, puhumaan lapsille.

Samankaltainen kunniallisuus koskee myös hänen kirjojaan:

"Jos olisitte vaivautuneet lukemaan kirjojani ja käyttäytymään sivistyneiden ihmisten lailla, olisitte huomanneet, että kirjoissani ei ole seksiä, eikä niissä yllytetä hillittömyyksiin. Niissä suorastaan rukoillaan ihmisiä, että he kohtelisivat toisiaan ystävällisemmin ja vastuullisemmin kuin mitä he yleensä tekevät."

Vonnegut myöntää, että hänen kirjoistaan löytyy kyllä rumia sanoja. Oikeassa elämässä kun ihmiset puhuvat rumia. Mutta sanat eivät yksinään ole vahingoksi kenellekään. Pahat teot ja valehtelu sen sijaan ovat.

Kirjeensä lopuksi Vonnegut haluaa muistuttaa sanan- ja ilmaisunvapauden tärkeydestä. Ja siitä, että omilla toimillaan koulun johtokunta antoi surkean näytteen oppilailleen siitä, mitä vapaassa yhteiskunnassa ei missään tapauksessa pidä tehdä: nitistää toisinajattelijat. Yleinen mielipide kääntyikin nopeasti koulun johtokuntaa vastaan, mikä toivottavasti opetti heille jotakin amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja kirjallisuuden merkityksestä:

"Ehkäpä te olette nyt oppineet, että vapautta kunnioittaville ihmisille kirjat ovat pyhiä... ja että sotia on käyty niitä kansakuntia vastaan, jotka vihaavat kirjoja ja polttavat niitä."




Translate