7.12.2011

Kuva Jane Austenista

Austenin sisaren laatima luonnos Jane Austenista (1810)
Aikansa porvarillisia tapoja ja romanssikuvioita pilke silmäkulmassa kuvannutta Jane Austenia (1775-1817) ei elinaikanaan juhlittu kirjailijana, joten kuvatkin hänestä jäivät vähiin. Itse asiassa niitä ei ollut, vain hänen sisarensa laatima luonnos, joka on toiminut myöhemmin laadittujen potrettien mallina. Siinähän kirjailijasuuruus vaikuttaa ennemminkin uhmakkaalta ikäneidolta kuin vakavasti otettavalta taiteilijalta.

Mutta nyt kirjailijan elämäkerturina parhaillaan häärivä Paula Byrne väittää löytäneensä aidon muotokuvan, jossa Austen poseeraa sievästi hymyillen sylissään aukinainen kirjanen ja kädessään kynä. Kuin kesken työnsä yllätettynä.

Tähän asti kyseinen maalaus on ollut yksityisen keräilijän hallussa. Koska sen taakse on kirjoitettu "Miss Jane Austen", epäselvyyttä kuvan kohteesta ei ole aiemminkaan ollut. Mutta pitävänä olettamuksena on arveltu, että se on kuvitteellinen muotokuva, laadittu siis mahdollisesti vasta Austenin kuoleman jälkeen, tai siten, että kuvaan on liitetty siihen kuulumattomia tekijöitä (kynä, avoin kirja yms.). Byrne on kuitenkin sitä mieltä, että maalaus on aito ja tehty elävästä mallista ja todellisessa tilanteessa.

Monet seikat kuvassa todistavat, että se on maalattu 1800-luvun alussa, Austenin vielä eläessä. Kirjailijasta tuli kuuluisa vasta paljon, paljon myöhemmin, 50 vuotta kuolemansa jälkeen. Joten ei olisi ollut mitään mieltä laatia hänestä, missis nobodysta, kuvitteellista muotokuvaa hänen vielä eläessään. Tuona aikana ajatus fiktiivisistä muotokuvista oli kovin vieras ja hämärä, ja taitaa se olla edelleenkin. Byrnen näkemyksen ydin on se, että Austen oli ylpeä kirjailijaroolistaan ja halusi tulla myös nähdyksi tässä roolissa.

Tarmokkaana ihmisenä Byrne on pyytänyt vertaisarviointeja muilta tutkijoilta. Huolellisen ja kriittisen tutkimustyön perusteella kaksi kolmesta on samaa mieltä Byrnen kanssa. Hän on myös tehnyt aiheesta dokumenttiohjelman, jossa kerrotaan taulun löytymiseen liittyvät yksityiskohdat.

Austenia on meidän päiviimme asti nähty hieman sentimentaalisesta näkövinkkelistä, Byrne toteaa. Aivan kuin hän ei olisi ollut ihan tosissaan kirjoittamisensa kanssa vaan olisi halunnut vain leikitellä ja piikitellä varovaisuutta ja soveliasta kohteliaisuutta osoittaen. Nyt paljastunut taulu kertoo toisenlaista tarinaa. Siihen on kuvattu nainen, joka on ylpeä siitä, mitä tekee. Joka katsoo meitä itsevarmuutta ja lempeää päättäväisyyttä ilmentäen. Hän on kirjailija, hänellä on lupa kirjoittaa ja hän aikoo sen myös tehdä.


Tuntemattoman laatima muotokuva Jane Austenista (n. 1815)

6.12.2011

Tämä kuva

Syksyllä 1999 vietin parituntisen Sääksmäellä, kirjailija Matti Yrjänä Joensuun kesämökillä. Olimme saapuneet sinne ystäväni kanssa tekemään haastattelua. Tarkoitus oli hankkia materiaalia rikoskirjallisuutta käsittelevää kurssiamme varten, jonka tutkimuskohteeksi Joensuun romaanit oli valittu.

Joensuu otti meidät ystävällisesti, joskin hieman vaivaantuneen oloisena vastaan. Tapaamisesta oli tietenkin sovittu jo ennakolta ja puhelimessa alustavasti keskusteltu siitä, mistä olisimme kiinnostuneita, vaihtamaan ajatuksia ja kuulemaan hänen näkemyksiään.

Asetuimme pienen mökin olohuoneeseen, vaikutti siltä, että koko mökki olikin suurin piirtein siinä. Huoneen sivustalla oli pöytä, johon oli katettu kahvikupit ja suolainen piirakka. "Vaimo on leiponut." Istuimme pöydän ääreen ja juttelimme niitä näitä, varmaankin säästä ja menneestä kesästä ja mökistä. Joimme kahvia ja söimme piirakkaa, jotakin tonnikalalta maistuvaa.

Hetken kuluttua otimme paperit laukuistamme, ja asetimme ennalta asettamamme kysymykset huolellisesti eteemme. Mankka päälle ja sitten puhetta.

Miten näet kirjojesi aseman suhteessa dekkarikirjallisuuden traditioon? Miten kuvailisit kirjojesi tematiikkaa? Miten julkisuuskuva on vaikuttanut kirjoittamiseesi? Miten teoksesi syntyvät? Miten oma suhtautumisesi kirjoittamiseen on muuttunut vuosien myötä? Miten kirjallinen elämä on mielestäsi muuttunut tultaessa 70-luvulta 80- ja 90-luvuille?

Ja niin edelleen.

Keskustelu eteni verkkaisesti. Joensuun puherytmi oli hidas, yksittäisiä sanoja huolellisesti painottava, puhe kuiskauksenkaltaista, haurasta. Kysymyksiä hän kuunteli pöytään katsoen, välillä partaansa sipaisten, joskus pieni hymynkare vilahti suupielessä, kunnes sammui. Ehkä häntä hymyilytti totisten yliopistotutkijoiden tärkeilevä innokkuus.

Vastaukset tulivat, kun tulivat, hätäilemättä ja usein pitkinä, rönsyilevinä ajatuskaarina. Väkivallan syntymekanismit ja lapsuus tuntuivat Joensuuta erityisesti kiinnostavan ja pohdituttavan.

Hänen suhteensa kirjoittamiinsa asioihin, ihmisiin joista hän kirjoitti, rikollisiin ja uhreihin, oli intiimi. Hän ei kirjoittanut vain kirjoja rikoksista, vaan ihmisistä, jotka tekevät hirvittäviä asioita toisille. Ja joille on tehty hirvittäviä asioita.

Omaa kirjoittamistaan hän kuvasi tavalla, jossa henkilökohtaisen ja ammatillisen välinen raja-aita oli kaatunut jo hyvän aikaa sitten. Kuulimme, että kirjoittaminen on selviytymiskeino, että kirjoittamalla ihminen voi eheyttää itseään. Että me kaikki kannamme mukanamme haavoja, arpeutuneita ja auki repäistyjä, joita elämä ronkkii. Että ihminen on iso lapsi, täyteen kasvanut ja juuri sellainen, joksi hänet on tehty.

Olemassaolon ohut, kireäksi pingotettu elämänlanka oli se, jota pitkin hän siinä edessämme tasapainoili.

Välillä pidimme tauon. Menimme ulos. Kuistilla Joensuu sytytti piipun ja sitä polttaessaan katseli syksyn viilentämälle järvelle, totesi jotakin, mahdollisesti kalastamiseen tai naapureihin viittaavaa. Minä otin kuvan. Tämän kuvan.

Kun tauko oli pidetty, jatkoimme jutustelua vielä hetken. Mahdollisesti jotakin oli vielä jäänyt sanomatta, jokin ajatus muotoilematta. Jossakin vaiheessa Joensuun kännykkä soi. Tytär soitti. Tälle puhuessaan kirjailijan silmiin syttyi valo, tai ehkä se oli laskevan auringon kajo.

Vielä muutama asia meiltä, jokunen huomio ja tarkennus, kysymys. Pitkät tauot saattoivat meitä kohti loppua.

Siinä kaikki. Kiitos. Kävelimme verkkaisesti autolle, käteltiin ja toivotettiin hyvää syksyä ja loppuvuotta. Kun auto kaartoi pois, takaikkunasta näytti siltä kuin hän olisi heilauttanut meille kättään.

Muutama vuosi tästä, niin Harjunpää ja pahan pappi ilmestyi. Sitten viimeiseksi jäänyt Harjunpää ja rautahuone. Haastattelumme muotoilimme Parnassoon (1/2000). Kurssikin tuli pidettyä.

Kuvat jäävät yhdessä muistojen kanssa. Ja tietenkin kirjat ja tekstit ja niihin kätketyt elämänavaimet. Aika sanoa näkemiin ja hyvästi. Ja aika kohdata ja aloittaa jotakin taas alusta.


Matti Yrjänä Joensuu 1948-2011

1.12.2011

Eco puhuu

Umberto Eco on parhaillaan kiertueella markkinoimassa viimeisintä romaaniaan, keväällä 2012 suomeksikin ilmestyvää Prahan kalmistoa (WSOY). Matkallaan hänet tapasi Guardianin toimittaja, joka sai vanhan herran (79 v.) avautumaan paitsi kirjoistaan myös politiikasta ja vähän muustakin.

Hyvänä aasinsiltana nykypäivän Eurooppaan - ja Italiaan - toimi keskustelussa Econ ikuisuusaihe, maailma salaliittojen ja väärennösten pesänä. Myös uusimmassa romaanissa on kysymys näistä. Siinä seikkaillaan 1800-luvun lopun Euroopassa ja seurataan mestariväärentäjän aikaansaannoksia, joilla heilutetaan maan mahtavien valtaistuimia. Erityisenä mielenkiinnon kohteena ovat Siionin viisaiden pöytäkirjat, joiden aitouden puolesta taitavat jotkut vieläkin vaahdota. Kyseessähän ovat tekstit, joissa juutalaiset paljastavat salaisen maailmanvalloitussuunnitelmansa. Uskomuksen mukaan pöytäkirja laadittiin eräässä sionistikongressissa 1800-luvun lopulla. Näitä tekstejä, jotka on sittemmin todettu väärennökseksi, käytettiin juutalaisvainojen oikeuttamiseen 30- ja 40-luvuilla.

Haastattelussa Eco kertoo kiinnostuksestaan salaliittoihin. Hänen mielestään ne ovat osa ihmisluontoa. Salaliiton olemassaolo saa meidät kuvittelemaan, että jotkut muut ovat vastuussa siitä, mitä meille tapahtuu. Tämän psykologisen mekanismin seurauksena ihmisten ei tarvitse ottaa vastuuta omista teoistaan ja virheistään.

Vainoharhaisuuden käyttämisessä omien pyrkimystensä vipuvartena vallanpitäjät, diktaattorit ja tyrannit ovat olleet mestareita. Econ lapsuudessa fasismin aatteesta humaloituneet opettajat iskostivat lasten mieleen sen, että Italian kansan vihollisia olivat englantilaiset, juutalaiset ja kapitalistit. Hitler teki tämän saman Saksassa. Ja viimeisimpänä - näin Eco - Berlusconi hänen omassa maassaan. Berlusconille vihollisia olivat kierot tuomarit ja kommunistit ja tätä sanomaansa hän on toistanut kaikissa vaalikampanjoissaan.

Eco on aina suhtautunut Berlusconiin kielteisesti, mutta ei aliarvioiden. Hänen mukaansa tämä on nero omalla alallaan, viestin perille saattamisessa. Berlusconin fiksuin siirto oli aikoinaan valita sanomansa kohteeksi televisiota katsovat keski-ikäiset ihmiset. Nuoret ovat kiinnostuneita vain internetistä, mutta 50-60-vuotiaat ja eläkeläiset, jotka muodostavat Berlusconin vahvimman tukijoukon, heihin tämän sanoma Italian vihollisista, valtion uudesta noususta ja verojen hyödyttömyydestä upposi hyvin.

Osansa Berlusconin menestyksestä oli Econ mukaan myös sillä, että Italia ylipäätään halveksii älymystöä. Kun heidän valittu johtajansa ylpeili sillä, että ei ollut lukenut yhtään romaania 20 vuoteen, hänen suosionsa vain kasvoi.

Mutta Eco ei halua sysätä kaikkea maailman kurjuutta vain yhden herran harteille. Myös monet muut ovat tehneet parhaansa ihmisten harhauttamisessa ja heidän älynsä väheksymisessä. Oman ryhmänsä muodostavat ne lehdistön ja tiedonvälityksen edustajat sekä kustantajat, jotka kuvittelevat kaikkien haluavan vain helppoa ja halpaa. "Ihmiset ovat kyllästyneet yksinkertaisiin asioihin. He haluavat haasteita", Eco toteaa ja pohjustaa ajatustaan sillä, että hänen kirjoistaan parhaiten ovat menestyneet juuri ne, joiden muoto ja sisältö ei aukene aivan helposti.

Haastattelussa hän puhuu myös Ruusun nimestä (1980), kirjasta, johon hänellä on erikoinen viha-rakkaus -suhde. Se on romaani, joka kulkee kuin peili hänen mukanaan. Kaikki, mitä hän kirjoittaa, nähdään aina sen kautta. Mutta, kuten Eco toteaa, hän ei ole suinkaan ainoa vastaavan taakan kantaja. Gabriel Garcia Marquez on ikuisesti sidottu Sadan vuoden yksinäisyyteensä.

Hyvää asiassa on se, että aina uuden romaanin julkaisun yhteydessä Ruusun nimen myyntiluvut nousevat. Viimeisin Eco herättää unestaan myös ne, jotka eivät ole vielä lukeneet sitä ensimmäistäkään.

Eco on tehnyt pääasiallisen kirjailijan uransa kirjoittamalla tietokirjallisuutta, mutta romaaneistaan hänet tullaan lopulta muistamaan, siitä hän on jokseenkin vakuuttunut. "Romaanikirjailijalla on yleensä pitkäkestoisempi elämä kuin tiedemiehellä, ellet sitten ole joku Immanuel Kant tai John Locke. Maineikkaimmat ajattelijat viidenkymmenen vuoden takaa ovat jo painuneet unohduksiin."

Joten, Eco tulee lopulta olemaan se kirjailija, joka kirjoitti Ruusun nimen. Mies itse ei ole asiasta hirveän harmissaan, löytää siitä jopa huvittavia puolia. Kuten sen, että kriitikot ja tutkijat ovat halunneet liittää hänen romaanituotantonsa ja tieteelliset kirjoituksensa yhteen. Heidän näkemyksissään romaanista tulee filosofiaa ja filosofiasta kaunokirjallisuutta. "Olkoon näin. Hyväksyn tämän. He todistavat puolestani, että en sairasta skitsofreniaa."

Iso ero tosin Econ kuuden romaanin ja satojen tieteellisten artikkeleiden ja kirjojen välillä on, kuten haastattelija toteaa. Ero on niiden myyntiluvuissa. Yksistään Ruusun nimeä on myyty maailmalla yli 50 miljoonaa kappaletta.

Translate