22.12.2016

Poikia ja ihmisiä

Toimittaja Aarno Laitinen väitti Iltalehden kolumnissaan (12.11.), että syy siihen, miksi pojat eivät lue tai lapset ole kiinnostuneita kirjallisuudesta, johtuu aikuisista, jotka antavat lapsille väärää kirjallisuutta luettavaksi. Siis sellaista, josta lapset eivät ole kiinnostuneita.

Samassa yhteydessä hän myös kertoi selanneensa lasten kirjojen Finlandia-palkinnon ehdokkaita ja epäilevänsä, että valinnan olivat tehneet "Punavuoren sivukirjaston virkailijat". Ehdokkaina olevia kirjoja eivät hänen mielestään pojat ainakaan lukeneet.

Laitinen näkee pojat turhan yksiulotteisesta perspektiivistä, tai ehkä juuri siitä, mistä aikuiset usein nuoria katselevat. Karkeakin otos kuluvan vuoden aikana julkaistuista nuortenkirjoista kertoo tarjonnan monipuolisuudesta. On seikkailua maailman merillä ja galakseissa, synkkää tulevaisuuskuvaa, varttuvien teinien itsetietoista läpänheittoa, urheilusuorituksia, ihastumisia ja videopelaamista. Kirjat ovat yhtä monitahoisia kuin nuoret itse. Niistä riittää myös nk. pojille.

Yksi hurjimmista on K. K. Alongin tulevaisuuden Helsinkiin sijoittuva dystopia Kevätuhrit (Otava). Tarina kaupungista, joka alkaa selittämättömästä syystä muistuttaa avoruumishuonetta, omaa trillerin ja tieteisromaanin aineksia. Kyseessä on trilogian avausosa, joten monet kysymykset jäävät vielä auki ja tarina sekin irtonaisten langanpätkien varaan. Kirjoittaja on Yhdysvalloissa asuva liikunnanohjaaja ja elämäntapavalmentaja Katariina Alongi (s. 1967), jolla on taito rakentaa vetävä tarina mieltä kutkuttavine yksityiskohtineen. Romaani soveltuu yli 14 vuotiaille.

Hieman samaan ikäryhmään osuu Aleksi Delikouraksen Nörtti 4: Pro Gamer (Otava). Romaanin kertojana ja päähenkilönä on videopelaamisen taituri DragonSlayer666, joka haaveilee niin ammattilaispelaajan urasta kuin kavereista ja tytöistä. Delikouras käsittelee tässä jo neljänteen osaan ehtineessä kirjasarjassaan itsetunnon kanssa kamppailevaa keskushenkilöään ironisen piikikkäästi, mutta tekee hänestä myös sympaattisen ja tunnistettavan hahmon. Mielenkiintoista on myös se, että kirjailija onnistuu kuvaamaan ainakin itselleni täydellisen vierasta pelimaailmaa ymmärrettävästi.

Harri Veistisen satiirinen Kotitekoisen poikabändin alkeet (S & S) uponnee sekin hyvin ikäryhmään 15-17. Bändin perustamiseen kytkeytyvä tarina on hyväntuulinen ja myönteinen kuvaus pienen paikkakunnan pojista ja hieman tytöistäkin. Mitä kaikkea voikaan tapahtua ennen kuin pojista kasvaa miehiä (vai kasvaako sittenkään?)! Veistisen kerronnasta löytyy myös metafiktiivistä ulottuvuutta, mikä ilmentää romaanin virnuilevaa tunnelmaa.

Nuorille suunnattujen urheiluaiheisten kirjojen kärkeä kolkuttelee Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan (WSOY), joka on lajityypille ominaisesti sekoitus pelikuvauksia sekä karille ja kiville menneitä ystävyyssuhteita ja niiden jälkihoitoa. Wickström (s. 1965) on tunnustettu tietopohjaisten urheilukirjojen tekijä, joka aloitti kirjallisen uransa nuortenkirjailijana 90-luvun alussa. Tarinan kuljettajana Wickströmiltä löytyy taitoa, ja pikkukaupungin jalkapallosankarin edesottamusten seuranta kolahtaa hyvin ikäryhmälle 11-14.  

Sieppari ruispellossa oli entisten nuorten klassinen kasvutarina 50-luvun alusta, jonka jäljissä kulkee Johanna Hulkon K18 (Karisto). Romaanissa lukiolainen poika kertoo mokailuistaan kotibileiden, kavereiden ja tyttöystävien maisemassa. Tyyli on, kuten J. D. Salingerin teoksessa, irtonainen ja puhekielen sanoja ja rytmiä tavoitteleva. Näkökulma on nuoren pojan, mutta esikuvansa aikuisten ja nuorten maailmojen lohduttomaan kohtaamattomuuteen Hulkko ei yllä. Lopputuloksena on opetuksellinen kertomus nuoresta, jonka kovan pintakuoren alta löytyy pehmeä sydän.

Vuoden tarjonnasta löytyy mainittujen ohella useita teoksia, joissa pojat on vahvasti läsnä, joko henkilöasetelmissa tai tarinaan näkökulmaa antavina tahoina. Mukana on tendenssikirjallisuutta, jonka pohjavireenä on halu ja tarve tuottaa tarinoita vähän lukeville pojille. Hieman vaikuttaa siltä, että tendenssin myötä tarinaan kätkeytyvien syvempien teemojen käsittely jää juonen pintaimun alle. Siksi mielenkiintoisimmat poikakirjat löytyvätkin suunnalta, jossa sukupuolet asetetaan samalle lähtöviivalle kerronnan moni-ilmeisyyden kanssa.

Finlandia-ehdokkaina tänä vuonna olleet nuortenkirjat - Vuorelan Lumi, Niemen Et kävele yksin, Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin, jopa Iston hieman pienemmille lukijoille suunnattu Maan alaiset - onnistuvat käsittelemään nuorten elämää koskettavia tärkeitä kysymyksiä yleispätevästi ja monitahoisesti. Kaikissa näissä tarinoissa pojat ja tytöt toimivat lapsina yhdessä, lapsina aikuisten maailmassa ja sitä kuin yhdestä suunnasta katsoen. Polttomerkit tehdään vaikeisiin, jopa mahdottomiin tilanteisiin ja niiden ratkaisemiseen joko yhdessä aikuisten kanssa tai vain keskenään. Maailma on yksinäinen paikka ilman muita ihmisiä, mitä nämä sitten ovatkaan: muista maista saapuneita, vanhoja, nuoria, kumman näköisiä tai pelottavia. Ja se vierain olio saattaa joskus tuijottaa peilistä. Mutta jotenkin on löydettävä tie myös sen luo. 

Keskustelu lasten kirjallisuudesta, lapsien lukemisesta tai lukemattomuudesta, pojista kirjojen lukijoina, on useimmiten tervettä huolta kirjallisen kulttuurimme tulevaisuudesta. Usein se on myös syyllistävää. Taakan saavat kantaakseen lasten vanhemmat, väärää kirjallisuutta kustantavat kustantajat, kirjailijat tai vaikka Punavuoren sivukirjaston virkailijat, joilla ei muuten ollut mitään tekemistä tämän vuoden Finlandia-ehdokkaiden valinnassa.

Ehkä syyllisiä kehnoon tilanteeseen ei ole. Tai syyllisiä ovat vain ne, jotka eivät halua tai ymmärrä lukea kirjoja. Ehkä kysymys on niin syvistä kulttuurisista muutoksista, että niiden havaitsemiseen tarvitaan historianmittainen perspektiivi. Siis hieman kolumnia pitempi.

11.12.2016

Algoritmi kirjoittaa kirjan

Jos vuosi 2016 jää jostakin kirjallisuuden historiaan, niin ainakin siitä, että robotit ottivat tuolloin ensimmäiset merkittävät loikat kohti kirjailijuutta.
 
Englanninkielisissä maissa lehtien uutisointia (urheilu, talous) hoitavat jo osittain robotit. Ruotsinkielisessä Suomessa HSS Media on siirtynyt käyttämään koneen palveluksia urheilu-uutisten julkaisemiseen. Näitä otteluraportteja suoltaa Ruotsista hankittu robotti nimeltään Rosalinda, joka Vasabladetin päätoimittajan mukaan säästää ihmistoimittajien aikaa ja vaivaa ja antaa heille mahdollisuuden keskittyä muun, ehkä tärkeämmän, sisällön tuottamiseen.

Lehdissä julkaistaan paljon teknistä materiaalia (sää-, talous-, urheilu-uutiset), jonka työstämiseen koneiden käyttäminen on järkevää. Ja ehkä näin todellakin pystytään siirtämään inhimillistä pääomaa sinne, minne tietokoneiden ote ei vielä ylety. Mutta muutos on jo ovella. Sikäli mikäli mittarina voi käyttää luovaa ajattelua ja monimutkaisten, ihmissuhteisiin perustuvien kommunikointiverkostojen älyllistä, emotionaalista ja viime kädessä kielellistä hallintaa.

Robotit ovat nimittäin astumassa kaunokirjallisuuden maaperälle. Minkä ei itse asiassa pitäisi olla niin yllättävää. Kirjallisuus kun elää, kasvaa ja kehittyy kirjoitetusta kirjallisuudesta ja sen olemusta määrittävät monet tekstintuottamista hallitsevat säännönmukaisuudet ja lait. Niiden pohjalta me tunnistamme kirjalliset lajityypit, runon runoksi ja proosan proosaksi, puhumattakaan tieteis-, kauhu-, tai lastenkirjallisuuteen kytkettävistä "kaavoista". Ripaus yksilöllistä luovuutta on tuossa kaikessa vain rikka rokassa.

Tarkoittaa sitä, että mitä enemmän lukee kirjallisuutta sitä paremmin pystyy hallitsemaan sen tuottamista ohjaavia sääntöjä ja normeja. Mallioppiminen toimii tässäkin.

Alkuvuodesta Google ilmoitti kehittäneensä tekoälyn, joka pystyy hallussaan olevan tiedon pohjalta laatimaan aikuisille suunnatun romanttisen kertomuksen. Siis periaatteessa. Googlen robotti kehitettiin, jotta se pystyisi vastaamaan yksilöllisemmin romanttisia kertomuksia ostavien asiakkaiden kysymyksiin ja tiedusteluihin. Tätä pohjustaakseen ohjelmisto pistettiin "lukemaan" tuhansia kirjoja, joissa romantiikka leiskuu ja leimahtaa. Ja koska näissä tarinoissa juoni on yleensä kaikissa samankaltainen, robotilla oli kerätyn datan ansiosta mahdollisuus arvioida myös tekstien tyylikriteereitä. Tämän pohjalta kone kykenee laatimaan omia versioita ja korjaamaan itseään vertaamalla ratkaisujaan hallussaan olevaan aineistoon.

Kone toimii tässä kuin kuka tahansa aloitteleva kirjailija. Paitsi, että se tekee sen 24/7 ja nopeammin.

Lihaksia siis löytyy. Vielä ei robottia ole kuitenkaan päästetty kirjallisuuden jumppasalille. Mutta Japanissa on. Future University Hakodaten suojissa toimiva tiimi kehitti jokin aika sitten ohjelman, jonka tuloksena syntyi romaani The Day a Computer Writes a Novel. Teksti lähetettiin erääseen kirjoituskilpailuun ja eteni siellä aina finaalikierroksille asti. Ihmisten laatimien tekstien rinnalla kone pärjäsi hyvin, mutta ei sentään voittoon asti. Tarinan rakenne toimi kyllä, mutta henkilökuvaus laahasi perässä. Mitä voinee pitää useimpien aloittelevien kirjailijoiden kompastuskivenä.

Robotiikan hedelmät ovat kohta kypsiä poimittaviksi myös luovilla aloilla. Tätä edesauttaa yleisömassoille suunnattu populaarikulttuuri, jonka tuotetehtaissa sarjallisuus, tuttuus ja toistettavuus ovat hyveitä ja kuin luotuja algoritmien käyttöön. Ehkä pian saamme kuluttajina jo tehdä valintoja konekirjallisuuden ja ihmiskirjallisuuden välillä.

Tai jos mennään tästä vielä hieman pidemmälle, sen välillä luemmeko itse vai annammeko tehtävän koneelle. Kun kukaan, ei yksikään ihminen enää lue, huoli poikien lukemattomuudesta poistuu samalla - kustannustehokkaasti.





3.12.2016

Kuvakirjavuosi

Lastenkirjallisuuden saralla tämä vuosi on ollut kuvakirjavuosi. Vahva, näkemyksellinen piirrosjälki yhdistettynä ajatuksellisesti harkittuun tekstiin tuottaa parhaimmillaan kokonaistaideteoksen, josta riittää iloa niin pienille kuin isoille lukijoille. Ja ne yhteiset hetket kirjan ääressä - ne ovat sitä parasta aikaa!

Ohessa muutama jalokivi.

Finlandia-ehdokkuudella palkittu Piki (Lasten Keskus) on Katri Kirkkopellon kuvittama ja kirjoittama kertomus pienestä Pikistä, joka joutuu kavereidensa kiusaamisen kohteeksi. Piki on menossa ensimmäistä kertaa metsään tapaamaan muita lapsia. Päällensä hän pukee Salamasankarin asun, mikä herättää joissakin lapsissa kiukkua ja kateutta. Piki suljetaan ryhmän ulkopuolelle. Alkaa pitkä ja mutkainen matka surun, kiukun ja anteeksiannon kautta kohti parempaa huomista. Ja löytyyhän se ystävyyskin sieltä lopulta.

Kirkkopellon muhkeasti muotoilema tarina on osa pienten lasten vanhemmille suunnattua materiaalikokonaisuutta, jossa perehdytään lasten sosiaalisten taitojen vahvistamiseen kiusaamisen ehkäisyssä. Kirja vie lukijan ja katselijan tarinan kautta ryhmädynamiikan ja itsetuntokysymysten äärelle. Aikuisen lämmin läsnäolo lohduttaa, ohjaa ja vie elämänkoulussa eteenpäin.

Siilin laulu (S & S) on kertomus Arvista, joka jättää jäähyväisiä hetki sitten kuolleelle isoäidilleen. Sanna Karlströmin ja Marika Maijalan teoksessa näkökulma on lapsessa, jonka surutyö kulkee pienin askelin, mutta suurin tuntein kohti muistikuvien tuomaa lohtua:

Värikäs rivistö vaatteita leviää pihan poikki. Auringonpaisteessa äidin hahmo kuultaa kukikkaan lakanan läpi. Kun Arvi sulkee silmänsä hän muistaa yhtäkkiä miltä isoäiti tuoksui, miten isoäidin villatakki kutitti poskea kun he halasivat.

Karlströmin tekstin ja Maijalan kuvituksen yhteispeli toimii. Tarinaan upotettu kuvaus pienen pojan hoivaamasta siilistä siirtää katseen lähelle lapsen maailmaa alas luontoon. Sieltä löytyvät myös ne kivet, joita poika piilottaa aarteina löydettäviksi. Mietteliään arkinen, hiljainen, melkeinpä mykkä kokemusmaailma antaa kirjalle ja lukijalle ymmärrystä ja voimaa.




Riemukasta väritulitusta tarjoaa Mila Teräksen ja Ilona Partasen Aurinkolinnut (Karisto). Siinä kiukkua ja kurjuutta kylliksi niellyt Natalia Nokkonen (joka "lukee sanomalehdestä vain harmaita uutisia", ja jonka huoneessa "vain pöly tanssii") antaa lasten avustuksella suojamuurinsa murtua ja ilon tanssia ja lentää sisään. Yksinäisyys on taakse jäänyttä elämää, kun Natalia viimein juhlien jälkeen nauttii kupposen teetä ja kuuntelee "kuinka pihoilla, jossakin siellä aurinkolinnut laulavat, ja kaukaisissakin kortteleissa kaikuu ja soi".

Huumori, ilkikurisuus ja hieman vinoon väännetyt hahmot ja tilanteet toimivat saumattomasti yhteen niin Teräksen tekstissä kuin Partasen kontrasteja ja yksityiskohtia hyökyvässä värimaailmassa.




22.11.2016

... mutta älä unohda näitä

Tämä viikko on yhtä suurta Finlandiaa, kun torstaina kukitetaan ja shekitetään voittajat niin lasten- ja nuortenkirjallisuuden, tietokirjallisuuden kuin kaunokirjallisuuden sarjoissa. Ehdolla on 18 teosta ja niiden tekijää, joista kunniaan ja maineeseen nousee kolme. Muiden kohtalona on jäädä maan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon saajien ehdokkaiden listalle, mikä ei ole aivan vähän sekään.

Sitten on vielä se suurempi joukko, joka ei tänä vuonna yltänyt valintalautakuntien laatimille kutsuvieraslistoille, mutta antoi oman laadullisen panoksensa kirjalliseen kulttuuriimme. Sääli ja vääryys olisi jättää heidät huomiotta. Suurin osa Suomessa julkaistua kirjallisuutta kun elää mediahuomion ulkopuolella.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kohdalla kulunut vuosi oli erinomainen. Satoa riitti korjattavaksi asti ja sillä elää pitkälle ensi vuoteen. Kuuden jo ehdokkaaksi nimetyn teoksen oheen mahtuu monia mainioita esimerkkejä siitä, mihin kaikkeen tämä valitettavan usein aliarvostettu kirjallisuuden lajityyppi kykenee. Tässä näistä muutama.

Pienemmille suunnatut kuvakirjat häikäisevät niin muodon kuin sisällönkin suhteen. Sanna Karlströmin ja Marika Maijalan Siilin laulu (S & S) ja Mila Teräksen ja Ilona Partasen Aurinkolinnut (Karisto) piirtävät lavealla ja syvällisellä otteella kuvaa surutyötä tekevän lapsen ja yksinäisyyteen ajautuneen aikuisen mielenmaisemasta. Maailmat kohtaavat toisensa ystävyyden ja iloon antautumisen hetkissä. Lauri Hirvosen teoksessa Inka ja saunaflamingo (Mäkelä) sukupolvien välinen ketju vahvistuu avointen kysymysten ja muistoihin takertuneiden vastausten muodossa.

Elina Hirvosen ja Ville Tietäväisen kuvakirjassa Näkymätön (Lasten Keskus) joukosta poissulkemisen mittakaava on galaksien kokoa, mutta apu siihenkin löytyy lähempää. Pirkko Vainion viehättävän vanhanaikaisen kuvituksen kera hiiri löytää rohkeutensa ja saa siivet (Reino saa siivet, Lasten Keskus).

Reetta Niemelän, Sanna Pelliccionin ja Mia Rönkän tietokirjassa Nähdään majalla, pörriäisagentit (Sammakko) kurkistetaan mehiläisten, ampiaisten ja muiden pistiäisten maailmaan opettavaisella ja sadunomaisella tavalla. Laura Ertimon ja Satu Kontisen tummanpuhuva Yö. Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista (Myllylahti) sukeltaa pimeän hetkiin sekä unennäkemisen, yöllisten eläinten ja hiljaisten planeettojen salaisuuksiin. Tietoa  molemmissa tarjotaan ymmärrettävässä, kiinnostavassa ja mielikuvituksellisessa muodossa.

Jukka Itkosen ja Camilla Pentin kuvakirjassa Tiira Tiiraa Tiiraa (Lasten Keskus) esitellään oleellinen linnustomme kepeiden runojen muodossa ja Leena Valmun sekä Lasse Rantasen Probus ja suuri suoliston taistelu (Aula & Co) löytää sisältämme bakteerien ja elimistön suoja-aineiden välisen eeppisen taistelun herruudesta. 

Miikka Pörstin romaani Kaikkien juhla (Tammi) tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman 8-vuotiaan pojan mieleen, jossa elämä on suistua raiteiltaan, kun naapuriin muuttaa vieras perhe. Ennakkoluuloja, kiusaamista ja lapsen ajatusmaailmaa lempeän satiirisesti tarkasteleva tarina ohjaa ja oivaltaa jotakin oleellista. Fantasian äärellä ollaan puolestaan Tuutikki Tolosen Mörköreitissä (Tammi), joka jatkaa siitä, mihin mörköjen parissa päästiin vuosi sitten kirjasarjan ensimmäisessä osassa. Nyt syöksytään pelkäämättä maan alle ja kohdataan monta outoa ja jännittävää asiaa.

Salla Simukan ensimmäisessä pienille lapsille kirjoitetussa fantasiaseikkailussa Sisarla (Tammi) pelastetaan maailma kylmältä jäältä ja tunteiden pakastumiselta.

Pelko, kauhu, rumuus ja kauneus paiskaavat kättä Magdalena Hain tarinakokoelmassa Haiseva käsi (Karisto). Zombit, ihmissudet, demonit ja monet oudot otukset ja mystiset tapahtumat vyöryvät kirjan sivuilta lukijan silmille, mutta reissussa on matkakaverina myös kaikelle kamalalle naurava kaveri. Ihan tosissaan ei näitä juttuja kannata ehkä sittenkään ottaa.

Mysteerikertomusten sukua on niin ikään Netta Walldénin Kissa nimeltä Kent (Mäkelä). Tyttö etsii salaperäisen salapoliisin kanssa kissaa ja ehkä hieman myös itseään tai jotakin kuitenkin. Tärkeintä on liike ja tunnelma, olkoon se sitten vaikka lyhyt piipahdus Rottakaupungin kujilla. Paul Austeria suomalaisittain ja kaikenikäisille.

Anne-Maija Aalto käsittelee esikoisromaanissaan Syvään veteen (Otava) uskottavasti ja koskettavasti teini-ikäisen tytön murtumista äidin kuoleman ja yksinäisyyden äärellä. Surutyön eri vaiheiden ääreltä löytyy väylä avoimeen veteen ja uskallus tarttua elämään voimalla kiinni. Laura Lähteenmäen Nutcase (WSOY) avaa ovia nuorten verkkotodellisuuteen, bloggaamiseen ja vaikeuteen löytää tie aikuisuuteen, kun tunteet vievät ja vapisuttavat. Mari Kujanpään Emman salainen toive (Otava) on pysähdyttävä kertomus pienestä tytöstä huumeäidin varjossa. Esko-Pekka Tiitinen antaa Neljän tuulen paidassa (Aula & Co) äänen maahanmuuttajataustaiselle pojalle, joka löytää räpin, runon ja rakkauden.

Vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjoista löytyy apetta myös seikkailujen ja toiminnan ystäville. Menneiden aikojen hurttia hurmaa löytyy niin Roope Lipastin Thorin pölystä (WSOY) kuin Juha-Pekka Koskisen merirosvoseikkailusta Benjamin Hawk. Merirosvon oppipoika (Karisto). Reippaita ja kekseliäitä lapsia tarvitaan joskus ratkaisemaan aikuistenkin ongelmat. Koskinen kulkee omassaan Stevensonin Aarresaaren jalanjälkiä, Pertsan ja Kilun tahdissa puolestaan Janne Mäkitalo, jonka Pääkallokiitäjät (Myllylahti) on taidokas mukaelma menneiden aikojen poikakirjallisuuden klassisista asetelmista.  

Kalle Veirton The Next One (Karisto) on suoraviivainen, vetävästi kirjoitettu kertomus yläasteikäisestä pojasta, joka löytää ystäviä ja vaikutusvaltaa nettisivuston ylläpidosta. Samaa rentoa otetta löytyy hieman vanhemmille suunnatusta Harri Veistisen hirtehisestä Kotitekoisen poikabändin alkeet (S & S). Nolojen tilanteiden kavalkadit yhdistettynä itseironiaan ja lempeään huumoriin kannattelevat tarinaa, jossa poikajoukosta löytyy enemmän asennetta ja yritystä kuin pienestä kylästä. J. S. Meresmaan Naakkamestari (Robustos) sijoittuu 1900-luvun alun Tampereelle ja yhdistää fantasiaan vaihtoehtohistoriaa ja steampunkia. Päähenkilönä on nuori tyttö, joka kolhojen kokemustensa jälkeen löytää elämälleen erikoisen merkityksen. 

Suomalaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta löytyy tahtoa ja voimaa kertoa ystävyyden, yksinäisyyden, ilon ja surun, kuoleman ja syntymän, leikin ja arjen hallitsemasta maailmasta tyylien kirjolla ja useilla väreillä. Kirjallisuutemme perusta on vahvaa betonia. Sen varaan uskaltaa rakentaa vaikka mitä.

3.11.2016

Pro lastenkirjallisuus


Puhe lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamistilaisuudessa 2.11.2016 

---
 
Hyvät hyvän kirjallisuuden ystävät!

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon valintalautakunnalla oli luettavanaan huomattava määrä viimeisen vuoden aikana julkaistuja teoksia. Jos näistä teoksista tekee tornin, sen korkeus on noin 190 senttimetriä. Se on pitkän aikuisen mitta.

Lautakunnassa kyseisen kirjatornin eri kerroksia olivat arvioimassa minun lisäkseni taidepedagogi Mervi Riikonen ja tuottaja Sanna Sommers.

Ehdolle asetetuista kirjoista löytyy tarinoita monenikäisille, vauvasta aikuisiän kynnykselle astuvalle teinille. Joukossa on kuvakirjoja, lapsille sekä nuorille suunnattuja teoksia. Jos oletettujen lukijoiden ikähaitari on laaja, on sitä myös lajijakauma. Lapsille ja nuorille suunnattu kirjallisuus pitää sisällään niin runoa, proosaa kuin sarjakuvaa ja tietokirjallisuutta. Kirjallisuuden lajityypit ovat kaikki edustettuina.

Ehdolle asetettuja teoksia lukiessa voi vain hämmästellä suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden korkeatasoista laatua. Kirjantekijät ottavat tehtävänsä vakavasti. Kirjoitettuun sanaan tänään tutustuvat lapset ja nuoret ovat huomenna niitä, jotka tulevat ylläpitämään kirjallisuuttamme. Heistä kasvaa kirjallisuuden tekijöitä, kirjallisuutta lukevia aikuisia ja omille lapsilleen tarinoita lukevia kasvattajia, perinteen jatkajia.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitystä ei voi kylliksi korostaa. Sen tekijät ovat paljon vartijoina ja kirjallisen kulttuurimme vastuunkantajia. Heidän ja lukijoiden kohtaamisesta, kuvan, sanan ja äänen liitosta me kaikki elämme. Riippumatta siitä, minkä ikäisiä olemme.

Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on tänään sisällöltään ja muodoltaan vahvaa. Jos kirja elää kriisiaikaa, kuten väitetään, se kriisi ei näy lapsille ja nuorille kohdistetun kirjatuotannon tasolla. Nämä kirjat tarttuvat rohkeasti ajankohtaisiin kysymyksiin, hengittävät yhtä inhimillisen kokemusmaailman kanssa ja tarjoavat lohdullisia, viisaita ja mahdollisia ratkaisuja niin yksilön kuin yhteisön ongelmiin.

Tämän vuoden korkeasta kirjatornista löytyi tarinoita arkisista sattumista, ystävyydestä, rakastumisesta, kuolemasta ja syntymästä. Näissä kertomuksissa tubetetaan, geokätköillään, pelataan jääkiekkoa tai jalkapalloa, ratsastetaan hevosilla, luistellaan tai syöksytään hurjaan seikkailuun toisilla planeetoilla, historiallisissa aikakausissa, maan alla, maan päällä ja taivaissa, missä ja milloin vain. Päiväkodin lelupäivänä jännitetään, naapuriin muuttava uusi perhe toisesta maasta ja kulttuurista herättää uteliaisuutta, pimeä metsä pelottaa, mutta vanhemman syli lohduttaa. Ja jossakin jokin keijuprinsessa potee poikaystävähuolia, karhu taistelee talviuntaan vastaan, mörkö tuijottaa kellertävillä silmillään ja kissa ratkaisee suuren mysteerin.

Mikään aihe ei ole kirjallisuudessa mahdoton.

Syvät, kipeät ja vaikeat teemat ovat nekin osa pienten kirjallista maailmaa. Yksinäisyys, hylätyksi tuleminen, läheisen kuolema, pakolaisuus, päihdeongelmat tai omaan identiteettiin kytkeytyvät kysymykset saavat kirjoittajien kynästä pelottoman ja lukijaa kunnioittavan käsittelyn. Myös arkisten, usein pienten mutta kohderyhmälle merkittävien asioiden huomioiminen on yksi lasten- ja nuortenkirjailijoiden eittämättömistä vahvuuksista. Näissä tarinoissa pienestä tulee suurta ja suuri kutistuu kämmeneen.
 
Tämän vuoden tarjonnasta nousee esille myös lapsille suunnattu tietokirjallisuus. Tarinointiin ja satuun yhdistetyt elementit vievät meidät bakteerien maailmaan, ötököiden pariin, taideteosten äärelle, luontoon, tietokoneen sisälle tai matkoille lähelle ja kauas.

Lapsille ja nuorille suunnattu kirjatuotanto on mieleltään sekä kieleltään vahvaa. Sen perusteella voi todeta, että kirja kyllä pärjää, mutta miten käy meidän. Kirjat tehdään luettaviksi, ei vain painettaviksi tai ladattaviksi. Kirja tarvitsee lukijansa, kirja tarvitsee aikaa. Meidän tehtävämme aikuisina on huolehtia siitä, että annamme tuota aikaa kirjalle, itsellemme ja läheisillemme.

Ja miksi emme sitä tekisi. Viimeaikaiset tutkimukset sen kertovat: lukeminen, varsinkin fiktion lukeminen on terveellistä. Se lisää älykkyyttä, se vähentää stressiä, tekee meistä empaattisia ja sosiaalisia, ja sen ansiosta me nukumme paremmin ja muistikin pelaa vanhemmiten. Tarinoiden taikapiiri on meidän kulttuuriperintömme lapsille ja nuorille.

Palkintokilpailujen ansiosta kirjatarjonnasta voidaan rakentaa torneja, joiden laelta majakka opastaa meitä kulkemaan. Mutta myös kilpailujen välillä meidän on syytä pitää huolta majakan valosta. Me olemme kaikki majakanvartijoita.





25.10.2016

Ihmisen torsot

Amerikkalaisen modernin draaman pilarit pystytettiin 40-50-luvuilla, kun Arthur Miller, Eugene O'Neill ja Tennessee Williams olivat vielä voimissaan ja mieli täynnä lavarepliikkeihin ladattua energiaa. Edelleen herrojen tuotoksia (Kauppamatkustajan kuolema, Pitkä päivämatka yöhön, Viettelyksen vaunu) esitetään ympäri maailmaa ja aikamme yksinäiset, elämäänsä pettyneet, addiktioista, lapsuuden traumoista ja perhehelvetistä kärsivät onnettomat saavat vertaistukea teatterin näyttämöltä. Uuden ajan ihmisen ongelmat ovat ikuisia ja ratkaisemattomia.

Viimeksi näihin synkkiin virtoihin on sukeltanut Turun kaupunginteatterin työryhmä, jonka Kissa kuumalla katolla saa ensi-iltansa tulevana perjantaina. Williamsin 1955 ensimmäistä kertaa lavalla nähty näytelmä tunnetaan parhaiten sen pohjalta laaditusta elokuvasta (1958), jossa Paul Newman ja Elizabeth Taylor kiristelivät hampaitaan ja sättivät toisiaan onnettomana avioparina. Elämänvalheiden ylläpitämät kulissit sortuivat niin tässä Richard Brooksin ohjaamassa versiossa kuin lukuisissa vastaavissa draamatulkinnoissa - tosin jälkimmäisissä sitä ryskyvämmin. Homoseksuaalisuuden, -fobian ja rasismin motiivit jätettiin elokuvasta vähemmälle huomiolle ja hienovaraisten vihjeiden varaan.

Sini Pesosen Turkuun ohjaama tulkinta on uskollinen alkuperäiselle näytelmätekstille, jota sitäkin on tosin peukaloitu ja muunneltu ajan myötä useampaan kertaan, niin kirjailijan kuin muidenkin toimesta. Mutta pääasiat eli elämän "perisynnit" ovat tässäkin mukana: ahneus, kateus, valehtelu, tunnekylmyys ja viha. Patriarkan kuolemaa odotteleva ydinperhe puhuu mitä sylki suuhun syö, väistelee totuuksia ja tulee viinan tai intohimon ajamana heittäneeksi löyhkäävän kasan totuuksia toistensa silmille.

Williamsin hysteeriseltä vaikuttava näytelmä ei ole helppoa tavaraa, ei sen tekijöille, eikä yleisölle. Ehkä sen sisäiseen kaaostilaan on kirjoitettu myös ansoja, joihin moni saattaa helposti astua. Kissa kuumalla katolla kun ei oikeastaan pääty mihinkään, eivätkä sen ihmiset kykene ratkaisemaan mitään. Vanhat valheet korvataan uusilla ja kuvitelmien lumo säilyy. Kissa tai kissat jatkavat epävarmaa kulkuaan kuumalla katolla.

Turun versio Williamsin klassikosta kulkee luistavasti läpi jääkylmän tunnemaiseman. Näyttämökuvaan on asemoitu kaikki tarpeellinen lavaa hallitsevaa sänkyä, baarikaappia ja taustaan piirtyviä lasi-ikkunoita myöten. Yläosaan projisoitujen visualisointien funktio jää hieman hämäräksi, mutta osaltaan nekin yhdessä äänimaiseman kanssa ilmentävät henkilöiden mielentilaa ja draaman temaattista yhtenäisyyttä. Näyttämön reunoille asetellut ovet luovat rakenteellisen tasapainon, jota aletaan kohta horjuttaa sisältä käsin ja sanan voimin.

Näkemässäni ennakkoesityksessä rytmi niin replikoinnin kuin näytelmän tematiikan puolesta ei vielä ollut aivan kohdallaan, ja jotakin jäi uupumaan myös tavoitteen selkeydestä. Kyseessä oli ehkä enemmän läpimeno kuin viimeistelty ja loppuun asti hiottu esitys. Mutta työryhmää tulee kiittää rohkeudesta tarttua moderniin klassikkoon näinkin uhrautuvalla asenteella. Keskeiset näyttelijät (Niina Koponen, Pyry Nikkilä, Taneli Mäkelä, Eila Halonen) heittäytyvät tummaan virtaan itseään säästämättä ja tulevat näin näyttäneeksi meille esittämiensä henkilöiden negatiivin, sen mitä nämä eivät ole.


20.10.2016

Kultaisen kynän ritarit

Meillä Suomessa tärkeimpiä (Finlandia) kirjallisuuspalkintoja jakavat tahot antavat vielä odottaa ehdokaslistojensa kanssa, kun maailmalla mennyttä kirjavuotta pistetään jo lahjapakettiin. Viimeksi Guardian-lehden ympärille viritetty lastenkirjallisuuden kilpailu julkaisi ehdokkaansa, neljä Englannissa julkaistua lastenkirjaa ja niiden tekijää. Näistä raati valitsee vuoden parhaimman. Palkintona on lähinnä mainetta ja kunniaa, ei niinkään rahaa. Shekkiin kirjoitettu summa jää pariin tuhanteen euroon.

Vuodesta 1965 jaetun palkinnon arvostus on syntynyt siitä, että voittajan valitsevat lastenkirjailijat itse. Hieman samaan tapaan kuin kotoisessa jääkiekkoliigassa pelaajat valitsevat joukostaan arvokkaimman pelaajan, joka saa tunnustukseksi "kultaisen kypärän". Kun arvonanto nousee kotijoukoista, se tuntunee erityisen mukavalta.

Guardianin kultaista kypärää, tai ehkä pikemminkin kultaista kynää, tavoittelee siis neljä kirjailijaa, joiden teosten lukijakunta muodostuu 8-16 vuotiaista lapsista tai nuorista. Aivan pienimmille tarkoitetut kuvakirjat jäävät tämän kisan ulkopuolelle. Ehdokasasettelu tapahtuu kustantajien kilpailuun lähettämien teosten pohjalta. Näistä palkintoraati valitsee ensiksi kahdeksan hyvää (nk. "pitkä lista") ja lopulta neljä loppukilpailuun etenevää.

Kilpailun sykliin kuuluu se, että pitkälle listalle päätyneitä teoksia pidetään esille julkisuudessa muutaman kuukauden ennen jatkoon päässeiden nimeämistä. Kilpailun yhteyteen on perustettu lehden nettisivuilta löytyvä "kesäkoulu", jossa lukijoiden on mahdollista kommentoida ja käydä keskustelua ehdokkaista sekä toistensa että kilpailun tuomariston kanssa. Lukijat voivat myös esittää omia suosikkejaan. Alle 18 vuotiaille koululaisille ja koululaisryhmille on avattu pääsy "Nuori kriitikko" -kisaan, jonka palkintona on kirjoja ja mahdollisuus tavata kirjailijoita.

Tämän vuoden nelikosta löytyy 1700-luvulle sijoittuva historiallinen seikkailuromaani (Tanya Landman: Hell and High Water), sarjakuvaa ja proosaa sekä historiaa ja nykyaikaa yhdistävä mysteerikertomus (Brian Selznick: The Marvels), fantasiaa tarjoava postmoderni ritaritarina (Alex Wheatle: Crongton Knights) sekä pakolaiskysymykseen keskittyvä kertomus kahden nuoren ystävyydestä (Zana Fraillon: The Bone Sparrow). Tarinoihin kätketyt synkät teemavirrat ylitetään juonikkaita pitkospuita pitkin hölkytellen.

Voittajan julistaa marraskuussa kolmen lastenkirjailijan paneeli, joista yhtenä on mukana myös viime vuoden voittaja David Almond. Hänen uudelleen lämmitetty versionsa Orfeuksen ja Eurydiken tarusta (A Song for Ella Grey) sai tuolloin kriitikoiden ja kollegoiden posket hehkumaan, osan tosin enemmänkin inhosta kuin innosta. Eräskin suurin odotuksin ja toivein 12 vuotiaalle lapsenlapselleen kirjan ostanut lastenkirjailija palautti tekeleen samantien takaisin kauppaan: "Ensimmäiseen viiteen sivuun mahtuu lesborakkautta, kiroilua, juopottelua ja kaikkea muutakin, jonka perusteella saatoin todeta, että kyseessä ei ole mikään lastenkirja... Voi meitä, jotka oikeasti kirjoitamme lapsille! Meitä ei palkita. Kustannusmaailmaa eivät lapset enää kiinnosta."

Kuten tuostakin voi päätellä, lapsille suunnatut kirjat ovat aikansa peili nekin. Niitä lukiessa saattaa säikähtää.

26.9.2016

Kirjapaketit auki

Jotkut kaltaiseni saattavat suhtautua epäilyksellä uuteen teknologiaan ja ilmaisevat huolensa perinteisen kirjan kohtalosta digiaikakauden puristuksessa. Mutta aivan kuten kaikilla pilvillä, tummillakin, on hopeareunuksensa, sen voi löytää myös tietokoneaikakauden innovaatioista.

1940-50-lukujen taitteessa Kuolleenmeren lähettyvillä tehtiin useita merkittäviä käsikirjoituslöytöjä, jotka toivat valoa kirjoitettujen tekstien varhaishistoriaan. Syrjäisiin luoliin päätyneistä kirjoituskääröistä vanhimmat oli laadittu 100-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Tunnetuimmat löydökset sijoittuivat Qumranin lähistöllä sijaitsevaan luolaan, jonne oli piilotettu lähemmäs 1 000 kirjoituskääröä.

Juutalaisuuden ja kristinuskon varhaisiin vaiheisiin saatiin tekstien avulla merkittävää lisätietoa. Hepreaksi, arameaksi, kreikaksi ja latinaksi laadittujen kirjoitusten taustalta löytyi niin Raamatun kuin uskonnollisten yhteisöjen tuhansia vuosia vanhoja kirjoituksia ja sääntökokoelmia.

Jälkipolville vanhojen tekstien tulkinta asettaa haasteensa. Näistä kirjoitusmerkkien tunnistaminen ja tulkitseminen on varmasti omansa, mutta joskus jo löydöksen fyysinen kunto asettaa rajoitteensa. Ilman asianmukaista säilytystä papyrukselle tai eläinnahkaan piirretyt kirjaimet haihtuvat kuin tuhka tuuleen. Käärö saattaa kotelon lailla suojata sisältöään, mutta entäpä, kun käärö on itsessään hiiltynyt ja kovettunut. Sen avaaminen ei onnistu kuin lievää väkivaltaa käyttäen. Eikä väkivalta ole koskaan hyvä ratkaisu.

Tässä kohdin ja juuri nyt bitit, digit, algoritmit ja IT-teknologia karauttaa paikalle ja paljastaa historiaan kätkeytyneet salaisuudet. Avainkäsite on "virtuaalinen paketinpurku" (virtual unwrapping). Tietokone-ohjelma skannaa kovaksi mustuneen kirjakäärön, laatii sen sisällöstä 2D-mallinnoksen ja heijastaa tekstin kuvaruudulle. Ja katso: pystymme lukemaan käärön sisällön sitä avaamatta!

Tästä kaikesta kertoi New York Times hiljattain. Ihmeen kohteena oli puoli vuosikymmentä sitten nykyisen Israelin alueelta löytynyt käsikirjoitus, jota ei päästy tutkimaan sen huonon kunnon vuoksi. Kymmeniä vuosia tätä aarretta pidettiin säilössä, kuin odottaen parempia aikoja. Kunnes ihmiskunta oli päässyt älyvoimassaan niin pitkälle, että salaisuuden verhot saatettiin avata.

Skannauksen ja mallinnoksen perusteella voitiin todeta, että hiiltyneen käärön sisältä löytyi 3. Mooseksen kirjan kaksi ensimmäistä lukua, jotka oli kopioitu ajanlaskumme alussa 50-100 luvulla. Kyseessä oli osa hepreankielistä Raamatun versiota, joka toimi myöhemmin sekä protestanttisen että katolisen Vanhan Testamentin käännösten pohjana.

Kirjoitetun kielen hämärästä on siis uudella tietokonetekniikalla mahdollista avata kirjapaketteja, joiden rinnalla uudet ovat rihkamaa. Kentuckyn yliopistossa kehitetty ohjelma, nk. Volume Cartography, avasi meille pääsyn tekstiin, joka oli osa Julius Caesarin appiukon laajaa kirjastoa Pompeijin lähettyviltä Italiassa. Alueella ollaan käynnistämässä kaivauksia ja odotettavissa on uusia antiikin aikaisia ja kadonneiksi luultuja tekstilöytöjä. Eikä niiden kuntokaan ole välttämättä enää ongelma.

Parasta kaikessa on kuitenkin se, että tämä ihmeohjelma tulee kohta avoimen lähdekoodin piiriin. Kivettyneiden kirjapakettien avaaminen kuuluu sen jälkeen jokamiehenoikeuksiin. Digi on dägä!



11.9.2016

Sähkökirjavarkaita

Ihmisen pimeä mieli vaeltaa sähkökirjojen omakustannemaisemassa.
 
Amazon, verkkokaupan ja nyt myös kirjakustantamisen ykköstykki maailmalla, on joutunut ikävään välikäteen. Valppaat lukijat ovat paljastaneet, että Amazonin ja Kindlen kautta julkaistujen e-kirjojen joukosta löytyy yhä enemmän ja enemmän muualta kopioituja tuotoksia. Varkaille ja ryöväreille ei mikään ole pyhää. Eivät edes tekijänoikeudet.

Amazon tarjoaa kaikille oman kirjan julkaisemisesta haaveileville houkuttelevan ja yksinkertaisen ja ilmaisen väylän. Riittää, kun hyväksyy, että yhtiö ottaa myynnistä saatavasta tulosta päältä 30 %. Muutamassa minuutissa sydänverellä kirjoitettu kirja siirtyy Amazonin digisyvänteisiin ja ilmestyy vuorokauden parin sisään yhtiön myyntilistalle.

Helppoa ja vaivatonta myös niille, jotka unelmoivat oikopoluista matkallaan ryysyistä rikkauteen.

Hälyttävissä määrin on sittemmin paljastunut tapauksia, joissa uuden, kuuman kirjailijanimen mielikuvituksen jättömaalta on löytynyt naapureilta anastettua tavaraa. Pitkäkyntisten joukosta löytyy monentasoista toimijaa. Jotkut kopioivat tekstiä sanasta sanaan ja muuttavat vain teoksen nimen. Toisten ammattitaito on elegantimpaa. Kopioitavaksi saatetaan ottaa vain perusjuonen kehys tai henkilöhahmot. Nämä mestarivarkaat onnistuvat näin myös erehdyttämään plagioinnin esto-ohjelmat.

Varkaita ei olisi, ellei olisi kuvitelmaa ammatin kannattavuudesta. Monien omakustannekirjailijoiden unelma onnesta henkilöityy E. L. Jamesiin, joka on tehnyt miljoonaomaisuuden romaanisarjallaan Fifty Shades of Grey. Sen alkusanat laadittiin esikuvia mukailevan fanifiktion muodossa. Ja vaikka Jamesin opus ei ehkä täytä plagioinnin määreitä, se on hyvä sytyke helposta rahasta unia näkeville.

Jos oikein hyvin käy, toisten hengentuotoksilla elävä pahis voi päästä tuhansien, miksei miljoonien dollareiden ansioon. Näin kävi muun muassa irlantilaiselle Joanne Clancylle, joka keksi julkaista Amazonin kautta rikosromaanin, joka oli tuonut kunniaa ja lukijoita toiselle kirjailijalle kymmenisen vuotta aiemmin. Clancy vaihtoi kirjan nimen ja antoi sille uuden tekijän, itsensä. Lukijat pitivät kovasti tästäkin kirjasta, kunnes Clancy jäi kiinni julkaistuaan alkuperäisen kirjasarjan toisenkin osan omanaan. Tässä vaiheessa alkuperäisen kirjan kirjoittaja oli jo saanut vinkin tarkkaavaisilta lukijoilta ja otti yhteyttä kustantajaan. Amazon poisti Clancyn kyseiset teokset listaltaan ja antoi kirjailijalle elinikäisen porttikiellon Kindleen.

Clancy itse selitti toimintaansa sillä, että hän halusi ansaita rahaa. Hänen esikuvanaan oli amerikkalainen Amanda Hocking, josta tuli miljonääri hänen ryhdyttyään julkaisemaan paranormaaleja aktiviteetteja ja romantiikkaa sisältäviä kirjojaan sähköisinä omakustanneversioina.

Clancyn kohdalla kirjojen paljastuminen kopioiksi oli tietenkin noloa. Se ei kuitenkaan ole ollut este sille, että ura on jatkunut edelleen. Kirjoja hän on julkaissut niin sähköisenä kuin printattuna kymmenittäin - ja omalla nimellään.

Yleensä sähkökirjavarkaat kätkeytyvät nimimerkkien taakse. He keksivät itselleen kiinnostavan taustatarinan ja lataavat kirjan oheen väärän kuvan. Yksi tämänkaltaisista tapauksista on Jordin B. Williams, jonka oma teos oli kopio kahden menestyneen omakustannekirjailijan teoksista. Kirja nousi Kindlen Top 50:een, kunnes lakimiehet astuivat kehään. Toisin kuin hänen teoksensa profiili kertoi, Williams ei ollut suinkaan mallimittainen blondi vaan raavas mies. Asia sovittiin rahalla, jonka alkuperäisten teosten laatijat lahjoittivat hyväntekeväisyyteen.

Myöhemmin on käynyt ilmi, että Williams on saattanut syyllistyä samaan rikokseen aiemminkin. Taparikollisena mies on tehtaillut eri nimillä muitakin kirjoja. Ja miksei tee sitä parhaillaankin.

Amazon ei ota vastuuta julkaisemiensa omakustanteiden aitoudesta. Jos teksti paljastuu muualta kopioiduksi, kirja yleensä vedetään pois myynnistä. Mutta niin kauan kuin kukaan ei kerro, kaupanteko saa jatkua.

Kirjakäräjillä istuvat lopulta tekijät ja syytteen nostajat, jos nekään. Suurin ansio varkaiden saamiseksi kiinni kuuluu valveutuneille lukijoille, bloggaajille ja toisille kirjailijoille. Kun sana epärehellisistä kirjailijoista kiirii läpi internetin, sitä ei pysäytä mikään eikä kukaan. Sama teknologia, joka tekee heistä varkaita, pistää heidät myös ikuiseen digiposeen.





27.8.2016

Tuhkan tuomaa

Tiedetään, että Truman Capote (1924-84) ei ollut eläessäänkään mikään takarivin tavallinen tahvo. Hän nautti olla esillä, äänessä, huomion ja huhujen kohteena. Vaikka parilla romaanilla (Aamiainen Tiffanylla, Kylmäverisesti) ja novelleillaan maineeseen kiivennyt kirjailija oli toki jo niilläkin valokeilahetkensä ansainnut, Capoten tuotemerkkinä toimivat näitä tehokkaammin ulkokirjalliset provokaatiot, sepitelmät lukuisista rakkausseikkailuistaan, vihjailut suihkuseurapiirien synkistä salaisuuksista ja muotivaatteissa keikarointi.

Lyhyen tauon jälkeen Capoten nimi on taasen monien huulilla, kun Los Angelesissa valmistaudutaan julkkisten ja Hollywood-tähtien syksyiseen anekauppaan. Tarjolla on nimittäin Capoten maalliset jäännökset. Tuhka on varastoitu pieneen japanilaiseen puulaatikkoon, jonka lähtöhinta on 2 000 dollaria.

Huutokaupan järjestäjä myöntää, että uurnan kauppaaminen on hieman outoa ja bisarria jopa heidän mittapuidensa mukaan. Mutta tässä tapauksessa silti sopivaa. Capote oli jo eläessään siksi perso julkisuudelle, että hän taatusti pitäisi siitä, että pystyy vieläkin pääsemään otsikoihin. Ja tavallaan kysymys on kirjailijan viimeisen toiveen kunnioittamisesta. Capote kuulemma kertoi joskus, että hänen tuhkansa ei saisi jäädä unohtumaan kenenkään kirjahyllylle. Parempi siis pistää tavara kiertoon ja antaa tarinalle Truman Capotesta uusi käänne.

Tämä on tiettävästi ensimmäinen kerta, kun kenenkään maalliset jäännökset on pistetty myyntiin. Ihmisen osia on toki aiemmin ollut kaupan - kuten Napoleonin penis tai William Shatnerin munuaiskivi - mutta tuhka on yleensä ripoteltu jonnekin muualle kuin innokkaan ostajan kukkaroon.

Ja noita Capotesta kiinnostuneita kyllä riittää. Meklarin odotukset ovat korkealla. Uurnan hinnan arvellaan kohoavan yli 6 000 dollarin. Capote kun on keräilijän unelma: hänestä riittää niin kerskailun aihetta kuin jutun juurta.

Itse ajattelin pitäytyä johonkin hieman vaatimattomampaan. Miten olisi aamiainen Tiffanylla?




26.7.2016

Turkki ja Trump

Turkki ja Trump. Kesä on ollut helteinen. Ohessa pari aiheeseen sopivaa kirjavinkkiä, joiden lukeminen ei välttämättä helpota mahdollista ahdistusta, mutta nostanee pintaan uusia näkökulmia.

Näistä ensimmäinen on Philip Rothin jo kymmenisen vuotta sitten julkaistu Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004). Romaani sijoittuu 40-luvun Yhdysvaltoihin ja tarjoaa vaihtoehtoisen historiallisen tulkinnan siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos Rooseveltin sijasta maan presidentiksi olisi tuolloin valittu lentäjäsankari Charles Lindbergh.

Jälkimmäinen suhtautui kielteisesti niin Washingtonin poliitikkoihin kuin juutalaisiin, uskoi vakaasti länsimaisen ja valkoisen rodun ylivertaisuuteen, ylisti Hitlerin ja natsihallinnon saaavutuksia Euroopassa ja vaati maansa pysyttäytymistä irrallaan Euroopassa riehuvasta sodasta. Tämän nk. isolationistisen politiikan näkyvin äänitorvi oli yhdistys "America First", jonka kymmenille tuhansille kannattajille Lindbergh puhui 1941 hyökäten Rooseveltin hallintoa, brittejä ja juutalaisia "sodanlietsojia" vastaan.

Rothin romaanissa presidentiksi nousee kansalaisia sodalla ja salaliitoilla pelotteleva populisti, jonka slogani "Äänestäkää Lindberghiä tai äänestäkää sotaa" uppoaa syvälle amerikkalaiseen äänestäjään. Ja ensitöikseen uusi presidentti tekee sopimuksen sekä Eurooppaa valloittavan Saksan että Aasian alistajan Japanin kanssa; kukin toimikoon omien intressiensä mukaisesti omalla alueellaan. Kotikentällään hallitus ryhtyy koulimaan juutalaisista kunnon amerikkalaisia...

Oikeassa elämässä Roosevelt valittiin vielä kolmannelle kaudelle, eikä Lindbergh koskaan asettautunut republikaanipuolueen ehdokkaaksi. Mutta kaikki muu Rothin romaanissa on heijastumaa historiasta siten kuin se koetaan kuvitteellisen omaelämäkerran keinoin. Kirjailija on sijoittanut lapsuutensa maisemaan pelkotilan, joka oli todellisuutta 30-luvulla syntyneelle juutalaislapselle Yhdysvalloissa. Antisemitismi vaani nurkan takana.

Kuten tiedämme tänään, "Amerikka ensin" -ajattelu on yksi Donald Trumpin ilmaiseman ulkopolitiikan kulmakivistä. Mikä on jo herättänyt monet huomaamaan yhtymäkohtia 30-luvun tilanteeseen ja eristäytymistä kannattavaan rasistiseen kansanliikkeeseen. Tältä osin Rothin romaani näyttäytyy mielenkiintoisessa valossa, vaikka se onkin laadittu aikana, jolloin trumpeja ei vielä horisontissa näkynyt. Mutta väärällä tiedolla, yksinkertaistuksilla, mustamaalauksella, viholliskuvilla ja salaliittoteorioilla ihmisiä johdettiin tuolloinkin, minkä osoittaa romaanin lopusta löytyvä Lindberghin todellinen puhe kansanjoukoille. Britit, juutalaiset ja Rooseveltin hallinto ja muut "sota-agitaattorit" ovat "mobilisoineet propagandansa, rahansa ja suhdeverkkonsa mahdin murentaakseen Amerikan kansan päättäväisyyden pysyä sodan ulkopuolella".

Rothin romaanista on kehittymässä avainteos Yhdysvaltojen nykytilanteen ymmärtämiseen. Toinen mielenkiintoinen esimerkki fiktion poliittisesta voimasta löytyy Ranskasta. Michel Houellebecqin Alistuminen oli ilmestyessään 2015 kirjavuoden sensaatio ja myyntimenestys eri puolilla Eurooppaa. Eikä ihme. Romaanin aiheena on islamin vaikutusvallan vahvistuminen Ranskassa. Kuvitteellinen kertomus sijoittuu lähitulevaisuuteen, vuoteen 2022, jolloin Ranskan presidentiksi nousee sosialistien tuella Muslimiveljeskunnan puheenjohtaja. Islamisaation vanavedessä moniavioisuus laillistetaan ja koululaitosta ryhdytään uudistamaan siirtämällä vanhat opettajat syrjään ja antamalla opetusoikeudet vain muslimeille. Suurena visiona Ranskan johdolle siintää Eurooppa, jota hallitaan kuin muinaista Rooman valtakuntaa ikään, nyt islamin peruspilareita tunnustaen.

Houellebecqin teos ilmestyi samoihin aikoihin, kun Charlie Hebdon toimitukseen tehtiin verinen terrori-isku, joten sen alkutaival oli latautunut merkityksistä. Ja kuten usein käy, romaanin trendikäs aihe peitti alleen sen ilmeisen sisällön. Kirjailijasta rakennettiin kuva islamfoobikosta ja poliittisesta pelurista, joka laskelmoi ihmisten peloilla omaksi hyödykseen. Houellebecq itse tietenkin kielsi kaiken ja vakuutti teoksensa kohdistuvan enemmän ihmisten uskonkaipuuseen kuin mihinkään muuhun.

Ja toden totta, kun tarinaa opiskelijoidensa kanssa pelehtivästä ja akateemiseen norsunluutorniin ahtautuneesta yliopisto-opettajasta lukee tarkkaan, huomaa kirjan kärjen olevan länsimaisen elämäntavan kritiikissä. Kristinusko on menettänyt otteensa sivilisaation rakentajana, rationalismi, materialismi, ateismi ja humanismi niin ikään. Tarvitaan jotakin muuta tilalle. "Oli pakko myöntää, että läntinen Eurooppa oli vajonnut kuvottavan mädännäisyyden asteelle eikä kyennyt enää pelastautumaan..."

Ympärillä olevan maailman tila on myös yksilön mielentila. Alistumisen päähenkilö etsii ulospääsyä henkisestä helvetistään: "En kyennyt enää elämään itseäni varten, mutta ketä muutakaan varten olisin elänyt? Ihmiskunta ei minua enää kiinnostanut, se jopa ällötti minua, en pitänyt ihmisiä veljinäni millään tapaa, ja vielä vähemmän, jos katsoin jotain ihmiskunnan rajallista ryhmää kuten maanmiehiäni tai entisiä työtovereitani."

Ratkaisu löytyy lopulta alistumisesta, jossa piilee "ihmisen suurin onni", kuten romaanissa esiintyvä uskonoppinut toteaa. Alistumalla Jumalalle ja maailmalle on mahdollista löytää yhteys maailmanuskontojen ja radikaalin filosofian välille. Näin tarinan päähenkilö päättää lopulta ottaa vastaan kääntymyksen muslimiksi ja löytänee paikkansa myös entisen työnantajansa suojista. Arkikin sujuu useamman vaimon hellässä hoivassa.

Houellebecqin romaani on satiiri henkilökohtaisesta elämänkriisistä, johon yhdistyy yhteiskunnallinen ja poliittinen vallankumous. Jälkimmäinen tekijä erityisesti johdattaa meidät lukemaan tarinaa peilaten sitä vaikkapa nyky-Turkkiin, jossa kuvitteellisen tai todellisen vallankaappausuhan jälkilöylyissä valtiovallan rakenteita pistetään uusiksi. Tuomarit, kenraalit ja opettajat vaihtuvat toisiin, uudelle hallinnolle soveliaimpiin.

Rothin ja Houellebecqin tieteisromaanit kertovat miltä näyttää, kun viha, pelko ja älyllinen tylsämielisyys saavat vallan. Estradille vapautuvat voimat, joiden työntäminen takaisin Pandoran lippaaseen ei onnistunut silloin ennen, tuskin tulevinakaan aikoina.

---
Michel Houellebecq: Alistuminen. Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2015.
Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan. Suom. Arto Schroderus. WSOY 2005.

Translate