30.6.2010

Martel

Kirjahyllyni lukemattomien kirjojen kätköistä osui eteeni Yann Martelin romaani Piin elämä. Kanadalaisen kirjailijan teos on alkujaan ilmestynyt jo 2001, Helene Bützowin suomennos on vuodelta 2003.

Tiedä miksi juuri tämä romaani on saanut kyseenalaisen kunnian jäädä lukematta näin pitkään. Romaanin vika se ei missään tapauksessa ole. Martel kertoo sangen omaperäisen ja mielikuvitusta hykerryttävän tarinan 16-vuotiaasta intialaisesta pojasta, joka joutuu viettämään muutaman kuukauden laatuaikaa pelastusveneessä bengalintiikerin kanssa.

Piin elämä on eräänlainen haaksirikkotarina, jossa päähenkilön kekseliäisyys asetetaan lähempään tarkasteluun. Robinson Crusoen jäljillä tässä siis kuljetaan, paitsi, että saari on vaihtunut veneeksi, ja kumppanikin hallittavissa olevasta Perjantaista vaaralliseksi ja arvaamattomaksi petoeläimeksi.

Romaanin juonellinen jännite onkin siinä, miten sankari kykenee toimimaan annetuissa olosuhteissa. Ja lukijan näkökulmasta lisäpotkua tuo kiinnostus seurata, miten kertoja kykenee rakentamaan tarinaa näinkin niukkojen raamien sisälle.

Martelin romaanin voisi määrittää kuuluvaksi tilaromaanien luokkaan, jos sellainen tyyppiluokitus jostakin löytyisi. Yksi tila, koko elämä. Draamasta näitä löytyy vaikka kuinka monia, mutta romaanien kohdalla mieleen ei nouse äkkiä kuin Volter Kilven Alastalon salissa (1933). Siinähän ukot ovat yhdessä huoneessa pohtimassa laivanrakennushanketta.

Sanomattakin selvää, että Martel onnistuu viemään haastavan lähtökohdan upeaan lopputulokseen. Hieman eri keinoin kuin Kilpi omassaan, mutta kiinnostavasti silti. Paikoitellen romaanin ylitsepursuava animaalisuus johtaa jopa inhorealismiin, mutta tätä voidaan ehkä pitää perusteltuna.

Martelin teos on hieman vino, sekä aiheen että käsittelytavan puolesta. Kuten elämä itse. Herättää kysymään, miten minä pärjään omassa veneessäni. Missä on minun tiikerini?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate