Epidemiakirjallisuutta (5)

Herran vuonna 1348 kymmenen jalosukuista nuorta päättää karistaa Firenzen rutonrumentamat pölyt jaloistaan ja ottaa suunnan maaseudulle. He pakenevat kaupungissa vallitsevaa anarkiaa, tapainturmelusta ja rikollisuutta, ja kun suurin osa nuorten omaisistakin on joko kuollut tai kaikonnut kuka ties minne, mitään erityistä syytä jäädä keskelle tuhoa ja hävitystä ei ole.

Niinpä nämä seitsemän lahjakasta, kaunista ja kunniallista naista sekä kolme iloluontoista ja hienokäytöksistä miestä asettuvat palvelijoineen parin tunnin päähän kaupungista, metsäisen kukkulan suojassa sijaitsevaan linnaan, jonka ympärillä luonto hehkuu ja kukkii. Palvelijakunnalle jaetaan tehtävät ja vastuut, ja pitääkseen yllä myönteistä mieltä ja karkottaakseen surut ja murheet seurue järjestäytyy ja sopii, että kullekin päivälle valitaan päivän ohjelmasta vastaava valtias. Tarkoituksena on viihtyä keskenään pelejä pelaten, musiikista ja tanssista nauttien sekä tarinoita kertoen. Seuraavien kymmenen päivän aikana kukin heistä tulee kertomaan yhden päivän aikana yhden tarinan.

Näistä asetelmista käynnistyy Giovanni Boccaccion kertomuskokoelma Decamerone, jota pidetään paitsi länsimaisen suorasanaisen novellikirjallisuuden lähtölaukauksena myös yhtenä tärkeimmistä keskiajan mielenmaisemaa kuvaavista kirjallisista dokumenteista. Teoksen käsikirjoitusversioita on levinnyt teoksen valmistumisvuodesta 1353 lähtien. Varhaisin säilynyt painettu laitos on niinkin kaukaa kuin vuodelta 1470.

Teoksen kirjoittaja Boccaccio syntyi 1313 (tai 1314) Pariisissa (joidenkin lähteiden mukaan Firenzessä) italialaisen kauppiaan ja ranskalaisen, jälkipolville tuntemattomaksi jääneen naisen suhteesta. Lapsuutensa, koulunsa ja suurimman osan elämäänsä Boccaccio vietti Firenzessä, mutta opiskeli kaupallisten aineiden ohella myös lakia Napolissa. Kauppiasta isänsä tavoin tai edes lakimiestä Boccacciosta ei kuitenkaan koskaan tullut, vaan kiinnostus kohdistui pikemminkin vanhoihin teksteihin, runouteen ja kirjallisuuteen. Antiikin kulttuuri ja latinankielen monipuolinen hallinta kuuluivat Boccaccion repertuaariin. Danten ja Petrarcan ohella Boccacciota pidetäänkin yhtenä keskeisimmistä antiikin sivistyksen ja humanismin välittäjähahmona myöhemmän renessanssin tarpeisiin.

Ennen kuin Decamerone sai sisältönsä ja muotonsa Boccaccio oli kokeillut kirjallisia taitojaan kansankielisen runouden ja proosan parissa. Jako latinan- ja kansankielellä kirjoitettujen tekstien välillä määrittää keskeisesti Boccaccion kirjailijaprofiilia; kirjallisuuden historiaan hän on jäänyt italiankielen kehittäjänä ja uudistajana, kun hänen itsensä arvostamat latinankieliset tutkielmat antiikin jumalista tai kuuluisten miesten elämänkerroista ovat hautautuneet kirjallisiksi kuriositeeteiksi.

Decamerone on se Boccaccion teoksista, josta hänet edelleen parhaiten tunnetaan. Tuotannnosta löytyy toki muitakin palavaa, vaarallista ja katkeraa rakkautta käsitteleviä teoksia, mutta tässä "inhimillisen komedian" kokoelmassa aiheen kevyt ja suora käsittely on vedonnut jälkipolviin vahvimmin. Sadasta tarinasta, jutusta, kaskusta, kertomuksesta on luettu milloin keskiajan kansankulttuurin juurevuutta,  rappeutuneen munkkilaitoksen kritiikkiä, ulkokultaisuuden moralisointia, psykologisen kerronnan ensitapailuja tai keskiajan porvariston mielenmaisemaa. Danten Jumalaisen näytelmän (1321) tavoin Decameroneen kätkeytyy Euroopan keskiajan historia, mutta vailla kosketusta jumalallisuuteen.

Ja kun maan päällä ollaan, eurooppalaisten kaupunkien vitsauksena olleet tautiepidemiat toimivat teoksessa kirjoittajan johdatuksena ihmiselon iloja ja suruja käsitteleviin kertomuksiin. Rutto on saapunut Firenzeen:

Ei tiede eivätkä inhimilliset varotoimenpiteet mahtaneet mitään tälle kamalalle kulkutaudille. Turhaan perustettiin terveydenhoitolautakuntia, jotka lakkaamatta puhdistuttivat kaupungin katuja, turhaan kiellettiin sairailta sisäänpääsy, turhaan annettiin lukuisia neuvoja terveyden säilyttämiseksi.

Itämailta Eurooppaan kulkeutunut tauti lyö näkyvät merkkinsä sitä sairastaviin:

... sairauden alkaessa saivat niin miehet kuin naiset nivusiinsa ja kainalokuoppiinsa paiseita - jotkut ison omenan tai munan kokoisia, jotkut pienempiä - joita kansa nimitti ruttopaiseiksi. Ennen pitkää nämä paiseet levisivät sairastuneen koko ruumiiseen... käsivarsiin ja reisiin ilmaantui mustia tai sinertäviä läiskiä, jotka levisivät muuallekin ruumiiseen, toisilla isoina ja harvoina, toisilla pieninä ja lukuisina... Hyvin harvat tautiin sairastuneista toipuivat. Melkein kaikki kuolivat kolmen päivän kuluessa edellä kuvattujen merkkien esiintymisestä - ilman kuumetta ja muita sairauden oireita.

Sairaus leviää kulovalkean tavoin ihmisestä toiseen:

Tälle hirveälle taudille antoi yhä suurempaa vauhtia se, että se tarttui sairaista terveihin yhtä helposti kuin tuli tarttuu sitä lähellä oleviin kuiviin tai öljyllä valeltuihin esineihin. Ja rutto tarttui jopa siitäkin, että tuli koskettaneeksi sairaille kuuluneita vaatteita tai muita esineitä.

Kohta sairastuneita aletaan hylkiä ja karttaa ja ihmiset etsivät pelastusta kuka mistäkin:

Monet arvelivat että kohtuullinen elämä ja kaikesta ylellisyydestä pidättäytyminen lisäisi huomattavasti heidän vastustuskykyään. He muodostivat pieniä piirejä ja elivät erossa muista sulkeutuneina sellaisiin huoneisiin, joissa ei ollut ketään ruttoon sairastunutta.

On niitäkin, jotka arvelevat, että nyt on syytä "juoda runsaasti, pitää hyviä päiviä, kulkea laulaen ja leikkiä laskien, tyydyttää... kaikki halunsa sekä nauraa sille, mitä oli tulossa". Jotkut uskovat karkottavansa taudin ruokkimalla aivojaan aromaattisilla hajuaineilla, "koska ilma oli raskasta ja ruumiiden, sairaiden ja lääkeaineiden saastuttamaa". Ja tietenkin monet katsovat turvallisimpana keinona paeta kaupungista. Jäämään pakotetut alkavat karttaa toisiaan ja pysyttelevät toisistaan etäällä:

... veli hylkäsi veljensä, setä veljentyttärensä, sisar veljensä ja vaimo miehensä. Ja mikä vielä pahempaa ja uskomattomampaa oli, että isät ja äidit kieltäytyivät katsomasta ja hoitamasta omia lapsiaan...

Tauti kohtelee samanarvoisesti kaikkia kansanosia, mutta ne jotka eivät pääse pakoon, odottavat kohtaloaan kodeissaan:

... heitä sairastui tuhansia päivässä ja he makasivat hoidotta ja avutta ja kuolivat melkein kaikki. Monien elämä päättyi yleisellä tiellä, yöllä tai päivällä. Toiset kuolivat kotiinsa, ja heidän naapureilleen kertoi kuolemantapauksesta se hirvitttävä haju, joka levisi mätänevistä ruumiista. Ja kaupunki oli kuolleita täynnä.

Decameronen johdanto-osa ei voisi olla kauempana kokoelman lyhytkertomuksista, joissa käsitellään, ei karkeasti, mutta suorasukaisesti lemmeniloja ja ihmisten toisilleen tekemiä jekkuja, pieniä sydänsuruja, ulkoisten vastusten voittamista tai jalomielisyyttä osoittavia tekoja. Tarinoiden kevyt ote toimii vastapainona kertojan alkuun kuvaamalle tilanteelle, josta löytyy todellisia yhtymäkohtia myös Boccaccion itsensä kokemaan ruttoepidemiaan 1300-luvun Firenzessä.

Pohjaa Boccaccion löysi aiheelleen myös hyvin tuntemastaan antiikin kirjallisuudesta, jossa Lucretiuksen (100-l. eaa.) ja Thukydideen (460-l. eaa.) ruttoa käsittelevät tekstit toimivat lähteinä. Itse asiassa myös Decameronen rakenteellinen ratkaisu kehyskertomuksineen on lainaa itämaisesta kerronnasta ja se tunnetaan muun muassa arabialaisesta satukokoelmasta Tuhannen ja yhden yön tarinat. Niin ikään monet kokoelmasta löytyvien kertomusten aiheet on otettu sellaisenaan tai muokattu eurooppalaisesta, arabialaisesta tai aasialaisesta tarinaperinnöstä, kansantarinoista, liturgisesta kirjallisuudesta tai Boccaccion suuresti ihailemalta Dantelta.

Kirjallisuudenhistoria on eräänlainen tekstien epidemia, joten sinänsä Boccaccion kertomusten alkuperän häipyminen historian hämärään on vain taudin normaalia kulkua. Boccaccion kirjoittamat tarinat ovat sittemmin kulkeutuneet eteenpäin muille (Chaucer, Luther, Lessing, Shakespeare ym.) ja modernit suoratoistoversiot erilaisine tallenteineen (kirjat, elokuvat) ovat pitäneet tekijän nimen kirjallisuuden kartalla. Onpa kokoelman sisältävästä eräästä kertomuksesta saatu aikoinaan 1800-luvulla laadittua nk. haukkateoria kirjallisuudentutkimuksen työkaluksi kuvastamaan symbolien ja motiivien käyttöä perinteisen, ja kyllä, boccacciolaisen, novellin tukirankana. Boccaccion erityisesti naisille "huviksi", "neuvoksi" ja iloksi" osoitetun teoksen tarinoista kehkeytyi kirjallisuuslajin prototyyppi sadoiksi vuosiksi.

Kirjailija oli vielä "jutelmia" - kuten hän itse niitä nimittää - kirjoittaessaan väkevästi kansankielisen kirjallisen esittämisen kannalla, olihan Suuri Dante laatinut oman pääteoksensa juuri tällä. Mutta Boccaccion mieli alkoi hitaasti kääntyä kansankielen käyttöä vastaan, ja lopulta hänet saatiin vain vaivoin estettyä tuikkaamasta tuleen muulla kuin latinaksi laatimiaan tekstejä. Boccaccio ei kirjoituksillaan omaisuutta kerännyt. Viimeiset elinvuotensa hän käänsi Homerosta latinaksi, tutki ja selitti Jumalaista näytelmää ja julkaisi Dantea koskevan tutkielmansa. Hänelle oli tiettävästi jo tarjottu Danten tutkimukseen perustettavaa yliopistollista oppituolia, mutta köyhyys ja sairaudet ja myös tuska läheisen tukijan, mentorin ja ystävän Petrarcan kuolemasta veivät hänet lopulta hautaan 62 vuotiaana 1375.

Korona-mukaelma Andrea del Castagnon 1400-luvulla Boccacciosta tehdystä maalauksesta.

Giovanni Boccaccio: Decamerone. Suom. Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen. Tammi 1995 (1947).

Epidemiakirjallisuutta (4)

Aivan äkkiä, ilman ennakkovaroitusta tai mitään havaittavaa syytä, ihmiset alkavat sokeutua. Näkökyky häipyy kesken kaiken, vaikka autolla ajaessa:

Jalkakäytäville kerääntynyt uusi jalankulkijajoukko näki miten paikalleen jääneen auton kuljettaja huitoi tuulilasin takana käsillään samalla kun takana jonottavat ajoneuvot tööttäilivät vimmatusti. Jotkut kuljettajat olivat jo nousseet autoistaan työntääkseen epäkuntoon joutuneen syrjään tukkimasta liikennettä, he koputtivat kiivaasti auton suljettuihin ikkunoihin ja sisällä istuva mies käänsi päätään heihin päin ja milloin mihinkin suuntaan, hän näytti huutavan jotain, suun liikkeistä voi havaita että hän toisti yhtä ja samaa sanaa, tai ei yhtä vaan oikeammin kolmea, kuten kävi ilmi kun joku viimein onnistui avaamaan oven, Minä olen sokea.

Portugalilaisen José Saramagon romaanissa Kertomus sokeudesta (1995) "valkotaudiksi" nimetty epidemia kulkee kuin rutto ihmiseltä toiselle. Autossa sokeutunut tartuttaa kohta häntä auttamaan tulleen, tosin vilppi mielessä toimineen miehen, myöhemmin silmälääkärin ja sen myötä kaikki odotushuoneessa olijat. Vastaavankaltaisia tapauksia löytyy pian muualtakin ja tarinan nimeämättömän valtion poliitikot ryhtyvät toimiin ja tarjoavat ratkaisuksi karanteenia:

... kaikki sokeutuneet tuli kerätä yhteen ja eristää, samoin kuin kaikki heidän kanssaan fyysisessä kosketuksessa tai välittömässä läheisyydessä olleet, jotta vältyttäisiin enemmiltä tartunnoilta, ottaen huomioon että sairastumistapausten määrä kasvoi suurin piirtein tavalla, jota matematiikassa on tapana kutsua geometriseksi sarjaksi.

Näin tehdään ja alussa näyttää siltä, että tilanne on hallinnassa. Mutta outo oireyhtymä jatkaa leviämistään, eivätkä viranomaisten toimenpiteet riitä. Kokoukset, seminaarit ja palaverit päättyvät yhä useammin tilanteeseen, jossa osallistujat sokeutuvat kesken kaiken itse. Lehdet, radio ja televisio suuntaavat kohta mielenkiintonsa epidemian dramaattisiin seurannaisvaikutuksiin ja koskettaviin ihmiskohtaloihin. Hallitus muuttaa myös taktiikkaansa ja tarjoaa eristämisen sijasta ratkaisuksi perheiden velvoitetta pitää sokeutuneet kotona. Mutta kun yhä useammassa perheessä kaikki sokeutuvat, hallitus tekee taas täyskäännöksen ja ottaa hallintaansa hylätyt tehtaat, tyhjät urheiluhallit ja varastot. Sokeat on tarkoitus kerätä näihin tiloihin ja vedota hyväntekeväisyysjärjestöihin ja yksittäisiin kansalaisiin, jotta apua vaativia voidaan auttaa.

Mutta yksikään teko, "poppakonsti" tai toimi, mikään ei pysähdytä epidemiaa. Sokeiksi tulleet ihmisjoukot vaeltavat tyhjillä, autonromuista, ulosteista ja kaikenlaisesta roinasta tukkeutuneilla kaduilla. Kaupat, teatterit, museot, sairaalat, kaikki julkiset tilat ovat muuttuneet paikoiksi, joista ihmiset hakevat suojaa sateelta, tuulelta ja kuolleita ihmisiä järsiviltä koirilta.

Saramagon romaanissa ihmisten näkökyvyn massiivisesta menettämisestä seuraa yhteiskunnan kaikkien rakenteiden luhistuminen. Tapahtuman etenemistä lukija seuraa ainoan näkökyvyn säilyttäneen henkilön silmin. Hänen rinnallaan (taustallaan ja yläpuolellaan) kulkee ilkikurinen kertoja, joka tuo synkkään ja raadolliseen, julmaan, joidenkin väkivaltaisten kohtausten myötä jopa vastenmieliseen tarinaan tarpeellista kepeyttä. Erään todistajan epäsuora kerronta katkeaa, kun kertoja päättää äkkiä muuttaa kerrontatyyliään:

Joitakin välttämättömiksi katsottuja irrallisia lausahduksia lukuun ottamatta mustalappuisen vanhan miehen kertomusta ei tästä alkaen seurata enää kirjaimellisesti, vaan sen korvaa suullisen esityksen tyylitelmä, joka pyrkii täsmällistä ja tarkoituksenmukaista sanastoa käyttämällä korostamaan varsinaista tietoainesta.

Lukijan etäännyttäminen tarinasta toimii myös, kun kertoja muistuttaa itseään: "... vertauksissa pitää olla varovainen, ei saa laukoa ajattelemattomasti, mitä sylki suuhun tuo." Kerrontaan kätkettyjen nyrjähdysten myötä tuntuu kuin lukijaa haluttaisiin sopivin väliajoin muistuttaa, että kysymys on alaotsikon mukaisesti kertomuksesta, kuvitteellisesta tarinasta tai aikuisten sadusta, jonka kertoo meille enemmän tai vähemmän epäluotettava tyyppi.

Romaanissa seurataan pienen ihmisryhmän selviytymistä poikkeusoloissa. Juonellisesti kertomus etenee näiden karanteeniolosuhteiden kuvauksesta vapautumiseen järkyttävistä oloista vielä lohduttomampaan maailmaan. Isompi kuva raottuu hitaasti ja juuri, kun toivo paremmasta huomisesta alkaa pettää, sairaus hellittää otteensa ja, kuten raamatullisesti voisi todeta, sokeat saavat taas näkönsä. Loppuun kirjoittautuu myös tarinan allegorinen opetus:

Minkä takia meistä tuli sokeita, Sitä minä en tiedä, ehkä syy joskus onnistutaan selvittämään, Tahdotko kuulla mitä minä arvelen, No mitä, Minä luulen ettei me tultu sokeiksi vaan ollaan sokeita, Sokeita jotka näkevät, Sokeita jotka näöstään huolimatta eivät näe.

Tarinansa vertauskuvallisuuteen kirjailija viittasi Nobel-puheessaan (1998) todeten kirjoittaneensa romaanin muistuttaakseen ihmisiä siitä, mitä he ovat hiljalleen menettämässä: järjenkäytön, toistensa kunnioittamisen, pyrkimyksensä totuuteen ja inhimillisyytensä. Kirjailijana hän katsoi vaatimattomasti olevansa vain kertomustensa henkilöiden "oppipoika", joka on löytänyt itsensä heidän kauttaan.

Kirjailijan ammatti näin katsottuna on elämän allegoriaa, joten samaan muottiin kelpaa myös Kertomus sokeudesta. Saramago oli elämänsä loppuun asti tunnustuksellinen kommunisti ja instituutioiden (EU, Maailmanpankki, katolinen kirkko) arvostelija. 90-luvun alussa hänen romaaninsa Jeesuksen Kristuksen evankeliumi otettiin maan hallituksen toivomuksesta pois arvostetun kirjallisuuspalkinnon ehdokkuudesta. Saramagoa syytettiin uskonnon pilkkaamisesta. Tapahtumien seurauksena hän muutti vapaaehtoiseen "maanpakoon" Lanzarotelle, missä kuoli 2010. Romaanin henkilöiden kyvyttömyys nähdä ympärillään oleva yhteiskunta kaikkine valtasuhteineen peilautuu siten kirjailijan poliittiseen agendaan.

Oma lukunsa on Saramagon tyyli, jossa epäkonventionaaliset lauserakenteet vyöryvät pidäkkeettä ilman kappalejakoja, välimerkkejä käytetään luovasti ja näkökulmaa vaihdetaan henkilöstä toiseen niin, että varomaton lukija kompastuu ja eksyy. Tekstimassa sai aikoinaan Ursula Le Guinin lopettamaan Sokeiden lukemisen ja pitämään kirjailijaa ärsyttävänä kielenkikkailijana ja teeskentelijänä. Toisella yrityksellä romaani oli puolestaan liian pelottava. Joten hän päätti kulkea teokseen kirjailijan varhaisemman tuotannon kautta, ja sitten tärppäsi. Hän oppi, että Saramagoa pitää lukea hitaasti. - Avoimin silmin, sanoisi joku kömpelöiden kielikuvien taitaja.

---
José Saramago: Kertomus sokeudesta. Suom. Erkki Kirjalainen. Tammi 1997.


  

Joutavuuksia Joutomaasta

Modernin kirjallisuuden ikoneista moni on ylitse muiden, mutta runouden saralla ei kuitenkaan liene T. S. Eliotin ylittänyttä. Hänen 1922 ilmestynyt runoelmansa Autio maa kiinnosti aikanaan ja edelleen se nousee aika ajoin valokeilaan - siihen spottiin, jossa tinkataan tiukkaan, mutta vapaaseen muotoon tuotetun tekstin merkityssisältöjä tai ylipäätään runouden mahdollisuuksia välittää jotakin ajastaan ja kirjoittajastaan.

Näissä keskusteluissa Autio maa on milloin mitäkin, itämaista filosofiaa läntisillä mausteilla, antiikin ja keskiaikaisten myyttien törmäyttämistä Lontoon pubi-interiööriin tai kirjailijan kielellistä leikittelyä ja pakoa arkielämästä. Jälkimmäiseen viittasi pari vuotta sitten viimeksi Guardianin blogisti, joka totesi ykskantaan Eliotin teoksen olevan "kaikkien aikojen paras kirjallinen tulkinta mielisairaudesta".

Ei Eliotilla toki helppoa ollut tuossa vaiheessa, kun runoelmaa alettiin pistää pakettiin. Helppoa ei ollut ennen sitä, eikä pitkään aikaan sen jälkeen. On puhuttu kirjailijan hermoromahduksesta, joka johtui vaikeasta avioliitosta, mahdottomuudesta yhdistää päivätyötä pankissa kirjoittamiseen ja ihan vain oman mielen rakenteesta, jossa arkea askellettiin ohuiden, katkeamispisteeseen hioutuneiden herkkien hermojen varassa. Mutta olisi silti pöyhkeätä väittää, että Eliotin teoksen salat olisi tuolla kuitattu.

Autio maa ilmestyi suomeksi 1949 ja toisen kerran 1992. Viimeisin suomennos, Markus Jääskeläisen kääntämänä ja Kustannusliike Parkon kustantamana, ja uudella suomenkielisellä nimellä Joutomaa, tuli ulos eilen, huhtikuun koronaan 2020. Satavuotiaana klassikkona se pistää meidät edelleen pohdiskelemaan sanojen, sanankäytön, kirjallisuuden, kirjoittamisen, kulttuurin ja historian osuutta siihen, mitä me olemme tai mitä meistä on tullut. Mikä on se joutomaa, josta nyt hohkataan?

Joutavuuksia Eliotin ympärillä on aina ollut ja keskusteluja kirjailijan yksityiselämään liittyvistä asioista, kuten suhteestaan ensimmäiseen vaimoonsa (joka vietti elämänsä viimeiset vuodet mielisairaalassa), väitetystä juutalaisvastaisuudesta ja yhteyksistä ranskalaisiin äärikansallismielisiin, taipumuksesta moralisointiin ja hyökkäyksistä moderneja taiteentekijöitä vastaan, sosiaalisesta kömpelyydestä ja ylimielisyydestä.

Viimeisin isku tulee haudan takaa, viidenkymmenen vuoden aikaviiveellä. Eliotilla oli opiskeluaikanaan 1910-luvun Yhdysvalloissa, Harvardissa, suhde Emily Hale -nimisen naisen kanssa. Suhde oli ilmeisen läheinen, mutta ei johtanut avioliittoon. Halen sijaan Eliot valitsi puolisokseen Vivienne Haigh-Woodin. Avioliitto oli katastrofi molemmille osapuolille, mutta kesti kuitenkin parikymmentä vuotta.

Eliotin ja Halen yhteydenpito ei kuitenkaan katkennut aivan täysin. He tapasivat toisiaan, kun brittiläistynyt Eliot vieraili Yhdysvalloissa opettamassa. Keskinäinen kirjeenvaihto oli myös vilkasta. Vuosien 1932-47 välillä Eliot kirjoitti Emilylle tuhatkunta kirjettä. Suhde ei ilmeisesti koskaan johtanut tämän pitemmälle, mutta enemmän tai vähemmän lämpimät keskinäiset välit heillä oli. Ehkä voidaan puhua ystävyyssuhteesta.

Eliotista tuli sittemmin julkisuuden henkilö ja nobelisti (1948). Emily säilytti Eliotin kirjeet ja lahjoitti ne myöhemmin Princetonin yliopistolle tutkimuskäyttöä varten. Lahjoitus tehtiin 1956 sillä ehdolla, että kirjeitä pääsevät tutkijat tonkimaan vasta 50 vuoden päästä siitä, kun toinenkin heistä kuolee. Eliot astui taivaaseen 1965, Emily neljä vuotta myöhemmin, 1969.

Tammikuussa 2020 tuli sitten vihdoinkin se hetki, jolloin uteliaimmat Eliot-tutkijat pääsivät aarteeseen käsiksi. Tätä hetkeä ennakoiden Eliotin perikunta julkaisi kirjailijan jo 1960 laatiman kirjelmän, jossa kerrotaan tuosta suhteesta Eliotin omasta näkökulmasta. Kun hän nimittäin aikoinaan sai kuulla, että hänen Emilylle kirjoittamansa henkilökohtaiset kirjeet oli säilytetty ja arkistoitu, hän oli ollut raivona, eli englantilaisittain todettuna, "eittämättömän yllättynyt", ja katsoi parhaaksi hieman taustoittaa ja selitellä kyseistä ihmissuhdetta jälkipolville.

Eliotin näkemys ei silittele Emilyä. Kun hän lopulta valitsi Emilyn sijasta Viviennen, hän teki sen syystä, että Emily ei ymmärtänyt Eliotin runoutta. "Emily  Hale olisi tappanut runoilijan minussa; Vivienne koitui minulle melkein kuolemaksi, mutta hän sentään piti runoilijan hengissä." Samalla Eliot tulee antaneeksi tuolloin jo edesmenneelle ensimmäiselle vaimolleen kunniaa Aution maan syntyprosessiin vaikuttavana tekijänä. No, hieman kyseenalaista kunniaa, mutta kuitenkin.

Vanheneva Eliot toteaa tuolloin olleensa syvästi rakastunut Emilyyn ja tehneensä päätöksen raskain mielin. Kirjeenvaihto piti tavallaan suhdetta yllä, mutta mitä pitemmälle se ehti, sitä vakuuttuneempi Eliot oli päätöksensä oikeellisuudesta. Vuoteen 1947 tullessa hän jo huomasi, miten vähän heillä oli yhteistä. Emilyllä ei ollut halua, eikä kykyä ymmärtää runoutta, ei myöskäään "keskittymiskykyä". Monissa asioissa Emily osoitti "huonoa makua".

"Rakkauteni Emilyyn oli harhaa ja kirjeet, joita hänelle kirjoitin, olivat harhaisen miehen käsialaa, joka yritti epätoivoisesti uskotella itselleen olevansa sama mies kuin oli ollut 1914", Eliot toteaa ja jatkaa: "Naida Emily olisi ollut vielä suurempi erehdys kuin oli liitto Vivienne Haigh-Woodin kanssa."

Eliotin Emilylle laatimien kirjeiden sisältö lienee tätäkin kirjoittaessa jonkun kirjallisuudentutkijan luupin alla, joten jatkoa tarinalle on varmasti tulossa. Sitä odottaessa on parempi ottaa ote Joutomaasta ja lukiessa palata ikään kuin jonnekin sanakäytön ja -voiman alkulähteille, sinne missä ihmisiä tehdään. Ja unohtaa hetkeksi maalliset murheet. Markus Jääskeläisen älyllä ja herkällä vaistolla tulkitsemat säkeet antavat viitteitä alkukielisen version voimasta.

Tästä eteenpäin Eliotin runoelman alku kuuluu suomeksi näin:

Huhtikuu on julmin kuukausi, se siittää

syreenejä kuolleesta maasta, sekoittaa

muiston haluun, herättää

hengettömät juuret

kevään sateeseen.