30.5.2013

Klassikot puntariin

Keskustelu ja väittely kirjallisuuden klassikoista ja siitä, mikä teos tai kuka kirjailija ansaitsee tulla luetuksi aina uudestaan ja uudestaan ja sijoitetuksi kirjallisuuden kaanoniin, on yhtä vanhaa kuin aika. Tai ainakin sen tausta ulottuu parin-, kolmensadan vuoden taakse, kun taideteoksen esteettisistä ominaisuuksista tehtiin mitta ja lähtökohta taiteen arvioinnille.

Nythän näitä mittareita ollaan pistämässä uusiksi ainakin Suomessa ja Aalto-yliopiston hankkeessa, jossa haetaan laadullisia mittareita taiteellisen toiminnan arvioinnin tueksi.

Ei siis mitään hirvittävän paljon uutta tässä kaikessa. Mutta mainittu hanke kertoo jo sinänsä paljon ajastamme. Hyvän ja huonon taiteen ero on siinä, että hyvä on hyvää tässä ja nyt, eikä vasta huomenna.

New Yorkeriin kirjoittava Sam Sacks tarkastelee mielenkiintoisessa blogissaan klassikkokirjojen asemaa aikamme kulttuurikentässä ja päätyy lopputulokseen, jota voi pitää joko lohduttavana tai ei: klassikon asema on ansaittava. Vanhat esteettiset kriteerit tai puheet "suurista kirjailijoista" eivät enää merkitse mitään. Vain se merkitsee, kuinka tärkeä kirjailija ja/tai hänen teoksensa on nykylukijalle.

Jos joskus oli niin, että nk. asiantuntijat ja alan auktoriteetit kertoivat meille, keitä ja mitä on luettava, ja että teoksen nk. taiteellinen laatu oli määräävä tekijä, tämä ei enää päde, eikä vakuuta. Historiallinen välttämättömyys tekee kirjailijasta klassikon, Sacks korostaa. Homeros, Shakespeare, Cervantes, Goethe, Hugo, Hemingway, Salinger ovat tärkeitä vain ja ainoastaan siinä suhteessa, miten heidän nähdään vaikuttaneen kirjallisuuden kehitykseen.

Näkökulma on käytännöllinen, ja hyvin amerikkalainen. Sacksin mukaan läntistä estetiikkaa hallinneiden abstraktien arvomääritelmien (kirjallisuuden henkinen, sielullinen, esteettinen olemus) sijasta tänään puhutaan kulttuurisesta pääomasta. Estetiikka on so last season.

Klassikkot ovat tietenkin aina olleet kiistelyn kohteina. Eräskin tunnettu englantilainen nykykirjailija (Martin Amis) vertasi Don Quijoten lukemista höperön sukulaisen tuntikausia kestävään jorinointiin, Hugon Kurjien melodramaattisuus, julistavuus ja tylsyys aiheutti näppylöitä toiselle. Hemingwayn Vanhus ja meri ja Salingerin Sieppari ruispellossa edustivat kolmannelle amerikkalaista kirjallisuutta pahimmillaan. Puhumattakaan Shakespearen Hamletista, Miltonin Kadotetusta paratiisista tai Jane Austeninin tuotoksista. Hukkaan heitettyä aikaa, yliarvostettua, maneerista roskaa...

Suomesta tähän samaan porukkaan voisi hyvinkin nostaa Kalevalan, Kiven, Linnan, Kilven ja mitä niitä onkaan.

Juju ei Sacksin mielestä olekaan siinä, että kirjoilla tai kirjailijoilla tulisi olla jokin pysyvä asema ja paikka kulttuurissa. Klassikko ei voi olla mikään muistomerkki tai patsas tai arvokas maisema, jonka asema on ikuinen ja jo määritetty.

Klassikon on ansaittava paikkansa - nyt ja tässä. Ja jos ei paikkaa löydy, ehkä on johtopäätösten aika.

Jokin aika sitten, eikä niin vähääkään aikaan, Yhdysvalloissa heräsi kohu Fitzgeraldin Kultahatun uudelleen filmatisoinnista ja siinä sivussa keskusteltiin myös elokuvan pohjana olevasta romaanista. Heitot puolesta ja vastaan lainehtivat pärskyen ja kirjailijaparka sai itsekin näistä osansa. Kultahattu kuuluu amerikkalaisen kirjallisuuden ehdottomaan klassikko-sarjaan, joten ei ihme, että moni pahoitti mielensä, kun innokkaimmat olivat valmiita heittämään koko kirjan kaatopaikalle ("yliarvostettu, psykologisesti ontto, moraaliltaan omahyväinen").

Yksi tulevista klassikkokirjailijoista, Joyce Carol Oates, asettui puolustamaan romaania vertaamalla sitä Grand Canyoniin. Huolimatta siitä, kuinka paljon ja millä tavoin Kultahattua solvataan, se ei katoa - toisin kuin ne, jotka "sylkevät" kansallismaisemaan, Oates twiitissään toteaa.

Sacksille Oatesin kaltaiset esteetikot edustavat mennyttä ja kadonnutta aikaa. Huolimatta siitä, miten erinomaisia he ovat kirjoittajina. Nykypäivän kaikki-kelpaa-jos-on-kelvatakseen -mentaliteetti on varmaankin monien mielestä vulgaaria ja lyhytkatseista. Mutta kaikessa röyhkeydessään ja ylimielisyydessään jotakin sellaista, jonka ansiosta keskustelua taiteesta ja kirjallisuudesta ylipäätään käydään. Myös noista klassikoista.

27.5.2013

Koverikirja


Verkossa pörräävistä fanifiktion laatijoista ollaan tekemässä kunnianarvoisia kirjailijoita. Kirjamyyntiä ja kustannusmaailmaa muiltakin osin uudistava Amazon on julkistanut toimintamallin, jolla kitketään businestä horjuttavaa harmaata taloutta.

Amazonin resepti on nimeltään Kindle Worlds, joka pyrkii halajamaan sähköisten siipiensä suojiin kirjoista, elokuvista, musiikista ja peleistä potkua saaneiden kirjoittajien luovia tuotoksia.
Amazon tarjoaa tässä kepin sijasta porkkanaa. Tähän asti Harry Potterin, Meyerin vampyyrien tai muiden kirjallisuuden hittikimaroiden innoittamina verkkoa on lihotettu monentasoisilla esikuviaan jäljittelevillä tarinoilla. Yleensä nämä alkuperäistä tarinaa jatkavat tai varioivat kertomukset ovat olleet vapaasti kaikkien luettavissa. Fanit ovat tukeneet toisiaan ja rakentaneet eräänlaista yhteisöllisyyttä vahvistavaa virtuaaliympäristöä.

Jäljittelyn kohteeksi joutuneet kirjailijat ovat joko kääntäneet katseensa, seuranneet hiljaa sivusta tai saattaneet jopa rohkaista ihailijoitaan kirjallisen askareensa pariin. Jälkimmäisiin kuuluu mm. J. K. Rowling.
Harmaalle vyöhykkeelle on fanifiktiossa astuttu siinä vaiheessa, kun tuotosten lukemisesta on pyydetty maksua. Tarinoiden tekijänoikeudet kun ovat jollakin muulla kuin Matti tai Maija Fanittajalla.

Mutta kun vanha ystävämme E. L. James puski tiensä miljonäärikirjailijoiden luokkaan pornahtavalla mukaelmallaan Meyerin tarinoista, fanifiktion kaupallinen potentiaali kohosi pilviin. Siksi monet alalla askaroivat ovat olleet hermostuneita, ja siksi Amazon haistelee nyt mahdollisuuksiaan hyötyä tulevista tuhkimotarinoista.
Amazonin tarjolla oleva syöte on taloudellinen kolmiyhteys, jossa voittajia ovat niin alkuperäisen tarinan kirjoittaja, häntä jäljittelevä fani kuin kustantaja, tässä tapauksessa siis Amazon. Homma menee siis niin, että fanittaja myy tuotoksensa Amazonille, joka antaa vastineeksi digitaalisen alustan ja kolmasosan myyntivoitosta, mutta jakaa loput voitot tarinan alkuperäisen omistajan kanssa.

Ja kun kerran tälle linjalle on lähdetty, asiaan kuuluu, että hyvä laitetaan kiertämään: Amazonin julkaisemat tarinat ovat myös muiden kirjoittajien muokattavissa ja hyödynnettävissä. Tarinoiden sisältämillä uusilla elementeillä, tapahtumilla ja henkilöillä on kirjoittajan tuotesuoja, mutta kaikki muu on kierrätystavaraa.
Tähän mennessä Amazonin tarjoamaan täkyyn on tarttunut vain jokunen viihdetarjontaan keskittynyt yritys. Näiden avulla Gossip Girliin tai Vampyyripäiväkirjoihin hullaantuneet tekstinikkarit voivat hyvinkin nousta vielä ihkaoikeiksi kirjailijoiksi.

Mutta ehkäpä ihan kohta, kun Kindle Worlds lähtee tositarkoituksella valloittamaan villiä verkkomaailmaa, tulemme tutustumaan uusiin kirjallisiin idoleihin ja tähtiin. Vähän siihen malliin kuin televisioformaateissa on tehty popmusiikin saralla jo vuosikausia. Koveria pukkaa pian myös kirjakauppojen hyllyille.

3.5.2013

Herää muisti!

Kaiken muun muistamisen arvoisen rinnalla muistettakoon tämäkin: sata vuotta sitten Marcel Proust julkaisi ensimmäisen osan tulevasta suurteoksestaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Pieni pariisilainen kustantamo otti muutamien suurimpien kieltäydyttyä kirjan kustannettavakseen, ja loppuosa tarinasta onkin kirjallisuudenhistoriaa.

Ennen Proustin kuolemaa (1922) romaanisyklistä oli julkaistu neljä osaa. Loput kolme editoitiin käsikirjoituksen ja kirjailijan muistiinpanojen pohjalta. Kun viimeinen osa ilmestyi vuonna 1927, koossa oli muutaman tuhannen sivun kirjallinen kokonaisuus, jota tavataan pitää käänteentekevänä modernin proosan kehityksen kannalta. Joycen, Kafkan ja Woolfin tavoin Proust edusti aikansa sukupolvikapinaa, jossa oli mukana muodon ja sisällön radikalismia.

Proustin omaksumaa asennetta alleviivaa se, että samaan aikaan, kun realistisesta ja naturalistisesta kerronnasta oli tehty standardi, hän sijoitti oman tarinaniskentänsä keskiöön ihmisen tavan havainnoida maailmaa. Vaikka Kadonnutta aikaa etsimässä on muistelmateos, jossa palataan ajallisesti vuosikymmenten taakse, se ei keskity siihen, mitä tai miten kaikki tapahtui, vaan pikemminkin siihen, miten tapahtumat koettiin.

Proustin keskushenkilö seuraa elämää ympärillään ja yrittää ymmärtää itseään, ja ehkä siinä samalla myös maailmaa. Sillä niin epäluonteva romaanikirjailija kuin Proust olikin, hän oli myös hyvin tyypillinen aikansa tuote: yksityiskohtia, faktoja, nimiä, tapahtumia, sosiaalisen käyttäytymisen etikettejä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä uteliaasti seuraava kronikoitsija.

Kadonnutta aikaa etsimässä voi hyvinkin olla hyvästijättö menneelle ajalle, mutta mikään irtiotto se ei ole. Siihen Proust oli aivan liian sivistynyt. 

Muistikuvien syntymisen mekanismeista on Proustin teoksen myötä tullut osa kulttuurista pääomaamme. Lapsuutensa aikaan palaava kertoja tekee matkaa Madeleine-leivoksen maku suussaan. Tiedostamattomasta, jostakin järjen takaa, ehkä alitajunnasta tai ainakin aivoihimme tallentuneista aistikuvista kumpuavat kaikki muistot ja sitä myöten tapamme olla tässä ja nyt.

... kun menneistä ajoista ei enää ole jäljellä mitään ihmisten kuoltua, esineitten tuhouduttua, elävät pitkään yksin haju ja maku, muita hauraammat mutta elinvoimaisemmat, aineettomammat, sitkeämmät, uskollisemmat, ja ne elävät kuin sielut, muistavat, odottavat, toivovat kaiken muun raunioilla, kannattavat murtumatta, melkein olemattomana hiukkasena muiston valtavaa rakennelmaa.

Ja jotta emme vaipuisi Proustia muistaessamme liialliseen totisuuteen, palauttakaamme mieleemme myös tämä: 


Translate