31.3.2011

Kohtelias kieltäytyminen

Brittiläisen kansainyhteisön kirjallisessa drinkkilasissa kuplii skandaali. Jokin aika sitten julkistettiin lista niistä kirjailijoista, jotka tavoittelevat englanniksi julkaistun kaunokirjallisuuden elämäntyöpalkintoa. Tätä Booker -palkinnon kansainvälistä serkkua on jaettu vuodesta 2005 lähtien joka toinen vuosi. Ensimmäisenä vuonna se ojennettiin albanialaiselle Ismail Kadarélle, tämän jälkeen oli vuorossa nigerialainen Chinua Achebe, ja pari vuotta sitten kanadalainen Alice Munro.

Tämän vuoden ehdokaslistalla päätynyt brittiläinen John le Carré (Mies kylmästä, 1964; Pieni rumpalityttö, 1983; Uskollinen puutarhuri, 2002) pyysi pari päivää sitten nimensä poistamista kandidaattien joukosta. Hän ei kuulemma "kilpaile kirjallisista palkinnoista", vaikka myöntääkin ilahtuneensa huomionosoituksesta.

Carrén ohella listalta löytyy 12 muuta kirjailijaa, mm. Philip Roth (USA), David Malouf (Australia), Rohinton Mistry (Kanada) ja Su Tong (Kiina). Joukkoon pääsee, kun on osoittanut kirjallisella tuotannollaan saavuttaneensa kansainvälisen tason. Huomioon otetaan englanniksi kustannettu kirjallisuus eli kirjailijan pääasiallisena työskentelykielenä voi olla jokin muukin kieli. Ehdokas- ja voittavalinnan suorittaa vaihtuva kolmimiehinen raati, johon kuuluu kirjailijoita ja kirjallisuuden tutkijoita.

Palkinnon suuruus on n. 70 000 euroa.

Aiempien vuosien ehdokaslistoja lukiessa vastaan tulee tuttuja nimiä, pilvin pimein: Atwood, Bellow, DeLillo, Marquez, Kundera, Rushdie, Tournier, Oz, Llosa, Oates, Doctorow, Grass... Nämä kaikki niitä, jotka eivät tätä elämäntyöpalkintoa vielä ole saaneet. Philip Roth on keikkunut listoilla muutamaan otteeseen, samoin kuin Doris Lessing ja Ian McEwan.

Kyseessä on siis eräänlainen kirjallisuuden varjo-Nobel tai angloamerikkalaisen kulttuuripiirin huomionosoitus. Kuten asiaan kuuluu, Carrén kieltäytyminen on otettu vastaan brittiläisellä tyyneydellä ja hillityllä kulmakarvojen kohotuksella. Palkintoraadin puheenjohtaja on pahoillaan siitä, että Carré jättäytyy näin syrjään ("Olemme kaikki hänen kirjallisen tuotantonsa suuria ihailijoita"), mutta hänen nimeään ei kuitenkaan listalta poisteta.

Voittajan nimi julkistetaan 18. toukokuuta. Sitten taas puhutaan ja ihmetellään.

28.3.2011

Kids are Not Alright

Doris Lessingin pienoisromaani Viides lapsi onnistuu puhuttelemaan vielä vuosikymmentenkin takaa. Romaani ilmestyi alkujaan 1988 ja käännettiin kohta myös suomeksi. Parisen vuotta sitten siitä otettiin taskukirjapainos.

Kriitikoille Lessingin romaani oli vaikea pala purtavaksi. Romaanissa kirjailija kertoo tarinan perheestä, johon syntyy hankala, rauhaton, väkivaltainen lapsi. Ben, vanhempien viides lapsi, käyttäytyy alusta alkaen toisin kuin muut. Hän oppii puhumaan vain katkonaisilla lauseilla, ilmaisee itseään elein, joissa on enemmän eläintä kuin ihmistä, ja suhtautuu toisiin lapsiin vihamielisesti.

Eräässä haastattelussaan Lessing kertoi kirjoittaneensa nykyaikaisen kauhukertomuksen, goottilaisen tradition mukaisen tarinan siitä, mitä tapahtuu, kun outo olio astuu olohuoneeseen. Kriitikoiden mukaan kirjailija kirjoitti allegorian, jossa käsitellään Lähi-idän poliittista tilannetta, Euroopan maahanmuuttokysymystä tai väkivallan syntymekanismia.

Miten vain. Se, mikä romaanissa hämmentää, on kirjailijan haluttomuus antaa selitystä lapsen käyttäytymiselle. Näinä psykologisen, kasvatuksellisen ja yhteiskunnallisen tiedostamisen aikoina tuo tuollainen tuntuu sangen kiusalliselta. Kyllähän meidän sentään pitäisi yrittää ymmärtää Ben. Ei ihminen voi vain olla outo ja vaarallinen, geenipoikkeama.

Lessingin romaania voi pitää puisevana ja yksiulotteisena, kuten eräs Helsingin Sanomien kriitikko aikoinaan totesi, ja jatkoi: Viides lapsi on "pikemminkin selonteko kuin romaani. Se paljastaa heti oman kuvionsa ja moraaliset tarkoitusperänsä". Kriitikko ei tosin määrittele tarkemmin jälkimmäisten luonnetta.

Pistää ainakin miettimään, jos ei muuta. Kuten kunnon kirjallisuuden tuleekin tehdä. Miettimään, että mitä se tarkoittaa, kun sanotaan lapsissa olevan tulevaisuuden.

Benin tarinaa Lessing jatkoi vuonna 2000 ilmestyneessä romaanissa Ben, in the World.


Doris Lessing: Viides lapsi. Suom. Heidi Järvenpää. Book Studio 2009.

19.3.2011

anna.karenina@andriy.zholdak

Parisataa vuotta sitten saksalaiset romantikot, Richard Wagner muiden mukana, nostivat esille ajatuksen kokonaistaideteoksesta (Gesamtkunstwerk), jossa eri taiteenlajit kykenevät esiintymään sulassa sovussa keskenään. Runous, musiikki, tanssi, arkkitehtuuri ja kuvataide tulisivat yhdeksi yhdessä ja samassa teoksessa ja vaikuttaisivat sen vastaanottajaan valaistuksen tavoin.

Meidän aikamme versio samasta ajatuksesta toteutuu intermediaalisuuden kautta. Ei ole harvinaista törmätä taideteokseen, joka on kuvaa, musiikkia, tekstiä, liikettä ja muotoa.

Valaistumisesta ei ole aina niin taetta.

En tiedä, mikä on ukrainalaisen Andriy Zholdakin (s. 1962) suhde Wagneriin tai romantiikkaan, mutta hänen ohjauksensa Tolstoin Anna Kareninasta Turun kaupunginteatteriin on romantiikan estetiikan läpitunkemaa. Näyttämö täyttyy tekstistä, musiikista, visuaalisuudesta, koreografiasta ja näyttämökuvan arkkitehtuurista.

Anna Karenina on syksystä lähtien ollut Turun käyntikortti teatteritaiteeseen. Eikä turhaan. Se antaa hengästyttävän näytteen niistä mahdollisuuksista, joita teatterilla tänään on käytössään. Zholdak vyöryttää katsojille kuva- ja äänimaailman, joka toteuttaa tekijän hahmottamaa tulkintaa klassikkoromaanista. Näyttelijät huutavat ja sylkevät suustaan Tolstoita, liikkuvat, nytkähtelevät ja jähmettyvät tilaan, jossa ikkunat, peilit, huonekalut, matot ja taustalle projisoidut kuvat filmimateriaaleineen elävät kuin omaa elämäänsä.

Kyseessä on Zholdakin projekti. Hän on se näyttämön etualalle sijoitettu "kapellimestari", joka johtaa kaikkea sitä, mitä näyttämöllä tapahtuu. Draamasinfonia vaatii jatkuvaa liikettä, toistoa, teemaa tukevia yksityiskohtia ja tietenkin sen johtoteeman, joka konkretisoituu vaikkapa päähenkilön linkatessa toista jalkaa vetäen kohti hänet kohta sisuksiinsa imevää peiliä.

Draaman ääniefektit ovat meille tuttuja nykyaikaisesta elokuvateatterista ja videopeleistä, musiikki puolestaan sekoitus uusklassismia, diskoa ja hiphopia. Visiot vievät meidät splatterien, vaudevillen ja groteskin ekspressionismin maailmaan. Tekstuaalisten viittausten määrä huimaa.

Jokin Zholdakin ohjauksessa tuo mieleen ne romaanit, joissa kertoja hyppää aika ajoin ulos kertomuksesta lukijan silmille, kommentoi tarinaansa tai omaa työtään. Siis ei vain se kaikkitietävä kertoja, jonka me tapaamme myös Tolstoin romaanissa, vaan vieläkin enemmän: kaiken itseensä ottava ja itsensä kautta peilaava kertoja. Metakertoja.

Tarina ei ole tärkeä. Tai: myös kaikki muu on tärkeää. Siksi Anna Kareninassa näyttelijät kirkuvat, sokeltavat ja raivoavat tolstoinsa ulos. Antaakseen tilaa tarinan varsinaiselle kertojalle.

Kun hän on tarpeeksi mielenkiintoinen, me pysähdymme.

14.3.2011

Kirjan aika on kaupan

Tulisiko meidän uskoa, että pienet kirjapuodit ovat kohta historiaa?

Ehkäpä hyvinkin. Kirjallisuuden kenttä elää ja hengittää yhteiskunnan rytmissä, ja senhän me tiedämme, että sisään- ja uloshengityksen tahdin määrää vapaa markkinatalous. Ja internet.

Suomessa, ja kaikkialla maailmassa, kirjan myynti kasaantuu ja ketjuuntuu. Isot kirjakauppaketjut syövät pienet ja tälläävät itsensä tilalle. Samaan aikaan, kun kirjallisuuden myyntiarvo kasvaa tasaisesti, yhä pienempi määrä pelaajia on jakamassa pottia keskenään.

Suomessa kirjakauppojen osuus myynnistä on reilu 40 prosenttia. Loppu jakaantuu kirjakerhoille, tavarataloille, kustantajien omille puljuille ja erikoismyymälöille. Antikvariaattien kautta liikkuu noin prosentti potista.

Jos meillä 50 vuoden päästä on vielä kirjoja, niitä myydään ABC-ketjun kaltaisissa myymälöissä, joilla on selkeästi tunnistettava brändi.

Ja tietenkin niitä myydään internetissä. Jo nyt. Iso-Britanniassa vaikuttava monipuolinen kirja-alan vaikuttaja Rick Gekoski syyttää maaliskuun blogissaan (Guardian) nettiä oman kirjallisen idyllinsä tuhoamisesta. Hänellä kun oli joskus tapana ajella pitkin maata ja piipahdella pienissä antikvariaateissa ja osto- ja myyntiliikkeissä, tekemässä löytöjä tai muuten vain viettämässä aikaa kirjallisuuden ihmemaassa.

Se kaikki on mennyt. Puotien tilalle ovat tulleet myymälät, joissa myydään samaa tavaraa kaikkialla. Kirjaharvinaisuudet ovat siirtyneet yhdessä vanhan tavaran kauppaajien kanssa verkkoon, jossa niihin pääsee käsiksi muutamalla klikkauksella. Hinnat ovat tulleet alas, ostaminen on todella helppoa ja nopeaa, eikä silmäänkään tarvitse tarttua moraalisesti epäilyttävää ainesta ellei sitä erikseen hae.

Gekoski ei aio pukea Don Quijoten haarniskaa ylleen, vaan ottaa irti kaiken, mitä tästä vielä saa. Hän tulee nauttimaan roolistaan nykyaikaisena kirjallisuuden kuluttajana, ostamaan kirjansa pienistä kaupoista aina, kun se on mahdollista, kaivamaan suurten tarjouskoreja, tilaamaan netistä tai laittamaan luetut kirjansa kiertoon muille kaltaisilleen. Tosin hieman haikein mielin ja tulevaa jo surren.

Gekoski voi kuluttajana vielä nauttia kirjamaailman monimuotoisuudesta. Lastenlastemme aikuista mieltä tulee todennäköisesti hykerryttämään tuo muinainen esinemallisto, jonka käyttökelpoisuus kulutustuotteena on vähän niin ja näin. Omalle jälkikasvulleen he kertonevat tarinaa kirjasta, joka siirtyi aikojen kuluessa hyllyiltä nettiin, muuttui sähköksi ja tapettiin.

4.3.2011

Pop-Up on edelleen täällä

Lapsuuteni pop-up-kirjoissa prinssit, eläimet, linnat ja synkeät metsät muuntuivat kirjan sivuilta kolmiulotteisiksi ja noita sai kyydin palavaan uuniin, kunnes ohuesta pahvista tehty työntövarsi taittui ja katkesi innokkaiden käyttäjien sormista. Tai sitten siellä oli hurjannäköinen lohikäärme, joka heräsi keskiaukeamalta eloon valmiina taistelemaan viimeiseen kipinään asti.

Hetken ehdin jo luulla, että pop-up-kirjat ovat kadonnutta kansanperinnettä, kunnes silmiini osui uutinen eräästä tämän kirjataidon taitajasta. Kanadalainen Sam Ita (s. 1978) on julkaissut jo useammankin teoksen, jossa sivut nousevat, avautuvat ja muodostavat järkeä ja tunnetta ruokkivan taideteoksen. Luonnontieteellisistä ja taidehistoriallisista teoksista Ita on viime aikoina siirtynyt kirjallisuuden moderneihin klassikoihin. Tähän mennessä sekä Herman Melvillen Moby Dick että Mary Shelleyn Frankenstein ovat saaneet uuden muotonsa.

Itan käsittelyssä klassisesta kirjallisuudesta muokataan lapsille ja nuorille soveltuvia versioita, joissa tekstimassa korvataan sarjakuvilla ja romaanien muistettavimmista hahmoista ja tilanteista askarrellaan pop-up-kuva. Eikä Ita ole tietenkään ainoa lajityyppiä elossa pitävä paperi-insinööri. Harry Potterista, Draculasta, Pikku Prinssistä ja monista, monista muista on näitä lue-katso-koe-kirjoja jo tehty.

Kirjallisuuden nykypäiväistämistä se on tämäkin. Suosittelen paatuneimmallekin lukijalle.

Ja näin se temppu tehdään:


Translate