Sivut

30.3.2016

Bla-bla-blaa

Olisin niin kovasti halunnut pitää Donna Tarttin Tiklistä, mutta niin ei ilmeisesti voinut käydä. Tarinassa on minun makuuni liikaa tyhjäkäyntiä, sen protagonistin silmin nähty maailma lopultakin aika epäkiinnostava, eikä tarinaan mahdollisesti upotetut traagiset elementit liikauttaneet.

Tiedän, että sijoitun näkemyksessäni ison joukon vastapuolelle. Tarttilla on miljoonia ja miljoonia lukijoita, jotka ovat vaikuttuneita hänen romaanistaan. Harvakseltaan julkaisevan kirjailijan kolmas teos on nostanut hänet paitsi nk. tavallisten lukijoiden myös kriitikoiden pystyttämälle jalustalle, johon ruuvattu Pulitzerin palkinto (2014) kelpaa todistusaineistoksi korkeamman asteen kirjallisesta läpimurrosta.

Tarttista tuli tähti ja kirjailija 1992 julkaistun esikoisteoksen Jumalat juhlivat öisin myötä. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin hänen tuotantonsa käsittää muutamien novellien ja kirjoitusten ohella vain kolme romaania, mutta jostakin syystä se on riittänyt maailmanmaineeseen. Lukijat rakastavat Tarttia, ja osa kirjallisesta eliitistäkin, siis kriitikoista.

Mutta joillekin Tartt on ollut myrkkyä sielulle. Vanity Fairissa ilmestyi pari vuotta sitten - kun Tikli oli "se kirja" - mielenkiintoinen artikkeli, jossa avattiin hieman tarkemmin Tarttin kirjailijalaatua, tai sitä, miksi erityisesti newyorkilaiset kriitikot ovat suhtautuneet häneen niin penseästi. Kirjoituksessa problematisoidaan kevyesti viihteen ja nk. vakavan kirjallisuuden välistä suhdetta ja muuttuvia makukäsityksiä (Salingerin Sieppari, Fitzgeraldin Gatsby ja Nabokovin Lolita ovat aikoinaan kokeneet kovia nekin nirppanokkien kriitikoiden kynsissä) ja arvellaan ainakin rivien välistä, että Tarttista saatetaan hyvinkin vielä joskus leipoa jonkun sortin mestari, tai sitten ei.

Tarttiin inhoten suhtautuvat tuntuvat pitävän Tikliä populaarikulttuurista tukea ponnistavien kliseiden kokoelmana ja sen suosiota yhtenä osoituksena siitä, miten infantiilinen kirjallisesta kulttuuristamme on tullut. Siis senkaltainen, jossa aikuiset lukevat Harry Potteria ja pitävät tätä aivan normaalina. Tartt on tästä katsannosta aikuisille suunnattua lastenkirjallisuutta, hyvin kirjoitettua mutta ei millään tavalla vakavasti otettavaa.

Ylläolevat maininnat ovat tietenkin äärikriittisiä esimerkkejä siitä, mihin paljon myyvät, mutta työhönsä kunnianhimoisesti suhtautuvat kirjailijat saavat tottua. Tarttista pitävät muistavat aina mainita hänen ainutlaatuisen kykynsä kuljettaa tarinaa (kuin uusien aikojen Dickens ikään) ja luoda herkullisia tilanteita ja kohtauksia, jotka ovat ladattu täyteen puhuttelevia yksityiskohtia. Heille Tarttin romaaneissa on niin paljon tarttumapintaa, että lukijan on mahdotonta laskea kirjaa käsistään.

Vain luoja tietää kumpi puoli perii lopulta voiton taistelussa Tarttin merkityksestä. Itse seison tällä erää siinä sakissa, joka on tuskastunut ja tylsistynyt Tikliin ja kiittää siitä, että 900 sivua kestänyt seura sen kanssa on vihdoin ohi. Aika ei mennyt kuin siivillä, päinvastoin. Mutta parempi tämäkin kuin kolkko ja kylmä yksinäisyys ilman yhtäkään kirjoitettua sanaa.

9.3.2016

Avioliitto ei ole runoilijoita varten

Jälkimaininkina kansainvälisestä naistenpäivästä kerrattakoon kaunis tarina ikuisesta rakkaudesta - tai jostakin senkaltaisesta.

Irlannin kansallisrunoilija ja nobelisti William Butler Yeats oli parikymppinen runoilijanalku, kun hän tapasi Lontoossa Maud Gonnen, tulisieluisen Irlannin itsenäisyyden puolesta agitoivan englantilaisen upseerintyttären. Tuohon aikaan, 1889, Yeatsin poliittinen herääminen kansallisuusaatteelle oli vasta käynnistymässä. Vuosia hän oli viihtynyt paremmin mystiikkaan, paranormaaleihin ilmiöihin ja okkultismiin hurahtaneissa piireissä. Ruusuristiläisyys, Kultaisen aamunkoiton hermeettinen sääntökunta ja teosofiset yhdistykset niin Lontoossa kuin Dublinissa saivat Yeatsin silmät syttymään. Ja antoivat hänen kelttiläisestä mytologiasta ja kansantaruista pontta ottaneelle varhaisrunoudelle sisällöllistä arvioituksellisuutta.

Ei Yeats koskaan kokonaan erkaantunut kauaksi vaihtoehtoisia todellisuuksia tarjoavista aatteista, mutta rakastuminen Maud Gonneen pisti kirjailijan elämän raiteiltaan. Ensitapaamisen ja muutaman romanttisen illanvieton jälkeen Yeats kosi, mutta Gonne kieltäytyi. Myöhemmin paljastui myös välitön syy tähän. Gonnella oli ollut samaan aikaan suhde naimisissa olevaan mieheen, erääseen ranskalaiseen äärioikeistolaiseen poliitikkoon. Gonne oli kohta myös raskaana ja katosi hetkeksi Yeatsin elämästä synnyttääkseen lapsen Pariisissa.

Yeats ja Gonne kohtasivat seuraavan kerran pari vuotta myöhemmin. Gonnen avioton lapsi eli vain parivuotiaaksi, jonka jälkeen elämässään aktiivinen nainen keskittyi entistä pontevammin taisteluun briteistä vapaan Irlannin puolesta. Kampanjamatkoja hän teki ympäri Eurooppaa, jopa Yhdysvaltoihin asti, ja oli mukana perustamassa myös radikaalia kansallista naisjärjestöä "Irlannin tyttäret". Yhdessä Yeatsin kanssa hän organisoi Brittien hallintoa vastustavia protesteja ja nousi 1900-luvun alussa näyttämölle Dublinissa esittämään pääroolia Yeatsin ja lady Gregoryn kirjoittamassa, Irlannin vapaavaltion syntyä ennakoivassa näytelmässä.

Yeatsin suureksi harmiksi Gonne meni kohta yllättäen naimisiin irlantilaisen poliitikon ja aktivistin John MacBriden kanssa. Yeats oli ennen tätä kosinut häntä muutamia kertoja saaden aina Gonnelta kieltävän vastauksen. Melkein yhtä shokeraavaa Yeatsin kannalta oli se, että juuri ennen avioitumistaan Gonne kääntyi katolisuuteen. Yeats itse oli protestantti ja agnostikko, eikä nähnyt katolisuuden mitenkään edistävän Irlannin asiaa.

Gonnen avioliitto ei kuitenkaan ollut onnellinen, joten Yeats sai kohta hyvityksen tappiolleen. Avioliiton kupruja käsiteltiin paljon myös julkisuudessa. Väkivaltasyytöksiä puitiin oikeussalissa, minkä lopputuloksena Gonne määrättiin lastensa huoltajaksi ja hänen miehensä otti ja häipyi Irlantiin. Myöhemmin MacBridesta tuli Irlannin itsenäisyysliikkeen marttyyri, kun hänet muiden mukana hirtettiin nk. pääsiäiskapinan jälkilöylyissä.

Avioeron jälkeen Yeats ja Gonne löysivät jälleen hetkeksi toisensa. Laatuaikaa vietettiin Lontoossa, Dublinissa ja Pariisissa, mutta laillista täyttymystä suhde ei koskaan saanut. Kaikki Yeatsin esittämät kosinnot - niitä oli kaikkiaan neljä - Gonne epäsi.

Yeats avioitui lopulta vasta 51-vuotiaana, kosittuaan sitä ennen vielä kerran suurta rakkauttaan ja kun tämäkään ei johtanut toivottuun tulokseen, hän kosi jopa intohimonsa kohteen teini-ikäistä tytärtä. Lopulta runoilijan oli tyytyminen häntä itseään puolta nuorempaan ehdokkaaseen. Vastoin monien odotuksia tämä myrskyssä solmittu avioliitto kesti, huolimatta Yeatsin lukuisista myöhemmistä irtosuhteista. Perillisiäkin runoilijalle kertyi, ainakin kaksi.

Gonne itse pysyi uskollisena poliittiselle kutsumukselleen. Ranskassa hän keräsi huomiota itsenäisen Irlannin asiaa ajavan lehden kustantajana, Dubliniin palattuaan taistelua käytiin rintamalinjojen väliin jäävien siviilien ja naisten puolesta. Useaan otteeseen hän myös istui vankilassa toimintansa tähden. Gonnen siviilirohkeus sai myöhemmin jatkajan hänen pojassaan, joka oli mukana perustamassa Amnestya ja sai Nobelin rauhanpalkinnon 1974.

Yeatsin ja Gonnen rakkaustarinasta jäi jälkipolville hyvä tarina ja rakastavaisten käymä vilkas kirjeenvaihto sekä Yeatsin rakkauden kaipuuta ja tuskaa säkenöivät runot. Gonne totesikin jossakin vaiheessa olevansa ylpeä siitä, että ei koskaan mennyt naimisiin tämän kanssa. "Onnettomana oleminen saa sinut kirjoittamaan lumoavaa runoutta. Se tekee sinut onnelliseksi. Avioliitto olisi jotenkin niin tylsää. Runoilijoiden ei pitäisi koskaan mennä naimisiin. Maailman tulee kiittää minua siitä, että en mennyt naimisiin kanssasi."

Vuonna 1923 maailma sitten kiitti, kun Nobel ojennettiin Yeatsille. Kunnianosoituksen taustalla oli ehkä myös sympatiapisteitä Irlannille, joka oli menestyksellisesti taistellut emämaasta irtaantumisen puolesta. Mutta Yeatsin symbolistinen runokieli otti voimansa paitsi syvältä kotimaansa kirjallisesta perimästä myös sieltä, missä todellisia miehiä tehdään: sydänsuruista.

Translate