9.9.2017

Lue sinä, minä kuuntelen

Kirjallisuus on monenmuotoinen ilmiö, ja sitä se on ollut kautta historian. Isot siirtymät kirjallisuuden kehityksessä suullisesta kirjoitettuun kieleen, ääneen sanotusta kiveen hakattuun tai paperille painettuun ja edelleen digitaaliseen ovat kuljettaneet sanataiteen nykyaikaan asti. Ja jännällä tavalla jotkut tavat ja tottumukset kirjallisuuden välittymisessä ovat pysyneet sitkeästi hengissä ja jatkaneet eloaan.

Kuten vaikkapa ääneen lukeminen.

Kaikki sen tietävät, että kunnon vanhemmat lukevat lapsilleen, ja tapana on myös mykistyä kirjan äärelle, kun lukemaan oppiminen on kohonnut jälkipolville sille tasolle, että kykenevät itsekin virittämään aivonsa kirjainmerkkien tulkinnan äärelle. Lukemisesta on tullut kehityksen myötä maan hiljaisten harrastus.

Näin ei ole suinkaan aina ollut. Kehityksen käännekohtana pidetään yleensä 1700-lukua ja kirjapainotekniikan lopullista läpimurtoa. Siihen asti kirjat olivat siksi kalliita ja harvinaisia, että niitä ei moniakaan perheiden hallussa ollut. Joten, sisällön välittäminen sujui parhaiten toisille ääneen lukemalla. Mutta kun kirjojen jakeluverkosto kehittyi, yleinen elintaso kohosi ja ihmisten vapaa-aika lisääntyi, väylä yksilölliselle ja hiljaiselle lukemiselle oli avattu.

Mutta ei ääneen lukeminen tästä minnekään kadonnut. Se pysyi ja on pysynyt osana kirjallisuuden kokemusta. Tuoreinta tietoa lukemisen historiasta tarjoaa kirjallisuushistorioitsija Abigail Williams teoksessaan The Social Life of Books: Reading Together in the Eighteenth-Century Home (Yale Books, 2017). Williamsin löytöretki historiaan suuntautuu ihmisten lukutapojen selvittämiseen. Miten kirjoja on 1700-luvun Englannissa luettu, missä, minkälaisissa tilanteissa, kenen kanssa, yksin vai yhdessä, huviksi vai hyödyksi? Lähteinä tutkijalla ovat lukijoiden päiväkirjat, kirjeet ja arkistoihin kätkeytyneet selvitykset. Ja kohteena - tietenkin, kirjallisuudesta kun puhutaan - keskiluokka.

Kirjojen ja lukemisen sosiaalihistoriaa kaivamalla Williams haluaa tehdä tiettäväksi, että kirjojen kohdalla aivan yhtä tärkeää kuin se, mitä niihin on kirjoitettu, on se, miten niitä luetaan. Aikoinaan tuo jälkimmäinen seikka oli jopa edellistä tärkeämpi. Vaitonaisina tekstien ääreen syventyvät lukijat saattoivat nimittäin vaikuttaa pelottavilta ja epäilyttäviltä. Jotta lukijat eivät liikaa uppoutuisi sentimentaalisten romaanien huuruiseen maailmaan, ääneen ja yhdessä lukemista pidettiin suositeltavampana. Lukija saattoi tilanteessa tarkkailla kuulijoiden reaktioita ja suorittaa omatoimisia "poisjättöjä". Eikä hassumpaa ollut sekään, että kuulijat pystyivät tarkkailemaan toisiaan. Naisten ohella myös lapsia ja nuoria haluttiin näin suojella tarinoiden turmiolliselta vaikutukselta.

Kirjoja myös kirjoitettiin ja toimitettiin sitä tarkoitusta varten, että niitä luettaisiin ääneen. Tiivistetyt romaaniversiot, kotinäyttämöohjeilla täydennetyt näytelmät, sanomalehdissä ilmestyneet jatkokertomukset ja erilaiset tekstikoosteet muokattiin ääneenlukua silmälläpitäen. Näiden tueksi laadittiin niin ikään oppaita, joissa kerrottiin, miten kirjoja tulee lukea ääneen.

Williamsin kirjaan perehtynyt Spectatorin kriitikko toteaa kirjasta löytyvän yllättäviä yhtymäkohtia omaan aikaamme ja levottomaan tapaamme kruisailla yhdestä viihdykkeestä tai kanavasta toiseen ja kolmanteen. 1700-luvun Englannissa kirjoja kuuntelevat kehuivat innokkaasti niitä teoksia, joita kuunnellessa saattoi hyvin tehdä jotakin muuta, parsia sukkia tai puuteroida peruukkeja.

Ääneen lukeminen, varsinkin kirjailijoiden vetämät lukutilaisuudet, ovat säilyttäneet vankan aseman Keski-Euroopassa. Näissä siis kirjailija vain lukee otteita teoksestaan ilman, että hän kertoisi lukijoille, miten häntä kirjailijana tulisi ymmärtää. Jostakin syystä tämä hyvä tapa ei ole koskaan ollut kovin suosiossa tai yleinen meillä, mistä johtuen alkuvuodesta Helsingissä järjestetty runoilijoiden luentatilaisuus ("Runousaamiainen") näyttäytyi niinkin erikoisena. Ehkä kirjallisuus on käsitetty Suomessa niin pyhänä toimituksena, että sen äärellä on syytä olla hiljaa ja yksin. 

Tyypillistä tuntuu olevan, että ääneen lukeminen yhdistetään Suomessa kulttuuriseen sosiaalityöhön. Juhlavuoden "Minä luen sinulle" -kampanja keskittyy selkokielisen kirjallisuuden edistämiseen. Kohderyhmänä ovat iäkkäät ja kehitysvammaiset. Pari vuotta aiemmin "Maailman ääneen lukemisen päivänä" meillä haluttiin vahvistaa alakouluikäisten lukumotivaatiota. Suomalaiset menevät tähänkin kysymykseen hanke ja ongelma edellä.

Mutta muutostentekijät ovat jo täällä. Kuunteleminen on uusi kulutustrendi, jonka vanassa puheohjelmat, podcastit ja sähkökirjat elävät nousukautta. Ehkä sama tapahtuu myös ihmisten välillä, perheissä, kaveri- ja työporukoissa. Monessa lukupiirissä saatetaan tälläkin hetkellä keskittyä kuuntelemaan, kun joku lukee.

Kaiken tämän rinnalla suomalaisille e-kirjamarkkinoille rantautuneet ruotsalaistaustaiset Storytell ja Bookbeat saavat painaa pitkää päivää tyydyttääkseen kuulevien kysynnän. Vai onko tämäkin vain itsekseen ja itselleen lukemisen käänteiskuva: itsekseen kuunteleminen?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate