Sivut

15.4.2010

Jalonen


Miten miellyttävä tuttavuus tämä olikaan, Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin! Romaani julkaistiin jo parisen vuotta sitten ja ajautui kilpailemaan Finlandiasta mm. Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa. Tiedetään miten siinä kisassa kävi, mutta en ihmettelisi vaikka Jalosen romaanin lukukanto kantaisi pitemmälle.

Muodoltaan kysymys on matkaromaanista, jossa on rakkaus-, seikkailu- ja ekoromaanin piirteitä. Jälkimmäisellä viittaan romaanitraditioon, jossa luontoa käytetään joko temaattisena tai tarinaa koossapitävänä voimana. Näitähän kyllä suomalaisesta kirjallisuudesta löytyy. Suomalainen menee metsään makaamaan tai marjastamaan. Niin myös se suomalainen taiteilija.

Jalosen kerronta on tunnelmaltaan niukkaa mutta sävyltään miellyttävän monipolvista. Kertomus neljästä nuoresta, jotka lähtevät vaeltamaan 0-pituuspiiriä pitkin maapallon ympäri, kuljettaa lukijaa suomenkielen rekisterissä taitavan eräoppaan tavoin. Jalonen tiivistää, laventaa, jouduttaa ja piilottaa. Se, mitä ei kerrota, kertautuu kerrottaessa ja jää itämään lukijan mieleen.

”Kaipaus on maailman summa”, romaanissa todetaan. Viimeisen sivun jälkeen jäin kaipaamaan vain sitä hetkeä, että saattaisi taas lukea tämänkaltaista kirjallisuutta lisää.

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin. Otava 2009.

11.4.2010

Kirjailijan julkisuuskuva

Oksanen, Tervo, Hotakainen, Remes, Mäki… Suomalaisen nykykirjailijan julkisuuskuva on yllätyksetön ja kapea. Esillä tuntuvat olevan lähestulkoon aina samat kirjailijat, samoilla ajatuksilla ja samoihin asentoihin jähmetettyinä.

Kirjailijaliitolla on jäseniä reilu 600. Luulisi, että joukosta löytyisi näytettävää myös suurelle yleisölle. Puhumattakaan siitä, että joku ahkera ja työtä pelkäämätön toimittaja ottaisi asiakseen antaa tuntemattomuuteen tuomitulle kirjailijaparalle mahdollisuuden kertoa lukijoille jotakin kirjoistaan, ja ehkä myös hieman itsestään.

Silmäilen vuoden 2009 kirjatilastoa. Myydyimpien kaunokirjailijoiden kärjessä tutut nimet: Hirvisaari, Remes, Westö, Tervo ja Mäki. Kaikkien kohdalla ostettujen teosten (ei pokkarit) kappalemäärä yltää yli 50 000:n. Sofi Oksasen Puhdistus pääsi lähelle 40 000 kappaleen myyntiä, kun sen edellisen vuoden saldo oli yli 100 000. Vaatimaton luku sekin, jos vertaa Ilkka Remeksen saavutukseen vuonna 2006; romaania 6/12 myytiin yksistään tuona vuonna 151 600 kappaletta.

Viime vuoden kaunokirjallisuuden myyntitilaston top 20:een pääsi kirjailija, jonka teosta oli myyty noin 13 000 kopiota. Samoihin lukemiin pääsee yleensä Juba Tuomola Viivillä ja Wagnerillaan. Hieman paremmin pärjää Pertti Jarla Fingerporillaan.Tosin, kun ynnätään kaikki Juban vuoden aikana myydyt albumit, päästään yli 74 000 kappaleen myyntiin.

Kustantajista Otava ja WSOY jakavat keskenään potin. Jälkimmäinen tosin syö tästä suurimman osan. Ja kirjailijalle jää tietenkin pieni siivu hänellekin. Jos kuuluu jommankumman talliin.

Suomessa julkaistaan ainakin 13 000 nimikettä vuosittain. Kaunoa ja tietoa ja oppikirjallisuutta. Mutta kuinka vähän me todellakin tiedämme noista kirjojen laatijoista! Julkaistujen nimikkeiden määrään ja myyntiin suhteutettuna kaunokirjailijat saavat erikoisen suuren huomion. Siis niiden 600 kirjailijan joukosta ne 20 luovan kirjoittamisen mannekiinia, jotka me kaikki jo tunnemme.

Pitäisi sytyttää kynttilä kaikille unohdetuille kirjailijoille. Tai viettää kerran vuodessa Unohdettujen Kirjailijoiden päivää. Ostamalla yksi lukematon kirja.

4.4.2010

Kritiikistä


New York Timesissa (4.4.2010) artikkeli kritiikistä, sen tilasta ja tulevaisuudesta. Toimittaja viittaa amerikkalaiseen elokuvakritiikin ohjelmaan (At the Movies), joka lopetetaan laskevien katsojalukujen paineessa. Kolmen vuosikymmenen kuluessa aika on ajanut ohjelman ohi.

Syynä on tietenkin internet, mutta myös elokuva- ja televisiotuotannon muuttuminen. Yleisön kulutustottumukset eriytyvät ja yhtiöt hakevat taloudellisessa paineessa pikavoittoja sieltä, mistä sitä helpolla saavat. Suuri yleisö on oma asiantuntijansa, eikä kaipaa eksperttiä kertomaan, mitä haluaa kokea.

Huolellinen, tietoon ja näkemykseen pohjautuva argumentointi – jota kritiikki parhaimmillaan edustaa – on kirjoittajan mukaan ehkä tullut tiensä päähän. Sosiaalinen media suosii markkinointiin pohjautuvaa laskelmointia ja bloggereiden viisastelevaa naljailua.

Onhan tästä meilläkin puhuttu, myös muun kuin elokuvakritiikin yhteydessä. Artikkelin kirjoittajan mielestä taidekritiikki on varmasti kriisissä, samassa, jossa se on ollut aina. Mikään ei ole muuttunut. Kritiikki on edelleenkin mielentila tai tietynkaltainen kirjallisen esittämisen malli tai elämäntapa, jonka tavoitteena on asettaa taideteos johonkin paikkaan omassa yhteisöllisessä olemisessaan, suhteessa toisiin taideteoksiin ja yhteiskuntaan.

Tuonkaltainen asenne on aina kriisissä.

Kritiikki toimii osana julkisuutta, käyttää sitä hyväkseen tai asettautuu sitä vastaan. Ja samalla tavoin kuin julkisuus ja siinä käytetyt menetelmät ja toimintatavat muuttuvat, muuttuu myös kritiikki.

Tästä voi olla yhtä mieltä. Tietenkin Suuri Kertomus, jota tällä hetkellä toteutetaan kaikkialla – se tarina, jossa asiakas on aina oikeassa ja maailma minussa on kaiken tekemisen, kokemisen ja tietämisen mitta – saattaa meidät kaikki kuvittelemaan aivan levottomia omista kyvyistämme ja erinomaisuudestamme.

Sillä asenteella tehdään tänään televisiota, elokuvaa, taidetta ja kirjallisuutta. Olemme oman itsemme auktoriteetteja, emmekä kaipaa muita. Sillä asenteella tehdään kulttuuripolitiikkaa. Jos haluaa tehdä jotakin todella hyödyllistä (mieluummin euroilla/dollareilla mitattuna), parempi kysyä yleisöltä, mitä he haluavat kokea.

Joten, kritiikillä on menneisyys ja kritiikillä on tulevaisuus, kuten New York Timesin kriitikko toteaa. Saavat kriitikot itse arvioida, miltä tulevaisuus tuntuu.

Pitäisikö kysyä yleisöltä? Tai kilauttaa kaverille?

Translate