Sivut

7.12.2011

Kuva Jane Austenista

Austenin sisaren laatima luonnos Jane Austenista (1810)
Aikansa porvarillisia tapoja ja romanssikuvioita pilke silmäkulmassa kuvannutta Jane Austenia (1775-1817) ei elinaikanaan juhlittu kirjailijana, joten kuvatkin hänestä jäivät vähiin. Itse asiassa niitä ei ollut, vain hänen sisarensa laatima luonnos, joka on toiminut myöhemmin laadittujen potrettien mallina. Siinähän kirjailijasuuruus vaikuttaa ennemminkin uhmakkaalta ikäneidolta kuin vakavasti otettavalta taiteilijalta.

Mutta nyt kirjailijan elämäkerturina parhaillaan häärivä Paula Byrne väittää löytäneensä aidon muotokuvan, jossa Austen poseeraa sievästi hymyillen sylissään aukinainen kirjanen ja kädessään kynä. Kuin kesken työnsä yllätettynä.

Tähän asti kyseinen maalaus on ollut yksityisen keräilijän hallussa. Koska sen taakse on kirjoitettu "Miss Jane Austen", epäselvyyttä kuvan kohteesta ei ole aiemminkaan ollut. Mutta pitävänä olettamuksena on arveltu, että se on kuvitteellinen muotokuva, laadittu siis mahdollisesti vasta Austenin kuoleman jälkeen, tai siten, että kuvaan on liitetty siihen kuulumattomia tekijöitä (kynä, avoin kirja yms.). Byrne on kuitenkin sitä mieltä, että maalaus on aito ja tehty elävästä mallista ja todellisessa tilanteessa.

Monet seikat kuvassa todistavat, että se on maalattu 1800-luvun alussa, Austenin vielä eläessä. Kirjailijasta tuli kuuluisa vasta paljon, paljon myöhemmin, 50 vuotta kuolemansa jälkeen. Joten ei olisi ollut mitään mieltä laatia hänestä, missis nobodysta, kuvitteellista muotokuvaa hänen vielä eläessään. Tuona aikana ajatus fiktiivisistä muotokuvista oli kovin vieras ja hämärä, ja taitaa se olla edelleenkin. Byrnen näkemyksen ydin on se, että Austen oli ylpeä kirjailijaroolistaan ja halusi tulla myös nähdyksi tässä roolissa.

Tarmokkaana ihmisenä Byrne on pyytänyt vertaisarviointeja muilta tutkijoilta. Huolellisen ja kriittisen tutkimustyön perusteella kaksi kolmesta on samaa mieltä Byrnen kanssa. Hän on myös tehnyt aiheesta dokumenttiohjelman, jossa kerrotaan taulun löytymiseen liittyvät yksityiskohdat.

Austenia on meidän päiviimme asti nähty hieman sentimentaalisesta näkövinkkelistä, Byrne toteaa. Aivan kuin hän ei olisi ollut ihan tosissaan kirjoittamisensa kanssa vaan olisi halunnut vain leikitellä ja piikitellä varovaisuutta ja soveliasta kohteliaisuutta osoittaen. Nyt paljastunut taulu kertoo toisenlaista tarinaa. Siihen on kuvattu nainen, joka on ylpeä siitä, mitä tekee. Joka katsoo meitä itsevarmuutta ja lempeää päättäväisyyttä ilmentäen. Hän on kirjailija, hänellä on lupa kirjoittaa ja hän aikoo sen myös tehdä.


Tuntemattoman laatima muotokuva Jane Austenista (n. 1815)

6.12.2011

Tämä kuva

Syksyllä 1999 vietin parituntisen Sääksmäellä, kirjailija Matti Yrjänä Joensuun kesämökillä. Olimme saapuneet sinne ystäväni kanssa tekemään haastattelua. Tarkoitus oli hankkia materiaalia rikoskirjallisuutta käsittelevää kurssiamme varten, jonka tutkimuskohteeksi Joensuun romaanit oli valittu.

Joensuu otti meidät ystävällisesti, joskin hieman vaivaantuneen oloisena vastaan. Tapaamisesta oli tietenkin sovittu jo ennakolta ja puhelimessa alustavasti keskusteltu siitä, mistä olisimme kiinnostuneita, vaihtamaan ajatuksia ja kuulemaan hänen näkemyksiään.

Asetuimme pienen mökin olohuoneeseen, vaikutti siltä, että koko mökki olikin suurin piirtein siinä. Huoneen sivustalla oli pöytä, johon oli katettu kahvikupit ja suolainen piirakka. "Vaimo on leiponut." Istuimme pöydän ääreen ja juttelimme niitä näitä, varmaankin säästä ja menneestä kesästä ja mökistä. Joimme kahvia ja söimme piirakkaa, jotakin tonnikalalta maistuvaa.

Hetken kuluttua otimme paperit laukuistamme, ja asetimme ennalta asettamamme kysymykset huolellisesti eteemme. Mankka päälle ja sitten puhetta.

Miten näet kirjojesi aseman suhteessa dekkarikirjallisuuden traditioon? Miten kuvailisit kirjojesi tematiikkaa? Miten julkisuuskuva on vaikuttanut kirjoittamiseesi? Miten teoksesi syntyvät? Miten oma suhtautumisesi kirjoittamiseen on muuttunut vuosien myötä? Miten kirjallinen elämä on mielestäsi muuttunut tultaessa 70-luvulta 80- ja 90-luvuille?

Ja niin edelleen.

Keskustelu eteni verkkaisesti. Joensuun puherytmi oli hidas, yksittäisiä sanoja huolellisesti painottava, puhe kuiskauksenkaltaista, haurasta. Kysymyksiä hän kuunteli pöytään katsoen, välillä partaansa sipaisten, joskus pieni hymynkare vilahti suupielessä, kunnes sammui. Ehkä häntä hymyilytti totisten yliopistotutkijoiden tärkeilevä innokkuus.

Vastaukset tulivat, kun tulivat, hätäilemättä ja usein pitkinä, rönsyilevinä ajatuskaarina. Väkivallan syntymekanismit ja lapsuus tuntuivat Joensuuta erityisesti kiinnostavan ja pohdituttavan.

Hänen suhteensa kirjoittamiinsa asioihin, ihmisiin joista hän kirjoitti, rikollisiin ja uhreihin, oli intiimi. Hän ei kirjoittanut vain kirjoja rikoksista, vaan ihmisistä, jotka tekevät hirvittäviä asioita toisille. Ja joille on tehty hirvittäviä asioita.

Omaa kirjoittamistaan hän kuvasi tavalla, jossa henkilökohtaisen ja ammatillisen välinen raja-aita oli kaatunut jo hyvän aikaa sitten. Kuulimme, että kirjoittaminen on selviytymiskeino, että kirjoittamalla ihminen voi eheyttää itseään. Että me kaikki kannamme mukanamme haavoja, arpeutuneita ja auki repäistyjä, joita elämä ronkkii. Että ihminen on iso lapsi, täyteen kasvanut ja juuri sellainen, joksi hänet on tehty.

Olemassaolon ohut, kireäksi pingotettu elämänlanka oli se, jota pitkin hän siinä edessämme tasapainoili.

Välillä pidimme tauon. Menimme ulos. Kuistilla Joensuu sytytti piipun ja sitä polttaessaan katseli syksyn viilentämälle järvelle, totesi jotakin, mahdollisesti kalastamiseen tai naapureihin viittaavaa. Minä otin kuvan. Tämän kuvan.

Kun tauko oli pidetty, jatkoimme jutustelua vielä hetken. Mahdollisesti jotakin oli vielä jäänyt sanomatta, jokin ajatus muotoilematta. Jossakin vaiheessa Joensuun kännykkä soi. Tytär soitti. Tälle puhuessaan kirjailijan silmiin syttyi valo, tai ehkä se oli laskevan auringon kajo.

Vielä muutama asia meiltä, jokunen huomio ja tarkennus, kysymys. Pitkät tauot saattoivat meitä kohti loppua.

Siinä kaikki. Kiitos. Kävelimme verkkaisesti autolle, käteltiin ja toivotettiin hyvää syksyä ja loppuvuotta. Kun auto kaartoi pois, takaikkunasta näytti siltä kuin hän olisi heilauttanut meille kättään.

Muutama vuosi tästä, niin Harjunpää ja pahan pappi ilmestyi. Sitten viimeiseksi jäänyt Harjunpää ja rautahuone. Haastattelumme muotoilimme Parnassoon (1/2000). Kurssikin tuli pidettyä.

Kuvat jäävät yhdessä muistojen kanssa. Ja tietenkin kirjat ja tekstit ja niihin kätketyt elämänavaimet. Aika sanoa näkemiin ja hyvästi. Ja aika kohdata ja aloittaa jotakin taas alusta.


Matti Yrjänä Joensuu 1948-2011

1.12.2011

Eco puhuu

Umberto Eco on parhaillaan kiertueella markkinoimassa viimeisintä romaaniaan, keväällä 2012 suomeksikin ilmestyvää Prahan kalmistoa (WSOY). Matkallaan hänet tapasi Guardianin toimittaja, joka sai vanhan herran (79 v.) avautumaan paitsi kirjoistaan myös politiikasta ja vähän muustakin.

Hyvänä aasinsiltana nykypäivän Eurooppaan - ja Italiaan - toimi keskustelussa Econ ikuisuusaihe, maailma salaliittojen ja väärennösten pesänä. Myös uusimmassa romaanissa on kysymys näistä. Siinä seikkaillaan 1800-luvun lopun Euroopassa ja seurataan mestariväärentäjän aikaansaannoksia, joilla heilutetaan maan mahtavien valtaistuimia. Erityisenä mielenkiinnon kohteena ovat Siionin viisaiden pöytäkirjat, joiden aitouden puolesta taitavat jotkut vieläkin vaahdota. Kyseessähän ovat tekstit, joissa juutalaiset paljastavat salaisen maailmanvalloitussuunnitelmansa. Uskomuksen mukaan pöytäkirja laadittiin eräässä sionistikongressissa 1800-luvun lopulla. Näitä tekstejä, jotka on sittemmin todettu väärennökseksi, käytettiin juutalaisvainojen oikeuttamiseen 30- ja 40-luvuilla.

Haastattelussa Eco kertoo kiinnostuksestaan salaliittoihin. Hänen mielestään ne ovat osa ihmisluontoa. Salaliiton olemassaolo saa meidät kuvittelemaan, että jotkut muut ovat vastuussa siitä, mitä meille tapahtuu. Tämän psykologisen mekanismin seurauksena ihmisten ei tarvitse ottaa vastuuta omista teoistaan ja virheistään.

Vainoharhaisuuden käyttämisessä omien pyrkimystensä vipuvartena vallanpitäjät, diktaattorit ja tyrannit ovat olleet mestareita. Econ lapsuudessa fasismin aatteesta humaloituneet opettajat iskostivat lasten mieleen sen, että Italian kansan vihollisia olivat englantilaiset, juutalaiset ja kapitalistit. Hitler teki tämän saman Saksassa. Ja viimeisimpänä - näin Eco - Berlusconi hänen omassa maassaan. Berlusconille vihollisia olivat kierot tuomarit ja kommunistit ja tätä sanomaansa hän on toistanut kaikissa vaalikampanjoissaan.

Eco on aina suhtautunut Berlusconiin kielteisesti, mutta ei aliarvioiden. Hänen mukaansa tämä on nero omalla alallaan, viestin perille saattamisessa. Berlusconin fiksuin siirto oli aikoinaan valita sanomansa kohteeksi televisiota katsovat keski-ikäiset ihmiset. Nuoret ovat kiinnostuneita vain internetistä, mutta 50-60-vuotiaat ja eläkeläiset, jotka muodostavat Berlusconin vahvimman tukijoukon, heihin tämän sanoma Italian vihollisista, valtion uudesta noususta ja verojen hyödyttömyydestä upposi hyvin.

Osansa Berlusconin menestyksestä oli Econ mukaan myös sillä, että Italia ylipäätään halveksii älymystöä. Kun heidän valittu johtajansa ylpeili sillä, että ei ollut lukenut yhtään romaania 20 vuoteen, hänen suosionsa vain kasvoi.

Mutta Eco ei halua sysätä kaikkea maailman kurjuutta vain yhden herran harteille. Myös monet muut ovat tehneet parhaansa ihmisten harhauttamisessa ja heidän älynsä väheksymisessä. Oman ryhmänsä muodostavat ne lehdistön ja tiedonvälityksen edustajat sekä kustantajat, jotka kuvittelevat kaikkien haluavan vain helppoa ja halpaa. "Ihmiset ovat kyllästyneet yksinkertaisiin asioihin. He haluavat haasteita", Eco toteaa ja pohjustaa ajatustaan sillä, että hänen kirjoistaan parhaiten ovat menestyneet juuri ne, joiden muoto ja sisältö ei aukene aivan helposti.

Haastattelussa hän puhuu myös Ruusun nimestä (1980), kirjasta, johon hänellä on erikoinen viha-rakkaus -suhde. Se on romaani, joka kulkee kuin peili hänen mukanaan. Kaikki, mitä hän kirjoittaa, nähdään aina sen kautta. Mutta, kuten Eco toteaa, hän ei ole suinkaan ainoa vastaavan taakan kantaja. Gabriel Garcia Marquez on ikuisesti sidottu Sadan vuoden yksinäisyyteensä.

Hyvää asiassa on se, että aina uuden romaanin julkaisun yhteydessä Ruusun nimen myyntiluvut nousevat. Viimeisin Eco herättää unestaan myös ne, jotka eivät ole vielä lukeneet sitä ensimmäistäkään.

Eco on tehnyt pääasiallisen kirjailijan uransa kirjoittamalla tietokirjallisuutta, mutta romaaneistaan hänet tullaan lopulta muistamaan, siitä hän on jokseenkin vakuuttunut. "Romaanikirjailijalla on yleensä pitkäkestoisempi elämä kuin tiedemiehellä, ellet sitten ole joku Immanuel Kant tai John Locke. Maineikkaimmat ajattelijat viidenkymmenen vuoden takaa ovat jo painuneet unohduksiin."

Joten, Eco tulee lopulta olemaan se kirjailija, joka kirjoitti Ruusun nimen. Mies itse ei ole asiasta hirveän harmissaan, löytää siitä jopa huvittavia puolia. Kuten sen, että kriitikot ja tutkijat ovat halunneet liittää hänen romaanituotantonsa ja tieteelliset kirjoituksensa yhteen. Heidän näkemyksissään romaanista tulee filosofiaa ja filosofiasta kaunokirjallisuutta. "Olkoon näin. Hyväksyn tämän. He todistavat puolestani, että en sairasta skitsofreniaa."

Iso ero tosin Econ kuuden romaanin ja satojen tieteellisten artikkeleiden ja kirjojen välillä on, kuten haastattelija toteaa. Ero on niiden myyntiluvuissa. Yksistään Ruusun nimeä on myyty maailmalla yli 50 miljoonaa kappaletta.

28.11.2011

Kirjoja Amerikan hyllystä

Kuluva vuosi lähenee loppuaan ja monenmoiset tilinpäätökset ja listaukset vuodesta 2011 ovat käsillä. New York Timesin kulttuuritoimitus teki hiljattain omansa, liittyen vuoden aikana julkaistuun kauno- ja tietokirjallisuuteen. Näkökulma on tietenkin niissä kirjoissa, jotka kelpasivat tai olisivat saaneet kelvata amerikkalaisille lukijoille. Valtaosaltaan teokset ovat kotimaista tuotantoa, mutta joukossa on myös muutama käännetty teos.

Listalle on päässyt suomalaisillekin tuttuja nimiä, Don DeLillosta (The Angel Esmeralda: Nine Stories) ja Michael Ondaatjesta (The Cat's Table) William Kennedyyn (Chango's Beads and Two-Tone Shoes). Stephen Kingin vasta hiljattain julkaistu aikamatkailua, jännitystä ja historiaa yhdistävä romaani Kennedyn salamurhasta (11/22/63) löytyy listalta, kuten David Foster Wallacen äkillisesti päättyneen kirjailijanuran viimeiseksi jäänyt teos (The Pale King) ja englantilaisen Booker-palkinnon voittaneen Julian Barnesin The Sense of an Ending.

Ulkomaalaisten tekijöiden joukkoon mahtuvat japanilainen Haruki Murakami (1Q84), israelilainen Amos Oz (Scenes from Village Life), saksalainen Peter Stamm (Seven Years) ja italialainen romantiikan ajan runoilija Giacomo Leopardi (Canti), jonka mainitaan nyt käännetyllä kokoelmallaan yltävän tunnettuudessaan Rilken ja Baudelairen tasolle.

Amerikassa kun ollaan, listalle päässeiden teosten aiheet liikkuvat baseballissa, eri etnisten ja uskonnollisten ryhmien ongelmissa, seksuaalisten ja perheen sisäisten jännitteiden pyörteissä, Yhdysvaltain historiassa tai nykypäivään ja populaarikulttuuriin sementoiduissa fiksaatioissa.

Tietokirjallisuuden puolelta löytyy muistettavia biografioita mm. Kurt Vonnegutista, Caravaggiosta, Katariina Suuresta, Gandhista, Malcolm X:sta ja Van Goghista. Varsinainen mielenavaaja lienee saksanpaimekoira Rin Tin Tinin elämää ensimmäisen maailmansodan taistelukentiltä Hollywoodin tähtitaivaalle selostava elämäkerta. Eikä hullumpi lukukokemus liene myöskään tutustua "kylmän sodan" aivoiksi mainitun George Keenanin ihmeelliseen maailmaan.

Myös salamurhat, Amerikan sisällissodan ratkaisun hetket, valistuksen aatteet, valokuvauksen salaisuudet, väkivallan anatomia, kokkimaailman kiemurat, tunnettujen filosofien epäonnistunut elämä, maailmansodan kauhut, skientologian harhaopit ja energiapolitiikan kompastuskivet tulevat tutuiksi. Ehkä mielenkiintoisimmat analyysit läntisen maailman tilasta löytyvät Francis Fukuyaman viimeisemmästä yhteenvedosta (The Origins of Political Order) sekä James Gleickin informaatio- (The Information) ja Evgeny Morozovin nettiyhteiskuntaa (The Net Delusion) käsittelevistä kirjoista.

Eikä pidä unohtaa Denise Giganten teosta Keatsin veljeksistä (The Keats Brothers), joista toisesta tuli Englannin runokielen uudistaja toisen painuessa Amerikkaan viljelemään maata.

Yhdysvalloissa julkaistaan vuodessa lähes 300 000 teosta, joten valinnanvaraa riittää. Kuvatunlaiselle listalle mahdutetaan tietenkin vain nk. laatua edustavat tuotokset. Ne muut, joita useimmat ihmiset lopulta lukevat, saavat jäädä kustantamojen markkinaosastojen huoleksi.

PS. Mainittakoon vielä, että suuri ei aina ole kaunista. Asukasmäärään suhteutettuna kirjallisuutta julkaistaan Suomessa selkeästi enemmän kuin jenkeissä (määrä tuhatta asukasta kohti: Suomi 2.6, USA 0.9).

21.11.2011

Kaksi laukausta

Tämä tapahtui Saksan maalla kaksisataa vuotta sitten, marraskuun 21. päivänä 1811. Tuolloin 34-vuotias kirjailija Heinrich von Kleist ilmestyi naisystävänsä, Henriette Vogelin kanssa Berliinin lähettyvillä sijaitsevaan majataloon, josta he ottivat huoneen. Hetken päästä huoneesta kuultiin kaksi laukausta. Kun ovi avattiin, saatettiin todeta molempien kuolleen. Kuolinsyytutkimus kertoi, että Kleist oli ensiksi ampunut naista rintaan ja sitten itseään suuhun.

Myöhemmin löydettiin myös molempien lähiomaisilleen jättämät jäähyväiskirjeet, joiden sanoma oli surutonta kertomaa. Henriette sairasti syöpää ja halusi siksi lähteä maailmasta ilman kärsimystä. Kleist oli puolestaan huomannut kaikkien kirjallisten töidensä valuneen hukkaan ja elämä tuntui muutenkin kovin raskaalta ja merkityksettömältä. Heidän keskinäistä suhdettaan kuvattiin "ystävyydeksi", mikä olikin sopivaa, koska Henriette oli naimisissa oleva nainen.

Kleist oli kymmenen vuoden aikana luonut näytelmä- ja novellituotannon, joka takasi hänelle paikan myöhemmissä kirjallisuushistorioissa. Omana aikanaan hän ei juurikaan suosiota saanut, lähinnä vain vaikeuksia. Kleistin rehabilitointi tapahtui vasta sata vuotta myöhemmin.

Mutta tänään Kleistia taas juhlitaan, tai siis muistetaan, että 200 vuotta sitten poistui täältä ikuisuuteen yksi eurooppalaisen kirjallisuuden eriskummallisimmista nimistä. Kleistin tuotanto on kirjoitettu klassismin ja romantiikan hyökyaalloissa, mikä ehkä tekee niistä niin arvaamattomia. Ja noita outoja näytelmiä ja vielä oudompia kertomuksia kursi kokoon henkilö, joka oli, jos ei nyt hullu, niin ainakin mieleltään horjuva ja herkkä.

Kleistia kiinnostivat katastrofin monet muodot, olivat ne luonteeltaan globaaleja (sota, maanjäristykset, myrskyt) tai inhimillisiä (kosto, raiskaus, sadismi, sukurutsaus). Näitä aiheita hän sirotteli klassismin kaavoja kyseenalaistaviin tragedioihinsa ja komedioihinsa sekä moniin novelleihin, joista koululaistenkin käsissä kulunut O:n markiisi taitaa olla se tunnetuin. Siinähän raiskattu markiisi tarjoaa raiskaajalleen avioliiton mahdollisuutta laittamalla lehteen ilmoituksen, jossa pyytää lapsen tulevaa isää ilmoittautumaan.

Kirjailijana Kleist ei ollut sitä, eikä oikein tätä. Aikakauden lukijoilla oli vaikeuksia ymmärtää kirjailijan viehtymystä julmuuteen tai tämän ironista asennetta ihmisiin, mikä sopi tietenkin paremmin modernismiin tottuneiden lukijoiden pirtaan, paljon myöhemmin. Eikä Kleist istunut niiden romantiikan hourupäidenkään joukkoon, jotka savuisissa kapakoissa rakentelivat filosofisia pilvilinnoja maailmankaikkeuden salaisuuksista. Aivan kuin Kleist olisi ollut irti kaikesta, eikä kiinni muussa kuin oman haaksirikkoisen mielensä autiolla saarella.

Välillä hän silti yritti. Opiskeli, värväytyi armeijaan, toimi virkamiehenä, joutui ranskalaisten vangiksi vakoilusta epäiltynä ja haaveili maanviljelijän urasta. Perusti jopa, kirjoittamisensa lomassa, pari lehteä, joista toinen oli erikoistunut skandaaliuutisiin, toinen runouteen. Ensinnä mainittu (Berliner Abendblätter) oli eräänlainen aikamme iltapäivälehtien varhainen esiaste. Rikoksia, onnettomuuksia, skandaaleja. Mukana silti myös vakavampaa ja poliittisempaa ainesta. Mutta sekin joutui lopulta sensuurin hampaisiin, ja kun samaan aikaan kirjailijalle rakkain näytelmäkin asetettiin esityskieltoon, Kleistin mitta täyttyi.

Tänään luettuna Kleistissa on hitunen burleskia, ripaus groteskia, hyppysellinen absurdia komiikkaa ja aimo annos tummaa tarinankerrontaa. Ehkä meidän onkin huomattavan paljon helpompi kuin aikalaisten ymmärtää tuota nuorukaista, joka teki mitä teki, niin näyttävästi ja dramaattisesti, ihan loppuun asti. Täysillä ja vinossa asennossa.

16.11.2011

Valekirjailija!

Kirjavarkaudella on joskus lyhyet jäljet. Yhdysvalloissa ja Britanniassa julkaistiin kuluvan kuukauden alussa nuoren Q. R. Markhamin jännitysromaani Assassin of Secrets, joka sai kiittävät arvostelut, paljon julkisuutta ja ovet auki niin elokuva- kuin jatkosopimuksillekin. Kunnes tarmokkaat James Bond -fanit palauttivat homman lähtökohtiinsa osoittaen blogeissaan ne kohdat kirjasta, joissa kirjailija oli plagioinut John Gardnerin ja monien, monien muiden (Ludlum, Greene) kirjoittajien tuotoksia.

Kustantajat Atlantin molemmin puolin keskeyttivät myynnin, vetivät kirjat kaupoista ja ilmoittivat palauttavansa rahat tekeleen jo ostaneille lukijoille. Kirjailija itse kätkeytyi agenttinsa kanssa tuntemattomaan paikkaan.

Tämä kaikki vain parissa viikossa.

Nyt Markham, joka on tosielämässä Quentin Rowan, kirjakauppias Brooklynista, on astunut esille, pyytänyt kaikilta anteeksi ja selittänyt tekojaan. Pahoittelunsa hän on erityisesti esittänyt sillekin kriitikolle, joka oli ehtinyt ylistää romaania "kylmää sotaa käsittelevien jännitysromaanien veroiseksi klassikoksi". Tietyllä tavalla Markhamin teoksesta tulikin klassikko, mutta ihan muista kuin kirjallisista syistä.

Valekirjailija kertoo päättäneensä tulla kirjailijaksi jo varhain, viimeistään siinä vaiheessa, kun hänen 19-vuotiaana kirjoittamansa runo sai julkistakin arvonantoa 90-luvun puolella. Hän halusi olla maailman paras ja suosituin kirjailija. Joten, siirtyessään proosafiktioon (mitä valintaa hän nyt ihmettelee ja katuu), hän luki paljon vanhojen mestareiden töitä, eikä mennyt kauankaan, kun hän alkoi epäillä omia kykyjään. Kaikki oli jo sanottu muualla niin paljon paremmin. Rowan alkoi lainailla pätkiä sieltä, toisia täältä. Näyttäessään valmista tekstiä ystävilleen nämä innostuivat ja kehottivat jatkamaan. Kohta oltiinkin jo agentin kanssa kustannustoimittajan huoneessa tekemässä korjauksia, poistoja ja lisäyksiä. Hommat karkasivat käsistä. Rowan tunsi olevansa kykenemätön suorittamaan häneltä vaadittua omasta päästään, joten hän ammensi muilta, oikein isolla kauhalla.

Lopputuloksena oli romaani, joka on pääasiassa harsittu kokoon aiemmin kirjoitetuista teksteistä. Henkilöt, dialogi, juonenkäänteet... Kaikki on tuttua, mutta ei kuitenkaan ihan. Omien sanojensa mukaan hänestä tuntui kuin olisi ollut pistämässä kokoon Frankensteinin hirviötä. Kirjoja signeeratessaan häntä hävetti, mutta "arpa oli heitetty jo niin kauan aikaa sitten, eikä nyt ollut enää muuta tehtävissä kuin näytellä tätä kamalaa pantomiimia".

Koko kirjaprojektinsa ajan Rowan oli tietoinen pelaamisensa korkeista panoksista. Mutta jokin sai hänet jatkamaan ja asettamaan kaiken, hänen uskottavuutensa, itsekunnioituksensa ja maineensa, yhden kortin varaan. Huonostihan siinä kävi, vaikka Rowan haluaisi vielä joskus kirjoittaa ihan oikeasti oman kirjan.

Nyt kirjamaassa käytetään "Tapaus-Rowania" varoittavana esimerkkinä siitä, miten voi käydä, kun omat akanat ja naapurin jyvät menevät sekaisin. Ja miten helposti googlaus paljastaakaan huijarit ja bloggaus heiluttaa mediaa.

15.11.2011

Rushdien sota

Kuten tiedämme, näyttelijä-kirjailija Stephen Frye on erikoistunut herättämään huomiota tviittauksillaan milloin mistäkin syystä (viimeksi väitteellään naisten kyvyttömyydestä nauttia seksistä). Nyt joukkoon on liittynyt Salman Rushdie, joka on pahoittanut mielensä ja tuntenut menettäneensä jotakin itselleen hyvinkin tärkeätä. Syynä on ollut Facebook ja se, että yhtiö oli sulkenut Rushdien sivut epäiltyään jonkun yrittävän tietomurtoa kirjailijan persoonaan.

Varas oli kuitenkin Salman itse, joka oli syystä tai toisesta menettänyt sivustonsa hallintaoikeuden, mutta jolla nyt oli ongelmia itsensä uudelleen löytämisessä. Passi kertoi kohta totuuden naamakirjan ylläpitäjille, mutta koska passissa kaikkien tunteman kirjailijan nimi on muodossa Ahmed Salman Rushdie, myös Facebook-sivuston hallintaoikeus annettiin Ahmed Rushdielle.

"Idiootit", oli kirjailija murissut ja tviitannut siltä istumalta Zuckerbergille ja pyytänyt nimensä vaihtoa toiseen. Ei ollut tullut vastausta, joten Salman lähetti toisen tviitin perään: "Jos F. Scott Fitzgerald olisi Facebookissa, pakottaisitteko hänetkin olemaan Francis Fitzgerald?"

Asiat muuttuvat, kun ovat muuttuakseen. Samana iltana tviittaushurmokseen päässyt Salman, entinen Ahmed saattoi jo riemuita: "Voitto! Facebook antoi periksi! Minä olen taas Salman Rushdie. Tuntuu NIIN paljon paremmalta. Minun iässäni identiteettikriisit eivät ole leikin asia. Kiitos Twitter!"

Sosiaalinen media rules!

10.11.2011

Länsimaiden perikato

Brittiläinen historioitsija Niall Ferguson (s. 1964) julkaisi jokin aika sitten teoksen, joka on herättänyt runsaasti huomiota eri puolilla maailmaa, erityisesti Yhdysvalloissa. Monien ajatuksellisten kärjistysten, pelkistysten ja raflaavien yksinkertaistusten avulla Civilization (2011) kertoo länsimaiden (Eurooppa ja Pohjois-Amerikka) kehityksen ryysyistä rikkauksiin. Kirjassaan Ferguson tekee myös tuomiopäiväpasuunoja puhaltelevia hönkäyksiä tarinaan, jota olemme mahdollisesti nyt jo parhaillaan toteuttamassa - matkaa rikkauksista takaisin ryysyihin.

Ferguson on näitä know-it-all-tyyppejä, hyvin koulutettuja, raflaavasti esiintyviä ja taiten kirjoittavia nuorehkoja miehiä, jotka eivät tunne vapaa-ajan käsitettä. Hän on tähän mennessä julkaissut kymmenkunta laajemmalle ja vähän rajatummalle yleisölle suunnattua kirjaa, lukuisia tieteellisiä artikkeleita, toimittanut muutaman dokumenttifilmin ja satoja artikkeleita aiheesta kuin aiheesta eri sanoma- ja verkkolehtiin. Financial Times ja Newsweek ovat Fergusonin älyllistä maaperää ja Harvardin yliopistossa sekä London School of Economicsissa tämä skottisyntyinen terrieri istuu historian ja taloustieteen professorin oppituoleilla. Kuvaan kuuluu myös se, että kaikki Fergusonin kirjat, kirjoitukset ja esiintymiset ovat poikineet kunniamainintoja ja jos ei niitä, niin ainakin kasvattaneet hänen intellektuaalista pääomaansa ja mataloittaneet tämän persoonaan yhdistettyä ärsytyskynnystä.

Parhaillaan Ferguson on laatimassa henkilöhistoriaa Henry Kissingeristä.

Mielenkiintoiseksi Fergusonin tekee - amfetamiinihöyryiseltä vaikuttavan aktiivisuuden ohella - hänen liittymisensä siihen harvalukuiseen porukkaan historioitsijoita, jotka pyrkivät ottamaan haltuunsa järkälemäisiä siivuja ihmiskunnan kehityksestä. Spenglerin, Toynbeen ja Fukuyaman tavoin Ferguson pyrkii laatimaan tarinan, joka noudattaa draaman kaarta. Ja jossa haetaan historiasta selitystä surkeassa jamassa olevaan tilaamme.

Joten nyt tämä näytelmä (tragedia, farssi?), jossa meillä kaikilla on oma pieni roolimme, ainakin länsimaiden osalta alkaa kaartua kohti viimeistä näytöstä. Fergusonin mielestä meistä on tullut lyhytjännitteisiä laiskureita. Vuosisatojen aikana kärsivällisyydellä ja pieteetillä rakennetuista sivistyksemme paalutuksista (joita Ferguson nimittää leikillisesti "killeriapseiksi") on jäljellä enää hapertuvat tolpat ja mukavat muistot. Valtioiden välinen kilpailu, tieteen kehitys, oikeusvaltiollinen ja demokraattinen ajattelu, lääketieteen innovaatiot, kulutus- ja työetiikka nostivat meidät kerran maailmankukkulan kuninkaiksi. Tänään ihmiset etsivät mieluummin vähällä vaivalla ja minimaalisella uurastuksella saavutettuja pikavoittoja.

Vihollinen tulee siis, jälleen kerran, sisältä. Vastaavankaltaisessa tilanteessa ovat Fergusonin mukaan olleet myös muut muinaiset jättiläiset, Aasian ankarat isännät, inkojen valtakunta, ottomaanit, roomalaiset... Kun vallan ja varakkuuden valtiaat ryhtyvät kuvittelemaan, että kehityksen lakipiste on saavutettu, saavutetuista eduista pitää pitää kiinni ja rajat uusille aatteille sulkea, syvä kuilu aukeaa...

Jos Ferguson saisi päättää (kuten hän eräässä blogissaan hahmottelee), ja jos maailma olisi tietokone ja USA läntisen elämänmuotomme suojelija, hän käynnistäisi terveyttämisen jäljittämällä ensiksi systeemiä vahingoittavat viirukset: monopolikapitalismin, poliittisesti korrektit pseudotieteet, pieniä intressiryhmiä edustavat lobbaajat, tehottoman terveydenhoitojärjestelmän, ahneet yksityissijoittajat ja työnteon etiikkaa murentavan työttömyysetiikan.

Sitten hän tallentaisi koneelleen ne ohjelmapäivitykset, jotka toimivat hyvin muissa maissa ("Suomesta Uuteen Seelantiin, Tanskasta Hong Kongiin, Singaporesta Ruotsiin"), sulkisi rakkineen ja käynnistäisi sen uudestaan. Sillä Yhdysvallat on läntisen maailman Mac, Eurooppa PC ja vain Yhdysvalloista löytyy riittävästi uskallusta ja rohkeutta ohjelmien päivittämiseen ja systeemin buuttaamiseen.

Todettakoon, että kirjansa sivilisaatiomme historiasta Ferguson omien sanojensa mukaan kirjoitti 11-17 vuotiaille lapsilleen. Jotta hekin ymmärtäisivät, miten maailma makaa.

Ei siis ihme, että jenkeissä Ferguson on jo jonkin sortin tähti, kuten oheisesta klipistä saattaa kuvitella:


3.11.2011

Amazonin virta vie

Media- ja kustannusmaailman mylläkässä ehkä vähemmälle huomiolle, ainakin meillä Suomessa, jäi Amazon-verkkokirjakaupan muutaman viikon takainen ilmoitus laajentaa profiiliaan kirjallisuuden välittäjästä sen tuottajaksi. Sähköisten ja manuaalisten kirjojen mahtikauppiaasta on sitä myöten tulossa kirjallisuuden kustantaja, joka haastanee markkinasiivuista taistelevaan sylipainiin suurimmat kustannustalot.

Tämänhetkisen tiedon mukaan Amazon lähtee liikkeelle 100 kirjan kustannusvauhdilla ja keskittyy strategiassaan tuomaan luettavaksi "yllättäviä" avauksia uusilta kirjoittajilta, käännöskirjallisuutta, rikos- ja jännitystarinoita, romantiikkaa, kokeellisempia tekstejä sekä pamfletteja. Muutama teos on syksyn aikana jo nähty markkinoilla ja kulkenut vilkkaasti lukijalta toiselle.

Kun tieto Amazonin ekspansiosta saatiin, monet hermostuivat. Yhtiön katsottiin ryhtyneen ryöstöretkelle tarkoituksenaan varastaa menestyneitä kirjailijoita toisilta kustantajilta ja tarjoavan kirjoittajien teksteille epäilyttävän suoran ja helpon tien näyttöpäätteeltä tuotteeksi ja kuluttajan ostoskoriin. Moni välikäsi jäisi tässä prosessissa nuolemaan näppejään.

Sinänsä on mielenkiintoista, että sähköisen kirjan puolesta niin vahvasti puhunut yhtiö, on valmis ottamaan missiossaan askeleen taaksepäin ja ryhtymään kampanjoimaan perinteisen kirjan puolesta. Syytä tähän emme vielä tiedä, mutta oletettavasti se liittyy jotenkin rahaan. Toisaalta - kuten The New Republic -lehden toimittaja huomauttaa - Amazon on nyt tekemässä itselleen tilaa penkille, jolla kustantajat joskus muinoin istuivat, mutta eivät ehkä enää sitä tee. Kysymys on siitä, että Amazon tarjoaa kirjoittajille senkaltaisia mahdollisuuksia, joista perinteiset kustantajat ovat kulurakenteita uudistaessaan luopuneet.

Joskus jokaisen itseään kunnioittavan kustantajan seinätaululla luki: Etsi uusia kykyjä! Palkkaa ammattilaisia tekemään hyviä kirjoja! Kerro kaikille kirjoistasi! Tänään kirjallisilla markkinoilla tukeudutaan tuttuun ja turvalliseen, ei pidetä huolta oman talon kirjoittajista, suhtaudutaan torjuvasti kirjojen toimittamiseen ja jätetään liian monta opusta markkinatuulten riepoteltavaksi vailla pitkäjänteisempää tiedotuskampanjaa.

Siksi niin monet kirjoittajat tänään julkaisevat tekeleensä mieluummin omakustanteena kuin asettautuvat jäykästi kirskuvan, ruostetta ropisevan koneiston rattaisiin.

Joten, jos on uskominen toimittajan sanaan, Amazon tulee tekemään vain hyvää kirjallisuudelle. Jo nyt sen sähkökirjana myytyjen omien kirjailijoiden kuukausittainen kirjamenekki on ollut kappalemäärältään 2500. Kysyntää siis on.

Omahyväiset ja arrogantit kirjamaailman dinosaurukset saavat kohta tuta miltä se tuntuu, kun uusteknologian hirmuinen meteori iskee ja aalto vie!

24.10.2011

Yllätys ullakolla

Joidenkin ullakolta voi löytyä muutakin kuin isoisän vanha olkihattu. Guardian tietää kertoa, että Draculan (1897) kirjoittajan Bram Stokerin kadoksissa ollut muistikirja on löytynyt erään talon vinttikerroksesta. Löydön teki kirjailijan lapsen lapsenlapsi.

Reilu satasivuisesta kirjasesta löytyy Stokerin hajanaisia huomioita elämästään, kun hän toimi vielä opiskelijana Dublinin Trinity Collegessa ja työskenteli puolipäiväisenä kirjurina. Mukana on haparoivia proosan pätkiä ja runoja sekä myöhempien teosten ideoita kantavia huomioita merestä ja varjoihin kätkeytyvistä vaaroista ja miehestä, joka kykenee heijastamaan kohtaamiensa ihmisten sisäisiä tuntoja. Nuoren Stokerin mieleen on pyrähtänyt myös mielikuva kärpäsiä pulloon keräävästä pojasta. "Kärpäsiä on niin paljon, että niillä ei ole tilaa edes kuolla."

Stoker ei eläessään juurikaan laverrellut henkilökohtaisista asioistaan ulkopuolisille, joten siinä mielessä kirjanen herättää mielenkiintoa. Merkinnät on tehty kahdeksan vuotta ennen kuin Stoker edes aloitti kirjoittaa vampyyritarinaansa, mutta tarkkavaistoisimmat löytänevät siitä ituja tulevasta mestariteoksesta.

Dracula on hiljattain ollut muutenkin tapetilla. Jokunen vuosi sitten eräästä ladosta Pennsylvanian takamailta löytyi romaanin alkuperäinen käsikirjoitus. Kanteen oli kynällä kirjoitettu teoksen nimi "KUOLEMATON" (THE UN-DEAD), mutta sisältö oli muutamia pienempiä poikkeamia lukuunottamatta ehtaa ja aitoa Draculaa. Tämän käsikirjoituksen ja siihen Stokerin tekemien huomioiden pohjalta kirjailijan kaukainen sukulainen julkaisi sitten tarinan jatko-osan, Dracula the Un-Dead (2009).

Stokerin luoma ihmiskuvatus ei suostu kuolemaan, minkä ei pitäisi olla yllätys kenellekään. Järkevimmät meistä ehkä peesaisivat sitäkin Guardianin lukijaa, joka totesi luettuaan uutisen ullakon yllätyksestä: "Surkeata tuo tuollainen kirjailijoiden komeroiden tonkiminen siinä toivossa, että löytyisi jokin vanha muistivihko, ostoslista, tuherrettu postikortti. Rahan ja ajan tuhlausta... Oikeasti. Hankkikaa elämä." 

19.10.2011

Baljon buhetta Bookerista


Booker-raati. Pj. Stella Rimington kolmas vasemmalta.
Euroopan englanninkielisen kaunokirjallisuuden tärkein palkinto, Booker, myönnettiin eilen Julian Barnesille (s. 1946). Monien mielestä tapahtui oikeus ja kohtuus, koska kirjailija oli ennen tätä ollut ehdokkaana jo kolme kertaa aiemmin. Happamissa kommenteissa Barnesin voittoa pidettiin hieman tylsänä ja ilmeisenä päätöksenä.

Barnes korjasi 50 000 punnan (57 000 EUR) palkinnon romaanillaan The Sense of an Ending, sivumäärällisesti lyhyellä (179) mutta sisällöltään mittavalla kertomuksella taidebyrokraatista, joka keski-iän kriisissään hakee selitystä elämäntilanteelleen tosien ja epätosien muistojensa arkistosta. Monien Barnesin aiempien teosten lailla (Flaubertin papukaija, 10 1/2 lukua maailmanhistoriaa, Puhumalla paras) romaani leikittelee epäluotettavalla kertojalla, jonka sanomisten suhteen lukijan on syytä olla tarkkana. Tai kuten raadin puheenjohtaja asian ilmaisi: "Tämä kirja kertoo meistä ihmisistä. Me emme tiedä, keitä olemme. Esittelemme itseämme monin eri tavoin, mutta emme ehkä koskaan pysty ymmärtämään itseämme."

Aiempien vuosien tapaan Bookerista ei tälläkään kertaa selvitty ilman älyllistä nalkutusta. Palkintoraadin kokoonpano harmitti monia, ja sen puheenjohtaja, Stella Rimington, erityisesti. Rimington on Englannin salaisen palvelun (MI5) entinen johtaja ja nykyinen jännityskirjailija, joka ilmoitti jo hyvissä ajoin, että Booker-raati hakee ehdokkaaksi teoksia, jotka tarjoavat lukijoille viihdettä ja lukunautintoa.

Tämä tietenkin herätti monet pohdiskelemaan viihteen, populismin ja kirjallisen laadun välisiä yhteyksiä. Kun kuuden ehdokkaan listaus saatiin valmiiksi, arvostelijoiden äänenpainot syvenivät ja muuttuivat yhä kitkerimmiksi. Bookerin nähtiin kumartavan helposti lähestyttävälle ("readable", kuten termi kuului) ja kääntäneen selkänsä kokeellisemmalle, lukijoita enemmän haastavalle (ja karkoittavalle) kirjallisuudelle.

Siinä vaiheessa, kun yksi raadin jäsenistä meni vielä tokaisemaan, että hänellä " ei ole mitään kokeellisuutta vastaan, jos sen takana on neroutta. Jos olet James Joyce, voit kyllä kirjoittaa Odysseuksen", kirjallisuuden lastenkamarissa oli täysi rytinä päällä.

Mutta muutaman vähemmän tunnetun ja arvostetun teosten ja tekijöiden joukossa oli sentään Julian Barnes, joka kelpaa kyllä kaikkein synkkäotsaisimmillekin. Paitsi, että hänen voittonsa oli tietenkin liian odotettu.

Barnes itse ilahtui saavutuksestaan. Rahoilla hän aikoo ainakin ostaa kelloonsa rannekkeen, ehkä jopa uuden kellonkin. Puheessaan Barnes kiitti raatia viisaudesta ja sponsoreita shekistä. Ja käytti tilaisuutensa puhuakseen kirjan puolesta: "Ne teistä, jotka olette nähneet kirjani, voitte olla varmaankin samaa mieltä kanssani sen ulkoisesta kauneudesta, jos ei sen sisällöstä. Kirja on esine, jonka on oltava kaikkea sitä, mitä sähkökirja ei ole: ostettu pidettäväksi, hankittu säilytettäväksi."

Loppujen lopuksi kaikki raadin jäsenet olivat tyytyväisiä, ehdokkaat myös, kirjakauppiaat eritoten ja muutama kustantajakin (ne, joiden kirjailijat pääsivät loppusuoralle). Kapinoijat puuhailevat parhaillaan kilpailevaa palkintoa, jonka pääosassa tulevat olemaan kirjallisuuden todelliset räyhähenget. Keitä he sitten lienevätkin.

18.10.2011

Kirjojen Japani

Yhtenä teemana Turun päättyneillä kirjamessuilla tänä vuonna oli Japani. Maan kirjallinen kulttuuri tunnetaan läntisessä maailmassa sangen hyvin, kiitos monien meilläkin tunnettujen nykykirjailijoiden (Haruki Murakami, Banana Yoshimoto) ja vähän vanhempienkin (Juniziro Tanizaki, Yukio Mishima, Kenzaburo Oe, Shusako Endo). Sarjakuvat, mangat, ovat niin ikään tehneet läpimurtonsa kirjallisille markkinoillemme jo jonkin aikaa sitten.

Kirjallisuuden tuotannollisella puolella Japani on säilyttänyt jotakin omaleimaisuudestaan, joskin paljossa sekin seuraa globaaleja virtauksia.

Messuilta käteeni tarttuneet Japanin kustannusyhdistyksen julkaisemat mainiot tietoiskuoppaat (An Introduction to Publishing in Japan 2010-11 ja Practical Guide to Publishing in Japan 2011) kertovat lukujen ja tilastojen avulla tarinaa maan kustannuskentästä.

140 miljoonan kansan lukuinnon ylläpitämisestä huolehtii noin 4000 kustantamoa, joista kolmeneljäsosaa toimii Tokion seudulla. Suurin osa kustantamoista on pieniä (alle 10 työntekijää), ja myynnin osalta kakusta parhaimmat palat menevät 500 nälkäisimmälle.

Erityislaatuista Japanin kustannuskentässä on kirjateollisuuden läheinen kytkös sanoma- ja aikauslehtibisnekseen. Suurin osa kustantamoista on siirtynyt alalle lehdenkustantamisen kautta. Lehtien ja kirjojen lukijoina japanilaiset ovat ahkeria, vaikka pudotusta heidänkin innostuksessaan on viimeisten vuosien aikana tapahtunut. Viime vuonna kirjamyynti oli myytyjen kappaleiden osalta reilun 700 miljoonaan luokkaa, viiden kirjan myynti ylitti miljoonan, ja uusia nimikkeitä ilmestyi 75 000 kpl. Vuosituotannon kohdalla puhutaan sadoista miljoonista markkinoille pusketuista kirjoista.

Vertailun vuoksi todettakoon, että Suomessa julkaistaan vuosittain noin 13 000 kirjaa. Mikä on väkilukuun suhteutettuna upea määrä, mutta ei silti pärjää Japanille. Kun Suomessa julkaistujen kirjanimikkeiden osuus tuhatta asukkaita kohden on 2.6, Japanissa määrä on kuuden kirjan luokkaa. 

Mangan osuus kirjallisuuden myynnistä on hieman yli 20 %. Myös sen myynti on viime aikoina tipahtanut. Syynä kehitykseen pidetään paitsi suuren myyntihitin puuttumista myös tiukennettuja lakisäädöksiä väkivallan ja pornografian kuvaamisen suhteen.

Japanissa kirjan tie lukijalle kulkee tukkuliikkeiden ja kirjakauppojen sekä tavaratalojen kautta. Kirjallisuuden välitystä dominoi muutama keskusliike, jotka toimittavat opukset liikkeille ja kauppojen hyllyille. Kustantajalla on oikeus määrittää kirjan myyntihinta, joka on siis kaikkialla Japanissa sama. Kaupoilla ei näin ole myyntiriskiä ja kirjoista kulkeutuukin 40 % takaisin kustantajien varastoon.

Vastaavankaltaisesta määrähintajärjestelmästä Suomessa luovuttiin jo 1971, mutta edelleen se on käytössä myös monissa Euroopan maissa (mm. Espanja, Ranska, Saksa).

Lukijoina japanilaiset ovat kiinnostuneita samoista asioista kuin läntiset lajitoverinsa. Kaupallisia listoja hallitsevat ruuanlaittoa ja laihduttamista käsittelevät teokset ja jännitysromaanit. Pelit ja ihmissuhteet kiinnostavat kovasti, samoin kuin Murakamin romaanit, joista meilläkin on kokemusta (Suuri lammasseikkailu, Kafka rannalla).

Sähköinen kirja rantautui Japaniin viime vuonna (e-kirjan kohdalla puhutaan "vuodesta 1") ja sen suosio on kovassa nousussa, vaikka osuus koko kirjamyynnistä jääkin vielä alle 10 prosenttiin. Mielenkiintoista sinänsä, että digitaalisen maateriaalin osalta Japani on jo ohittanut myynnissä Yhdysvallat. Sähkökirjat Japanissa ovat lähinnä kännyköihin ladattavia kuvakertomuksia, joiden sisältö on pikkutuhmaa ja romantiikan sävyttämää. Ostajina ovat kuulemma erityisesti nuoret naiset.

Keskiverto japanilainen lukija haluaa lukea kirjansa japaniksi. Kirjoja tuotetaan miljoonia myös muista maista, mutta luonteeltaan Japanin kustannuskenttä on hyvin kansallinen ja konservatiivinen. Kirjailijoiden työtä tuntuu tosin hallitsevan pyrkimys seurata läntisen maailman kirjallisia trendejä. Helposti tunnistettavien postmodernistien joukossa vaikuttavat toimintaa, kerronnallisuutta ja juonta painottavat ja viimeisimpänä piirteenä multimediaalisuudesta ja informaatioteknologiasta inspiraationsa saavat kirjoittajat.

Nousevan auringon maassa kirjallisuudessakin on - taivaalla killuvan keltaisen lämpöpallon ohella - jotakin tuttua ja turvallista, näin eurosentrisestä ja pimenevien päivien näkökulmasta tarkasteltuna.

5.10.2011

Vanha mies tekee tiliä

Tunnettu amerikkalainen lastenkirjailija Maurice Sendak (Hassut hurjat hirviöt) päästelee höyryjä suustaan (Guardian 2/10/). Ja ihmettelee samalla, miten hänestä on tullut tuollainen, karikatyyri vanhasta miehestä. "Vain minuutti sitten olin nuori."

83-vuotiaalla lienee oikeus silti laukoa kohtuuttomuuksia, elämästä noin ylipäätään ja joistakin ilmiöistä erityisesti. Sähkökirjoja hän vihaa. Ajatuskin niistä puistattaa. "Ihan kuin olisi olemassa vaihtoehtoseksiä. Ei sellaista ole. Ei kirjalle ole olemassa vaihtoehtoja. Kirja on kirja on kirja!"

Jotkut kirjailijakollegat ovat erityisiä inhokkeja. Salman Rushdieta - joka erehtyi antamaan Sendakin kirjasta kerran kielteisen arvion - hän nimittelee "kirotuksi paskiaiseksi", Stephen King on "bullshittiä" ja Roald Dahl on parempi kuolleena kuin elävänä: "Julmuus hänen kirjoissaan on vastenmielistä. Pelottava tyyppi. Tiedän, että monet hänestä pitävät, mutta ihmettelen silti. Kuinka hänestä voi tykätä?"

Eikä hänen oma elämänsäkään aina näytä niin ruusuiselta. Pitkäaikainen elämänkumppani kuoli muutama vuosi sitten, lastenkirjailijana ja kuvittajana hän kokee olevansa "idiootti", ei mikään van Gogh tai Monet, vaan aliarvostettu tuhertaja, joka tekee "kakarakirjoja". Ja koko pitkä elämä on mennyt parannellessa rankasta lapsuudesta saatuja haavoja.

Jäljellä on oikeastaan vain kuolema, joka saisi Sendakin puolesta olla jotenkin "viihdyttävä". Mielessä on kuva William Blakesta, jonka kerrotaan loikanneen vain hetkeä ennen kuolemaansa ylös sängystään ja ryhtyneen laulamaan.

Sendak on kuvittanut satoja kirjoja ja julkaissut omiaan toistakymmentä. Teosten myyntiluvut nousevat kymmeniin miljooniin. Ja edelleenkin hän on tuottelias. Kaiken kitinän ohella Sendak myöntääkin olevansa loppujen lopuksi aika onnekas. Hän kuuntelee Schubertia ja Mozartia, lueskelee kirjallisuuden klassikoita (Proust, George Eliot) ja tekee töitä.

Lapsuudesta Sendakille jäivät mieleen vain mielisairaan äidin tempaukset ja työuupuneen isän väsyneet kasvot sekä natsien hirmutekoja ihollaan kantaneiden sukulaisten lauma. Nämä siirtyivät myöhemmin hirviöiksi kirjojen sivuille. Mutta mielessä on myös hetki, jolloin hän löysi hetken kestävän yhteyden näiden nuriltaan menneeseen mieleen.

Joskus 80-luvun alussa Sendak sai tehtäväksi kuvittaa Isaac Bashevis Singerin erään kirjan. Taustatyötä varten hän kävi läpi sukunsa vanhoja albumeita ja löysi sieltä kuvia vanhemmistaan ja näiden perheistä nuorina, täynnä voimaa ja uskoa huomiseen. Kuvitus kirjaan valmistui tältä pohjalta. Kun hän näytti valmista työtään vanhemmilleen, nämä purskahtivat itkuun. "He itkivät. Minä itkin. Se oli siinä. Ja on edelleen."

Hetki tuli, oli ja meni - ja jäi.

27.9.2011

Poistettu Naantalin kaupunginkirjaston kokoelmista

Kirjan elinkaari on, kuten usein todetaan, lyhyt. Tänään kaikkien saatavilla ja jokaisen huulilla, puolen vuoden päästä jossakin missä lie, ja mikähän sekin oli. Kirjoittajalta kustantajalle, kustantajalta kaupalle, kaupalta lukijalle, lukijalta hyllyyn, hyllystä takaisin kiertoon tai luontoon. Jossakin välissä muutamat viettävät eläkepäiviään kirjastojen kokoelmissa, kunnes ne sieltäkin siirretään mikä-mikä-maahan.

Jokunen vuosi sitten annoin yhdelle kirjasielulle uuden elämän. Kirjastosta poistettavien teosten korista ostin (ehkä yhdellä eurolla) John Barthin romaanin Matkan pää. Amerikkalaisen postmodernistin kirjasta oli tullut hukkatavaraa, jota kukaan ei ollut ilmeisesti enää pitkään aikaan halunnut lukea. Se oli tullut tiensä päähän.

Joten otin Barthin syliini, kannoin kotiin ja nostin hyllyyn, lähelle Barthelmea ja Borgesia. Että tuntisi olonsa kotoisaksi. Muiden outojen ja puolikuurojen seurassa.

Joitakin vuosia tästä ja Barthin matka päätyi päähäni, mutta kirjana, esineenä, pahvikansiin puristettuna paperimassana se muistuttaa minua kuolevaisuudesta edelleen. Muiden hyllyssä olevien hautakivien tavoin.

Barthin kohtalo on vain yksi tarina miljoonien joukossa. Eikä mitenkään kolkko tai synkkä, pikemminkin kotoinen. Kirjastot hukkuvat kirjoihin, aivan kuten hautausmaat kuoleviin ihmisiin. Uusille pitää tehdä tilaa, vaikka väkisin, ja miettiä uusia säilytysratkaisuja.

Naantalin kirjaston kirjastoaineiston poistosuunnitelman (2010) mukaan hankintamäärät ja poistot pyritään pitämään mahdollisimman lähellä toisiaan. Tässä tukeudutaan ns. Mooren kriteeriin, jonka mukaan "vähintään 40 % aineistosta tulisi olla alle 5 vuotta vanhaa". Naantalissa kokoelmasta poistetaan vuosittain 1,5 - 3 % aineistosta, koko maassa reilu 6 prosenttia.

Mutta aineiston nuorennusleikkaus tarvinnee radikaalimpia toimenpiteitä. Naantalissa alle viisi vuotta vanhaa aineistoa on vielä reilu 20 % eli sen määrä tulisi tuplata. Vanhusten kustannuksella, tietenkin. Luupin alle on nostettu aikuisten kirjat, jotka edustavat selkeästi suurinta ryhmää kirjaston aineistosta. Kaunokirjallisuuden puolella 2000-luvun puolella syntyneet kirjat ovat pääosassa, mutta ilmeisen liikaa hyllyjen kätköistä löytyy vielä ennen 80-lukua kätilöityjä opuksia.

Toimenpide-ehdotuksena esitetään, että "aikuisten kirjojen poistot aloitetaan lähikirjastoista". Aikuisten tietokirjat "käydään systemaattisesti läpi luokka kerrallaan" ja tarpeettomat tuplakappaleet poistetaan. Kaunokirjallisuuden puolella kohteeksi otetaan erityisesti 1960-90 -lukujen kirjat, "joiden osuus kokoelmasta on merkittävin". Samat toimenpiteet kohdistuvat myös varastoihin. Kirjojen korjauksessakin nipistetään. "Vanhempaa kirjallisuutta ei tarvitse korjata, jos sitä ei paljon lainata ja niteitä on muualla."

Poistettu aineisto päätyy myyntiin, paperinkeräykseen, lahjoituksina kouluihin ja päiväkoteihin ja vain harkiten varastoihin.

Elämme kovia aikoja. Missään ei ole kukaan eikä mikään turvassa miltään. Silti me kaikki olemme, kuten Barthin romaanissa osuvasti huomautetaan, "oman elämäntarinamme päähenkilöitä ja sen sepittäjiä".

Pitääpä muistaa tämä, kun kirjastonhoitaja osuu omalle kohdalle.

23.9.2011

Happy birthday, Mr Dickens!

Charles Dickensin syntymästä tulee ensi vuoden helmikuussa kuluneeksi 200 vuotta, mutta britit ovat käynnistäneet tasavuosijuhlat jo nyt.

Kirjaa toisensa perään pukkaa ja lisää tulee, seminaareja, konferensseja, televisio- ja elokuvasovituksia, radiolähetyksiä, teatteriesityksiä, uusintapainoksia vanhoista romaaneista jne. Juhlat tulevat kestämään koko ensi vuoden ja listalla on mm. BBC:n tuottamia dokumenttisarjoja ja romaanidramatisointeja, Dickens-museossa Lontoossa pidettäviä lukuiltoja, ruokaa ja rahaa tematisoiva ulkoilmatapahtuma Dickensin romaaneista tutussa ympäristössä, Dickens-festivaali hyvän musiikin, tanssin ja katuteatteriesitysten parissa, Dickensin tuotantoa valottava kuvataidenäyttely...

Eikä vain kirjailijan kotimaassa vaan myös muualla maailmassa. Saksassa kirjallisuudentutkijat keskittyvät puimaan Dickensin intertekstuaalisia salaisuuksia, Yhdysvalloissa ja Sveitsissä museot nostavat näytille kirjailijan käsikirjoituksia, kirjeitä, romaanien alkuperäisiä kuvituksia, Houstonissa (Texas, USA) juostaan Dickensin kunniaksi puolimaratoni, Ranskassa järjestetään Dickensin tuotantoon keskittyvät kirjamessut ja Uudessa Seelannissa kirjailijan innokkaimmat ihailijat kohtaavat keskustellakseen siitä, mitä olisi tapahtunut, jos Dickens olisi toteuttanut elinikäisen haaveensa ja todella tehnyt matkan maapallon toiselle puolelle.

Dickens siellä ja Dickens täällä. Mutta vaikka kirjailijavanhus on syntymämaassaan kunnioitettu, rakastettu ja muistettu, todellisuus saattaa silpaista kasvoille myös niitä, jotka haluavat vaalia vanhoja vaareja. Dickensin kotiin jo 1925 perustettu museo saa pääasiallisen tuottonsa vierailijoilta ja valtion veikkausvoittovaroista. Mutta nämäkään eivät enää riitä. Jotta museo voisi jatkaa toimintaansa, suorittaa joitakin välttämättömiä korjauksia ja laajennuksia ja kehittyä, apua tarvitaan yksittäisiltä lahjoittajilta.

Palkkioksi shekin ojentajat saavat hyvän mielen ja nimensä verkkosivuille. Jos ei ole rahaa, jota antaa, myös talkooväki toivotetaan tervetulleeksi. Kahvinkaatoa, siivousta, korttien ja kirjojen myyntiä, tapahtumien järjestämistä, markkinointia... Kaikkea tätä ilman palkkaa, mutta mitä viihtyisimmässä ympäristössä!

15.9.2011

Tipukirjallisuudesta

Polly Courtney on reilu kolmikymppinen entinen investointipankkiiri, joka elättää nykyisin itseään kirjailijana Britanniassa. Viitisen vuotta sitten hän käänsi elämänsä suuntaa, otti hatkat työpaikastaan ja julkaisi omakustanteena romaanin, joka menestyi kohtalaisesti. Tai ainakin niin, että Courtneysta tuli kirjailija ja hän pääsi vielä kaupallisen kustantajan talliin.

Kohta hän tekikin kelvollisen sopimuksen useamman romaanin kirjoittamisesta, suoritti oman osuutensa ja ilmoitti tänä syksynä, kun viimeinen sovituista teoksista tuli ulos, että nyt riitti. Courtneyta alkoi tympiä se, miten häntä ja hänen kirjojaan markkinoidaan.  Hän harkitsee vakavasti paluuta omakustannekirjailijaksi.

Viimeinen pisara oli uusimman kirjan, It's a Man's World, kansi, joka kirjailijan mukaan antaa aivan väärän kuvan teoksen sisällöstä. Romaani kertoo naisesta, joka yrittää selviytyä miesten hallitsemassa lehtimaailmassa ja saa päälleen sekä miesten että feministien vihat. Kirjailijaa ärsyttää kanteen katseenvangitsijaksi asetetut sääret.

Courtneyn mukaan hänet on niputettu kirjalliseen koriin, jonka englanninkielinen nimi "chick-lit", tipukirjallisuus, kertonee kaiken. Kysymys on kirjallisuudesta, jossa kerrotaan tarinoita miehiä etsivistä naisista. Se on myös näiden teosten koko sisältö.

Courtneylla ei ole turhia kuvitelmia romaaniensa kirjallisista ansioista. "Minä kirjoitan kaupallista fiktiota, en sen kummoisempaa, mutta inhoan sitä, että kirjoihini suhtaudutaan naisen laatimana fiktiona. Kyllä, se on viihdettä, eikä mitään Sotaa ja rauhaa, mutta ei sentään tipukirjallisuutta."

Courtney haluaisi nähdä omat teoksensa nähtävän yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Viimeisimmässä on hänen mielestään kysymys siitä, miten media suhtautuu naisiin ja muokkaa kuvaamme siitä, mitä naisen pitää ja mitä hän voi tehdä. Hänen kirjansa kansi vie lukijaa aivan väärään suuntaan.

Naisfiktio (women's fiction) on leima, joka herättää närää ja keskustelua. Jokin aika sitten eräs suurehko kirjakauppa Britanniassa joutui asiakkaiden painostuksesta poistamaan hyllyosaston, johon oli koottu naislukijoille tarkoitettuja kirjoja. Sen pinkkiä väritystä ja kirjavalikoimaa (viihdettä, romantiikkaa, ei mitään vakavaa) pidettiin osoittelevana ja naislukijaa aliarvioivana.

Aika näyttää toteuttaako Courtney uhkauksensa, vai saako hän vain ujutettua romaaniensa markkinointiin elementtejä, joissa yhdistyvät kirjailijan omat ja kustantajan ambitiot. Keskustelu kirjallisuuden sukupuolittuneisuudesta tuskin silti häipyy asialistalta lähiaikoina, jos koskaan.

14.9.2011

Roald Dahlin vaja

Brittibloggarien läpi on kulkenut virtapiikki, jonka lähde on parin päivän takaisessa radio-ohjelmassa. Tänä syksynä on kulunut 50 vuotta siitä, kun lastenkirjailijana laajalti arvostetun Roald Dahlin (1916-90) yksi tunnetuimmista kertomuksista Jaakko ja jättipersikka julkaistiin. Tätä juhlistaakseen BBC:n toimitus kutsui kirjailijan jäämistöstä ja museosta vastaavat henkilöt studioon turisemaan tavallisia.

Monilla taisivat korvat höröttäytyä outoon asentoon siinä vaiheessa, kun kirjailijan lapsenlapsi, itsekin kirjailijana meritoitunut Sophie Dahl, paljasti lopulta korttinsa. Roald Dahl kirjoitti aikoinaan kirjansa pienessä, asunnon takana pihamaalla sijainneessa vajassa, jonka kunto on nyt käyttämättömänä päässyt rapistumaan. Kirjailijan perintöä vaalivat tahot haluaisivat kunnostaa tuon hökkelin ja rakentaa sen tarkan kopion Lontoon lähellä sijaitsevaan museoon.

Rahaa tähän kaikkeen tarvitaan 500 000 puntaa (n. 580 000 e). Lahjoituksia otetaan vastaan, kiitos.

Telegraphiin bloggaava Andrew Brown ärähti välittömästi: "Miksi helvetissä meidän pitäisi pelastaa Roald Dahlin vaja? Eikö hänen rikas perheensä pysty auttamaan?" Roald Dahl on brittien rahakone, tai ainakin hyvä bisnes, joten ärtymyksen ymmärtää. Perikunnan tilille tipahtaa säännöllisesti tuloja monesta lähteestä, kirjoista, oheistuotteista, mainoksista, käännös-, televisiointi- ja elokuvaoikeuksista. Sophie Dahl on itsekin menestyskirjailija, ja sitäpaitsi naimisissa popjazzari Jamie Cullumin kanssa. Joten: rahassa löytyy.

Brown sai paljon tukea näkemyksilleen lukijoiltaan ja muistakin tiedotusvälineistä. Kukaan ei tunnu vastustavan kohun kohteen, eli kirjoitushökkelin säilyttämistä ja kunnostamista ("Se on osa Britannian kirjallisuushistoriaa"), mutta siihen tuskin tarvittaisiin julkista tukea. Eikä ainakaan näin paljon rahaa! Dahlin museon vastaava henkilö lähti tosin pian pehmentämään pomonsa ajatuksia korostaen, että rahainkeruukampanjan varsinaisena kohteena ovat säätiöt ja yhdistykset, eivät yksityiset ihmiset.

Kun talous kurjistuu, kurjat hurjistuu. Ja ehkä joidenkin hyväosaisten todellisuudentaju pettää pahemman kerran. Puhumattakaan PR-toimiston toheloinnista.

12.9.2011

Amerikkalaisunelmia Pariisissa

Woody Allenin viimeisin elokuva Midnight in Paris (2011) nostattaa hymyn kirjallisuuden ja taiteen ystävän huulille. Fantasiaa, mennyttä aikaa ja nykypäivään sidottua turismikokemusta yhdistävässä draamakomediassa vietetään hetkiä 20-luvun Pariisissa, juodaan viiniä, jutellaan ja juovutaan yhdessä Hemingwayn ja kumppaneiden kanssa.

Allen on saanut puhkikuluttuun aiheeseen (kuinka monta elokuvaa näistä amerikkalaisista Pariisissa onkaan tehty, kuinka monta tarinaa kerrottu ja kirjaa kirjoitettu!) tuoretta näkökulmaa ja vaivatonta otetta, jossa modernin taiteen ikonit ovat muutakin kuin rikkirevittyjä sieluja tai ylevästi omaa kutsumustaan toteuttavia Taiteilijoita.

Hemingway penää amerikkalaiselta aikalaiseltamme miehistä otetta kerrontaan, Gertrude Stein opastaa äidillisestä häntä oikeaan suuntaan, Fitzgerald askartelee enemmän vaimonsa Zeldan kehittämissä ongelmissa kuin tekstien tekemisessä, Dali hokee sarvikuonojen ja silmästä tipahtavan kyyneleen sisälle maalatun Kristus-kuvan merkityksellisyyttä ja Bunuel toivoo sankariltamme arkisempaa otetta todellisuuteen. Picasso luovii taiteellisten visioidensa ja naissuhteidensa karikoissa. Jossakin Cole Porter soittaa ja laulaa rakkaudesta ja mehiläisistä ja Djuna Barnesin kanssa voi myös tanssia foxtrottia, kunhan antaa tämän viedä.

Pariisi tänään ja eilen on Allenin elokuvan miljöö. Kuvat tietenkin hemmottelevat kaupunkia, ja niin pitää sadussa ollakin. Kontrastia tarinaan tuovat asetelmat, jotka kuvastavat suhdettamme taiteeseen, aikaan ja olemassaoloomme. Kulttuurisnobbailu, yksityiskohtien, nimien, vuosilukujen luetteleminen kuuluu 2000-luvun Pariisiin, taiteen kanssa eläminen 1920-lukuun, jonne elokuvan päähenkilö selittämättömästi eksyy kellojen kumahtaessa keskiyön merkiksi. Nostalgia, kaipuu menneeseen ja kyvyttömyys elää tätä hetkeä on häneen liitetty henkinen trauma, jota elokuva omalla leikillisellä tavalla purkaa ja analysoi.

Allenin elokuva on läpeensä kirjoitettu kokonaisuus, samalla tietenkin myös kuvien summa. Yhtä epätäydellinen kuin siinä kuvattu elämä, mutta samalla kutkuttava, suorastaan postmoderni kurkistus olemassaolomme reunaehtoihin. Ehkä... tai sitten ei. Ainakin sen rakenne ja rytmi toimii kuin meihin kaikkiin ohjelmoitu muisto Pariisin silloista ja kävelystä Seinen rannoilla.

9.9.2011

Google-Doodle-Borges

Tänä syksynä tulee kuluneeksi 112 vuotta argentiinalaisen kirjailijan Jorge Luis Borgesin syntymästä. Juhlan kunniaksi Google on julkaissut Borgesin tekemää työtä kunnioittavan "doodlen". Siinä vanhemmanpuoleisen oloinen mies nojaa kävelykeppiinsä ja tuijottaa edessään levittäytyvää fantastista maisemaa, outoja koneita, kirjojen hyllyjä, kaupunkien sisällä hyörivien ihmishyönteisten ja labyrinttien sekamelskaa.

Hakukoneyhtiö Google on käyttänyt vuodesta 1998 lähtien logonsa piristyksenä kuvallisia lisäyksiä, jotka toimivat virikkeenä tietoa hakeville ja tietenkin myös oivallisena keinona markkinoida googlismia maailmalle. Lisäysten englanninkielinen nimi "doodle" viittaa noihin merkityksettömiin kuviin tai symboleihin, joita meillä on tapanamme raapustella paperinkulmaan, pöytien ja esineiden pintoihin tai milloin mihinkin. Kun siis odotamme jotakin tai olemme muuten vain ulkona ajasta ja tilasta.

Googlen laatimat töherrykset eivät tietenkään ole mitä tahansa epämääräistä sotkua vaan hiljalleen kehittymässä omaksi taiteen alaksi. En yllättyisi, jos jo jonkun graafisen alan oppilaitoksen opetusohjelmaan olisi sisällytetty tämänkin käsityötaidon hallinnan opettelua. Aihepiirien ja toteutusten osalta taivas on kattona. Riittää, kun katsoja ymmärtää liittää kuvan Googleen.

Tähän mennessä googleraapustuksia on laadittu satoja, joukossa myös kirjailijoita ja muitakin taiteilijoita kunnioittavia kuvia. Jokin aika sitten Freddie Mercury (Queen) sai omansa, kun olisi täyttänyt 65. Kirjailijoista ainakin H. G. Wells, Mary Shelley, H. C. Andersen ja Robert Louis Stevenson ovat päätyneet osaksi Googleimperiumin kuvallista historiaa.

Ja nyt siis myös Borges, joka tietenkin sinne sopii jo Googlen digitaalisen kirjastohankkeen näkökulmasta. Yhtiöllähän on ajatuksena digitalisoida maailmankirjallisuus ja saada se jokaisen ulottuville. Borges laati 40-luvun alussa novellin kirjastosta, josta löytyvät maailman kaikki jo kirjoitetut ja vasta kirjoittamisvaiheessa olevat kirjat. Kirjastoon on tallennettu kaikki informaatio kaikilla mahdollisilla kielillä ja kaikilla mahdollisilla sisällöillä.

Borgesin kirjasto on tietenkin olemassaololtaan mahdoton ja käyttöarvoltaan mitätön. Tästä huolimatta siellä työskentelevät kirjastonhoitajat ottavat tehtävänsä tosissaan. Merkityksetöntä työtään järkeistääkseen he ovat kehittäneet kirjakultin, joka saa heidät tuhoamaan kokoelmista teoksia, jotka eivät heidän mielestään sinne kuulu, tai hakemaan kirjojen joukosta alkuteosta, joka sisältää kaikki teokset ja josta kaikki kirjat ovat saaneet alkunsa.

Borgesin tarina on kaunis kuvaus kirjallisuuden voimasta, eikä ihme, että Umberto Eco halusi Ruusun nimessä kunnioittaa kirjailijaa antamalla sokean, intohimoisen kirjastonhoitajan nimeksi Jorge Burgoslainen. Hyppäys Borgesin kertomuksesta Econ keskiaikaan sijoittuvaan romaaniin ja edelleen google-doodlen vauvakieleen on ajatustakin nopeampi.

Borges ei koskaan saanut Nobelia, mutta elossa hän pysyy - vaikka sitten doodlena jonkun teinin screenillä.

6.9.2011

Matkan takaa

Kirjailijoista me tiedämme sen, että heillä on yleensä yksi tai korkeintaan kaksi asiaa. Siinä mielessä he muistuttavat meitä tavallisia kuolevaisia.

Tarinat ja aiheet kyllä vaihtuvat, tyyliäkin saatetaan muokata, loikkia lajista toiseen, runosta proosaan ja proosasta draamaan tai esseeseen tai johonkin näiden kaikkien väliltä. Mutta pohjimmainen pyrkimys, se elämän "sininen ajatus" - Huovista lainatakseni - tuntuu pysyvän hyvinkin samana ja paikallaan.

Toisaalta, vastuu taitaa siirtyä kirjoittajalta lukijalle viimeistään siinä vaiheessa, kun valmis teos ilmestyy. Kirjoittajan aikomukset vääntyvät lukijan toimesta toisiksi. Vihasta tulee katkeruutta, ilosta lapsenmielistä lepertelyä, kyynisyydestä tarkkanäköistä ironiaa, syvällisestä pohdiskelusta tylsämielistä jaarittelua. Näin esimerkiksi.

Ja aina on sitten niitä, jotka eivät halua ymmärtää eivätkä kuunnella vastaväitteitä.

Tapaus Edgar Allan Poe ja hänen ainoa romaaninsa Arthur Gordon Pymin selonteko (Teos 2008). Kysymyksessä on seikkailukertomus miehestä, joka lähtee ulapalle ja kokee hirmuisia (merirosvoja, kannibaaleja, hirviöitä jne.). Mutta se on myös muistio siitä, mitä nimihenkilölle tapahtui, sekä muistio muistiosta, muistio jonka laati kertoja, joka tarinan kuuli.

Koska me luulemme tuntevamme tarinan kirjoittajan, romaani voidaan hyvinkin asettaa osaksi tämän lyhyitä kertomuksia, niitä joissa ihmiset kohtaavat sisäisen kauhunsa ja hieman myös ulkoista kamaluutta, osaksi niitä tarinoita joissa joku herää haudassaan, toinen seinän sisään muurattuna, yksi kohtaa ruton silmästä silmään, joku menettää muuten vain järkensä ja kolmas kuulee kuinka murhatun sydän lyö ja lyö ja lyö...

Ja näinhän se meneekin. Poe toisti vimmaisesti, tarinasta toiseen, ajatustaan elämän ja kuoleman välisen rajapyykin ohittamisesta ja leikitteli kuvitelmalla, jossa kyetään seisomaan samaan aikaan kahdella puolella. Tätä on vaikea kiistää, näin lukijana, joka ei pääse oman lukijuutensa ulkopuolelle.

Joten myös tämä Poen ainoa laajempi proosakokonaisuus noudattaa samaa tuotantokaavaa. Atrhur Gordon Pym tekee matkaa merille ja samalla itseensä. Kaikki muu - selonteon etäännyttävä elementti, tietopohjaisen aineiston käyttö - on harhautusta, leikkiä. Tietoista ja tiedostamatonta. Sillä olisihan se huvittavaa ajatella, että kirjailija pysyäkseen ihan vain edes jotenkin järjissään, rakensi tarinan joka ei päästäisi liian lähelle.

Kirjailijoiden asiaa aprikoidessa me lukijat olemme kaikki samanlaisia. Katsomme, kun toinen rämpii umpihangessa, paljain jaloin, saapikkaat tai sukset jalassa ja yrittää tehdä väylää. Välillä hyppää vanhoille jäljille, omille tai muiden, tai jättää koko leikin sikseen. Eikä koskaan pääse perille. Ja takaa tulee toisia samanlaisia.

Meille jää lopulta vain jäljet. Vaeltaja on jo aikaa sitten häipynyt kuvasta ja vienyt salaisuuden mukanaan.

31.8.2011

Jos kirja olisi asunto

Jos kirja olisi asunto, Juha Itkosen romaani Kohti (Otava 2007) olisi talopaketti keskellä peltoa. Tiedättehän, iso omakotitalo ja vieressä liuta samanlaisia ja -kokoisia. Talojen ympärillä viimeistelty pihamaa, tai ehkä vielä vastakylvetty ruoho, mullan tahrimat lasten lelut ja pihatie odottamassa päällysteen viimeistelyä. Miljöö, joka ei vain tule valmiiksi.

Itkosen asunnossa on kaksi kerrosta. Sisään astuessa huomaa, että asunnon pohjaratkaisu on hieman yllätyksetön; eteinen juuri tuossa, keittiö, olohuone, kylpytilat ja sauna siellä missä pitääkin ja tuolta käynti ulkoterassille ja löytyyhän se kodinhoitohuonekin käytännöllisine lattialaattoineen. Ensivaikutelma on siisti, materiaalikustannuksissa ei ole säästelty ja työn jälki kaikkineen huolellista. Alakerran katseenvangitsija on olohuoneen keskelle sijoitettu takka, jonka suuri tulipesä jättää hienoisen epäilyn sen käytettävyydestä.

Toiseen kerrokseen vievät tukevat, puiset portaat, joita on helppo nousta. Tarpeeksi leveät myös tavaroiden kantamista ajatellen. Ylhäällä makuu- ja lastenhuoneet. Huonekorkeus standardi, sisustuksen yleisilme nuorekkaan konservatiivinen. Jotkut pienet, viehättävät yksityiskohdat yllättävät, mutta eivät hermostuta tai loukkaa.

Itkosen asunto on monella tapaa tyypillinen esimerkki 2000-luvun omakotitalorakentamisesta. Käytännönläheisyys on hyve ja tilankäyttö suureellista. Monissa sisustuksellisissa ratkaisuissa tyydytään standardien noudattamiseen, mielikuvituksen käyttö rajoittuu pintamateriaaleihin. Välillä vaikuttaa siltä, että nämä talot ovat kuin suuria käenpoikia pikkuruisessa pesässään. Komeita mutta korskeita.

Kirjana Itkosen asunto oli Finlandia-palkintoehdokkaana 2007.

---

Juha Itkonen: Kohti. Otava 2010 (2007).

23.8.2011

Rahaa kirjoilla

Kirjailijoiden tienestit ylittävät harvemmin uutiskynnyksen, ja silloinkin vain liittyen verotettavaan tuloon tai sen puutteeseen. Meillä Suomessa Sofi Oksasen tai Arto Paasilinnan miljoonatulot ovat tietenkin kova sana, mutta maailmalla tämäkin asia saa toiset mittasuhteet.

Finanssipiirejä hehkuttava Forbes on hiljattain listannut maailman eniten rahastavat fiktion näpyttelijät. Vaikka kirjateollisuudella yleisesti ottaen menee heikosti (kovakantisten kirjojen myynti Yhdysvalloissa on laskenut vuoden alusta 23 %), joillakin taas sitten ei.

Jännityskirjailija James B. Patterson (Kuudes kohde, Heinäkuun neljäs yms.) on yksi näistä, itse asiassa se kaikkein onnekkain. Viimeisen vuoden aikana hän ansaitsi kirjoillaan 84 miljoonaa dollaria, mikä on suurinpiirtein 58 miljoonaa euroa.

Hyvänä kakkosena tulee romantiikkaa, seksiä ja jännitystä yhdistävä Danielle Steel (Kunnioita itseäsi, Talo, Lurjus jne.) kahdenkymmenen neljän miljoonan tuloksellaan. Kolmantena Stephen King, jonka kauhufiktiota ostettiin 19 miljoonan euron edestä, sitten palkkionmetsästäjien karusta arjesta (Kolmas kovanokka, Ensin rahat, Kuudestilaukeava) tarinoiva Janet Evanovich (15 Milj.). Viidenneksi listalla ylsi kotirouva Arizonasta, vampyristi Stephenie Meyer (Twilight-sarja), jonka saama korvaus kirjallisesta työstään oli reilu 14 miljoonaa euroa.

J. K. Rowling nettosi 5 miljoonaa, mutta joutui laskemaan edelleen kymmenkunta paremmin ansaitsevaa, kuten John Grishamin (12 milj.) ja Nicholas Sparksin (11 milj.). Eurooppalaisista kirjailijoista parhaiten ansaitsi britti Ken Follett, jonka lompakosta pitäisi nyt löytyä n. 10 miljoonaa euroa.

Syy siihen, miksi kauppa käy, vaikka kirjan kauppa ei, liittyy teknologiaan ja oikeanlaiseen markkinointiin. Kaikki listalla olevat kirjailijat ovat ymmärtäneet, mitkä kaupalliset voimat kätkeytyvät sähkökirjaan, oman tuotteen multimediaaliseen brändäykseen ja tuotteistamiseen.

Siksi nykypäivän kirjailijoita ohjeistetaankin - jos hän siis haluaa ansaita kirjoillaan rahaa - huolehtimaan siitä, että markkinointisuunnitelma on tehty, oheismateriaali on kasassa (ei kukaan voi rikastua vain kirjoja myymällä!), asiakaskunta on analysoitu ja valmiina, kirjoja huhkitaan sarjoina ja julkisuuskuva on vahva ja monipuolinen (naama saa näkyä televisiossa, ääni kuulua radiossa ja molemmat seminaareissa, tekstit sanomalehdissä, eri julkaisuissa, verkossa jne.). Erinomaista olisi, jos kirjailijan kanssa ja hänen puolestaan työtä tekisi tiimi.

Historiallisesti tarkasteltuna tässä ei ole mitään uutta. Vain keinot ja volyymit ovat toiset. Jo Dumas, Dickens, Scott ja Brecht tiesivät kyllä, mistä omansa ottaa. Sinulta ja minulta.

16.8.2011

Digisirkus

Netti muuttaa maailmaa ja kaikkea, mitä maailma tuottaa.

Tämä lienee selviö. Se on sitä myös kolumnisti, toimittaja Sam Leithille, joka otti hiljattain ihan mielenkiintoisen näkökulman kirjallisuuden ja verkkotodellisuuden väliseen suhteeseen (Guardian). Tuossa suhteessa, kuten tiedämme, aina välillä kipunoi.

Leithin mielestä on täysin selvää, että kirjan tulevaisuus on menossa hyvää vauhtia kohti sähköä. Tänään menestyvän taskukirjakustantajan (Penguin) myynnistä jo 14 % on digitaalista. Ennemmin tai myöhemmin - todennäköisesti paljon, paljon myöhemmin - digi vie voiton. Tai sitten ei. Kysymys on vain ajasta.

Mutta Leithin mukaan kysymys on muustakin kuin siitä, luemmeko tekstiä paperiin painettuna vai kuvaruudulta. Olemme hyvää vauhtia siirtymässä uuteen tapakulttuurin, josta voi olla vaikea oppia pois. Syynä ovat tietokoneet, jotka yhä kehittyvien yhteyksien avustuksella tekevät meistä tarkkaavaisuushäiriöisiä.

Avaamme tietokoneen ja löydämme halutun sivun, jota ryhdymme lukemaan. Kohta saamme ilmoituksen, että meille on tullut sähköpostia. Siirrymme siis lukemaan sitä ja tietenkin myös vastaamme viestiin. Ennen kuin palaamme takaisin aiemmin lukemallamme sivulle, vilkaisemme kaveripäivityksiä ja postaamme jotakin muille luettavaksi. Kaveri on laittanut linkin, josta avautuu hassu kuva. Twiittamme sen toiselle ystävälle. Sitten taas takaisin, kunnes kännykkä soi tai sinne ilmestyy viesti, johon vastaamme ja tarkistamme samalla, mitä säätä on luvassa huomiseksi... jne.

Englannissa on käsite "wilfing", joka kuvastaa käyttäytymistämme koneen ääressä. What Was I Looking For? Suomalainen saattaisi "motittaa" itsensä, ihmetellä, että mitä olikaan tekemässä.

Jotkut ovat kuvanneet internetiä "häiriöteknologian ekosysteemiksi". Aina kun olemme keskittymässä johonkin, meitä häiritään. Monet kirjailijat ottavatkin verkkopiuhan irti ennen kuin ryhtyvät töihin. Jos siis malttavat.

Elämä verkon ulottuvilla voi olla hyvä asia tai huono, se voi tehdä meistä entistä fiksumpia tai viedä meidät idiootin asteelle. Leithin mukaan digitaalinen kulttuuri muokkaa henkistä tilaamme ainakin sillä tavoin, että se totuttaa meidät jakamaan huomiomme moneen eri suuntaan. Siksi huomispäivän tekstit, ovat ne digitaaliseen muottiin puristettuja tai eivät, tulevat vastaamaan kokemustamme arjen haltuunotosta. Ei enää pitkää keskittymistä yhteen ja samaan maisemaan, henkilöön, tapahtumaan vaan nopeita siirtymiä tilasta, asiasta, ajatuksesta, silmän katseesta toiseen.

Ja mitä suuremmin meitä vaivaa informaatioähky, sitä paksummiksi myös kirjat tulevat. Ihan vain kertoakseen meille, missä me olemme. Keskellä isoa, suurta, mieletöntä digitaalista sirkusta.

9.8.2011

Kirjoja aistimassa

Yksi tämän kesän vierailukohteistani oli suomalaisen kirjan museo Pukstaavi Sastamalassa. Vanhaan apteekkarin asuintaloon kunnostettu näyttelykokonaisuus antaa hyvän käsityksen paitsi tietenkin suomalaisen kirjallisuuden kulkemasta polusta 1400-luvulta tähän päivään myös nykyaikaisen museopedagogiikan käytännöistä.

Museoissa tallaajan ei enää oleteta viihtyvän vain mykkänä todistajana esineiden ja kuvien maailmassa vaan haluavan kokonaisvaltaisesti ärsykkeitä kehollaan, tuntea historian - kuten sanotaan - nahoissaan. Niinpä Pukstaavissakin vierailija näkee ja kuulee kirjojen tarinaa, hipelöi ja haistaa tekstien kertomaa, saattaa jopa tunkeutua kirjojen sisään kuin pesäkoloonsa. Vitriinien sisään asetetut esineet kertovat omaa tarinaansa ja videoskriinit täydentävät ja antavat vieraalle mahdollisuuden valita oma tietopolku monista vaihtoehdoista. Jossakin kulmassa kirjailijoista, kirjoista ja kirjan kustantamisesta kerrotaan dokumentaaristen pätkien ja pienoisnäytelmien keinoin. Vahanuket antavat tiloille kasvot ja tunnelman.

Näyttelykokonaisuus on rakennettu selkeästi etenevästi ja kirjan historiallista tarinaa on helppo seurata. Yhtymäkohtia yhteiskunnallisiin muutoksiin käydään havainnollisesti läpi. Lukuisat esimerkit ja pysähtymiset kirjailija- ja kirjakohtaloihin toimivat. 

Monin tavoin Pukstaavi onnistuu luomaan muodon sille, mikä kirjallisuudessa jää usein vain lukijan oman pään sisälle. Tekstien herättämät aistit yhdistyvät selkeään tietopakettiin ja kaikki tämä tarjoillaan ympäristössä, jossa halu ruokailla kirjatietouden pöydässä vain kasvaa.

Pukstaavia suunniteltiin ja rakennettiin kuulemma pitkään ja hartaasti. Joskus hitaasta syntyy hyvää. Toivottavasti museo löytää kävijänsä ja ne muutkin, vaikka ei ihan pääkaupunkiseudulla sijaitsekaan. Päänäyttelyn ohella vierailijoiden houkuttelemiseksi rakennuksesta löytyy tilaa myös seminaarien, lukuiltojen tms. tilaisuuksien järjestämiseen.


21.7.2011

Aika on

Aika on hypännyt silmille useammassakin tämän kesän kirjassa. Anne Tylerin Nooan kompassissa sitä tarkastellaan ikääntyneen miehen näkökulmasta, lähinnä ajan kulumista ja rapsutellaan menneisyyteen jääneitä arpia. Virginia Woolfin Orlandossa päähenkilö kokee reilun kolmensadan vuoden aikasiirtymän sukupuoleltaan muuttuvana, mutta lopulta aina samaa - rakastumisen kokemusta - tavoitellen. John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin naisessa kuljetaan tuokio historiallisen romaanin maisemassa oppaana kertoja, joka ei kuulu kertomuksen hetkeen.

Tylerin romaani on oman aikamme tuotos (2009), Woolfin teos palautuu edellisen vuosisadan ensimmäisille kymmenyksille (1928), Fowles puolestaan ajoittuu uuden kirjallisuuskäsityksen, postmodernismin, varhaisvaiheisiin (1969).

Ikääntyvä ihmiskunta, miehenä ja naisena oleminen, historia ja miten se kerrotaan... Kovin monelta suunnalta nämäkin fiktiot olemisen peruskuvioita lähestyvät, ja aikaa siinä sivussa. Kertovat myös omasta ajastaan, jossa oli aika kyseenalaistaa sukupuoleen liitetyt normit (Woolf), epäillä todenkaltaisuutta ylläpitäviä narraatioita (Fowles) ja tehdä vierailu eläkeiän kynnykselle astuneen ihmisen mieleen (Tyler).

Aika myös kulkee näiden kirjojen parissa, pelottavan nopeaan. Woolfin romaani on nautittava parodia ja jouheasti loikkiva muka-elämäkerta, Fowlesin älyn ja tunteen yhdistelmä toimii ja kutkuttaa, Tylerin arkiset huomiot elämänvalintojen ja -mahdollisuuksien risteyksistä jäävät kytemään mieleen pitkäksi aikaa. 

Elias Canetti kuvasi aikoinaan järkyttyneensä perusteellisesti oivaltaessaan, että ei milloinkaan kykenisi elinaikanaan lukemaan kaikkea kirjoitettua kirjallisuutta. Aika ei siihen yksinkertaisesti riitä. Olkoon aika sitten jana tai kehä, avaruutta tai virtaa, ehkäpä kirjallisuuden avulla on mahdollista kurkottaa kohti äärettömyyyttä. Siinä aika ja kirjojen lopullinen lukumäärä menettää merkityksensä.


1.7.2011

Vaihtoehto Nobelille?

Tuulet eivät vieläkään tyynny Booker-palkinnon yllä. Amerikkalaiselle Philip Rothille tuo kahden vuoden välein ojennettava kirjallisuuspalkinto lopulta ojennettiin, mutta vasta kuoppaisen kyydin jälkeen. Ensiksi John le Carré pyysi päästä ulos vedoten kokemaansa vastenmielisyyteen kirjallisuuden missikisoja kohtaan. Kohta raadin yksi jäsenistä protestoi Rothin valintaa ja ilmoitti jättävänsä vastuun muille.

Pari päivää sitten Booker säätiön puheenjohtaja liikuttui ja ilmoitti juhlallisuuksien tuoksinassa Bookerin kuuluvan maailman tärkeimpiin kirjallisuuspalkintoihin. Itse asiassa se oli hänen mielestään se kaikkein tärkein, Nobelinkin ylittävä. Jälkimmäinen oli jo pitkään sotkenut itsensä poliittiseen pokeripeliin, eikä kykene vastavaan avoimuuteen ja pätevyyteen, mitä tulee valinnan suhteen.

Paikalla oli edustava joukko tärkeitä ihmisiä. Vain yksi oli joukosta poissa, eli juhlakalu itse, Roth. Hänellä oli muita kiireitä kotikonnuillaan Yhdysvalloissa, mutta videon välityksellä juhlaväki sai sentään kasvot ja äänen paikalle.

Nyt Lontoossa moni miettii, olisiko Roth jättänyt myös Tukholman juhlallisuudet väliin. Ehkä Bookerilla on sentään vielä matkaa maineeseen. Ennen sitä tuulet puhaltanevat vielä moneen otteeseen, ja monesta suunnasta.

Translate