Sivut

31.12.2010

Kaksi senttiä ja risat

Sveitsiläisen Max Frischin (1911-91) romaaneja lukiessa on aina tullut hieman antikvaarinen olo. Kuin lukisi jotakin sellaista, joka kuuluu toiseen aikaan, toiseen paikkaan, ja toisenlaiseen tuoksutodellisuuteen. Viimeisin kokemus ei tuonut tähän muutosta.

Ostin alennusmyynnistä romaanin Ihminen ilmestyy holoseeniin. Alkukielinen versio ilmestyi 1979, suomenkielinen 2008. Reilun sadan sivun mittainen teos kuuluu kirjailijan myöhäistuotantoon, jossa käsitellään paljonkin kuolemaa ja siihen kytkeytyviä kysymyksiä. Vanha mies on jumiutunut luonnonkatastrofin seurauksena kotiinsa ja rakentaa päiväänsä tutkailemalla Raamattua, historiallisia tutkimuksia ja tietosanakirjoja.

Ohueen juonirunkoon kirjailija saa mahtumaan maapallon eliöhistorian esihistoriallisista ajoista ihmisen ilmaantumiseen ja tarinaperintömme ensimmäisiin hyräilyihin. Teksti rakentuu kerronnallisista tuokioista, kuvamateriaalista ja sitaateista.

Tiiviin proosakerronnan juhlaahan tässä eletään. Kirjallisessa ympäristössä, joka tulee jostakin kaukaa. Muistattehan vielä tuon ajan, kun kuvitttelimme vakavissamme, että kirjallisuuden on hyvä olla jotakin syvällistä.

Markkinavoimat olivat määrittäneet nyt Frishin kirjan hinnaksi 2,90 EUR. Se tekee reilu 2 senttiä sivulta. Elämä on halpaa.

Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin. Suom. Markku Mannila. Basam Books 2008.

28.12.2010

Tulossa: lisää vuotoja

Näyttää vahvasti siltä, että wikileaks ei häivy uutisotsikoista aivan lähiaikoina. Sivuston perustaja Julian Assange on ilmoittanut tehneensä kustannussopimuksen muistelmiensa julkaisemisesta. Kustantajana on maailman suurin englanninkielisen kirjallisuuden julkaisija Random House. Assangen teoksen pitäisi ilmestyä ensi vuonna (2011).

Assange on oman ilmoituksensa mukaan tavallaan pakotettu kirjaprojektiin. Meneillään ja tuloillaan olevien oikeusjuttujen (joissa häntä syytetään raiskauksesta ja seksuaalisesta ahdistelusta) kulut ovat kohoamassa pilviin. Kirjallaan Assange uskoo yltävänsä reilun 1,7 miljoonan dollarin (n. 1,3 miljoonaa euroa) ansioihin.

Assangen kirjoitusmotivaatiota kasvattaa varmasti myös tieto siitä, että hänen entinen yhtiökumppaninsa, saksalainen Daniel Domscheit-Berg, on parhaillaan naputtelemassa omia muistelmiaan. Teos Inside WikiLeaks: My Time With Julian Assange at the World’s Most Dangerous Website ilmestyy helmikuussa 2011 ja siinä sen kirjoittaja paljastanee kaiken muun ohella mm. syyt siihen, miksi WikiLeaks alkoi häntä ahdistaa niin paljon, että sen tilalle piti perustaa "uusi wikileaks", OpenLeaks.

Assangen teoksesta emme vielä tiedä sen enempää kuin, että siinä kerrotaan tämän vaaroja täynnä olevasta taistelusta paremman ja avoimemman maailman puolesta. Kirjavuodesta on joka tapauksessa tulossa mielenkiintoinen ja huikean avoin. Katsotaan sitten, kenen totuus palaa missäkin, jos missään.

18.12.2010

Kuin veljet keskenään

Kun maksalaatikkoa oltiin laittamassa uuniin, lanttulaatikko katseli hieman kateellisena vieressä. Kohta on tuollakin kaunis rusketus, se ajatteli ja yritti vaihtaa muutaman sanan rusinoiden ja pähkinöiden kanssa, vaikka tiesikin sen mahdottomaksi. Rusinoiden ja pähkinöiden kanssa ei yksinkertaisesti voi keskustella mistään. Ne hymistelevät ja myötäilevät kaikkien mielipiteitä ja hokevat vain yhtä ja samaa: "Niin. Niinpä niin. Aivan oikein. Niin se on. Niinpä niin. Niin."
   Lanttulaatikko lopettikin kohtamiten ja seurasi sivusta luumujen joukkokokousta jälkiruoka-astiassa. Luumut uhkasivat jättää lakkovaroituksen, mikäli punaposkiset omenat eivät siirtyisi välittömästi puolentoista sentin päähän heistä. Luumut keräsivät uhoa kyhnyttämällä toisiaan vasten ja mutisemalla rytmikkäästi yhdessä hokien: "Omput pois, niinku jo ois! Omput pois, niinku jo ois!"
   Lanttulaatikko sopersi jotakin sovittelevaa ja tervehti sitten porkkanalaatikkoa, joka höyrysi rosollin vieressä juuri uunista tulleena ja kukkeana.
   Porkkanalaatikko oli hyväntuulinen. Se kertoili parhaillaan jotakin kaskua rosollille, kun sen toiselta puolelta kuului kimeä nasaali: "Aivan typerää!" Rosollikastike oli käynyt värjäämässä hiuksensa vaaleanpunaiseksi ja yritti nyt kiinnittää kaikkien huomion itseensä. Seurasi kiivas sanaharkka porkkanalaatikon ja rosollikastikkeen välillä.
   Solvausten asteelle yltäneen taistelun keskeytti kalja, joka rauhalliseen tyyliinsä pyysi kaikkia hetken aikaa kuuntelemaan uusinta juomalauluaan. Hiljennyttiin ja kaljan täyteläinen basso humisi huoneeseen. Se poukkoili hapesta raskaan ilmapallon lailla huoneen nurkasta toiseen, sai kuuntelijoiden sydämen väpättämään liikutuksesta ja melankoliasta. Kalja lauloi ja kyyneleet valuivat sen silmistä.
   Laulun loputtua ei suosionsoituksille meinannut tulla loppua. Sillit läpsyttivät astioissaan, herukkahillot hehkuttivat kiitosta ja sinappi karjui: "Mahtavaa! Tasokasta!" Kalja otti kiitokset vastaan hämillisesti hymyillen. Joku yskähti sen takana. Punaviini pyysi myös saada laulaa. Siihen suostuttiin, tosin vaisuhkoa myöntyväisyyttä osoittaen.
   Punaviini otti tukevan asennon, kohotti pitkän, koristellun kaulansa ja sinkautti ilmoille alkutahdit aariasta, joka oli tuttu kaikille jo edellisistä jouluista. Punaviini oli koloratuurisopraano. Sen kirkas, kuviollinen, syöksähtelevä ja aavistuksenomaisen kireä laulutyyli aiheutti lievän paniikin kohottautumassa oleville joululeivonnaisille, mutta muut tyytyivät kohteliaasti nyökyttelemään. Paitsi ryyppy, joka rypisteli hetken otsaansa, kilautti keskeyttämisen merkiksi lusikalla lasia ja ilmoitti aikovansa pitää puheen.
   Ryyppy nosti metallisankaiset kakkulat nenälleen ja kohottautui hieman horjuen pieneen mittaansa. Se aloitti: "Raggaat yshtävät. Täshä kohdin ildaa minjulla onn olutt taphana..." Yhtäkkiä leyhähti lämmin tuulahdus kaikkien ylle. Maksalaatikko tuli villisti kiljuen uunista ja sen perässä kinkku, joka laskettiin lanttulaatikon viereen. "Mitenkäs täällä voidaan?", kinkku kysäisi lanttulaatikolta hikeä otsaltaan pyyhkien. Sen takaa kuului maksalaatikon levoton kikatus. Lanttulaatikko ei ehtinyt vastata, sillä samassa se nostettiin uunin ritilälle. Ihana kuumuus täytti sen sisältä asti. Perunalaatikko, joka oli ollut uunissa jo jonkun aikaa, teki lanttulaatikolle tilaa hieman imelästi hymyillen.
   Lanttulaatikkoa perunalaatikon luontaantyöntävä ulkonäkö ei häirinnyt. Se tiesi, että pohjimmiltaan perunalaatikko oli hyväsydäminen ja laajakatseinen laatikko, eräänlainen elämänfilosofi heidän muiden, vähemmillä lahjoilla varustettujen joukossa. Yhdessä he päättivät virittää joululaulun.
   Myös muu joulupöydän väki yhtyi uunista kuuluvaan lauluun. Maksalaatikko lauloi sen minkä kikatukseltaan kykeni, rusinat ja pähkinät hyräilivät muiden ääntä myötäillen, luumut ja omenat sovinnon tehneinä jo toisiaan kaulaillen. Porkkanalaatikko ihasteli laulun lomassa rosollikastikkeen tupeerausta, kaljan basso kumahteli kuin rumpu, sillit hyppivät ja herukkahillot hytkyttivät lanteitaan. Sinapin väkevä tulkinta peitti osaksi alleen punaviinin kiihkeän fraseerauksen ja ryyppy oli kiivennyt pöydän korkeimmalle kohdalle hoilaten sieltä hirvittävästi sohien jotakin muille vierasta sävelmää.
   Kinkku kuunteli kaikkia itsekseen hymyillen. Se huohotti hieman muiden mukana, lopetti sitten, kun ei enää väsymykseltään jaksanut ja nuuhkaisi varovasti ilmaa ympärillään. Onnellinen hymy levisi sen kasvoille. "Tässähän me kaikki olemme", se ajatteli, "kuin veljet keskenään."



13.12.2010

Päin possua

Tein hiljattain saman, minkä miljoonat ihmiset ovat tehneet ennen minua: latasin puhelimeen Angry Birds -pelin. Siinä vihaisen näköisiä lintuja ammutaan ritsalla päin suojarakennelmia, joissa lymyilee röhkiviä possuja. Kun lintu osuu possuun, pelaaja saa pisteitä ja pääsee siirtymään seuraavalle tasolle. Mitä pitemmälle mennään sitä vaikeammaksi possuihin osuminen käy.

Kyseinen peli on viimeisin osoitus suomalaisesta tietotaidosta ja aikamoinen menestys maailmalla. Sitä on ladattu kännyköihin reilu 30 miljoonaa kertaa, se on Applen sovelluskaupan ykkösnimi yli 70 maassa ja monet julkisuuden henkilöt ovat ilmoittautuneet sen pelaajiksi, joukossa niin Australian ja Britannian pääministerit kuin showmaailman tähtiä. Suunnitteilla on tuotesarja, elokuvia ja ties mitä.

Pelin on kehittänyt espoolainen Rovio Mobile, josta ollaan nyt jo tekemässä uutta nokiaa. Tai ainakin suomalaisen kulttuuriviennin lippulaivaa. Samassa veneessähän istuu myös Remedy, jonka tuote on niin ikään peliteollisuus. Yhteistä on myös kyky rakentaa juonellisia kuvioita, joissa saa ilmaisunsa aikamme kaikki viisaus. Rovio Mobilen toimitusjohtaja Mikael Hed (34 v.) visioi eräässä radiohaastattelussa vihaisista linnusta tehtyä elokuvaversiota seuraavasti:

Siinä olisi kaksi lintua vartioimassa munia vaimojen ollessa poissa. Ilkeät possut sitten tulisivat ja varastaisivat munat. Tästä alkaisi sitten seikkailu. Linnut eivät tietäisi kumpaa pelätä enemmän, vaimojen vihaa vai niiden munien menetystä.

Tuskin maltan odottaa.

11.12.2010

Kirjallisuus numeroina

Digitekniikka rynnii ryminällä myös nk. pehmeämpään tieteeseen. New York Times kertoo, että kahden amerikkalaisen tutkijan on onnistunut luoda tietotallenne, johon on tallennettu kaikki Brittein saarilla englanniksi julkaistujen kirjojen nimikkeet nk. viktoriaanisella ajalla, vuodesta 1789 vuoteen 1914 asti. Kokoelma käsittää näin lähes 1,7 miljoonaa kirjaa.

Mkä tarkoittaa muuten sitä, että Brittein saarilla julkaistiin tuolla aikavälillä keskimäärin 13 500 kirjaa vuodessa. Se on suurinpiirtein Suomen tämänhetkinen vuosikirjatuotanto.

Tietokoneen uumenista tuonkaltaista dataa tulkitsemalla on mahdollista saada tietoa, jonka käsittely on aiemmin ollut mahdotonta. Kun tutkijaparat ammoisina aikoina uhrasivat elämänsä lukemalla muutama sata tai tuhatkin kirjaa ja tulkitsivat otoksensa perusteella kokonaisen aikakauden kirjallista kulttuuria, uusi uljas tiedemies saa muutamalla klikkauksella eteensä järkyttävän määrän tilastomateriaalia. 

Kaiken taustalla on tietenkin Google, joka pyrkii ilmeisen tosissaan luomaan verkkoon virtuaalikirjaston, kaikille avoinna kaiken aikaa olevan tietopankin. Amerikkalaisten Dan Cohenin ja Fred Gibbsin hanke on yksi niistä projekteista, joita yhtiö tukee rahallisesti luovuttaen heidän käyttöönsä myös hallussaan olevan tietomateriaalin.

Cohenin ja Gibbsin tavoitteena on siirtää sähköiseen muotoon kaikki viktoriaanisella ajalla Englannissa julkaistut teokset. Tällä hetkellä tallessa ovat vain kirjojen nimet, jotka nekin kertovat omaa tarinaansa. Kun ohjelmaan syöttää sanat "Jumala", "rakkaus", "työ", "tiede" tai "teollisuus", esille pomppaavat lukemat, jotka osoittavat, että jo kirjojen nimien perusteella näkemystä aikakauden maallistumiskehityksestä ja luottamuksesta kehitykseen ja tieteeseen voidaan pitää oikeana.

Toisaalta, jos olemme olettaneet, että aikakauden ihmiset olivat myös epämääräisen kiinnostuneita luonnosta ja pahuuden alkuperästä, statistiikka ei tätä näkemystä tue. Kirjojen nimissä tämänkaltaista mentaliteettia ei voida löytää.

Kun Cohen & Gibbs pääsevät tilastoimaan kirjojen sisältöjä, kuvamme viktoriaanisesta lukijasta tarkentuu ja muuttaa ehkä myös muotoaan.

Tilastotiedettä on aiemminkin käytettä kirjallisuuden tutkimuksen apuvälineenä, mutta nykyaikainen tekniikka vie sen ihan uusiin sfääreihin. Pahimmillaan se voi johtaa hätäisten johtopäätösten tekoon ja tulkinnallisesti löyhään argumentointiin. Mutta kukaan tuskin epäilee siinä piileviä mahdollisuuksia. Mitä tarkemmin ja laajemmin pystymme tilastoimaan kirjallisia tuotteita sitä paremmat mahdollisuudet meillä on saada tietoa aikakautta muokkaavista näkemyksistä.

Raja unohdettujen ja muistettujen tekstien välillä hämärtyy. Numerot eivät valehtele...

8.12.2010

Kirjailijan mielipide

Perjantaina perulainen Mario Vargas Llosa (74 vuotta) pokkaa itselleen Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Yhteiskunnallisistakin romaaneistaan ja aiheistaan tunnettu kirjailija on hiljattain ottanut kantaa - kysyttäessä, oletan - mm. tapaukseen Wikileaks.

Poliittisesti valveutuneena ihmisenä Llosa on tietenkin sitä mieltä, että kaikenlainen avoimuus ja siihen tähtäävät toimet ovat tärkeitä, demokratian puolustamisessa. Mutta asiaan liittyy myös piirteitä, jotka tekevät tietomurtotapauksesta kimurantin. Mitä voimakkaammin valtio saa vastaansa omaan toimintaansa kohdistuvaa uhkaa sitä vaarallisemmaksi sen toimet käyvät.

Joten, demokratian väsymättömät puolustajat voivat tahtomattaan kuulua myös sen pahimpiin vastustajiin. Totalitarismia toteuttavat tahot eivät piittaa julkisuuskuvan menettämisestä, he ovat sen jo menettäneet. Mutta länsimaiset demokratiamme, Yhdysvallat etunenässä, tehnevät kaikkensa säilyttääkseen edes itsellään mielikuvan maastaan avoimena yhteiskuntana.

Minäkuvan sortuminen ei ole koskaan leikin asia. Maabrändistä kannetaan huolta muuallakin kuin meillä. Vaikka väkisin.

Silmiini ei ole tähän mennessä osunut suomalaisen kirjailijan kannanottoa "wikigateen". Ajatellaanko, että se ei meitä niinkään kosketa? Ajatellaanko?

3.12.2010

Let's have a (Tea)party!

Paljon puhetta ja murinaa on kertynyt nyky-Yhdysvaltoja värittävästä konservatiivisesta teekutsu-liikkeestä. Viimeisimmässä London Review of Books -lehdessä brittiläinen akateemikko Christopher Prendergast kaivaa esille liikkeen yhteiskuntafilosofista taustaa ja on löytänyt sieltä mielenkiintoisen tyypin.

Kyseessä on ranskalainen filosofi Frédéric Bastiat (1801-50), jota kukaan ei tunne edes miehen kotimaassa, mutta teekutsuliikkeen keskuudessa hän herättää vakaata kunnioitusta.

Bastiatin nimi kaivettiin naftaliinista joskus kylmän sodan aikana, kun Yhdysvalloissa haettiin talouspoliittista tukea taistelussa sosialismia vastaan. Myöhemmin hänen ihailijoihinsa kuuluivat niin Reagan kuin Margaret Thatcher Britanniassa.

Monille nykyamerikkalaisille konservatiiveille Bastiatin ajatukset ovat musiikkia korville. Hänen mielestään valtion ainoa tehtävä on taata yksilölle mahdollisuus toteuttaa itseään ja kerätä omaisuutta. Kaikki yritykset estää ihmistä toteuttamasta vapaata tahtoaan ovat tuomittavia. Siksi hän suhtautui nihkeästi mm. verotukseen ja siihen sisältyvään varojensiirtoon (onko oikein ottaa toiselta jotakin hänelle kuuluvaa ja antaa se toiselle, jolle se ei kuulu?) ja tietenkin kaikenlaisiin sosialistisiin aatevirtauksiin.

Prendergastin mukaan jotakin Bastiatin näkemysten villistä luonteesta kertoo hänen kielteinen suhtautumisensa latinan opiskeluun. Bastiat oli nimittäin löytänyt yhteyden latinan kielen opiskelun ja filosofin mielenrauhaa järkyttäneiden sosialismia agitoivien vallankumouksellisten välillä. Näiden inho porvarillista yhteiskuntaa kohtaan oli ajattelijan mukaan perua heidän tuntemastaan vastenmielisyydestä opiskella kieltä, jota käytettiin Rooman orjayhteiskunnassa.

Odotettavissa onkin, Prendergast ennakoi, että teekutsuliike lähtee kieltämään antiikin kielen ja kulttuurin opetuksen kouluissa ja yliopistoissa. Sehän saattaisi saada meidät ajattelemaan tuhmia.

1.12.2010

Pepin isosisko

Muutama päivä sitten ystävämme Peppi Pitkätossu täytti 65 vuotta. Astrid Lindgrenin luoman tyttöhahmon yhteydessä on harvemmin viitattu niihin kirjallisiin esikuviin, joiden myötä Pepistä kehittyi se anarkistinen, vallankumouksellinen ja sovinnaisia tapoja kyseenalaistava karikatyyri, jonka me niin hyvin jo tunnemme.

Eräänä tällaisena toimivat kanadalaisen L. M. Montgomeryn (1874-1942) Anna-kirjat (1908-21), joiden ensimmäinen osa käännettiin ruotsiksi heti ilmestymistään seuraavana vuonna. Punatukkaisesta, pisamanaamaisesta, puheliaasta, herkästä ja vahvan mielikuvituksen omaavasta neidistä tuli esikuva kirjoja nuoruudessaan ahmineelle Lindgrenille, ja myöhemmin myös malli hänen tunnetuimmalle kirjalliselle henkilölleen.

Montgomeryn tavoin Lindgren teki sankaristaan kanssaihmisiä kauhistuttavan ja itsetunnoltaan vahvan hahmon, jossa on kuitenkin kulmikasta toimintaa silottavaa pehmeyttä ja herkkyyttä. Montgomeryn ja Lindgrenin teosten tuotantohistoriassa on niin ikään yhtäläisyyksiä. Nihkeän alun jälkeen kirjojen suosiolle ei ole ollut rajoja. Molempien kirjoja on käännetty kymmenille kielille, myyntiluvut kulkevat sadoissa miljoonissa ja niiden ympärille rakennettu turistibisnes on vaikuttava.

Ruotsissa Lindgreniä alkoi myös 40-luvulla kustantaa sama yhtiö, jonka listoilta löytyivät jo ennen tätä Montgomeryn kirjat.

Kanadalaisten omalla "Pepillä" on siis ikää reilu sata vuotta. Kirjallisuuden maailmassa sukulais-suhteet kuuluvat asiaan. Äidit, isät, sisarukset, serkut ja kaimat seuraavat silmät kovana toistensa tekemisiä ja yrittävät löytää paikkansa meluisassa perheessä. Useimmiten siihen riittää se, että malttaa hetkeksi kuunnella, mitä toinen yrittää sanoa.

Aiheesta lisää: Welt

23.11.2010

Kirjallisuuden uusjakoa

Sillä välin, kun Suomessa puhutaan Oksasen maailmanvalloituksesta, Pulkkisen tulevasta sellaisesta ja kansa ryntää ostamaan Juha Vuorisen viimeisintä teosta, Saksassa kirjallinen maailma on ollut sekaisin 17-vuotiaasta Helene Hegemannista. Tämän esikoisromaani Axolotl Roadkill (2010) ryntäsi lukulistoille kuin norsu posliinikauppaan. Jälki oli myös sen mukaista.

Aika pian nimittäin paljastui, että romaani sisältää muilta lainattuja osioita. Kirjailijasta tehtiin kohta kirjavaras. Mutta hätäisen ja nopean kivityksen jälkeen kirjailijan päälle alettiin heittää myös pehmeämpiä paketteja, joilla haluttiin ymmärtää uutta, internet-sukupolven estetiikkaa. Siis sitä "avoimen koodin" ja "wikisukupolven" lähestymistapaa, jossa alkuperäisen ja lainatun välinen ero on vain asenteellinen (lol).

Vuoden sisään Hegemannin teoksesta on tehty nukketeatteriversio ja viimeisimpänä sen huumeita, seksiä, nuorisoväkivaltaa ja uusaristokratian elämäntapaa kuvaava maailma on siirretty teatterinäyttämölle Hampurissa. Vieläpä onnistuneesti, mikäli arvosteluita on uskominen.

Hegemannin tapaiset ilmiöt tekevät kirjallisuuden maailmasta tätäpäivää. Siksi ne ovat niin tervetulleita. Ne osoittavat, että kirjallisuudella on vielä merkitystä, ainakin niiden mielestä, jotka pyrkivät kaikin keinoin pitämään sen "puhtaana". Ikään kuin merkitys syntyisi vain siellä, missä katse on käännetty menneeseen ja totunnaisiin tuotantomalleihin.

Vanhat miehet kuulemma inhoavat Hegemannia, tuota nettisukupolven moraalitonta harrastelijakirjoittajaa. Vanhat miehet eivät kuitenkaan taida muistaa, että kirjallisuutta ovat aina uudistaneet "myrskyn ja mylväyksen" (Sturm und Drang) puhurissa viihtyneet teinit, joiden maailmankuva päättyy heidän nenänpäähänsä.

22.11.2010

Rimminen

Kieli ja postmoderni estetiikka lyövät nätisti kättä Mikko Rimmisen esikoisromaanissa Pussikaljaromaani (2004). Kuten jo tiedämme, Rimminen on taidokas sanankäyttäjä, joka lykkii Volter Kilven ja Joel Lehtosen latu-uralla. Lauseet notkuvat ja venyvät, sanat siirtyvät totunnaisilta paikoiltaan ja kielikuvat päivittyvät urbaaniesperantoksi lämpimän huumorin ja neutraalin osallistumattomuuden keinoin.

Rimmisellä on silmää suomenkielen vivaihteille ja herkkyyttä, jolla kolmesta hampparista tehdään tuntevia, aistivia ja yleisempää kokemusmaailmaa heijastavia aikalaishahmoja.

Ei ihme, että romaani nousi Finlandia -palkintoehdokkaaksi. Eikä ihme, että Rimmisestä ollaan nyt viimeisen romaaninsa (Nenäpäivä, 2010) ja sen saaman ehdokkuuden myötä tekemässä hovikelpoista sanankäyttäjää.

Kaikessa "haasteellisuudessaan" hän on siloinen ja suloinen kuin koiranpentu. 

Ajallisen välimatkan päästä luettuna Pussikaljaromaani tuntuu edelleen hauskalta ja tuoreelta. Mutta samalla sen kielellisessä nokkeluudessa on jotakin samaa, jolla jokaviikkoisen Uutisvuodon katsominen saattaa jähmettää hymyn kasvoille.

Rimmisen Henninen, Lihi ja Marsalkka ovat lopulta tyhjänpäiväisiä hahmoja tyhjänpäiväisessä romaanimaailmassa, josta taitavat suurinta iloa saada äidinkielenopettajat. Mikä ei ole tietenkään vähän sekään. Kuten tiedämme, viihde on hyväksi, ja Rimminen antaa viihteelle kielellisellä rikkaudellaan hieman uudet kasvot. Mutta tyhjää katsetta eivät nekään kykene peittämään.

Hymyillään, kun luetaan. Uuden estetiikan motto?

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani. 8. painos. Teos 2009 (2004).

5.11.2010

Kuvaromaani?

Suomalaisen kirjallisuuden perheessä sarjakuva ei ole vielä löytänyt paikkaansa. Vaikka kirjallisuuden osto-, myynti- ja kustannustilastoissa sarjakuvalle on jo varattu oma käppyrä - heti siinä tieto- ja kaunokirjallisuuden alapuolella - sen rooli on lähinnä hämmentävä. Romaanien, runojen, näytelmien, esseiden ja muun kirjoitetun kirjallisuuden porukoissa kuvalliseen viestintään keskittyvä muotokieli on kuin väärässä seurassa. Tai kuin avioton lapsi, huutolaispoika ja räyhähenki samassa hahmossa.

Angloamerikkalaisessa maailmassa sarjakuva on noussut "yhdeksäntenä taiteena" muiden rinnalle nk. sarjakuvaromaanin (graphic novel) muodossa. Kyseessä on romaanin kaltainen kerronnallinen ja juonellinen kokonaisuus, jonka kerronta kuitenkin perustuu kuvamateriaalin kokeelliseen tai sarjakuvamaiseen käyttöön. Romaanipuristeille tämänkaltaisten tuotteiden nostaminen historiallisen lajityypin rinnalle tuottaa tietenkin ylimääräistä hengenahdistusta. Kuinka lapsille, nuorille ja laiskoille lukuvammaisille tarkoitetusta populaarikulttuurista voisi olla edes kuvitteellista haastetta Cervantesin, Dickensin tai Joycen  kehittämälle kerrontataiteelle!

Suomessa, ja kuulemma myös Saksassa, sarjakuvan ja  kirjallisuuden välinen suhde on täynnä ylimääräisiä jännitteitä ja ennakkokäsityksiä. Germaanit pitävät edelleenkin kirjallisuutta sivistyksen, koulutuksen ja aikuisuuden mittana, kun taas sarjakuvat liitetään nuoruuteen, moukkamaiseen käytökseen, populaarikulttuurin aivottomuuteen ja, ennen kaikkea, amerikkalaisuuteen.

Ehkäpä tilanne meillä ei ole aivan näin huono. Monet signaalit antavat ymmärtää, että sarjakuvalle halutaan antaa myös tilaa, jopa istumapaikka kirjallisuuden perheparlamentissa. Viivin ja Wagnerin, Kiroilevan siilin, Koiramäen karvanaamojen ja Fingerporin myötä meitä on opetettu "lukemaan" myös kuva-albumeita. Ja sarjakuva elää, kuten hyvin tiedämme, voimakasta etsikkoaikaa lukuisten vähemmän tunnettujen piirtäjien töissä.

Mutta vielä kaukana taitaa olla se aika, kun sarjakuvaromaani nousee kilpailemaan vaikkapa Finlandia-kirjallisuuspalkinnosta. Vai onko? Asennemuutoksen voi käynnistää siirtämällä terminologisen painopisteen sarjakuvista kuviin; puhutaanko mieluummin kuvarunoudesta tai kuvaromaanista? Tai jos se olisi sittenkin: grafiromaani?

28.10.2010

Unohdetut kirjailijat

Brittein saarilla on tänä syksynä käynnistynyt mielenkiintoinen kirjahanke. Tavoitteena on etsiä ja nimetä kahdeksan kirjailijaa, joita käytännössä kukaan ei tunne ja joiden kirjoja ei juurikaan myydä. Etsintä rajoittuu kaunokirjailijoihin, romaanien, novellien sekä sarjakuvaromaanien laatijoihin.

Kun nämä kahdeksan löydetään, heidän käyttöönsä annetaan markkinointikoneisto, joka tekee lopun kirjoittajien tuntemattomuudesta.

Hanketta, jonka nimi on Fiction Uncovered ("Esiin kaivettu fiktio"), tukee taiteen keskustoimikunta Englannissa ja rahoituksen se saa veikkausvoittovaroista sekä yhteistyökumppaneilta.

Mainio projekti siis ainakin kaikille niille brittiläisille kirjailijoille, joista kukaan ei ole kuullut mitään, joita kukaan ei lue, mutta jotka kaikesta huolimatta kirjoittavat ja julkaisevat tuotteitaan. Ja joita siis pidetään "hyvinä" kirjailijoina. Hyvyyden määrittää valinnan tekevä raati, johon kuuluu neljä kirja-alan asiantuntijaa, kirjailija, kustantaja, manageri ja toimittaja.

Valinnat julkistetaan keväällä 2011.

Hmm... Olisiko mahdollista Suomessa? Epäilevä minuuteni avaa suunsa ja väittää, että meillä koko homma lässähtäisi alkuunsa. Vaikka rahoitusta projektiin saataisiin, viimeistään raadin kokoonpano tuottaisi tuskaa sen asettajille. Kuka, kuinka monta, millä perustein, miten...

Näen sieluni silmillä pönäkät kulttuurialan ja taidehallinnon toimikunnat sekä erilaiset pienet ja keskisuuret ammattiorganisaatiot repimässä omiaan ja toistensa hiuksia silkasta päättämisen riemusta. Lopputuloksena olisi todennäköisesti raati, jossa olisi mukana yksi suomirokkari (nuoret), kustantaja (mieluummin nainen), kirjailijaliiton edustaja (mieluiten maakunnasta), virkamies (edustuksellinen demokratia ja Helsinki) sekä vähemmistöryhmää esittävä henkilö (maahanmuuttaja, romani, saamelainen tai suomenruotsalainen).

Ja ne kahdeksan onnetonta saisivat Kirjan päivänä käteensä kukkapuskan salamavalojen loisteessa ja heiltä kysyttäisiin vetisin silmin: Miltä nyt tuntuu, kun Sinut on vihdoinkin huomattu.

26.10.2010

Kirjasta applikaatioihin

Sosiaalinen media ulottaa lonkeronsa myös kirjakustantamisen uusiin toimintatapoihin. Sähkökirja, joka vasta lanseerattiin suomalaisille markkinoille, alkaa jo olla hieman passé, out-of-date. Tai se ajatus, että tekstiin liitetään mukaan ääntä ja kuvaa tai annetaan lukijalle mahdollisuus valita tarinankuljetuksista itseään kiinnostava lanka.

Pieni amerikkalainen kustantamo, Electric Publisher, julkaisee kirjojen ohella neljä kertaa vuodessa ilmestyvää antologiaa, johon on koottu novelleja. Kirjoittajat ovat ammattilaisia, ja tarinat hyviä ja laadukkaita. Antologiaa ei kuitenkaan ole saatavilla kirjan muodossa, vaan digitaalisena versiona, jonka tarinoiden ostajat voivat ladata kännykkäänsä. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta ja ihmeellistä, mutta kun tähän kuvioon lisätään iPhone ja iPad, puhutaan jo tiedon valtatien ohituskaistoista.

Electric Publisher toimittaa sovelluksia, applikaatioita (apps), joita asiakkaat käyttävät puhelimissaan. Novelliantologia on yksi tapa tuottaa sisältöä mediaan. Sen sijaan, että he menisivät kirjakauppaan ja ostaisivat painetun kirjan tai sähköisen version kirjasta, lukijat saavat tiedon latausmahdollisuudesta suoraan kännykkäänsä ja lukevat novellit valitsemassaan paikassa ja hetkessä.

Uuden elementin lukemiseen tuovat mahdollisuudet kommentoida tarinaa sitä lukiessa. Applikaation käyttäjät muodostavat sosiaalisen verkoston, johon voi niin halutessaan myös kirjailija itse liittyä. Kirjoittajalla on suora yhteys lukijoihinsa, lukijoilla kirjoittajaan ja toisiin lukijoihin. Keskustelu kirjasta ja tekstistä voi alkaa.

Tämä on tietenkin vain yksi sosiaalisen median sovelluksista. Kustannusalalla seurataan mielenkiinnolla näiden uusien nyrkkipajojen toimintoja. Electric Publisher käynnisti toimintansa lehdenkustantajana (Electric Literature) 2006. Monien mielestä se on enemmän ohjelmointiyritys kuin kirjakustantamo. Itse se tuntuu olevan ylpeä profiilistaan kustantajana. Sen appsia on viimeisen vuoden aikana ladattu yli 20 000 kertaa. Kun uusi kirja ilmestyy, sovelluksen tai alustan hankkineille ilmestyy tieto tästä, sekä mahdollisista uusista kirjaan ja kirjailijaan liittyvistä videoista, uutisista, lukijoiden keskusteluista tai vaikka ääninäyte kirjailijasta lukemassa omaa tekstiään.

Yksittäisille kirjoittajille, myös pienkustantamoille applikaatioiden toiminta avaa uusia näköaloja. Electric Publisher tarjoaa toimintamallinsa palveluksia myös heille. Kustantamo räätälöi sovelluksen asiakkaan tahdon mukaan, myy sen Applelle, joka ottaa oman siivunsa, ja loppu on kiinni kuluttajan käyttäytymisestä. Toimiva appsi voi parhaimmillaan nostaa kirjailijan tunnettuuden kokonaan uudelle tasolle ja edesauttaa myös perinteisen kirjan tai sähkökirjan myyntiä.

Miltä kuulostaisi appsi Ilkka Remeksen viimeisimmästä romaanista? Mukana myös lukijoiden kommentit, kuva- ja filmimateriaalia teoksen tapahtumapaikoilta, ja kirjailijan kommentteja!

24.10.2010

Notkahduksia

Lukemisessa on käy aina välillä kuin elävässä elämässä tai liikenteessä: tulee nukahduksia, unohtamisen, väsymisen ja ajatusharhailun hetkiä. Tuloksena ei (toisin kuin liikenteessä) onneksi yleensä ole muuta kuin hiljaista häpeää tai ärtymystä, mutta yksilöllisen kokemuksen kannalta hetki on mieleenpainuva.

Itselleni kävi juuri näin lukiessani Paul Austerin romaania Sattumuksia Brooklynissa. Ensimmäiset sivut vielä kulkivat keveyesti eteenpäin, suorastaan rullaten. Ehdin jo ajatella, että tässähän tätä mennään kuin kiitoradalla. Tiedättehän tunteen lentokoneessa: mekaniikan lait rutistavat vartalon kiinni penkkiin ja tulee irrationaalinen olo siitä, että tässä sitä mennään eikä meinata. Vaikka pitäisi pelätä.

Mielessä kävi, että Auster on lahja kirjallisuudelle, jossa tarinan kertominen on se pääasia.

Mutta sitten tapahtui jotakin. Reilun kolmenkymmenen sivun jälkeen en saanut enää tarttumapintaa tekstiin. Se, mikä aiemmin oli tuntunut raikkaalta ja hervottomalta, alkoi nyt vain uuvuttaa ja tylsistyttää. Austerin henkilöhahmot muuttuivat ihmishahmoista paperin pinnalla kelluviksi koristeiksi, joiden akateemisamerikalaiskeskiluokkainen maailmankuva tuntui yhtä kaukaiselta kuin ikkunasta väräjävä kuu, jota huomasin pysähtyneeni tuijottamaan kirjaa lukiessani.

Jotakin oli siis tapahtunut minulle. Kirja oli edelleen se sama kuin se oli ollut aina ennenkin. Samat kannet, sama kirjailija, sama teksti, sama kaikki. Mutta kun viimein pääsin kirjan loppuun, retkestä Austerin maailmaan oli tullut huviretki hirttopaikalle. Olin upottanut itseni lukemisen ja lukemattomuuden suohon.

Austeria en voi tämän perusteella hylätä. Enkä ehkä itseänikään. Lukemisessa riemullisinta onkin se, miten yllättävällä tavalla se antaa mahdollisuuden tutustua itseensä. Maailmankirjallisuuden klassikot ja nykykirjallisuuden ryppyotsaiset tai siloposkiset päiväperhot ovat vain kirjallista pintaa, josta heijastuvat meidän omat kasvomme.

Ei ole olemassa huonoa kirjallisuutta, on vain aikaan kompastuvia lukijoita.

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa. Suom. Erkki Jukarainen. Tammi 2009.

22.10.2010

Kirjasto hiljenee?

Kirjastoista ei kohta enää kuuluu ääntäkään, ainakin Saksassa. Ainakin, jos on uskominen viimeisimpiä uutisia. Kirja- ja mediahankinnat ovat jäissä, henkilökunnan määrää ollaan vähentämässä, kirjastorakennukset hajoavat ja murtuvat pystyyn.

Tämä kaikki siitä huolimatta, että kirjastot ovat edelleen Saksassa ainakin kävijämäärien osalta vierailluimpia kulttuurikohteita. Vuosittain kirjastoissa vierailee yli 200 miljoonaa kävijää, lainauksiakin tehdään 466 miljoonaa kappaletta. Vajaan kymmenen vuoden aikana lainauksissa on tapahtunut 22 prosentin kasvua, kävijäämärissä reilun 6 prosentin.

Saksassa on vajaat 11 000 kirjastoa, joiden toimintaa tuetaan lähinnä alueellisesti. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa kansalaiset ovat sangen eriarvoisessa asemassa, mitä tulee kirjastopalveluiden saatavuuteen. Isoissa asutuskeskuksissa homma vielä jotenkin toimii, mutta pienemmissä (alle 50 000 asukasta) on jouduttu turvautumaan ankariin kululeikkauksiin. Vain kolmanneksella 10 000-30 000 asukkaan yhteisöistä on oma kirjasto.

Niukkuuden tarjonta koskettaa erityisesti lapsia ja nuorisoa, sekä maahanmuuttajia. Kun kirjastojen kautta tapahtuvaa tiedonvälityksen (kirjat, sanomalehdet, elokuvat yms.) materiaalia vähennetään oleellisesti tai sitä ei ole ylipäätään tarjolla, kielellinen ja kulttuurinen integraatio pysähtyy kuin seinään.

Saksassa tuki julkisille kirjastoille on keskimäärin 8,21 euroa. Vertailun vuoksi todettakoon, että Suomessa se on 54,55 euroa. Molemmissa maissa kehitys on johtanut siihen, että yhä enemmän kirjastojen varoja on siirretty sähköisen materiaalin hankintaan, kirjahankintojen kustannuksella. Tosin Saksassa vain kolmannes kirjastoista on ylipäätään kyennyt uusimaan kokoelmiaan. Suurin osa yrittää tulla toimeen vanhalla materiaalilla.

Erityisen haastava ongelma Saksassa on maan laajan historiallisen aineistojen digitalisointi. Työssä on vasta päästy alkuun, eikä sille ole vieläkään kyetty luomaan systeemiä hankkeen koordinoimiseksi. Kirjastot siis tekevät yksikseen sen, minkä voivat. Suomessa Euroopan Unionin jo 2001 hyväksytty toimintasuunnitelma kulttuuriperinnön digitoimiseksi on sen sijaan otettu tosissaan. Strategioiden ja toimenpide-ehdotusten kautta on jo parisen vuotta sitten edetty hankkeeseen (Kansallinen digitaalinen kirjasto), jossa kirjastojen, museoiden ja arkistojen materiaali siirtyy nettiin ja kaikkien ulottuville - valtion rahoituksella.

Tilastoissa myös Suomen kirjastolaitos elää miinusmerkkien aikaa. Mutta ehkä meillä suhteellisesti ottaen menee vielä hyvin. Kirjastojen määrä tosin on supistunut muutamalla kymmenellä (muutos 2,82 % vuoteen 2008 verrattuna), kirjastokäyntien määrä reilulla kahdella prosentilla, lainausten ja aineistohankintojen määrä vajaan prosentin. Ainoaa plussaa löytyy toimintakuluista ja siitä, miten innokkaasti me suomalaiset olemme siirtyneet nettikirjastojen käyttäjiksi.

Mutta valtiovalta Suomessa uskoo vielä siihen, että kirjastoilla on nykykulttuurissakin merkitystä. Opetusministeriön kirjastopoliittisessa ohjelmassa vuoteen 2015 todetaan mm, että kirjastojen tehtävänä on nyt ja tulevaisuudessa huolehtia "käytännössä kansalaisen tietohuollosta".

20.10.2010

Maailman ensimmäinen blogi?

Todisteet ihmiskunnan ensimmäisistä kirjallisista tuotteista ulottuvat reilun 5 000 vuoden päähän. Noista savitauluille ammoin piirretyistä merkeistä on edetty tilanteeseen, jossa kirjoitus- ja lukutaidosta on tullut meille pyöräilyyn verrattavissa oleva automaattinen toiminto. Mutta tarina kirjoitustaidon synnystä on merkillinen ja kiehtova.

Mikä sai ihmiset ylipäätään luomaan systeemin, jonka avulla puhuttu tieto kyettiin muokkaamaan materiaaliksi ja näin siirtämään jälkipolville ajasta ja paikasta riippumatta?

Vastausta tähän ei tietenkään ole olemassa. Mutta kiehtovinta ajatuksessa on se, että kirjoitusjärjestelmiä rakennettiin eri kulttuureissa ilmeisesti samoihin aikoihin ja toisistaan riippumatta. Kaksoisvirranmaan Mesopotamiassa (nyk. Irak) ja faaraoiden Egyptissä kehitystyötä tehtiin 3 000-luvulla eaa, Kiinassa ja mayojen Amerikassa hieman myöhemmin.

Informaatioyhteiskunnan ensimmäinen vallankumous tapahtui siinä vaiheessa, kun näitä symboleja alettiin kaivertaa savitauluille tai maalata papyrukselle. Kesti vielä tuhat vuotta ennen kuin tavaralistoista ja ammatteja kuvaavista merkinnöistä alettiin laatia kertomuksellisia kokonaisuuksia, mutta kunnia kaikesta kuuluu ehdottomasti noille ensimmäisille tiedon valtatien tai paremminkin tiedon kinttupolun tallaajille.

Vasta kehityksen ääripäässä on Gutenbergin kirjapainotekniikka ja eurooppalainen itsetietoisuus.

Meidän aikamme hymiöt, tekstisovellukset ja itsetilitykset ovat tuontitavaraa. Idästä kajasti valo tähänkin blogiin.

16.10.2010

Hyvää yötä, Helsinki

Aivan tarkkaan en tiedä, mitä Turku-ahdistusta Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus potee, mutta ilmeisen vakavaa kuitenkin.

Viimeisin näyttö tästä löytyy lauantain (16.10.) lehdestä. Siinä Kuiskaaja irvailee Turun pääsemisestä New York Timesin sivuille. Toimituksen mielestä myönteisen jutun Turusta kirjoittaneen toimittajan lähdekritiikki on pettänyt pahemman kerran. Eihän Turku ole suinkaan sellainen kulttuurisesti mielenkiintoinen ja jännittävä paikka kuin jenkki väittää, vaan helsinkiläisen mielikuvan mukainen manala, jossa - kuten Kuiskaaja muistuttaa - puretaan taloja, lakkautetaan kirjastoja ja häädetään taiteilijat kadulle.

Ärsytyskynnys on varmasti noussut kattoon siinä vaiheessa, kun New York Timesin toimittaja on muistuttanut Helsingin olleen kurjan kalastajakylän siinä vaiheessa, kun Turussa jo tehtiin ihmeitä. Ja että Down by the Laituri on Pohjoismaiden parhaimpia musiikki- ja kaupunkifestivaaleja.

Kyllähän me vielä muistamme, miten Hesarin kulttuuritoimituksen esimies aikoinaan julisti Turun kulttuuripääkaupunkivuoden 2011 haudatuksi ja unohdetuksi. Se tapahtui siinä vaiheessa, kun tuli tieto Helsingin nimeämisestä Euroopan design-pääkaupungiksi 2012.

Turun päättyneet kirjamessut eivät puolestaan saaneet rivin riviä huomiota Suomen suurimassa päivälehdessä. Samaan aikaan, kun 20 000 kirjallisuuden ystävää vaelteli kustantajien ja kirjakauppojen myyntitiskien lomassa, kuunteli kirjallisuuteen ja kulttuuriin liittyviä keskusteluja ja kirjailijat signeerasivat painotuoreita tuotteitaan, Helsingin paikallislehti teki kokosivun jutun Paul Austerista tai jostakin taidenäyttelystä jossakin päin maailmaa, mutta ei Turussa.

Tähän kaikkeen löytyy tietenkin hyvä ja perusteltu syy. Mutta kyllä jossakin on täytynyt olla joku turkulainen koulukiusaaja, joka on satuttanut pahasti jotakin. Niin syvältä tämä kaikki on.

14.10.2010

Piru keskuudessamme

Pahuuden estetisoinnista on tullut kulttuurimme yksi tärkeimmistä tunnusmerkeistä. Tätä mieltä on ainakin Peter-André Alt, kirjallisuudentutkija Berliinin Freie Universität -yliopistosta. Tänä syksynä hän on julkaissut aiheesta kirjankin, yli 700 sivuisen tutkielman Ästhetik des Bösen (C. H. Beck).


Taiteessa pirulla on aina ollut paikkansa, kuten Alt eräässä haastattelussa toteaa. Mutta mitä pitemmälle ajassa mennään kohti meidän aikaamme sitä suuuremman roolin pahuuden manifestaatiot saavat. Hirmuteot kulkeutuvat melkeinpä huomaamatta kulttuurimme taiteellisiin tuotteisiin, olivat ne sitten kirjoja tai elokuvia tai vain arkipäiväämme rytmittäviä televisiouutisia.

Nykypäivän pirullisuudet uppoutuvat ihmisen psyykkiseen mieleen tai osaksi poliittista todellisuutta. Sarjamurhaajat, verenhimoiset vampyyrit, demonisoidut natsit marssivat esille kaikista välineistä. Kaksoistornien sortuminen viimeistään manifestoi islamista pahuuden valtakunnan, joka uhkaa pelkällä olemassaolollaan eurooppalaisuuden ydintä.

Alt tutkii teoksessaan mm. amerikkalaisen Jonathan Littelin natsihirmutekoja käsittelevää romaania Hyväntahtoiset (ilm. 2006). Littelin romaani kuulemma osoittaa hyvin sen, miten pahuus siirretään tänään osaksi ihmisen psyyken rakenteita. Piru löytyy siis meidän kaikkien sisältä. Aivan kuten tapahtui myös Bret Easton Ellisin Amerikan Psykossa (1991), jossa hyvän ja pahan välinen raja-aita menetti kokonaan merkityksensä.

Monissa näkemyksissään Alt maistuu hieman puisevalta ja totiselta, mutta huomionarvoista sinänsä on ajatus siitä, mitä tapahtuu, kun mikään ei enää tunnu miltään. Kun rajoja ei ole, terroristien isku New Yorkiin muuttuu "vaikuttavaksi taideteokseksi" - kuten eräs onneton taiteilija (Stockhausen) aikoinaan erehtyi toteamaan - tai Chilen nääntyneet kaivosmiehet tunnistetaan parhaiten tosi-tv-tähtinä. Puhumattakaan niistä epätoivoisista, jotka kosiskelevat murhamiehiä puolisoikseen.

Todellisuutta me emme tunnista, vaikka se kävelisi vastaan.

Pirut ovat hypänneet kivisiltä seiniltä sisällemme. Miten pitkälle me olemmekaan edenneet keskiajan pimeimmistä hetkistä!

4.10.2010

Rowling

Harry Potterin luoja J. K. Rowling piipahti hiljattain Oprah-showssa Yhdysvalloissa kertoilemassa kirjoistaan ja kuuluisuudestaan ja elämästään ja kaikesta muustakin tärkeästä tai vähemmän sellaisesta. Pakollinen kysymys liittyi tietenkin siihen, mitä seuraavaksi, 400 miljoonan myydyn kirjan jälkeen.

Oprahin jälkeen yksi maailman rikkaimmista naisista totesikin arvoituksellisesti, että hän ei sulje pois mahdollisuutta jatkaa Potter-saagan kirjoittamista. Henkilöt kulkevat kuulemma edelleen elävinä hänen rinnallaan, eikä tarinan takominen tunnu mitenkään vastenmieliseltä ajatukselta.

Olisikin äärimmäisen mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan Rowlingin kirjailijaura lähtisi tästä eteenpäin. Markkinat on jo kyllästetty nuorisoille suunnatuilla fantasiatarinoilla ja kopiotuotteilla, joiden yhteyteen liitetty alkuperäinen otos saattaisi vaikuttaa ehkä jopa eksyneeltä. Uskaltaisiko kirjailija ottaa niin harkitun riskin?

Sehän olisi kuin Jeesuksen toinen tuleminen. Kukapa sellaista enää vakavissaan ottaisi. Onhan tämä jo nähty.

1.10.2010

Benjamin

27. syyskuuta, reilut 70 vuotta sitten, Espanjan ja Ranskan rajalla, päätti päivänsä Saksasta paennut filosofi Walter Benjamin (1892-1940). Juutalaisena kirjailijana hän oli elänyt veitsen terällä jo pitkään. Kun kiinnijääminen näytti väistämättömältä, Benjamin teki oman ratkaisunsa ja otti yliannostuksen morfiinia.

Benjamin oli saksalainen filosofi, esseisti, yhteiskunta- ja mediakriitikko, kääntäjä, taiteentutkija ja ties mitä vielä. Hänen kuolemansa merkkipäivä meni ohi Suomessa, ja varmaan monessa muussakin maassa.

Se unohtui myös tämän blogin kirjoittajalta.

Kuitenkin Benjaminin merkitys nykypäivän taidekriittiseen ja filosofiseen keskusteluun on ollut huomattava. Hänen näkemyksensä medioituneen maailman ymmärtämiseen on ohjeistanut niin eurooppalaista kuin pohjoisamerikkalaista kulttuurin tutkimusta perustavalla tavalla. Postmodernismin ja jälkistrukturalismin teoreetikot omivat juuri Benjaminilta näkemyksensä massakulttuurin tuotteistumiseen tai kapitalismin kritiikkiinsä.

Mutta maineella on hintansa. Die Welt -lehdessä saksalainen Stephan Wackwitz (s. 1952) ihmettelee ja hieman irvaileekin Benjaminin suunnatonta ihailua jälkipolvien kirjoituksissa. Kirjoittaja, johon hänen elinaikanaan suhtauduttiin vähätellen, on tänään yhteiskuntateoreettisen ja humanistisen tutkimuksen apostoli, jota siteerataan aina, kun se vain on mahdollista, ja myös silloin, kun se asiallisesti ottaen on mahdotonta. Wackwitz ottaa esimerkeiksi Benjaminin aforistiset, kaunokirjalliset tai yksityiselämäänsä kuvaavat kirjoitelmat, joista haetaan todistusvoimaa tieteellisille spekulaatioille ja väitteille.

Wackwitzin mielestä Benjaminista on tullut, ainakin saksankielisellä alueella, melkeinpä kirjallinen tabu, jonka näkemyksiä ei pitkään uskallettu kyseenalaistaa, ja jota kaikissa yhteyksissä kohdellaan kuin sen lopullisen totuuden tuojaa.

Nekrologissaan Wackwitz nostaa esille ne seikat, joista aikalaiset Benjaminia kritisoivat (tieteellisessä ja tutkimuksellisessa mielessä) ja aprikoi tämän myöhempää menestystä akateemisessa maailmassa. Hän löytääkin syyn Benjaminin tavassa sitoa toisiinsa sosialismia, uskonnollisuutta ja mediakriittisyyttä. Se upposi 60-luvun nuorisoon, vallankumousromantiikkaa ja kriittisyyttä yhdistäviin piireihin. Benjaminin merkitys filosofina perustuu siten siihen, miten häntä alettiin myöhemmin tulkita.


Mutta tyylitietoisena kirjoittajana, Wackwitz huomauttaa, Benjamin oli ja on verraton. 20-luvun saksalaisjuutalaisen kirjallisen kulttuurin taitajana Benjamin edustaa sen tärkeintä, upeinta ja myös myöhäisintä jatkumoa.Vaikka hänen teoreettisista malleistaan ja näkemyksistään uskalletaan jo tänään virittää kriittistäkin polemiikkia, tekstintekijänä Benjamin lukeutuu mestarien luokkaan.

Tähän ei, kuten M. A. Numminen sen ehkä sanoisi, eläin pysty.

30.9.2010

Vampyyrit

Vampyyreistä on tullut pikavauhtia osa modernia mytologiaa, nykyään jopa arkipäivän kuvastoa. Kiitos Stephenie Meyerin Houkutus-kirjasarjan suosion, ja sitä seuranneen elokuva- ja televisiotuotannon. Kaupungilla kävellessä virnistelevät ja irvistävät, veren tahrimat kulmahampaat tulevat vastaan kulmasta kuin kulmasta.

Irlantilainen Bram Stoker siirsi aikoinaan (1897) Draculan tarinan romaanin muotoon ja sai paljon jäljittelijöitä peräänsä, niin kirjallisuuden kuin elokuvan puolelta. Mutta vasta 1970-luvulla verenimijästä muotoutui se populaarikulttuurin ikoni, jonka me tunnemme paremmin kuin hyvin. Samalla hänet alettiin nähdä lajityypillisenä hahmona.

Anne Ricen Vampyyrikronikat (1976-2003) oli ensimmäinen vakavampi yritys muokata vampyyriaiheesta kirjallisesti kestävämpää tuotetta. Sen ensimmäinen osa, Veren vangit (Interview with the Vampire, suom. 1992), pyyhki pölyt Stokerin vampyrologiasta ja loi oman koodistonsa päälle.

Tästä koodistosta me saamme nauttia tänään.

Sen mukaan vampyyrit ovat hieman alakuloisia, filosofiaan taipuvaisia, kohtaloonsa sidottuja traagisia hahmoja, joiden yllä leijuu romanttinen vire. Rice itse lisäsi keitokseen vielä seksuaalisia konnotaatioita, joissa ei kaihdettu sadomasokistisia tai homoeroottisiakaan vivahteita.

Tänään luettuna Rice vaikuttaa hieman hitaalta, uskaltaisin jopa väittää: tylsältä. Päähenkilön murjotus on tiettyyn rajaan asti kiehtovaa, mutta alkaa muutaman sadan sivun jälkeen jo ärsyttää. Yllättävää on romaaniin sisältyvä pedofilinen vihjailu, mikä tietenkin osaltaa korostaa teoksen yleisgroteskia sävyä. 2000-luvun populaarituotteeksi Veren vangeista ei silti olisi. Viihderomaaniksi se on aivan liian monitasoinen.

Taseiden ja tulosten turmelema kustannustoimittaja napsaisi kokonaisuudesta alta aikayksikön ainakin sata sivua pois.

Mutta mistä tämä viehtymys teräviin kulmahampaisiin tulee? Jostakin syvältä ja kaukaa. Tarinoiden ja myyttien alkulähteeltä, pelosta omaan sisäiseen maailmaamme... Mitä tapahtuu, kun nekin kuorrutetaan teinitason kysymyksillä. Ei ainakaan vastauksia.

Anne Rice: Veren vangit. Suom. Hanna Tarkka. Otava 2009 (1992).

25.9.2010

Kesälukija

Kesä oli kuuma ja hikinen ja pitkä kuin vuosi.
   Suomalainen lukija herkisteli aamuleppeän laiturin nokassa Tabermannin runoja lukien, siirsi sitten katseensa taivaalla ohilipuviin pilviin ja kiinnitti huomionsa fractuksen muotoon. Aamupalan yhteydessä hän hymyili Reijo Mäen miehisille nokkeluuksille ja matkalla mökin ulkohuussiin ihmetteli Ozzy Osbournen vaiherikasta elämää.
   Myöhemmin, lounasajan lähestyessä Elizabeth Gilbertin muistelmat nostattivat ruokahalua siinä määrin, että edes Harris Charlainen verenimijät eivät kyenneet sitä poistamaan. Hynysen kirjoitukset toivat mieleen nuoruusvuodet. Iltapäivään tultaessa, kun vaimon käsistä oli irronnut Oksanen, silmäiltiin Kunnasta ja käytiin keskustelua vauvoista, menneistä ja ehkä tulevistakin. Irvingin siirtolaiskuvauksen kautta muisteltiin sinisen hetken koittaessa Amerikkaan joskus lähtenyttä isoisoisää.
   Jens Lapiduksen ja Jo Nesbön dekkarit kuluivat käsissä kuin aika, ja ennen kuin huomattiinkaan esikoinen oli siirtynyt Riordanin fantasiasta Meyerin vampyyreihin, ja ehkä takaisinkin. Yöhön kuitenkin.



Suomalainen keskivertokesälukija on herkkä, runokypsä, pää pilvissä kulkeva miehistä uhoa pönkittävä, julkkiksista, yksityisetsivistä ja rikoksista kiksinsä saava nautiskelija, joka tykkää vampyyreistä ja vauvoista sekä samoista kirjoista kuin muutkin kaltaisensa.

Mikäli tulkitsemme Mitä Suomi lukee listaa oikein.

22.9.2010

Irwin

Taiteessa ja elämässä sävyillä on merkitystä.

Kuuntelin hiljattain Matti Johannes Koivun jo parin vuoden takaista äänitettä Irwinin tunnetuiksi tekemistä ralleista. Siis näitä lähinnä kitaralla säestettyjä versioita sellaisista lauluista kuin Ei tippa tapa, Las Palmas, Lievestuoreen Liisa, Työmiehen lauantai tai Vain elämää.


Kuunnellessa Irwinin rehvakkaanoloinen laulu humisee taustalla kuin kaikuna Koivun lakoniselle ja hieman surumieliselle tulkinnalle. Hämmentävää huomata, miten jätkämäisestä uhosta tulee tyhjää puhetta, ryyppäämistä, rälläämistä ja rillumareimeininkiä ylistävästä räkätyksestä kaipuuta ja inhimillistä epäonnistumista kuittaavaa kipua.

Kuin toteutuksesta olisi riisuttu se kulttuurinen konteksti, jossa näitä lauluja on totuttu arvioimaan. Jäljelle jää melodian ydin, ja sen uudet sävyt. Vexi Salmen laululyriikka nousee Irwinin sävellysten ilmiasuksi ja paljastaa jotakin itsestään. Sen saman vanhan tarinan elämästä jossakin upottavan suon ja saavuttamattoman satumaan välissä.

Menettämättä mitään itsestään Irwin Goodmanin lauluista tulee jotakin... enemmän.

Matti Johannes Koivu: Irwin Goodmanin lauluja. m. dulor 2008.

1.9.2010

Getting high...

Jossakin päin Serbiaa pidettiin hiljattain suuri trumpettifestivaali. Tilaisuus sai paikalla olleen Hesarin toimittajan herkistymään: "Kajahtaneelta tiedemieheltä näyttävä Shantel loikkaa yleisön niskaan sätkimään. Ihmiset heittelevät kuperkeikkoja ja itkevät riemusta... Seksuaalisuus hyökkää pintaan. Kaksi tyttöä tanssii sylikkäin kadulla, toiselta melkein kuoriutuvat bikinit päältä. Trumpetisti hiipii väliin ja töräyttää kysyvästi... Nuori mies kiipeää trumpetinsoittajan patsaan harteille ja pyörittää paitaansa. Pylvään nokassa seisoo toinen ja viuhuttaa munaansa... Ihmiset anelevat kaikki neljä torvea korvaansa, sulkevat silmänsä ja huutavat tietämättä itsestään mitään. Yksi polvistunut poika vetää paitaansa ylös, jotta huumaava ääni leviäisi koko kehoon. Kun aistit sumenevat, hän on koko maailmankaikkeus... Ja ihminen pelkää olla hullu. Mutta hulluus on meissä kaikissa, eikä syvällä vihreiden vuorten sylissä ole mitään pelättävää."

Seuraavan päivän lehdessä oli arvio Tapiola Sinfoniettan konsertista. Näin: "Jean Sibeliuksen vimeiset sinfoniat peräjälkeen esitettyinä tarjoavat puhdistautumisriitin, jossa liha muuttuu hengeksi ja ilma ohenee äärimmilleen. Nousemme niin korkealle, että keuhkot hätääntyvät, ruumiin kuolevaisuus käy pakahduttavan selväksi ja maan vetovoima alkaa väistyä uusien voimakenttien myötä."

Kutsuisiko tätä nyt uusromanttiseksi vai uusimpressionistiseksi kritiikiksi? Ehkä elämme uuden aikakauden kynnyksellä myös journalistisen mittapuun mukaan. Rationalismi taipuu irrationalismiksi, ekstaattisesta kokemuksesta tulee tavoite, jota estetiikan perässä juoksevat kriitikot pyrkivät jäljittelemään myös kirjoituksissaan.

Tulee muistuma 70-luvulle ja Neil Youngin lauluun, jossa maataan täysikuu silmissä, silmäillään luontoäidin tepastelua, bändi soittaa päässä, avaruusalukset kelluvat ilmassa ja ollaan muutenkin ihan pihalla.

31.8.2010

McEwan

Romaanin rakenteiden suhteen brittiläinen Ian McEwan (s. 1948) on aina ollut tarkka. Joskus tuntuu, että hieman liiankin tarkka, paperinmakuinen, rakenteellinen. Mutta turha kieltää, että hänen romaaninsa toimivat kuin niiden kirjoittaja olisi syntynyt sanat päässään ja kirjoittamisen taito hyppysissään. Kuin ei olisi koskaan mitään muuta tehnytkään (kuten ei ehkä olekaan...).

Alkujaan jo 1997 ilmestynyt Ikuinen rakkaus (suom. 1998) on jännitystarinan kaapuun puettu kertomus mielen suistumisesta, onnettomien tapahtumien ja sattumanvaraisten kohtaamisten välisestä dynamiikasta. Mielenkiintoiseksi sen tekee myös tapa, jolla kertoja tarinaansa viivyttää ja ennakoi tulevaa. Sekä se, miten pääjuoneen pinotaan sivumotiivien rykelmää antamaan tarinalle syvyyttä ja lukijan mentävää aukkoa.

Romaani alkaa kuumailmapallo-onnettomuudella ja kehittyy tästä sairaskertomukseksi, kuvitelmaksi valheiden, harhautusten ja lausumattomien epäilyjen välisestä yhteydestä. McEwan liittää toisiinsa psyykkiset toimintamekanismit ja ulkoisen maailman lainalaisuudet. Monien muiden romaaniensa tavoin myös tämän romaanin päähenkilölle kirjailija on varannut hetken, silmänräpäyksen, jolloin ulkoisesti tyyni pinta rikkoontuu ja suistaa kaiken raiteiltaan.

Fysiikan ja taiteen lait tulevat tässä romaanissa kovin liki. Romaanin sisältämillä sivupoluilla samoillaankin tieteen ja taiteen tekemisen maisemissa. Päähenkilön tieteellisen ja rationaalisen maailmankuvan vastapuolella ovat niin tämän ahdistelijan hulluuden sävyttämä logiikka kuin naisystävä, jonka intohimona on toinen outo olento, tosin menneisyydestä - runoilija John Keats.

Myöhemmissä romaaneissaan (Amsterdam, Lauantai, Sovitus, Rannalla) McEwanin resepti toimii kuitenkin hieman vaivattomammin ja vähäeleisemmin. Aivan kuin kirjoittaja olisi vasta sitten alkanut luottaa siihen, että tarina tulee kyllä lopulta kerrottua ilman pakkoa avata kaikkia solmuja.

Ian McEwan: Ikuinen rakkaus. Suom. Juhani Lindholm. Otava 2010.

Kirjailijan kotisivuille!

18.8.2010

Remarque

Sodanvastaisen romaanikirjallisuuden klassikko Länsirintamalta ei mitään uutta toimii edelleen sangen hyvin. Itse asiassa hämmästyttävän hyvin, kun ottaa huomioon, että romaani on ilmestynyt jo 20-luvulla ja käsittelee ensimmäisen maailmansodan kauhuja. Toisen maailmanpalon käynnistyessä pari vuosikymmentä myöhemmin väkivallantekojen mielikuvituksellisuus kohosi kokonaan toiselle tasolle.

Erich Maria Remarquen (1898-1970) esikoisromaani nousi ilmestyessään kirjana 1929 valtavaan suosioon. Ensimmäisen vuoden aikana sitä myytiin yli 2,5 miljoonaa kopiota ja välittömästi se käännettiin myös lukuisille kielille. Suomenkielinen versio saatiin jo 1930.

Remarquen romaani on osa sitä sotakirjallisuuden buumia, jonka vallassa Saksassa oltiin tuona aikana. Vaikka useimmat julkaistuista teoksista yhdyttivät sodan ja sankaruuden toisiinsa, myös kriittisempiä näkökantoja esitettiin. Remarquen romaani kuuluu tietenkin jälkimmäisiin.

Se mikä tekee tästä romaanista edelleen niin vahvan puheenvuoron, liittyy suurelta osiin siinä käytettyyn kirjalliseen tyyliin. Kertoessaan rintamalla taistelevien sotilaiden arjesta ja heidän kohtaamistaan kauhuista kirjailija tyytyy äärirealistiseen, toteavaan ja kaikesta paatoksellisuudesta irrallaan olevaan esitystapaan. Kranaattien räjähdykset, mutaan sekoittuva veri, repeävät raajat, sotilaiden kauhunhuudot muodostavat yhdessä painajaismaisen kokonaisuuden, jonka absurdi järjettömyys viiltää vieläkin.

Tietenkin Remarquen kirja joutui välittömästi äärikansallisten ryhmien maalitauluksi. Ja tietenkin myös se heitettiin muutama vuosi myöhemmin natsien kirjarovioille. Ja tottakai: vielä tänäänkin siihen suhtaudutaan hieman epäillen.

Remarquelle sota on mieletöntä kärsimystä, ihmisen alennustila, josta vastuussa ovat muut kuin ne, jotka rintamalla taistelevat. Sotilaat ja sodan jalkoihin jääneet siviilit vaeltavat tässä maisemassa kuin olisivat päätyneet Danten helvettiin. Kun romaanin päähenkilö haavoittuu ja pääsee hetkeksi siviiliin, hänelle käy selväksi, miten syvällä tässä helvetissä hän onkaan. Sodasta on tullut mielentila, jonka olemusta peilaa sotakokemusten ja sotakuvitelmien välinen ristiriita. Kotirintaman sankaruutta puhkuvat juhlapuheet asettautuvat jyrkkään kontrastiin sodan todellisuuden kanssa. Sota tai rauha, pakotietä ei enää ole.

Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta. Suom. Armas Hämäläinen. 19. painos. WSOY 2010.

4.8.2010

Tervo

Kirjallinen satiiri on vaikea laji. Kirjoittajalta se vaatii vinoa katsetta todellisuuteen ja lukijalta vieläkin enemmän: vinoa katsetta peiliin.

Jari Tervon Koljatin (WSOY 2009) kohdalla tiedämme, että kaikki sen vastaanotossa ei mennyt ihan kohdalleen. Iltapäivälehdet hehkuttivat hetken romaanin päähenkilön ja pääministerimme yhtäläisyyksiä, naureskellen ja mukamas kauhistellen joitakin teokseen sisältyviä kohtauksia. Syksyn lööpit (Iltalehti) hehkuttivat:

Tervon Koljatti teki "pääministeristä" seksipedon.
Paavo Lipposta verrataan oopperadiivaan ja Alexander Stubb ilmestyy vessanpönttöön

Tervo tykittää uutuuskirjassaan: Pääministerillä seksiorja kellarissa
 
Tervo kohuromaanista: "En kiusaa Pekkarista"

 
Sitten siirryttiinkin jo toisiin aiheisiin.

Keskustelu Tervon romaanista loppui ennen kuin oli alkanutkaan. Jossakin välissä kirjailija itse yritti siirtää uutisoinnin painopistettä kirjalliseen suuntaan, korostamalla romaanin satiirisia ulottuvuuksia tai siihen sisältyvää mediakritiikkiä.

Jokseenkin turhaan.

Kun nyt mediapölyn hälvettyä luin Koljatin, tuli melkein sääli kirjailijaa. Että hänen piti nähdä sekin päivä, kun fiktiosta tuli faktaa ja leikistä tehtiin totta.

Leikittäjän julma kohtalo.

Romaaniin sisältyvä pilkka ja piikittely kohdistuu todellakin enemmän julkisuuteen ja siitä eläviin ihmisiin (lööppien laatijat ja niitä lukevat), mutta ei mihinkään sen vaarallisempaan. Tervo osaa olla ilkeä ja ilkikurinen ja nokkela. Mutta satiirikkona hän jää ikään kuin puolitiehen. Juuri kun on päästy vauhtiin, vedetään pakkia ja aletaan muokata poliittisesta kertomuksesta suomalaiskansallista veijaromaania. Jonka keskiössä on yksinäinen mies...

En malta olla vertaamatta Tervon romaania neljä vuosikymmentä sitten julkaistuun, amerikkalaisen Philip Rothin Meidän jengiin (Our Gang, 1971; suom. 1972). Roth teki omasta poliitikkojen ja median suhdetta käsittelevästä satiiristaan fantasian, jossa liikuttiin toden ja mielikuvituksen välillä hyvinkin rempsein, ja kirjallisin ottein. Lähtökohtana oli silloisen presidentin Richard Nixonin pari harkitsematonta lausumaa, joiden pohjalta kirjailija pisti mielikuvituksensa käyntiin. Vietnamin sodan pahimman sotasyyllisen puolustamisesta ja syntymättömien lasten oikeuksien perään penäävästä tokaisusta Roth kehittää farssin, jonka kärjistykset ja liioittelut päättyvät sodan julistukseen Tanskan pornoystävälliselle hallitukselle ja presidentin salamurhaan. Viimeinen näytös käydään helvetissä, jossa presidentti käynnistää vaalikampanjan tullakseen valituksi paholaiseksi paholaisen paikalle.

Rothin päähenkilö Tricky Dixon on paljossa kuin Tervon Pekka Lahnanen. Ja samoin kuin Tervoa myös Rothia syytettiin mauttomuudesta ja johtavassa asemassa olevien pilkasta. Ajallinen hyppäys 70-luvun Yhdysvalloista 2000-luvun Suomeen on tietenkin huima, eivätkä nämä paikantumat koskaan toisiaan kohtaa. Mielenkiintoista on silti se, että vallankäyttäjien kritisoinnista olemme nyt päätyneet mediakritiikkiin. Se mikä Tricky Dixonilla oli puhdasta vallanhalua ja kykyä siirtää julkisen keskustelun painopistettä haluttuun suuntaan, on Pekka Lahnasella kyvyttömyyttä tehdä itseään ymmärrettäväksi.

1.8.2010

Jerry Cotton

Myös pitkillä automatkoilla äänikirja on oiva matkakumppani. Jokin aika sitten vietin muutaman tunnin Ossi Ahlapuron miehekkään matalan äänen seurassa. Kuunneltavana oli Jerry Cottonin seikkailuista kertova tarina Kostaja Sing Singistä.

Hetkessä siirryin ajassa taaksepäin, jonnekin 70-luvun alkuun, kun otin ensimmäisiä askeleita kirjallisuuden maailmaan. Tuolloin vietimme monet monituiset tunnit Jerry Cottonin, Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailujen parissa. Hiirenkorville rypistyneitä lehtiä kävimme hakemassa läheisestä kioskista tai divarista. Sinne kun jätti kaksi, sai tilalle yhden uuden...

Jerry Cottoneita on suomeksi saanut lukea jo vuodesta 1961 asti. Ja yhä edelleen näitä alkujaan Saksassa kehitettyjä ja myöhemmin Suomessa muokattuja tarinoita julkaistaan. Suosio ei enää ole samaa luokkaa kuin joskus 70-luvulla, mutta ilmiö pysyy sitkeästi hengissä. Kiitos mainioiden tarinoiden. G-mies Cottonin seikkailujen parissa on kasvanut pari sukupolvea lukijoita ja myös kirjailijoita. Tiiviin kerronnan, juonenkuljetuksen ja herjojen omaksumia jännityskirjailijoitahan meillä riittää.

Ahlapuron minulle lukemassa tarinassa kaikki oli edelleen kohdallaan. FBI-agentti hurjasteli punaisella Jaguarilla, heitti huulta kumppaninsa Phil Deckerin kanssa, pistäytyi Max Salosen kapakassa heittämässä bourbonit naamaan ja könitti roistot sepänsällin spesiaalillaan tai Smith and Wessonillaan. Muutama kokkapuhe suomalaisesta sisusta ja Sibeliuksesta toi tarinaan mukaan paikallista väriä. Juonen suvantokohdissa Ossin ääni kehräsi pehmeästi ja rauhallisesti kiihtyen toimintavaiheessa intensiviteettiin, joka vangitsi kuulijan.

Suomessa Jerry Cottoneita on kuulemma myyty reilu 15 miljoonaa kappaletta. En ihmettele, miksi.

Jerry Cottonin kotisivut

24.7.2010

Kirjailijan oma kirja?

Elokuvien ja televisiosarjojen kohdalla olemme jo tottuneet siihen, että aika ajoin kuluttajien käsiin tarjotaan tuotteesta nk. ohjaajan versiota (Director's Cut). Ilmiöhän sai alkunsa joskus 80-luvulla, kun ensiksi Michael Ciminon Heavens Gate (1980) ja sittemmin Ridley Scottin Blade Runner (1982) ilmestyivät innokkaimmille harrastajille suunnattuina, "alkuperäisinä" kopioina.

Tästä ilmiö on laajentunut edelleen, ja senkaltaisten elokuvien kuin Coppolan Apocalypse Now tai Peter Jacksonin The Lord of the Rings myöhäisemmät versiot tuntuvat alkuperäisimmiltä kuin ne ensinnä teatterilevityksessä olleet.

Uusintaversiot ovat jopa tuottaneet uuden markkinointikohteen, kun lippuluukulla huonomminkin pärjänneen elokuvan kylkeen on laadittu pidennetty, supistettu tai muuten vain remastoroitu kopio.

Elokuvan kohdalla tämänkaltainen tuotteistaminen on jotenkin helppo ymmärtää. Elokuvahan on taidemuodoista ehkä kaikkein kollektiivisin. Monen ohjaajan yhteydessä olemmekin kuulleet karmeita tarinoita siitä, miten tuottajat tai studiopomot tai kuka milloinkin kävelee heidän visioidensa yli.

Ihmeellistä sen sijaan on se, että kirjallisuutta hallitsee edelleen mielikuva yhdestä tekijästä. Tämä siitä huolimatta, että me kaikki olemme varmasti tietoisia kirjanluomisen monivaiheisuudesta. Käsikirjoituksesta kustantajalle, tästä kustannustoimittajalle ja mahdollisille muille lukijoille, takaisin kirjoittajalle, toimittajalle, kirjoittajalle, taittajalle, kirjoittajalle, kirjanpainajalle jne. Tuotantoprosessin päättyessä lukijalle ojennetaan valmis kirja, joka on tekijän (ja kustantajan) omaisuutta, nimeä myöten.

Entäpä, jos jonakin päivänä saisimme eteemme myös teoksen, jonka kannessa olisi maininta: Kirjailijan versio (Writer's Version), tai: Kirjailijan toimittama versio (Author's Edition)?

Kysyttäessä kirjailijat mielellään kertovat kirjansa valmistumisesta. Tällöin käy myös selväksi se, että julkaistuun teokseen on tarvittu monia keskusteluja kustannustoimittajan kanssa, käsikirjoituksen muokkaamista ja kompromissien tekoja. Kirjallisuuden kokonaiskuvan saamisen kannalta on harmittavaa, että nämä asiat jäävät usein ikään kuin piiloon. Helposti kehittyy illuusio kirjailijasta, joka yksinään hallitsee ja hallinnoi omaa teostaan aivan sen alusta hamaan painettuun kappaleeseen asti.

Puhumattakaan siitä, että kirjallisuutta muokkaavat tahot pysyvät kulisseissa...

Tehokas markkinointikoneisto kyllä kykenee myymään kaksi tai miksei useitakin versioita Oksasen, Tervon, Mäen tai Remeksen teoksista, myös sen virallisen ja kirjailijan luettavaksi tarkoittaman version (Authorised), tai lopullisen (Final Edition), kriittisen (Critical Edition), ehkä jopa ajanmukaistetun (Remastered Edition).

Sillä edellytyksellä tietenkin, että näiden välille ylipäätään on löydettävissä mitään eroa.

Toisin kuin elokuva, kirja elää tekijyyden harhassa. Hänen kirjansa ei ole hänen!

20.7.2010

Strindberg

Strindbergin Ulkosaaristossa on romaani, jota voi suositella kaikille kerronnallisista tekniikoista kiinnostuneille. Myös pateettisesta tunnemaalailusta pitävät, joilla on kyyninen ihmiskuva, löytävät romaanista kotinsa. Sen sijaan he, joille sukupuolten välinen tasa-arvo, uskonnolliset arvot ja yhteiskunnallinen rauha ovat pyhiä, kauhistuvat.

August Strindbergin (1849-1912) kirjailijanlaatua on rasitettu todellisilla ja kuvitelluilla leimoilla (naisviha, hulluus, ateismi) siinä määrin, että kaikkien kirjallisuudesta elämänvoimaa ammentavien olisi aika-ajoin syytä palata tähän läntisen naapurimme mestariin.  Häneen voidaan kyllä iskeä monenlaista määritettä, mutta tylsyydestä ei Strindbergiä tohdi syyttää. Siksi monipolvista, puhuttelevaa, pöyristyttävää ja eräällä tavalla jopa hellyyttävän naiivia sanomaa kirjailijan kynä tuottaa.

Ulkosaaristossa on kertomus intendentti Axel Borgista, joka matkustaa Tukholman ulkosaaristoon opettamaan paikallisille uusia kalastusmenetelmiä. Seurauksena on konflikti yhteisön ja naissukupuolta edustavan henkilön kanssa. Lopputuloksena murtunut mies, joka menettää lopulta myös itsensä.

Aihe antaa kirjailijalle mahdollisuuden kirjata ylös tieteellistä harrastuneisuuttaan (luonto, meri, kalastus, maaperä jne.) ja esittää nurkkaan ahdistetun ihmisen mielipiteitä yhteiskunnasta, ihmisistä ja erityisesti naisen ja miehen välisestä sotatilasta. Lähtökohtaisesti kysymys on kuulemma aatteellisesti ja kaikin tavoin kahden eri kehitysasteella olevan sukupuolen välisestä dilemmasta:

Hän oli kyllä kohdannut muutamia naisia, jotka olivat myöntäneet tosiasian, mutta lopulta yksikään ei ollut hyväksynyt sen syytä, vaan kaikki olivat syyttäneet olematonta sortoa ja luvanneet ohittaa nopeasti miehen, kunhan heillä vain olisi enemmän vapautta, ja niin oli taistelu päässyt täyteen käyntiin.

Strindbergiä voisikin olla helpottavampaa lukea satiirikon silmin. Sellaisena hän on hämmästyttävän monipuolinen ja taitavakin kirjoittaja. Yhdessä ja samassa kirjassa hän etenee vaivattomasti ohjelmalliseen paatokseen ja tieteelliseen esseistiikkaan ja sieltä vielä melodraman kautta psyykkisten mekanismien toimintakuvaukseen. Eikä tässäkään varmasti vielä kaikki.

Pahoin myös pelkään, että kirjailija on sittenkin tosissaan.

Ehkä siinä on jotakin Zeitgeistille ominaista, että Strindberg tuntuu edelleen, tai ehkä juuri tänään niin tuoreelta. Mikä meno, mikä veto, mikä lento!

August Strindberg: Ulkosaaristossa. Suom. Antero Tiusanen. Otava 1999.

30.6.2010

Martel

Kirjahyllyni lukemattomien kirjojen kätköistä osui eteeni Yann Martelin romaani Piin elämä. Kanadalaisen kirjailijan teos on alkujaan ilmestynyt jo 2001, Helene Bützowin suomennos on vuodelta 2003.

Tiedä miksi juuri tämä romaani on saanut kyseenalaisen kunnian jäädä lukematta näin pitkään. Romaanin vika se ei missään tapauksessa ole. Martel kertoo sangen omaperäisen ja mielikuvitusta hykerryttävän tarinan 16-vuotiaasta intialaisesta pojasta, joka joutuu viettämään muutaman kuukauden laatuaikaa pelastusveneessä bengalintiikerin kanssa.

Piin elämä on eräänlainen haaksirikkotarina, jossa päähenkilön kekseliäisyys asetetaan lähempään tarkasteluun. Robinson Crusoen jäljillä tässä siis kuljetaan, paitsi, että saari on vaihtunut veneeksi, ja kumppanikin hallittavissa olevasta Perjantaista vaaralliseksi ja arvaamattomaksi petoeläimeksi.

Romaanin juonellinen jännite onkin siinä, miten sankari kykenee toimimaan annetuissa olosuhteissa. Ja lukijan näkökulmasta lisäpotkua tuo kiinnostus seurata, miten kertoja kykenee rakentamaan tarinaa näinkin niukkojen raamien sisälle.

Martelin romaanin voisi määrittää kuuluvaksi tilaromaanien luokkaan, jos sellainen tyyppiluokitus jostakin löytyisi. Yksi tila, koko elämä. Draamasta näitä löytyy vaikka kuinka monia, mutta romaanien kohdalla mieleen ei nouse äkkiä kuin Volter Kilven Alastalon salissa (1933). Siinähän ukot ovat yhdessä huoneessa pohtimassa laivanrakennushanketta.

Sanomattakin selvää, että Martel onnistuu viemään haastavan lähtökohdan upeaan lopputulokseen. Hieman eri keinoin kuin Kilpi omassaan, mutta kiinnostavasti silti. Paikoitellen romaanin ylitsepursuava animaalisuus johtaa jopa inhorealismiin, mutta tätä voidaan ehkä pitää perusteltuna.

Martelin teos on hieman vino, sekä aiheen että käsittelytavan puolesta. Kuten elämä itse. Herättää kysymään, miten minä pärjään omassa veneessäni. Missä on minun tiikerini?

27.6.2010

Kriitikko ei ole ammatti

Tämän vuoden Kuopio tanssii ja soi -festivaali teki monella tapaa mielenkiintoisen avauksen antamalla muutamalle tanssia huonosti tuntevalle kirjoittajalle mahdollisuuden toimia kriitikkona. Ajatuksena oli herättää nk. tavallisen ihmisen uteliaisuutta suurelle yleisölle ei-niin-hyvin-tunnettua taidemuotoa kohtaan. Sekä tietenkin voittaa puolelle uusia yleisöjä.

Halukkuus toimia kriitikkona oli kuulemma suurta. Parinsadan tarjokkaan joukosta valittiin ne kuusi, joiden teksteihin on voitu tutustua Savon Sanomien nettisivuilla. Kriitikoksi pääsemisen ehtona oli se, että ei tuntenut ennestään tanssitaidetta.

Sinänsä varmasti hyvää tarkoittava ele herättää ajatuksia siitä, miten kriitikon ammattitaitoon suhtaudutaan. Tietenkin on niin, että meillä kaikilla taidetta kokevilla on myös ajatuksia siitä, mitä milloinkin koemme, kun taiteen äärelle pääsemme. Mutta ehkä kriitikko parhaimmillaan tekee hieman muutakin kuin kertoo sen, mitä itse kullakin hetkellä kokemastaan ajattelee.

Kritiikki on aina ollut altavastaajan asemassa. Taiteilijoita se useimmiten ärsyttää, lukijoista puhumattakaan. Kriitikot ovat yksinään saaneet puolustaa ammattikuntansa kunniaa ja ylipäätään toimintaedellytyksiään. Kuopion tapaus osoittaa hyvin sen, miten ohuella langalla taiteen vastaanottamisen ammattilaiset taiteilevat. Kun kulttuuri kuuluu kaikille, kun kulttuuripolitiikkaa on viimeiset vuosikymmenet laadittu asiakkaan näkökulmasta, on vain luonnollista, että kulttuurialan ammattirakennetta aletaan muokata tarpeita vastaaviksi.

Taiteen tekemisessä ja taiteen vastaanotossa äärimmäinen omakohtaisuus ja "puhtaus" on nyt se tekijä, jonka perään huudetaan. Siksi ammattikritiikki vetäytyy sanomalehtien palstoilta, siksi taiteen- ja kulttuurialan koulutus on vaikeuksissa. Miksi kouluttaa ihmisiä johonkin sellaiseen, johon meillä kaikilla on pätevyys ihan luonnostaan?

Oltaisiinpa tässäkin asiassa loppuun asti loogisia. Miltä kuulostaisi päivä pankinjohtajana? Tai viikko lainlaatijana? Tunti sydänkirurgina?

Translate