12.9.2011

Amerikkalaisunelmia Pariisissa

Woody Allenin viimeisin elokuva Midnight in Paris (2011) nostattaa hymyn kirjallisuuden ja taiteen ystävän huulille. Fantasiaa, mennyttä aikaa ja nykypäivään sidottua turismikokemusta yhdistävässä draamakomediassa vietetään hetkiä 20-luvun Pariisissa, juodaan viiniä, jutellaan ja juovutaan yhdessä Hemingwayn ja kumppaneiden kanssa.

Allen on saanut puhkikuluttuun aiheeseen (kuinka monta elokuvaa näistä amerikkalaisista Pariisissa onkaan tehty, kuinka monta tarinaa kerrottu ja kirjaa kirjoitettu!) tuoretta näkökulmaa ja vaivatonta otetta, jossa modernin taiteen ikonit ovat muutakin kuin rikkirevittyjä sieluja tai ylevästi omaa kutsumustaan toteuttavia Taiteilijoita.

Hemingway penää amerikkalaiselta aikalaiseltamme miehistä otetta kerrontaan, Gertrude Stein opastaa äidillisestä häntä oikeaan suuntaan, Fitzgerald askartelee enemmän vaimonsa Zeldan kehittämissä ongelmissa kuin tekstien tekemisessä, Dali hokee sarvikuonojen ja silmästä tipahtavan kyyneleen sisälle maalatun Kristus-kuvan merkityksellisyyttä ja Bunuel toivoo sankariltamme arkisempaa otetta todellisuuteen. Picasso luovii taiteellisten visioidensa ja naissuhteidensa karikoissa. Jossakin Cole Porter soittaa ja laulaa rakkaudesta ja mehiläisistä ja Djuna Barnesin kanssa voi myös tanssia foxtrottia, kunhan antaa tämän viedä.

Pariisi tänään ja eilen on Allenin elokuvan miljöö. Kuvat tietenkin hemmottelevat kaupunkia, ja niin pitää sadussa ollakin. Kontrastia tarinaan tuovat asetelmat, jotka kuvastavat suhdettamme taiteeseen, aikaan ja olemassaoloomme. Kulttuurisnobbailu, yksityiskohtien, nimien, vuosilukujen luetteleminen kuuluu 2000-luvun Pariisiin, taiteen kanssa eläminen 1920-lukuun, jonne elokuvan päähenkilö selittämättömästi eksyy kellojen kumahtaessa keskiyön merkiksi. Nostalgia, kaipuu menneeseen ja kyvyttömyys elää tätä hetkeä on häneen liitetty henkinen trauma, jota elokuva omalla leikillisellä tavalla purkaa ja analysoi.

Allenin elokuva on läpeensä kirjoitettu kokonaisuus, samalla tietenkin myös kuvien summa. Yhtä epätäydellinen kuin siinä kuvattu elämä, mutta samalla kutkuttava, suorastaan postmoderni kurkistus olemassaolomme reunaehtoihin. Ehkä... tai sitten ei. Ainakin sen rakenne ja rytmi toimii kuin meihin kaikkiin ohjelmoitu muisto Pariisin silloista ja kävelystä Seinen rannoilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate