6.9.2011

Matkan takaa

Kirjailijoista me tiedämme sen, että heillä on yleensä yksi tai korkeintaan kaksi asiaa. Siinä mielessä he muistuttavat meitä tavallisia kuolevaisia.

Tarinat ja aiheet kyllä vaihtuvat, tyyliäkin saatetaan muokata, loikkia lajista toiseen, runosta proosaan ja proosasta draamaan tai esseeseen tai johonkin näiden kaikkien väliltä. Mutta pohjimmainen pyrkimys, se elämän "sininen ajatus" - Huovista lainatakseni - tuntuu pysyvän hyvinkin samana ja paikallaan.

Toisaalta, vastuu taitaa siirtyä kirjoittajalta lukijalle viimeistään siinä vaiheessa, kun valmis teos ilmestyy. Kirjoittajan aikomukset vääntyvät lukijan toimesta toisiksi. Vihasta tulee katkeruutta, ilosta lapsenmielistä lepertelyä, kyynisyydestä tarkkanäköistä ironiaa, syvällisestä pohdiskelusta tylsämielistä jaarittelua. Näin esimerkiksi.

Ja aina on sitten niitä, jotka eivät halua ymmärtää eivätkä kuunnella vastaväitteitä.

Tapaus Edgar Allan Poe ja hänen ainoa romaaninsa Arthur Gordon Pymin selonteko (Teos 2008). Kysymyksessä on seikkailukertomus miehestä, joka lähtee ulapalle ja kokee hirmuisia (merirosvoja, kannibaaleja, hirviöitä jne.). Mutta se on myös muistio siitä, mitä nimihenkilölle tapahtui, sekä muistio muistiosta, muistio jonka laati kertoja, joka tarinan kuuli.

Koska me luulemme tuntevamme tarinan kirjoittajan, romaani voidaan hyvinkin asettaa osaksi tämän lyhyitä kertomuksia, niitä joissa ihmiset kohtaavat sisäisen kauhunsa ja hieman myös ulkoista kamaluutta, osaksi niitä tarinoita joissa joku herää haudassaan, toinen seinän sisään muurattuna, yksi kohtaa ruton silmästä silmään, joku menettää muuten vain järkensä ja kolmas kuulee kuinka murhatun sydän lyö ja lyö ja lyö...

Ja näinhän se meneekin. Poe toisti vimmaisesti, tarinasta toiseen, ajatustaan elämän ja kuoleman välisen rajapyykin ohittamisesta ja leikitteli kuvitelmalla, jossa kyetään seisomaan samaan aikaan kahdella puolella. Tätä on vaikea kiistää, näin lukijana, joka ei pääse oman lukijuutensa ulkopuolelle.

Joten myös tämä Poen ainoa laajempi proosakokonaisuus noudattaa samaa tuotantokaavaa. Atrhur Gordon Pym tekee matkaa merille ja samalla itseensä. Kaikki muu - selonteon etäännyttävä elementti, tietopohjaisen aineiston käyttö - on harhautusta, leikkiä. Tietoista ja tiedostamatonta. Sillä olisihan se huvittavaa ajatella, että kirjailija pysyäkseen ihan vain edes jotenkin järjissään, rakensi tarinan joka ei päästäisi liian lähelle.

Kirjailijoiden asiaa aprikoidessa me lukijat olemme kaikki samanlaisia. Katsomme, kun toinen rämpii umpihangessa, paljain jaloin, saapikkaat tai sukset jalassa ja yrittää tehdä väylää. Välillä hyppää vanhoille jäljille, omille tai muiden, tai jättää koko leikin sikseen. Eikä koskaan pääse perille. Ja takaa tulee toisia samanlaisia.

Meille jää lopulta vain jäljet. Vaeltaja on jo aikaa sitten häipynyt kuvasta ja vienyt salaisuuden mukanaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate