23.12.2013

Kuin veljet keskenään

Kun maksalaatikkoa oltiin laittamassa uuniin, lanttulaatikko katseli hieman kateellisena vieressä. Kohta on tuollakin kaunis rusketus, se ajatteli ja yritti vaihtaa muutaman sanan rusinoiden ja pähkinöiden kanssa, vaikka tiesikin sen mahdottomaksi. Rusinoiden ja pähkinöiden kanssa ei yksinkertaisesti voi keskustella mistään. Ne hymistelevät ja myötäilevät kaikkien mielipiteitä ja hokevat vain yhtä ja samaa: "Niin. Niinpä niin. Aivan oikein. Niin se on. Niinpä niin. Niin."
   Lanttulaatikko lopettikin kohtamiten ja seurasi sivusta luumujen joukkokokousta jälkiruoka-astiassa. Luumut uhkasivat jättää lakkovaroituksen, mikäli punaposkiset omenat eivät siirtyisi välittömästi puolentoista sentin päähän heistä. Luumut keräsivät uhoa kyhnyttämällä toisiaan vasten ja mutisemalla rytmikkäästi yhdessä hokien: "Omput pois, niinku jo ois! Omput pois, niinku jo ois!"
   Lanttulaatikko sopersi jotakin sovittelevaa ja tervehti sitten porkkanalaatikkoa, joka höyrysi rosollin vieressä juuri uunista tulleena ja kukkeana.
   Porkkanalaatikko oli hyväntuulinen. Se kertoili parhaillaan jotakin kaskua rosollille, kun sen toiselta puolelta kuului kimeä nasaali: "Aivan typerää!" Rosollikastike oli käynyt värjäämässä hiuksensa vaaleanpunaiseksi ja yritti nyt kiinnittää kaikkien huomion itseensä. Seurasi kiivas sanaharkka porkkanalaatikon ja rosollikastikkeen välillä.
   Solvausten asteelle yltäneen taistelun keskeytti kalja, joka rauhalliseen tyyliinsä pyysi kaikkia hetken aikaa kuuntelemaan uusinta juomalauluaan. Hiljennyttiin ja kaljan täyteläinen basso humisi huoneeseen. Se poukkoili hapesta raskaan ilmapallon lailla huoneen nurkasta toiseen, sai kuuntelijoiden sydämen väpättämään liikutuksesta ja melankoliasta. Kalja lauloi ja kyyneleet valuivat sen silmistä.
   Laulun loputtua ei suosionsoituksille meinannut tulla loppua. Sillit läpsyttivät astioissaan, herukkahillot hehkuttivat kiitosta ja sinappi karjui: "Mahtavaa! Tasokasta!" Kalja otti kiitokset vastaan hämillisesti hymyillen. Joku yskähti sen takana. Punaviini pyysi myös saada laulaa. Siihen suostuttiin, tosin vaisuhkoa myöntyväisyyttä osoittaen.
   Punaviini otti tukevan asennon, kohotti pitkän, koristellun kaulansa ja sinkautti ilmoille alkutahdit aariasta, joka oli tuttu kaikille jo edellisistä jouluista. Punaviini oli koloratuurisopraano. Sen kirkas, kuviollinen, syöksähtelevä ja aavistuksenomaisen kireä laulutyyli aiheutti lievän paniikin kohottautumassa oleville joululeivonnaisille, mutta muut tyytyivät kohteliaasti nyökyttelemään. Paitsi ryyppy, joka rypisteli hetken otsaansa, kilautti keskeyttämisen merkiksi lusikalla lasia ja ilmoitti aikovansa pitää puheen.
   Ryyppy nosti metallisankaiset kakkulat nenälleen ja kohottautui hieman horjuen pieneen mittaansa. Se aloitti: "Raggaat yshtävät. Täshä kohdin ildaa minjulla onn olutt taphana..." Yhtäkkiä leyhähti lämmin tuulahdus kaikkien ylle. Maksalaatikko tuli villisti kiljuen uunista ja sen perässä kinkku, joka laskettiin lanttulaatikon viereen. "Mitenkäs täällä voidaan?", kinkku kysäisi lanttulaatikolta hikeä otsaltaan pyyhkien. Sen takaa kuului maksalaatikon levoton kikatus. Lanttulaatikko ei ehtinyt vastata, sillä samassa se nostettiin uunin ritilälle. Ihana kuumuus täytti sen sisältä asti. Perunalaatikko, joka oli ollut uunissa jo jonkun aikaa, teki lanttulaatikolle tilaa hieman imelästi hymyillen.
   Lanttulaatikkoa perunalaatikon luontaantyöntävä ulkonäkö ei häirinnyt. Se tiesi, että pohjimmiltaan perunalaatikko oli hyväsydäminen ja laajakatseinen laatikko, eräänlainen elämänfilosofi heidän muiden, vähemmillä lahjoilla varustettujen joukossa. Yhdessä he päättivät virittää joululaulun.
   Myös muu joulupöydän väki yhtyi uunista kuuluvaan lauluun. Maksalaatikko lauloi sen minkä naurultaan kykeni, rusinat ja pähkinät hyräilivät muiden ääntä myötäillen, luumut ja omenat sovinnon tehneinä jo toisiaan kaulaillen. Porkkanalaatikko ihasteli laulun lomassa rosollikastikkeen tupeerausta, kaljan basso kumahteli kuin rumpu, sillit hyppivät ja herukkahillot hytkyttivät lanteitaan. Sinapin väkevä tulkinta peitti osaksi alleen punaviinin kiihkeän fraseerauksen ja ryyppy oli kiivennyt pöydän korkeimmalle kohdalle hoilaten sieltä hirvittävästi sohien jotakin muille vierasta sävelmää.
   Kinkku kuunteli kaikkia itsekseen hymyillen. Se huohotti hieman muiden mukana, lopetti sitten, kun ei enää väsymykseltään jaksanut ja nuuhkaisi varovasti ilmaa ympärillään. Onnellinen hymy levisi sen kasvoille. "Tässähän me kaikki olemme", se ajatteli, "kuin veljet keskenään."



16.12.2013

Kuningas visertää

Uutinen kai se on tämäkin:

Stephen King on ryhtynyt twiittaamaan.

Aiemmin sosiaaliseen mediaan nihkeästi suhtautunut menestyskirjailija on vihdoin antanut periksi ja astunut sisään digiyhteisöön. Aloitteentekijänä tai painostajana oli kustantaja, jonka mielestä twiittaus auttaa Kingiä ylittämään ajoittain iskevän kirjoittamisblokin pahimmat karikot.

Kingin twiitit löytyvät osoitteesta @StephenKing. Seuraajia kirjailijalla on jo yli 200 000 ja twiittejäkin hän on saanut aikaiseksi reilut 30. Näistä ensimmäinen ("Ensimmäinen twiittini. Neitsyys lähti. Olkaa lempeitä.") päivättiin 6.12. ja sai reilussa tunnissa 90 000 seuraajaa.

Vastoin omia ennakko-odotuksiaan King on ollut twiittaajana kohtuullisen ahkera. Viestejä on tippunut parhaimpina päivinä 5-7. Minkäänlaisiin karkeuksiin tai kauheuksiin hän ei ole sortunut. Viimeisin huomio löytyy eiliseltä päivältä: "Taidan olla viimeinen ihminen Amerikassa, joka ei ollut vielä törmännyt lauluun 'What Does the Fox Say'. Nyt se ei lähde päästä."

King itse seuraa seitsemäätoista visertäjää, joista yksi on kanadalainen kollega Margaret Atwood (@MargaretAtwood). Hänelle King on lähettänyt parikin twiittiä, joista ensimmäisessä hän ihmetteli, mitä ylipäätään tekee twitterissä, ja toisessa arvioi leikilliseen sävyyn ystävänsä laatimaa runoa: "Thy poetry tonight, is not thy best."

11.12.2013

Kirjallisuusfestivaali on politiikkaa


Eivät kaikki kirjailijat ole omassa kuvitteellisessa maailmassaan laahustavia eksentrikkoja. Eivätkä kaikki kirjallisuustapahtumat keskity kirjallisuuden myyntiin.

Berlinin kansainvälinen kirjallisuusfestivaali (ilb) on perustamisestaan lähtien (2001) aina kytkenyt kirjallisuuden ja politiikan maailmat toisiinsa.

Syksyisin pidettävä tapahtuma kokoaa yhteen satoja kirjailijoita eri puolilta maailmaa. Kahden viikon ajan nämä lukevat yleisölle otteita teksteistään ja käyvät avoimia keskusteluja kaikesta siitä, mistä aikamme kirjallisuus on tehty, politiikan ja estetiikan yhteenkietoutumisista.

Lukuisten vierailijoiden joukosta on vuosien saatossa löytynyt maailmalla vähemmän tunnettujen nimien ohella niin John Banville (Irlanti), Tahar Ben Jelloun (Ranska), Isabel Allende (Chile) kuin Bernardo Atxaga (Espanja) tai A. S. Byatt (Iso-Britannia). Suomesta paikalla on käväissyt muutama (9) tekijä, mm. Hannele Huovi (2005), Sofi Oksanen (2010) ja Timo Parvela (2009).

Parhaiten edustettuina ovat kotimaan ohella naapurimaa Ranska, Iso-Britannia, Italia ja Espanja, mutta myös Venäjä, Yhdysvallat, Kiina ja useat Lähi-Idän, eteläisen Amerikan ja Aasian maat ovat saaneet puolesta- tai vastaanpuhujansa paikalle.

Festivaaliorganisaation taustalta löytyy kirjailija Peter Weissin nimeä kantava säätiö, joten ei ole ihme, että politiikka on niin näkyvästi esillä tapahtuman toteutuksessa ja ylöspanossa. Vuonna 1982 kuollut Weiss oli pitkään vasemmistolaisten taiteilijoiden ykkösnyrkki Euroopassa, jonka tuotannosta löytyy näytelmiä (tunnetuimpana Marat/Sade), kokeellista proosaa ja esseistiikkaa. Myös elokuvan ja kuvataiteen puolella Weiss hankki kannuksensa.

Weissin hengen mukaisesti festivaalissa tilaa annetaan kirjallisuuden ja kirjailijoiden ohella myös muille taiteille. Erityisesti musiikki ja elokuva ovat näkyvästi esillä. Kuten myös kirjallisuuden lajityyppien ääripäissä vaikuttavat lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä sarjakuvat.


Berliinin festivaali kerää huomiota julkisilla luentatilaisuuksillaan ja vetoomuksilla sorrettujen kirjailijoiden ja taiteilijoiden puolesta. Myöskään laajempien poliittisten ongelmien kanssa ei arkailla. Valheellinen poliittinen retoriikka, sensuuri tai poliittisten mielipidevankien kohtalo eri puolilla maailmaa ovat olleet tapetilla.

Berliinin kirjallisuustapahtuma on kuitenkin paljon muutakin kuin kaksi viikkoa puhetta ja tekstiä. Taustalla tapahtuu koko ajan, vuoden läpeensä.

Tänä vuonna juuri sopivasti ihmisoikeuksien päivän tiimoilla ja Ruotsin Nobel-juhlallisuuksien käynnistyessä huomiota annettiin kiinalaiselle rauhanaktivisti Liu Xiaobolle ja tämän taiteilijavaimolle, Liu Xialle. Festivaaliorganisaation kautta toimitettiin lehdistötiedote, jossa arvosteltiin Kiinan ihmisoikeuspolitiikkaa ja lännen hampaatonta suhtautumista sortotoimenpiteitä käyttävään valtioon. Näiden uhreiksi ovat joutuneet niin rauhannobelisti (2010) Xiaobo, tämän lähipiiri kuin sadat viattomat kanssakärsijät.

Viestiään tehostaakseen vetoomuksen allekirjoittaneet taiteilijat riisuutuivat alasti Nobel-juhlatilan edustalla, mikä luonnollisesti herätti median mielenkiinnon.

Festivaaliorganisaatiolla on ollut sormensa pelissä myös kirjelmässä, joka liittyy digitaalisiin tekijänoikeuksiin. Yli 500 kirjailijaa ympäri maailmaa on jo saatu mukaan kampanjaan, jossa ilmaistaan huoli yksilönoikeuksien toteutumisesta digitaalisessa tiedonhallinnassa, vastustetaan valtioiden ja ylikansallisten organisaatioiden halua kerätä meistä tietoa epämääräistä käyttötarkoitusta varten ja vaaditaan sekä hallituksilta että YK:lta toimia asiaan liittyen. "Tiedonkeruu loukkaa yksityisyyden suojaa ja uhkaa ajatuksenvapautta. Koska päättäjät eivät tee mitään, meidän on ryhdyttävä toimeen", todetaan kirjelmän tehneen ryhmän tiedotteessa.

Allekirjoittajia aloitteella on jo yli 50 000, mukana nobelisteja Orhan Pamukista J. M. Coetzeehen ja Günter Grassiin. Myös Umberto Eco, Margaret Atwood, Don DeLillo monien muiden nimekkäiden mukana ovat hypänneet digitaalikelkan kyytiin. Suomesta nimensä kampanjalle ovat tähän mennessä antaneet Monika Fagerholm, Jarkko Tontti ja Kjell Westö.

Näinkin kirjallisuustapahtuma voi siis toimia: olla mediaattorina yleisön ja julkisen vallan välillä. Ja antaa äänen "sorron yöstä" nouseville. 


7.12.2013

Postpotterismin sytykkeet

Harry Potter aloittaa uuden maailmankiertueen vuonna 2015.

Bloomsbury herättää saman vuoden syksyllä kirjasarjan henkiin. Harry Potter ja viisasten kivi ilmestyy 18 vuotta ensitulemisensa jälkeen, kuvitettuna ja uusia lukijasukupolvia koukuttaen.

Jim Kayn näkemys päähenkilöstä
Romaanisyklin visualisoijaksi on palkattu Jim Kay, arvostettu ja palkittu kirjojen kuvittaja, joka kertoi ottaneensa tehtävän vastaan sangen innokkaasti. Myönteinen kutina vaihtui kuulemma kohta kuitenkin puhtaaksi kauhuntunteeksi. Miten kilpailla aiempien kirjojen ja elokuvien kasvattamien fanien verkkokalvoille tatuoitujen kuvien kanssa?

Lähtökohdakseen Kay päätti ottaa Rowlingin tekstin. Hyvänä apuna toimivat myös Stephen Fryn ääneenlukemat Potter-seikkailut, joiden kautta Kay itsekin sukelsi velhomaailmaan. Tuloksena on kuvia, joiden Kay toivoo ilmaisevan jotakin siitä tarinankertomisen taianomaisuudesta, josta Potter-saaga on saanut voimansa.

Eikä tarkoituksena ole myöskään pettää Daniel Radcliffin faneja.

Kay ei epäröi sijoittaa Rowlingin luomusta suurten joukkoon. Hänen toivomuksensa on, että Potterista tulee vuosien myötä samankaltainen taiteentekijöiden inspiraation lähde kuin Liisa Ihmemaassa on ollut jo yli sadan vuoden ajan.

Aika näyttää löytyykö Potterista Liisan veroista potkua. Joka tapauksessa, meidän kaikkien on syytä varautua seitsemän vuotta kestävään uushuumaan. Kustantajan silmissä nimittäin kiiluvat globaalit markkinat, joiden päätepisteenä on vuosi 2021, kun viimeinenkin kuvitettu Potter-tarina tulee tuutista ulos samaan aikaan kaikkialla tällä kituliaalla Telluksella.


Tylypahka

1.12.2013

Kirja-aarteita

Alkuviikosta New Yorkissa lyötiin seteleitä poikineen pöytään, kun vasaran alle joutui kymmenen miljoonan euron kirja. Kyseessä oli 1600-luvulla painettu englanninkielinen, Raamatun psalmien kokoelma The Bay Psalm Book, joka on myös ensimmäinen Yhdysvaltojen maaperällä painettu kirja. Opuksen osti amerikkalainen keräilijä, joka lupasi vilauttaa aarrettaan aina silloin tällöin myös julkisesti.

Ennen tätä ennätystä oli pitänyt hallussaan amerikkalaisen John James Audubonin lintukirjasta The Birds f America (1827) huudettu yhdeksän miljoonaa euroa.

Maailman arvokkaimpien kirjojen joukosta löytyy paljon vanhaa, vähemmän uutta. Gutenbergin painokoneen 1450-luvulla maailmalle lykkäämät Raamatut ovat tietenkin hintansa väärttejä (irrallisina sivuinakin) samoin kuin Shakespearen näytelmien varhaisimmat, vain muutama vuosi bardin kuolemaa seuranneina vuosina ylöskirjatut versiot 1620-luvulta. Canterburyn tarinoiden ja Don Quijoten ensipainoksista ollaan valmiita maksamaan maltaita, kuten myös muinaisista karttakirjoista. Leonardo da Vincin tieteellisistä teksteistä ja muistiinpanoista 1700-luvulla laaditusta kokoelmasta muuan Bill Gates pulitti pari vuosikymmentä sitten yli 20 miljoonaa euroa.

Uudempi kirjallisuus ei juurikaan ole keräilijöiden himokkuuden kohteena. Poikkeus tosin vahvistaa säännön. J. K. Rowlingin lastenkirjan The Tales of Beedle the Bard erikoispainoksesta verkkokirjakauppa Amazon maksoi muutama vuosi sitten lähes 2.5 miljoonaa euroa. Rowlingin käsin kirjoittamaa, nahkaan sidottua, hopealla ja kuukivillä sekä kirjailijan omilla piirroksilla laadittua kirjaa painettiin vain seitsemän kappaletta. Kuusi Rowling lahjoitti lähimmille ystävilleen ja yksi meni myyntiin.

Rowlingin kirjasta maksettua hintaa ei ole modernin kirjallisuuden sarjassa kukaan vielä ylittänyt. Jäämme odottamaan, mihin bibliofiilit seuraavaksi iskevät.

12.11.2013

Sukupolviromaani

Riku Korhosen Nuku lähelläni (WSOY 2012) on hyvin kirjoitettu ja loppuunajateltu romaani.

Tarinankerronta kulkee, juoni polveilee vaihtelevalla tempolla, henkilökuvaus on kohdallaan. Teoksen etualalle itsensä sijoittava kertoja omaa samalla kertaa kylmän tarkkailijan ja itseään analysoivan äänen, jonka huomiot kimpoavat nykypäivän taloutta ja seksiä tihkuvasta todellisuudesta.

Aika ajoin kerronta kohoaa lyyriseen tunnelmointiin syöksyäkseen kohta rosoiseen karkeuteen. Paketti on hyvin kasassa. Tarina nytkähtelee, kouristelee, soljuu ja virtaa.

Mutta jotakin tässä kaikessa on sellaista, joka jättää minut - lukijan - kirjan ulkopuolelle. Ehkä kysymys on vain siitä, että Korhosen kuvaamat ihmispolot ovat niin äärimmilleen vietyjä. Lähestyvän neljänkympin kriisissä painiskelevien tyyppien rakkaustarinasta löytyy viettien ja tekojen hulluutta ja menneisyyteen piiloitettuja neuroosipommeja, joista tulevatkin on tehty. Voimalla koetut hetket väkivallan, seksin ja älyllisen kilvoittelun tuokioineen ovat täyteen ladattuja, tottakai, mutta toistuvasti kääntymässä kliseen puolelle.

Hullua rakkautta, siis. Ja kehyksenä Saksa ja Eurooppa, jossa eletään jonkinlaisen finanssihuuman tai sitä seuranneen krapulan maisemassa.

Ei ole Korhosen vika, että romaani ei minuun mene. Ehkä kysymys on vain siitä, että romaanissa kuvattujen henkilöiden maailma on niin pateettinen, tosi ja ylivirittynyt kuin sen pitääkin olla. Liikuttavaa poseerausta koko elämä.

Ei näistä ole eksistentialistisiksi sankareiksi, vaikka pyrky on kova. Lapset ovat lapsia, aikuisinakin.

3.11.2013

Kuukauden kirja

Masentavan marraskuun ratoksi voi viiksienkasvattamisen oheen valita vaikka kirjan kirjoittamisen.

Yhdysvalloissa marraskuu on ollut jo vuosikymmenen ajan se kuukausi, jolloin sadat tuhannet romaanin kirjoittamisesta haaveilevat ovat tehneet aikeestaan totta. National Novel Writing Month (NaNoWriMo) on kerännyt tänäkin vuonna yli 260 tuhatta osallistujaa. Säännöt ovat yksinkertaiset: osallistujien tehtävänä on laatia 50 000 sanan romaani ja aikaa on tasan yksi kuukausi. Se tarkoittaa kirjaa, jossa on sivuja n. 150-200. Kirjoitustyö aloitetaan 1. marraskuuta ja lopetetaan 30.11. klo 23.59.

Helppoa tuo ei tietenkään ole. Romaanin väsääminen kuuden sivun päivävauhtia hirvittää jo ammattilaisiakin. Mutta tukea savottaansa kirjoittajat saavat kanssakärsijöiltään, jotka antavat saattohoitoa toistensa tekstejä verkossa lukien ja kommentoiden.

Projektin sivustolle myös monet tunnetut kirjailijat ovat laatineet tukiviestejä. Yksi näistä, amerikkalainen James Patterson, ohjeistaa "hulluun" projektiin ryhtyneitä laatimaan romaanikokonaisuudesta sisältörungon, jota seurata. Kirja tulee kyllä valmiiksi noinkin lyhyessä ajassa, jos vain pysyy päiväkohtaisessa kirjoitusrytmissä ja uskottelee itselleen olevansa seuraava J. K. Rowling tai J. D. Salinger.

Sitäpaitsi: itsepintaiset huhut väittävät, että sekä Dostojevski (Pelurit), Jack Kerouac (Matkalla), Anthony Burgess (Kellopeli appelsiini) että William Faulkner (Kun tein kuolemaa) taituroivat kirjallisuudenhistoriaan jumiutuneet tekstinsä kuukaudessa, tai no, ainakin melkein.

Tuloksena tästä kaikesta on siis oma kirja, mahdollisesti pieni lahja ja tunnustus hanketta pyörittäviltä tahoilta. Ja tietenkin rutkasti hyvää oloa sekä lukijoita. Kirjan kustantaminen on sitten kokonaan toinen juttu, mutta projektin tarkoituksena onkin edesauttaa kirjoitusharrastuksen leviämistä nuorten ja aikuisten keskuuteen. Projektissa on mukana laaja joukko kouluja ja kirjastoja eri puolilta maata, myös ulkomailta. Osallistujien ja tukijoiden vapaaehtoisilla lahjoituksilla ostetaan kirjoja ja järjestetään tukitempauksia sinne, missä niitä milloinkin tarvitaan.

NaNoWriMo on harrastelijakirjoittajille suunnattu, mutta moni on ponnistanut sieltä myös aivan oikeaksi kirjailijaksi. Näistä ehkä kuuluisimpana Sara Gruen, jonka romaani Vettä elefanteille (2007) oli tosin tekijänsä kolmas romaani, mutta kirjoitettu kuitenkin osana kuukauden mittaista maratonia.

Viime vuonna reilu 300 tuhatta lähti mukaan haasteeseen. Näistä yli 80 000 onnistui tavoitteessaan. Mukaan on vuosien myötä tullut entistä enemmän väkeä muista maista ja kielialueista. Myös Suomesta.

Ajattelin itse kokeilla ensiksi ihan vain omissa oloissani. Joten tästä se lähtee, ja vain kolme päivää myöhässä: "Oli synkkä ja myrskyinen yö..."


11.10.2013

Brasilia lukee

Parhaillaan käynnissä olevan Frankfurtin kirjamessujen pääteemana on Brasilia. Messuilla vierailee yli 70 brasilialaista kirjailijaa ja saksalaisille lukijoille tullaan vuoden aikana tarjoamaan mittava kattaus käännöskirjallisuutta.

Brasilia ei ole vain sambaa ja jalkapalloa ja Etelä-Amerikan suurimman valtion kirjallinen kulttuuri muutakin kuin Jorge Amado tai Paulo Coelho. Minkä saksalaiset kohta hyvin tietävät.

Toisin kuin on laita muun maailman kanssa, Brasilialla menee tällä hetkellä hyvin. Maan taloudellisesta noususuhdanteesta on hyötynyt myös kirjallinen kenttä. Vaurastunut keskiluokka on ryhtynyt hamstraamaan kirjallisuuteen, ja alan tuottomittarit näyttävät huimaa 11 prosentin kasvua. Erityisesti lasten- ja nuortenkirjallisuus menee hyvin kaupaksi.

Yksityisten kuluttajien varassa Brasilian kirja-ala ei sentään silti lepää. Kirjojen hinnat ovat tavallisen palkansaajan ulottumattomissa ja lukemisen riemusta pääsee nauttimaan vain pieni osa kansasta. Tilannetta on kuitenkin ryhtynyt paikkaamaan valtio, joka ostaa ja kustantaa kirjallisuutta urakalla. Kun Brasiliassa julkaistaan vuodessa n. 60 000 nimikettä, näistä puolet on koulu- ja tietokirjoja. Kustannuskakustakin valtio haukkaa reilun osan ja lapioi rahaa koulutukseen sekä kirjastoille.

Valtion vahva rooli kirjallisuuden kentällä näkyy lukuharrastuksen kasvussa. Kolmasosa kansasta (72 miljoonaa) lukee vähintään kirjan kuukaudessa, mikä vastaa hyvin eurooppalaista tasoa. Köyhemmissä sosiaaliluokissa tosin vain 6 % pääsee tuohon lukemaan, mutta tilanne korjaantunee, jos valtiovallan kulttuuripoliittinen tahtotila pysyy nykyisellään.

Kirjat ovat Brasiliassa luksustavaraa ja niiden ostamiseen ja omistamiseen liittyy nautinnon ohella sosiaalista pääomaa kasvattavia pyrkimyksiä. Kirjatalous on keskittynyt suuriin kaupunkeihin, Sao Pauloon ja Rio de Janeiroon, joissa myös kolmeneljäsosaa maan kirjakaupoista sijaitsee. Pohjoisosa Brasiliasta on lähes kirjoista vapaata aluetta, jonne suuret kauppaketjut tai kustantajat eivät halua sijoittaa.

Maan myydyimpien kirjojen listaa hallitsevat kansainväliset nimet Dan Brownista E. L. Jamesiin. Mutta vilkkainta rahanvaihtoa käydään kuitenkin uskonnollisten kirjojen puolella. Brasilian ehdoton bestseller-kirjailija on Marcelo Rossi, katolinen pappi, joka kerää kirjoillaan miljoonia lukijoita ja saavuttaa esiintymistensä, radion, television ja sosiaalisen median kautta valtakunnan äärirajatkin.

5.10.2013

Bowie kirjavinkkaa

Lontoon kevään ja kesän museohäppeningien joukossa David Bowien uraa ja tuotantoa käsittelevä David Bowie is on ollut tapaus ja menestys isoilla kirjaimilla. Nyt näyttely on jättänyt Britannian ja aloittanut maailmankiertueen. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana on Kanada ja Toronto. 

Poikkitaiteellista polkua tallanneen muusikon jälkiä seuraavaan näyttelyyn on koottu esineistöä, nauhoja, videoita, käsikirjoituksia, valokuvia, levykansia, piirustuksia, pukuja ja kaikkea muutakin, jolla on ollut Bowien elämän ja urakehityksen kannalta merkitystä. Näyttelyesineet on noukittu muusikon omasta kotikokoelmasta, joka käsittää yli 70 000 nimikettä.

Kulttuurin kuluttajana Bowieta voinee pitää sangen ennakkoluulottomana. Taiteen kaikki alat teatterista kuvataiteisiin ja elokuvaan kuin designiin ovat antaneet pontta omalle musiikin tekemiselle. Lisämausteensa siihen ovat tuoneet taiteen "ismeistä" tai brittiläisestä varieteesta ammentaneet herätteet, puhumattakaan kulttuurien välisistä hankaumista (japanilainen Kabuki-teatteri päällimmäisenä).

Inspiraatiota tekemisiinsä taiteilija on hakenut kaiken muun ohella myös kirjallisuudesta. Näyttelyn kuraattorit ovat halunneet muistuttaa kävijöitä myös tästä puolesta. Bowieta kuvataan "ahnaaksi" lukijaksi, joka on yhden kirjan päivävauhtia sukeltanut syvälle länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin. Näyttelystä löytyvät Bowielle tärkeät kirjat, joista muodostuva sadan "must read" -listaus, on kieltämättä vaikuttava ja opettavainen.

Sieltä löytyy Homeroksen, Danten, Flaubertin, T. S. Eliotin ja Faulknerin ohella siivuja niin saksalaisesta modernismista (Döblinin Berlin Alexanderplatz, Kafka) kuin ranskalaisesta eksistentialismista (Camus). 50-luvun romaanikirjailijoista Bowie on tykästynyt mm. Kerouacin, Colin Wilsonin tai Nabokovin tuotantoon. Orwell, Muriel Spark, Anthony Burgess (Kellopeli Appelsiini), Saul Bellow ja Truman Capote piipahtavat hekin listalla, kuten Bulgakov, Christa Wolf ja uudemman ajan nimistä Don DeLillo, Martin Amis, Angela Carter ja Sarah Waters.

Lukijana Bowie taitaa olla yhtä höveli kuin muunkin kulttuurin kuluttajana. Suureen kitaan mahtuu paljon.

Mikä olkoon opiksi kaikille taiteen tekijöille kautta maailman.

30.9.2013

Katsoja menee vaihtoon

Aina joskus tässä elämässä tulee eteen tilanteita, jolloin on mentävä itseensä.

Ensin oli brittiläinen diplomaatti ja viihdekirjailija John Buchan (1875-1940) ja hänen romaaninsa The Thirty-Nine Steps (1915; 39 askelta, 2011), josta Alfred Hitchcock ohjasi elokuvaversion 1935. Jälkimmäisen menestyksen vanavedessä tehtailtiin lukuisia radiokuunnelmia ja uusia elokuviakin, kunnes 2005 laadittu teatterimuunnelma Hitchcockin elokuvan pohjalta räjäytti potin. Lontoosta neljälle näyttelijälle kirjoitettu farssi siirtyi kohta Yhdysvaltoihin pysytellen useita vuosia Broadwayn vakiotarjonnassa.

Suomessakin asti näytelmä on käväissyt. Vuonna 2008 Åbo Svenska Teater ja Tampereen Komediateatteri ottivat sen ohjelmistoonsa ja viimeisimpänä Turun Linnateatteri tänä syksynä.

Näytelmäksi muokattu 39 askelta nauraa alkuperäiseen tarinaan kirjoitetuille mielikuvituksellisille ja jokseenkin mahdottomille juonenkäänteille sekä Hitchcockin elokuvalliselle kerronnalle, josta näyttämölle siirrettynä muovautuu kimppu visuaalisten efektien kliseitä. Farssin perinteiden mukaisesti draamaan on sisällytetty absurdeja kohtauksia, slapstickiä ja teatraalisuutta tai teatterintekemistä metatasolla kommentoivaa huumoria. Viittaukset ohjaajamestarin muihin elokuviin ovat myös osa näytelmän kuvastoa.

Siis ironisella asenteella tehtyä vanhan kierrättämistä uudessa kuosissa.
 
Alkuperäisessä näytelmässä neljä näyttelijää vetää läpi 130 henkilöhahmoa 100 minuutissa. Linnateatterin versiossa näyttelijät eivät aivan vastaavaan roolimäärään yllä, mutta useissa kymmenissä kuitenkin mennään. Ja vauhtia sekä hassuja kommelluksia riittää siinä määrin, että yleisö ei pitkästy.

Ensi-iltayleisön reaktioista päätellen ainoa pitkästynyt katsoja olin minä. Esitys toimi hyvin, näyttelijät tekivät töitä otsansa hiessä ja itseään säästämättä, lavastukseen oli kätketty kekseliäitä yksityiskohtia ja ohjauksellisesti kuljettiin kultaista keskitietä. Ei mitään hohdokasta tai yllättävää, mutta kuitenkin sujuvaa. Ja olihan siellä naiseksi pukeutunut mieskin. Ja muutama kirosana. Ja hassua artikulaatiota.

Samalla penkkirivillä, parin istuimen päässä itsestäni, istui nuorehko naishenkilö. Jo näytelmän ensiminuuteista lähtien hän käynnisti kikatuksen, joka katkesi vain hänen ottaessaan siemauksen punaviinilasistaan. Vastaavankaltaista tyrskintää huomasin muuallakin salissa. Ja kun esitys päättyi, taputuksista ei meinannut tulla loppua.

Joten kyllä: olin huono katsoja, jonka on syytä pysähtyä miettimään itseään. Ei voi olla niin, että jos kaikilla muilla on hauskaa ja minulla ei, minä olisin jotenkin enemmän oikeassa kuin muut.

Turha minun on valittaa, että Linnateatteri on näissä komedioissaan kuin vanha koira, joka on jo temppunsa näyttänyt, eikä taida enää uusia oppia. Ja vaikka olisikin näin, jos se kelpaa ja riittää kaikille muille, mikä minä olen sitä viemään lopetettavaksi. Antaa piskin olla ja louskuttaa leukojaan. Minun ei sitä tarvitse katsella.

Tai ehkä minä olen itse tuo koira, jonka katse alkaa himmetä ja kääntyä sisäänpäin.

Jotakin vikaa on katsojassa, joka vain myhäilee munaskuissa asti tuntuvan farssin aikana. Vaihtoon tuollainen! Ja toinen parempi tilalle.


23.9.2013

Kriitikko on kuollut... eläköön kirjallisuus

Saksan sodanjälkeisen kirjallisen elämän dynamo, Marcel Reich-Ranicki on kuollut.

Ikävuosia hänelle ehti kertyä jo 93, joten ihmiselon ihanuudet ja kurjuudet tulivat perusteellisesti ja syvältä läpikäytyä. Reich-Ranicki syntyi Puolassa, vietti varhaislapsuutensa Berliinissä, sitten natsien pakottamana Varsovan getossa ja maanpakolaisvuodet Brittein saarilla. Sodan jälkeen hän teki jonkin aikaa työtä Puolaa hallitsevien kommunistien kanssa, kunnes emigroitui läntiseen Saksaan.

Reich-Ranicki oli keskeisesti rakentamassa uutta kirjallista elämää kivikauteen pommitetussa Saksassa. Hän vaikutti niin kirjallisissa piireissä kuin sanomalehtien toimituksissa, puhumattakaan radiokanavista ja televisiostudioista. Suorapuheisuutensa ja lievästi sanottuna tyrkyttävän esteettisen ehdottomuutensa ansiosta Saksan "kirjallisuuden paaviksi" nimetty Reich-Ranicki hankki lähelleen niin vihamiehiä kuin ihailijoita.

Vaaka taisi lopulta kallistua jälkimmäisten painosta.

Mutta toisin kuin oikea paavi, Reich-Ranicki ei pitänyt itseään erehtymättömänä. Yksi hänen arkkikohteistaan oli Günter Grass, jonka esikoisromaanin Peltirummun kriitikko murskasi palasiksi todetakseen myöhemmin menneensä arviossaan vikaan. Samoin kävi Grassin myöhemmän teoksen Avarammille aloille kanssa. Reich-Ranicki repi romaanin näyttävästi kahtia Spiegelin kannessa, mutta totesi myöhemmin sen kuitenkin ihan kelvolliseksi opukseksi.

Tappelu Grassin ja muutaman muunkin ison nimen (Martin Walser) kanssa jatkui elämänsuoran viime metreille asti. Herrojen nokkapokka äityi välistä rajuksikin, mutta ei kadottanut koskaan porvarillisen hillittyä tyyliään.

Reich-Ranickin suurin ansio kriitikkona ei ollutkaan ehkä siinä, että hän olisi tuonut kentälle taiteellisen näkemyksen omaavaa harmoniaa, vaan juuri päinvastaisessa: Reich-Ranicki osoitti omalla esimerkillään, miten moninaista ja ihmisen tunnemaailmaa mullistavaa kirjallisuus voi parhaimmillaan olla.

Hänen omat suosikkinsa löytyivät Saksan kirjallisuuden raskaasta klassikkosarjasta; Goethe, Kleist, Fontane, ja kaikkein suurimpana, Thomas Mann.

Kriitikkona Reich-Ranicki halusi kuitenkin ennen kaikkea innostaa ihmisiä lukemaan. Siksi hän pyrki kärjistämään, ärsyttämään, yksinkertaistamaan ja viihdyttämään. Ehkä hieman opettamaankin, sillä sivistyksen tarpeellisuudesta hän ei tinkinyt. Ihminen, joka lukee paljon, tietää luulevansa paljon. Ja kriitikko kuvittelee itsestään aina hieman enemmän. Reich-Ranickin mielestä kriitikon on oltava taiteen oikeussalissa sekä kirjallisuutta puolustamassa että sitä syyttämässä.

Reich-Ranickista tuli suuren yleisön suosikki myöhemmin 80-luvulla, kun hän veti kirjallisuusohjelmaa televisiossa. Itse satuin joskus näkemään noita ohjelmia, joissa pieni, kalju, tukevahkon vatsan omaava vanha mies heilui sanallisen viikatteensa ja vieraidensa kanssa kuin eksyneenä väärään ohjelmaan. Puhetta pulppusi yleisön naurunremakan ja taputusten säestämänä. Kinasteluakaan ei unohdettu. Meno muistutti enemmän jalkapallostudiota tai stand uppia kuin vakavamielistä kirjallisuusohjelmaa.

Hyvänä näytteenä mainitusta toimii tämä videopätkä, jossa Reich-Ranicki kumppaneineen käy käsiksi Haruki Murakamin varhaisromaaniin.

Reich-Ranickin uskomattoman elämän koko kaari löytyy hänen omaelämäkerrastaan Mein Leben (Eurooppalainen, suom. Otto Lappalainen. Otava 2001).

7.9.2013

Nobelpörssinoteerattuja

Lokakuu lähestyy ja sen myötä veikkaukset tulevasta kirjallisuuden nobelistista kiihtyvät. Kansainvälisten vedonlyöntitoimistojen suosikkilistan kärjestä löytyy tällä hetkellä Haruki Murakami. Japanilainen on aiemminkin pärjännyt hyvin näissä ennakkoasetelmissa, ei niinkään itse valintahetkellä, jossa viimeisen sanan lausuu aina ruotsalaisten asettama arvovaltainen komitea. Ja tekee sen, kuten tiedetään, yllätyksiä säästämättä.

Murakamin osakkeet ovat siis nousussa. Lähellä hengittävät amerikkalainen Joyce Carol Oates, unkarilainen Peter Nádas, eteläkorealainen Ko Un ja kanadalainen Alice Munro. Huonosti ei mene myöskään syyrialaisella runoilijalla Adoniksella, joka hävisi 2011 vain säkeenmitalla ruotsalaisten omalle pojalle, Tomas Tranströmerille.

Philip Roth ja Don DeLillo ovat edelleen ainakin niminä mukana, mutta monikaan ei usko, että komitea lähtee tuolle linjalle. Palkitsemaan yhdysvaltalaisia meganimiä.

Juu, ei: Sofi Oksasen nimeä ei listoilta löydy.

Vakavastihan näitä nobelarpajaisia ei ole syytä ottaa. Vain Ruotsin Akatemia tietää lopulta sen, minkä tietäminen on tarpeellista. Kaikki ennen sitä on huulten pärinää. Bob Dylanin puolesta iskettiin taaloja pöytään parisen vuotta sitten, ja viimevuotiseksi voittajaksi (Mo Yan) nousi lopulta kirjailija, jonka kertoimissa ei ollut hurraamista.

Mutta pelurit ovat nyt iskeneet kiinni Murakamiin.

Kun Nobel pitäisi testamentin mukaan luovuttaa kirjailijalle, jonka kirjat ovat jollakin tapaa edustavan "ihanteellisia", Murakamin nimi ei kaikkien moraalikoodistoon tai esteettisiin kategorioihin taivu. Hänen tapansa risteyttää keskenään lajityyppejä, melodraaman ja suorasukaisen seksuaalisen kuvaston häpeilemätön käyttö ja kansallisten ja kulttuuristen typologioiden kyseenalaistaminen on tulkittu epäilyttävänä.

Murakamin asemaa Nobel-pörssissä ei mitenkään edistä sekään, että hän on niin tavattoman suosittu. Kaikkialla maailmassa.

Mutta onhan hän sentään mies ja vieläpä sopivan vanha. Tähän mennessä 109 kirjailijaa on tämän arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon saanut. Heistä vain 12 on ollut naisia. Palkittujen keski-ikä on yhtä kuin Murakamin ikä, 64.

Oma veikkaukseni on kylläkin Nádas. Mutta ennemmin Murakamia lukee kuin turpaansa ottaa.

3.9.2013

Kuvasta kirjaan

Kesän viimeisimpien henkäysten saattelemana otin käteeni Tracy Chevalierin (s. 1962) jo runsaan vuosikymmenen takaisen romaanin Tyttö ja helmikorvakoru (1999). Hollantilaisen 1600-luvulla eläneen Johannes Vermeerin maalaaman taulun mysteereihin pureutuva romaani oli ilmestyessään kansainvälinen sensaatio ja myyntimenestys, eikä sen tenho ole kadonnut vieläkään mihinkään.

Kuten ei Vermeerin taiteenkaan.

Yhdysvaltalaissyntyinen Chevalier tavoittaa romaanissaan oivallisella tavalla kuvaamansa taiteilijan taulujen pysähtyneen asetelmallisuuden, jossa aukipurettavat tarinat odottavat kertojaansa. Historiallisista lähtökohdista Chevalier rakentaa fiktiivisen kertomuksen vaatimattomasta piikatytöstä, joka päätyy taiteilijan malliksi ja jonka liikkeeseen pysähtyneet kasvot vilkaisevat meihin vielä satojen vuosienkin takaa.

Kukaan ei tiedä, kuka Vermeerin kuuluisan kuvan tyttö oli tai miten hänestä tuli taiteilijan malli. Chevalier on tietävinään ja hyödyntää samalla romaanikirjailijan vapauttaan käyttäen henkilöitään jonkin näitä suuremman aiheen tukirankana. Historia puhuu hiljaisessa katseessa, toiveissa joita ei milloinkaan lausuta ääneen, rajoissa joita me noudatamme tai joita vastaan yritämme taistella.

Kirjan ilmestyessä Chevalier sai kiitosta siitä, että malttoi jättää tarinansa romanttisen lähtökohdan vähemmälle huomiolle. Historialliselle fiktiolle tyypilliseen faktojen ja kulttuuristen anekdoottien helmasyntiin Chevalier ei myöskään sortunut. Jäljelle jäi itse asiassa vain pieni tarina siitä, mitä on olla toisten katseen kohteena ja mitä tapahtuu, kun yrittää katsoa takaisin.

Pieni tarina, suuri kuva. Ja katseenvangitsijana tuo valkea täplä, joka taistelee huomiostamme hartioille valahtaneen huivin ja aukiraottuneiden huulten kanssa.




Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru. Suom. Arja Gothoni. Otava 2001.

8.8.2013

Korvakirjoja

Mikäli on uskominen viimeisimpiä visioita rapakon takaa, perinteinen tapa lukea itsekseen hiljaa kirjallisuutta on kohta historiaa. Yhdysvalloissa kirja-alan markkinoiden ainoa hyvä uutinen tulee äänikirjojen puolelta. Kun paperille painetun ja e-kirjojen menekki on kutistumaan päin, äänikirjat leikkaavat yhä suuremman siivun yhteisestä kakusta.

Syitä tähän on varmaankin monia ja tärkeimpänä mobiiliteknologia. Napit korvissaan kulkevat ihmiset kaipaavat äänimaailmaansa muutakin kuin musiikkia. Uuden väylän kuluttajien aivoihin löytäneet kustantajat kilpailevat nyt verisesti siitä, kenen löytämille tarinoille löytyy eniten kuulijoita.

Äänikirjoja tuotetaan ja ostetaan samalla vimmalla kuin teknisiä vimpaimia. Kirjojen hinnat ovat pudonneet alas ja niiden tarjonta kasvanut räjähdyksenomaisesti. Digitaalinen todellisuus on tehnyt äänikirjojen saannin ja käytön helpoksi. Ei enää kömpelöitä ja tilaa vieviä kasetteja tai CD-levyjä. Muutamalla painalluksella kirjan voi ladata omaan kännykkään tai tablettiin, vääntää volyymin kaakkoon ja antaa jonkun Colin Firthin tai Annette Beningin lukeman tarinan viedä taivaisiin.

Tai vaikka tehdä ruokaa, pyöräillä ja lenkkeillä samalla, kun uusimmat bestsellerit tulevat "luetuiksi".

Yhdysvalloissa äänikirjojen markkinoita hallitsee Audible, jonka taustalta löytyy maailman suurin verkkokirjakauppa ja sähköisten kirjojen kustantaja Amazon. Yhtiö puskee markkinoille yli tuhat nimikettä joka kuukausi ja nostanee lähivuosina tuottamiensa äänikirjojen määrän sataan tuhanteen. Viime vuonna Audible julkaisi sovelluksen, joka yhdistää toisiinsa e-kirjan ja äänikirjan ominaisuudet. Sen avulla lukija voi vaivattomasti siirtyillä omien tarpeidensa mukaisesti kirjan kuuntelusta tekstin lukemiseen näytöltä ja toisinpäin, mikä mihinkin tilanteeseen parhaiten sopii. Uusi uljas lukija elää äänen, kuvan ja tekstin yhteensitomassa todellisuudessa.

Äänikirja on ollut pitkään - aina siitä asti, kun ensimmäisiä kirjoja alettiin lukea sokeita varten nauhalle 30-luvun Yhdysvalloissa - vain yksi keino välittää kirjoitettua tekstiä laajemmalle asiakaskunnalle. Nyt siitä on kehkeytymässä oma kirjallinen lajityyppinsä. Tunnetut näyttelijät ja muut äänenkäytön ammattilaiset lukevat edelleen perinteisiä klassikkoja ja uusimpia kirjallisia hittejä, mutta entistä enemmän on alettu tuottaa myös teoksia, jotka on lähtökohtaisesti laadittu ääneen lukemista varten. Sitä myöten myös tyylilliset keinot on sovitettu välineen mukaisesti: monimutkaiset, pitkät ja kikkailevat lauseet voi unohtaa ja keskittyä siihen, että kuuntelija pysyy tarinan kannoilla. Musiikki ja erilaiset ääniefektit pitävät nekin korvat höröllä.

Kirjallisuuden olemassaolon kannalta on tietenkin hyvä, että kirjallisuuden tuottajat (kirjailijat, kustantajat ja muut) elävät tässä ja nyt, eivätkä luovuta, vaikka uusi aika tuntuu hylkivän kirjallisuuden välittymiseen liittyvää hiljaista, mietiskelevää, keskittynyttä otetta. Satoja vuosia harjoitettu tekstin lukeminen yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa ei ehkä enää ole tätä aikaa. Siksi uudet keinot, temput ja houkutukset on syytä ottaa ennakkoluulottomasti käyttöön.

Monet ovat silti sitä mieltä, että sopeutumisessa ja sopeuttamisessa on syytä olla varovainen. Katoaako lukemisen syvimmästä olemuksesta jotakin oleellista siinä vaiheessa, kun kirjan lukeminen muistuttaa enemmän ADHD-oireyhtymää kuin mentaalista matkaa omaan mieleen?

11.7.2013

Vielä virtaa

Hiljattain 80-vuotta täyttänyt Yoko Ono tunnetaan suuren yleisön keskuudessa ehkä paremmin John Lennonin puolisona kuin monipuolisena taiteilijana. Kokeellisen taiteen, musiikin ja elokuvan parissa Ono on kuitenkin tehnyt pääasiallisen elämäntyönsä ja tullut tämän ohessa esille myös poliittisena aktivistina.

Vähemmän tunnettua puolta tämän vähemmän tunnetun taiteilijan tekemisissä edustaa hänen kirjallinen uransa. Sillä Ono on ansainnut kannuksiaan myös runouden parissa. 1964 hän julkaisi runokokoelman Grapefruit, jota pidetään yhtenä ensimmäisistä esimerkeistä nk. käsitetaiteen soveltamisesta kaunokirjallisuuteen.

60-luvun alussa Ono vaikutti kansainvälisessä kokeellisen taiteen ryhmässä (Fluxus), jonka jäsenet esittelivät poikkitaiteellisia tuotoksiaan niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. Ryhmän tai paremminkin verkoston jäsenten tavoitteena oli luoda teoksia, jotka olivat lähtökohdiltaan epäkaupallisia, kaikesta turhasta estetiikasta riisuttuja, yksinkertaisia, koomisia ja mieluiten myös eri taiteenaloja yhdistäviä. Tänään jo hieman tavanomaisena pidettävä medioiden risteyttäminen kuului ryhmän repertuaariin.

Käsitetaiteessa (conceptual art) sisältö tai idea edeltää aina muotoa. Hyvä ajatus kantaa vaikka kuinka pitkälle, eikä vaadi välttämättä sen kummempia taitoja tai tietoa. Kuka tahansa voi olla taiteilija, jos vain ideoita riittää. Ja kuka tahansa voi halutessaan ryhtyä tekemään totta toisten taiteilijoiden visioista.

Onon ohella Joseph Beuys ja John Cage kuuluvat liikkeen tunnetuimpiin nimiin, joiden työhön erityisesti ranskalainen Marcel Duchamp vaikutti myös aikanaan.

Onon Grapefruit julkaistiin omakustanteena ensiksi Tokiossa ja myöhemmin 1970 Yhdysvalloissa kaupallisen kustantajan toimesta. Ensipainos sisälsi 150 englanninkielistä ja osittain japaniksi käännettyä runoa ja tekijän laatimaa kuvamateriaalia.

Onon runot ovat lukijaa taiteentekemiseen ja mietiskelyyn opastavaa lyriikkaa, jossa kehotetaan tutkimaan pilviä ja kaivamaan puutarhaan kuoppa niiden säilytystä varten, tai kuvittelemaan taivas, jossa palaa tuhat aurinkoa ja tunnin kuluttua, kun auringot ovat palaneet taivaaseen kiinni, syömään tonnikalavoileipä. Tai poraamaan reikä kankaaseen ja tervehtimään kotiisi saapuvia vieraita kankaan takaa työntämällä käsi reiästä läpi.

Grapefruit on siis yhdenkaltainen opaskirjanen taiteentekemisen tekniikoihin, ja kovasti painottunut taidetapahtumien, installaatioiden, performaatioiden ja happeningien ympärille. Kuten käsitetaiteelle sopiikin.

Uutiset maailmalta tietävät nyt kertoa, että Onon varhaiseen runoteokseen on tulossa vihdoinkin jatkoa. Tämän kuun puolivälissä julkaistaan Acorn, johon tekijä on koonnut 100 "ohjeistavaa runoa" ja lukijan mieltä kutkuttavaa piirustusta. Onon sanomana kyseessä on ainakin siltä osin radikaali teos, että se ilmestyy kirjan muodossa. Ihmisten paetessa internettiin kirjan lukemisesta on tullut vastakulttuurinen teko. Lukeminen jos mikä saa meidät näkemään maailman uudesta näkökulmasta.

Aiempaan kirjalliseen hedelmään verrattuna uusi on myös paljon "jalostetumpaa" tavaraa, vanha leidi toteaa. Mikä sopiikin hyvin kuvaamaan teosta, jonka nimi merkitsee tammenterhoa.



30.5.2013

Klassikot puntariin

Keskustelu ja väittely kirjallisuuden klassikoista ja siitä, mikä teos tai kuka kirjailija ansaitsee tulla luetuksi aina uudestaan ja uudestaan ja sijoitetuksi kirjallisuuden kaanoniin, on yhtä vanhaa kuin aika. Tai ainakin sen tausta ulottuu parin-, kolmensadan vuoden taakse, kun taideteoksen esteettisistä ominaisuuksista tehtiin mitta ja lähtökohta taiteen arvioinnille.

Nythän näitä mittareita ollaan pistämässä uusiksi ainakin Suomessa ja Aalto-yliopiston hankkeessa, jossa haetaan laadullisia mittareita taiteellisen toiminnan arvioinnin tueksi.

Ei siis mitään hirvittävän paljon uutta tässä kaikessa. Mutta mainittu hanke kertoo jo sinänsä paljon ajastamme. Hyvän ja huonon taiteen ero on siinä, että hyvä on hyvää tässä ja nyt, eikä vasta huomenna.

New Yorkeriin kirjoittava Sam Sacks tarkastelee mielenkiintoisessa blogissaan klassikkokirjojen asemaa aikamme kulttuurikentässä ja päätyy lopputulokseen, jota voi pitää joko lohduttavana tai ei: klassikon asema on ansaittava. Vanhat esteettiset kriteerit tai puheet "suurista kirjailijoista" eivät enää merkitse mitään. Vain se merkitsee, kuinka tärkeä kirjailija ja/tai hänen teoksensa on nykylukijalle.

Jos joskus oli niin, että nk. asiantuntijat ja alan auktoriteetit kertoivat meille, keitä ja mitä on luettava, ja että teoksen nk. taiteellinen laatu oli määräävä tekijä, tämä ei enää päde, eikä vakuuta. Historiallinen välttämättömyys tekee kirjailijasta klassikon, Sacks korostaa. Homeros, Shakespeare, Cervantes, Goethe, Hugo, Hemingway, Salinger ovat tärkeitä vain ja ainoastaan siinä suhteessa, miten heidän nähdään vaikuttaneen kirjallisuuden kehitykseen.

Näkökulma on käytännöllinen, ja hyvin amerikkalainen. Sacksin mukaan läntistä estetiikkaa hallinneiden abstraktien arvomääritelmien (kirjallisuuden henkinen, sielullinen, esteettinen olemus) sijasta tänään puhutaan kulttuurisesta pääomasta. Estetiikka on so last season.

Klassikkot ovat tietenkin aina olleet kiistelyn kohteina. Eräskin tunnettu englantilainen nykykirjailija (Martin Amis) vertasi Don Quijoten lukemista höperön sukulaisen tuntikausia kestävään jorinointiin, Hugon Kurjien melodramaattisuus, julistavuus ja tylsyys aiheutti näppylöitä toiselle. Hemingwayn Vanhus ja meri ja Salingerin Sieppari ruispellossa edustivat kolmannelle amerikkalaista kirjallisuutta pahimmillaan. Puhumattakaan Shakespearen Hamletista, Miltonin Kadotetusta paratiisista tai Jane Austeninin tuotoksista. Hukkaan heitettyä aikaa, yliarvostettua, maneerista roskaa...

Suomesta tähän samaan porukkaan voisi hyvinkin nostaa Kalevalan, Kiven, Linnan, Kilven ja mitä niitä onkaan.

Juju ei Sacksin mielestä olekaan siinä, että kirjoilla tai kirjailijoilla tulisi olla jokin pysyvä asema ja paikka kulttuurissa. Klassikko ei voi olla mikään muistomerkki tai patsas tai arvokas maisema, jonka asema on ikuinen ja jo määritetty.

Klassikon on ansaittava paikkansa - nyt ja tässä. Ja jos ei paikkaa löydy, ehkä on johtopäätösten aika.

Jokin aika sitten, eikä niin vähääkään aikaan, Yhdysvalloissa heräsi kohu Fitzgeraldin Kultahatun uudelleen filmatisoinnista ja siinä sivussa keskusteltiin myös elokuvan pohjana olevasta romaanista. Heitot puolesta ja vastaan lainehtivat pärskyen ja kirjailijaparka sai itsekin näistä osansa. Kultahattu kuuluu amerikkalaisen kirjallisuuden ehdottomaan klassikko-sarjaan, joten ei ihme, että moni pahoitti mielensä, kun innokkaimmat olivat valmiita heittämään koko kirjan kaatopaikalle ("yliarvostettu, psykologisesti ontto, moraaliltaan omahyväinen").

Yksi tulevista klassikkokirjailijoista, Joyce Carol Oates, asettui puolustamaan romaania vertaamalla sitä Grand Canyoniin. Huolimatta siitä, kuinka paljon ja millä tavoin Kultahattua solvataan, se ei katoa - toisin kuin ne, jotka "sylkevät" kansallismaisemaan, Oates twiitissään toteaa.

Sacksille Oatesin kaltaiset esteetikot edustavat mennyttä ja kadonnutta aikaa. Huolimatta siitä, miten erinomaisia he ovat kirjoittajina. Nykypäivän kaikki-kelpaa-jos-on-kelvatakseen -mentaliteetti on varmaankin monien mielestä vulgaaria ja lyhytkatseista. Mutta kaikessa röyhkeydessään ja ylimielisyydessään jotakin sellaista, jonka ansiosta keskustelua taiteesta ja kirjallisuudesta ylipäätään käydään. Myös noista klassikoista.

27.5.2013

Koverikirja


Verkossa pörräävistä fanifiktion laatijoista ollaan tekemässä kunnianarvoisia kirjailijoita. Kirjamyyntiä ja kustannusmaailmaa muiltakin osin uudistava Amazon on julkistanut toimintamallin, jolla kitketään businestä horjuttavaa harmaata taloutta.

Amazonin resepti on nimeltään Kindle Worlds, joka pyrkii halajamaan sähköisten siipiensä suojiin kirjoista, elokuvista, musiikista ja peleistä potkua saaneiden kirjoittajien luovia tuotoksia.
Amazon tarjoaa tässä kepin sijasta porkkanaa. Tähän asti Harry Potterin, Meyerin vampyyrien tai muiden kirjallisuuden hittikimaroiden innoittamina verkkoa on lihotettu monentasoisilla esikuviaan jäljittelevillä tarinoilla. Yleensä nämä alkuperäistä tarinaa jatkavat tai varioivat kertomukset ovat olleet vapaasti kaikkien luettavissa. Fanit ovat tukeneet toisiaan ja rakentaneet eräänlaista yhteisöllisyyttä vahvistavaa virtuaaliympäristöä.

Jäljittelyn kohteeksi joutuneet kirjailijat ovat joko kääntäneet katseensa, seuranneet hiljaa sivusta tai saattaneet jopa rohkaista ihailijoitaan kirjallisen askareensa pariin. Jälkimmäisiin kuuluu mm. J. K. Rowling.
Harmaalle vyöhykkeelle on fanifiktiossa astuttu siinä vaiheessa, kun tuotosten lukemisesta on pyydetty maksua. Tarinoiden tekijänoikeudet kun ovat jollakin muulla kuin Matti tai Maija Fanittajalla.

Mutta kun vanha ystävämme E. L. James puski tiensä miljonäärikirjailijoiden luokkaan pornahtavalla mukaelmallaan Meyerin tarinoista, fanifiktion kaupallinen potentiaali kohosi pilviin. Siksi monet alalla askaroivat ovat olleet hermostuneita, ja siksi Amazon haistelee nyt mahdollisuuksiaan hyötyä tulevista tuhkimotarinoista.
Amazonin tarjolla oleva syöte on taloudellinen kolmiyhteys, jossa voittajia ovat niin alkuperäisen tarinan kirjoittaja, häntä jäljittelevä fani kuin kustantaja, tässä tapauksessa siis Amazon. Homma menee siis niin, että fanittaja myy tuotoksensa Amazonille, joka antaa vastineeksi digitaalisen alustan ja kolmasosan myyntivoitosta, mutta jakaa loput voitot tarinan alkuperäisen omistajan kanssa.

Ja kun kerran tälle linjalle on lähdetty, asiaan kuuluu, että hyvä laitetaan kiertämään: Amazonin julkaisemat tarinat ovat myös muiden kirjoittajien muokattavissa ja hyödynnettävissä. Tarinoiden sisältämillä uusilla elementeillä, tapahtumilla ja henkilöillä on kirjoittajan tuotesuoja, mutta kaikki muu on kierrätystavaraa.
Tähän mennessä Amazonin tarjoamaan täkyyn on tarttunut vain jokunen viihdetarjontaan keskittynyt yritys. Näiden avulla Gossip Girliin tai Vampyyripäiväkirjoihin hullaantuneet tekstinikkarit voivat hyvinkin nousta vielä ihkaoikeiksi kirjailijoiksi.

Mutta ehkäpä ihan kohta, kun Kindle Worlds lähtee tositarkoituksella valloittamaan villiä verkkomaailmaa, tulemme tutustumaan uusiin kirjallisiin idoleihin ja tähtiin. Vähän siihen malliin kuin televisioformaateissa on tehty popmusiikin saralla jo vuosikausia. Koveria pukkaa pian myös kirjakauppojen hyllyille.

3.5.2013

Herää muisti!

Kaiken muun muistamisen arvoisen rinnalla muistettakoon tämäkin: sata vuotta sitten Marcel Proust julkaisi ensimmäisen osan tulevasta suurteoksestaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Pieni pariisilainen kustantamo otti muutamien suurimpien kieltäydyttyä kirjan kustannettavakseen, ja loppuosa tarinasta onkin kirjallisuudenhistoriaa.

Ennen Proustin kuolemaa (1922) romaanisyklistä oli julkaistu neljä osaa. Loput kolme editoitiin käsikirjoituksen ja kirjailijan muistiinpanojen pohjalta. Kun viimeinen osa ilmestyi vuonna 1927, koossa oli muutaman tuhannen sivun kirjallinen kokonaisuus, jota tavataan pitää käänteentekevänä modernin proosan kehityksen kannalta. Joycen, Kafkan ja Woolfin tavoin Proust edusti aikansa sukupolvikapinaa, jossa oli mukana muodon ja sisällön radikalismia.

Proustin omaksumaa asennetta alleviivaa se, että samaan aikaan, kun realistisesta ja naturalistisesta kerronnasta oli tehty standardi, hän sijoitti oman tarinaniskentänsä keskiöön ihmisen tavan havainnoida maailmaa. Vaikka Kadonnutta aikaa etsimässä on muistelmateos, jossa palataan ajallisesti vuosikymmenten taakse, se ei keskity siihen, mitä tai miten kaikki tapahtui, vaan pikemminkin siihen, miten tapahtumat koettiin.

Proustin keskushenkilö seuraa elämää ympärillään ja yrittää ymmärtää itseään, ja ehkä siinä samalla myös maailmaa. Sillä niin epäluonteva romaanikirjailija kuin Proust olikin, hän oli myös hyvin tyypillinen aikansa tuote: yksityiskohtia, faktoja, nimiä, tapahtumia, sosiaalisen käyttäytymisen etikettejä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä uteliaasti seuraava kronikoitsija.

Kadonnutta aikaa etsimässä voi hyvinkin olla hyvästijättö menneelle ajalle, mutta mikään irtiotto se ei ole. Siihen Proust oli aivan liian sivistynyt. 

Muistikuvien syntymisen mekanismeista on Proustin teoksen myötä tullut osa kulttuurista pääomaamme. Lapsuutensa aikaan palaava kertoja tekee matkaa Madeleine-leivoksen maku suussaan. Tiedostamattomasta, jostakin järjen takaa, ehkä alitajunnasta tai ainakin aivoihimme tallentuneista aistikuvista kumpuavat kaikki muistot ja sitä myöten tapamme olla tässä ja nyt.

... kun menneistä ajoista ei enää ole jäljellä mitään ihmisten kuoltua, esineitten tuhouduttua, elävät pitkään yksin haju ja maku, muita hauraammat mutta elinvoimaisemmat, aineettomammat, sitkeämmät, uskollisemmat, ja ne elävät kuin sielut, muistavat, odottavat, toivovat kaiken muun raunioilla, kannattavat murtumatta, melkein olemattomana hiukkasena muiston valtavaa rakennelmaa.

Ja jotta emme vaipuisi Proustia muistaessamme liialliseen totisuuteen, palauttakaamme mieleemme myös tämä: 


20.4.2013

Nimestään mies tunnetaan

James Bond aloitti kirjallisen vaelluksensa Ian Flemingin kirjoissa kuusikymmentä vuotta sitten. Huhtikuussa 1953 ilmestyi Casino Royale, jonka ensipainos myytiin muutamassa viikossa loppuun. Myös kriitikot olivat kirjasta hyvillään. Flemingin juonenkuljetustaitoja ja älykästä huulenheittoa ihailtiin laajalti, vaikka oli niitäkin, joiden mielestä tarina oli hieman lapsellinen.


Kirjatriviasta pitäville on nyt kerrottu, että Fleming harkitsi hetken aikaa käyttävänsä sankaristaan myös nimeä James Secretan. Kyseessä olisi ollut peitenimi, jota tämä käyttäisi ollessaan salaisissa tehtävissä maailmalla. Ystävilleen ja työkavereilleen hän olisi edelleen Bond. Romaanin varhaisesta käsikirjoituksesta löytyy kohtaus, jossa Bond esittelee itsensä CIA:n agentti Felix Leiterille. "Nimeni on Secretan. James Secretan."

Ehkä aliaksen käyttö ei kirjailijankaan mielestä ollut lopulta niin hyvä ajatus, että siitä olisi ollut syytä pitää kiinni. Secretan häipyi ennen kuin painoon asti oli päästy, ja aikamme yksi tunnetuimmista repliikeistä sai nykyisen muotonsa.

Mikä on hyvä, joskin jokseenkin tarpeeton asia edes tietää.

16.4.2013

Joycegate

James Joyce on modernin romaanin suuria nimiä ja nykypäivän Irlannin yksi tärkeimmistä kulttuuriturismin pyydyksistä. Tämä siitä huolimatta, että Joyce inhosi Irlannin katolista ahdasmielisyyttä ja vietti suurimman osan elämästään vapaaehtoisessa maanpaossa.

Mutta samaanhan porukkaan Joyce menee kuin muutkin vääräleuat, Jonathan Swift, G. B. Shaw tai Oscar Wilde. Kuuluvasti räksyttävillä ja potkituilla lienee taipumus saavuttaa jossakin vaiheessa urakehitystään nostetta kansakunnan kaapin päälle. Mieluusti tosin vasta kuoleman jälkeen.

Joyce on Dublinin omia poikia, joka tepastelee niin patsaana kuin kuvina kaikkialla kaupungissa. Viimeisin käänne kirjailijaparan joyceaanisessa vaelluksessa on hänen päätymisensä kymmenen euron kolikkoon. Juhlaraha laskettiin markkinoille viime viikolla ja parissa päivässä koko 10 000:n erä oli myyty loppuun (á 46 e).

Kolikossa on Joycen kasvot ja päälaen paikalla aaltoilevat kiharoiden lailla sanat, jotka on otettu kirjailijan pääteoksesta Ulysses (1922). Kolikon toiselta puolelta löytyy Irlannin kansallissoitin lyyra sekä maan nimi iiriksi.

Kaikki hyvin siis. Runoilija päästelee päästään ikiaikaista sävelmää, jossa nykyhetki kohtaa historian ja kansakunnan muistin.

Paitsi, että ei. Aika pian näet huomattiin, että kolikkoon kaiverrettu lainaus romaanista on virheellinen. Mukana on ylimääräinen artikkeli ("the"), joka ei tietenkään muuta mitenkään itse lainatun lauseen sisältöä, koska yhteyksistään irroitettuna lause jää muutenkin käsittämättömäksi. Mutta romaanin ensipainoksesta ei tuota metallin pintaan uurrettua kolmen kirjaimen pätkää löydy, mikä kirjailijan oikeuksia valvovan lapsenlapsen, Stephen Joycen mukaan kertoo hyvin siitä, miten välinpitämättömästi ja yliolkaisesti hänen isoisäänsä on Irlannissa aina suhtauduttu.

Sitaattivirhe on vain yksi lenkki pitkässä nöyryytysten ketjussa, joka alkoi jo Joycen hautajaisista vuonna 1941. Irlanti kun ei lähettänyt sinne virallista edustajaansa. Stephen Joyce ei myöskään ole innostunut nyt painettuun kolikkoon hahmotellusta muotokuvasta isoisästään ("ei ole näköinen") puhumattakaan siitä, että kolikon julkaisupäivä on James Joycen puolison Nora Joycen kuoleman vuosipäivä.

Joycen perikunta ei suinkaan ole yksimielisesti tuomitsemassa valtiovallan varmaankin viattomia pyrkimyksiä ylläpitää suuren poikansa muistoa. Kirjailijan veljenpoika Robert Joyce on vakuuttunut dublinilaisten halusta kunnioittaa James Joycea ja ylpeydentunteesta tämän tuotantoa kohtaan. Mitä tulee kiusalliseen virheeseen, Robert muistuttaa, että romaanistaan kirjailija itse löysi painoksesta toiseen aina uusia lapsuksia suhtautuen niihin kuitenkin ymmärtävästi.

Joyce täytti loppuelämänsä vuodet, viikot ja tunnit kirjastaan virheitä etsien ja niitä korjaillen. Yhtenä seurauksena kolikkoskandaalista voi hyvinkin olla se - kuten eräskin Joyce-tutkija on todennut - että ne, joita asia kovasti vaivaa, voivat nyt raaputtaa tuon kirotun ylimääräisen artikkelin pois ja astua hetkeksi sankarinsa nahkoihin.

Puhumattakaan siitä, mitä tämä kaikki merkitsee kolikon keräilyarvolle.  

10.4.2013

Onni on oma kirja

Alison Baverstock on brittiläinen tutkija, kustantaja, opettaja ja tietokirjailija, jonka viimeisin teos Naked Author - A Guide to Self-Publishing (2011) käsittelee omakustantamisen käytäntöjä. Kirjaan sisältyviä oivalluksia Baverstock on koonnut äskettäin myös blogiinsa.

Baverstockin mielestä kirjakustantamisen kentällä on viimeisten vuosien aikana tapahtunut kulttuurinen käänne, jossa juuri omakustantajat ja omakustanteet ovat olleet avainasemassa. Näiden toimesta jako ammattilaisiin ja harrastajiin - niihin joilla on kustannusalan taito hyppysissään ja niihin, joilla sitä ei ole - on käytännössä häipynyt. Kuka tahansa voi julkaista kirjan ja löytää sille lukijoita.

Niin tässä kuin muissakin blogeissaan Baverstock nostaa esille lukuisia alaa muokanneita näkökohtia, jotka ovat perua siitä teknologisesta murroksesta, jossa kulttuuria (ja historiaa) tänään tehdään. Näitä ovat ihmisten lisääntynyt tietoisuus kirjakustantamisen käytännöistä (miten julkaista kirja) sekä riippumattomuus kustannustalojen ohjelmapolitiikasta (ihmiset kirjoittavat sitä, mitä haluavat lukea). Kiitos sosiaalisen median ja kirjallisuuden huomioarvon, kirjailijat eivät tänään myöskään välttämättä tarvitse kustantajan markkinakoneistoa itsensä ja lukijan väliin. Lukijat löytyvät verkosta tai messuilta tai lähipiiristä, joka suhtautuu suurella mielenkiinnolla omakustanteena julkaistuun matkakirjaan, valokuva-albumiin, keittokirjaan, muistelmateokseen tai jännitysromaaniin.

Kirjan kustantaminen on muutakin kuin rahan ansaitsemista, Baverstock muistuttaa. Kirja on esine, joka tuottaa iloa tekijälleen, riemastuttaa sisällöllään ja auttaa siirtämään asioita jälkipolville. Kysymys on kulttuuriperinnön jakamisesta. Tämän tueksi on jo olemassa  muitakin tuotantomalleja kuin perinteiset kustannustalot. Kustantamisen käytäntöjä helpottavat lukuisat omakustantamiseen opastavat oppaat, kirjoittamistyötä ohjeistavat palvelut, joiden vanavedessä kehitetään myös uudenlaisia kirjoittamisen tapoja (ryhmä- ja vertaisarviointi), sekä painotyöhön, markkinointiin ja myyntiin erikoistuneet tahot.

Vaikea itse asiassa sanoa, mihin ammattikustantajaa enää tarvitaan. Kirjan kustantamiseen liittyvät toiminnot kun ovat kaikkien ulottuvilla. Omakustanne pystyy usein myös reagoimaan ympäristön tarpeisiin nopeammin. Baverstock on sitä mieltä, että on aika luopua ajatuksesta, että vain lahjakkaimmat kirjoittajat saavat tekstinsä julki kaupallisten kustannustalojen kautta. Näiden ohitse julkaistut kirjat voivat tänään olla ammattimaisesti tuotettuja ja laadukkaita. Niissä saattaa hyvinkin olla iduillaan se, mistä on vasta tulossa valtavirtaa.

Mutta se, mitä kaikki, niin ammatikseen kuin satunnaisesti kirjoja kustantavat ja ennen kaikkea kirjoittajat tarvitsevat, on kunnon kustannustoimittaja, Baverstock muistuttaa. Tämän ammattikunnan palvelut on monissa kustannustaloissa ulkoistettu, tai niitä ei ole lainkaan, mikä näkyy kirjan ostajalle ja lukijalle niin kirjan ulko- kuin sen kieliasussa - lähinnä edellämainittujen puutteena.

Valmiissa maailmassa tämäkään ei onneksi ole ongelma: entiset ja poispotkitut, koulutetut ja syntymälahjakkaat kustannustoimittajat ovat nekin tuolla jossakin, odottamassa puhelinsoittoa tai sähköpostia. Ehkä juuri sinulta.



 
 
PS. Suomenkielistä omakustannepalvelua löytyy ainakin täältä: Opus Liberum, Julkaisuapu, BoD

7.4.2013

Syöpä menee someen

Skottilaisen Iain Banksin tämänviikkoinen ilmoitus syöpädiagnoosistaan pysähdytti. 59-vuotiaalta kirjailijalta löydettiin sappirakon syöpä ja lukuisia etäispesäkkeitä. Elinajanodote on muutamasta kuukaudesta vuoteen.

Uutinen kulkeutui nopeasti kaikkialle maailmaan (Suomessa sen noteerasi ensinnä Helsingin Sanomat), eikä vähiten Banksin oman avoimen suhtautumisen ansiosta. Kirjailija sai tiedon sairastumisestaan maaliskuussa ja laati tästä kuukauden kuluttua tiedotteen omille nettisivuilleen. Samassa yhteydessä hän myös perusti sivuston (Banksophilia), jonka tarkoituksena on pitää kirjailijan ystävät ja fanit ajan tasalla siinä, missä taudin kanssa mennään.

Niin politiikan kuin taiteenkin maailmassa elämme uutta avoimuuden aikakautta, jolloin julkisuudessa ja siitä elävien on parempi kertoa kaikki heti kuin vasta myöhemmin tai pakon edessä. Banks ei siis availe tässä mitään uutta latua tai raivaa polkua, kulkeepa väylää, jonka käytöstä on viimeisten vuosien tullut valtaväestön hupia. Sosiaalisesta mediasta on moneksi, myös kuoleman sanansaattajaksi.

Briteissä muutaman muun ohella Terry Pratchett tuli mediaan jo viisi vuotta sitten Alzheimerin taudistaan ja lastenkirjailija Matilda Tristram on twiitannut ja laatinut paksusuolensyöpäänsä kommentoivia sarjakuvastrippejä, joissa käsitellään huumorin keinoin vakavaa aihetta. Sosiaalinen media tuntuukin soveltuvan hyvin terapiakäyttöön, jossa itku ja nauru ja yhteisön tuki ovat vain klikkauksen päässä toisistaan.

Tulevana kesänä Banks julkaisee uuden romaanin, joka saattaa hyvinkin jäädä hänen viimeisekseen. Takana on jo 26 teosta, joista suurinta mainetta Banks on saavuttanut tieteisromaaneillaan. Niiden taitajana häntä pidetään yhtenä parhaimmista (suom. mm. Muista Flebasta, 1993; Pintakuvio, 2012).

Mutta siihen asti, kunnes on lopullisten jäähyväisten aika, asioiden etenemistä voi seurata Banksophilian sivuilta. Ja liittyä, jos siltä tuntuu, niiden satojen joukkoon, jotka ovat halunneet lausua sanasen Banksille itselleen.

3.4.2013

Kirjallisuus digittää

Vain menneisyyteen jämähtäneet kirjailijat puhuvat enää kirjoittamisen ja kirjailijantyön
yksinäisyydestä. Tänään kaikki voidaan tehdä yhdessä lukijoiden ja muiden kirjoittajien kanssa. Helpommin ja nopeammin kuin koskaan.

Kanadan Torontossa majapaikkaa pitävä Wattpad on yksi monista, ja yksi suurimmista (ellei suurin) kirjallisuuden ja kirjoittamisen digitaalisista alustoista, joita on viimeisten vuosien aikana noussut uudistamaan olemassaolevia käytäntöjä. 2006 perustetun Wattpadin toimintaideana on jakaa ammatti- ja harrastajakirjoittajien laatimia tarinoita lukijoille. Tarinat ovat luettavissa suoraan verkkoalustalta tai lukijat voivat tilata niitä mobiililaitteisiinsa.

Rekisteröityneitä käyttäjiä Wattpadilla on kuukausitasolla yli 10 miljoonaa. Päivittäin sivustolle ilmestyy tuhansia uusia tarinoita, jotka saavuttavat parhaimmillaan miljoonayleisön. Kaikki kirjallisuuden lajityypit ovat edustettuina fantasiasta, kauhutarinoista, vampyyri- ja fanifiktiosta romanttisiin tai historiallisiin kertomuksiin aina tietokirjallisuuteen ja runouteen.

Suurin osa Wattpadin käyttäjistä on nuorehkoja naisia, joista useimmat myös mieluummin lukevat ja kommentoivat toistensa tekstejä kuin laativat niitä itse. Pohjois-Amerikka on se maanosa, josta alustan asiakkaat lähinnä tulevat.

Kaikki tämä on käyttäjälle ilmaista. Ja mikä vielä parempaa: Wattpadin avulla kirjoittajat ja lukijat muodostavat digitaalisen yhteisön, jossa teksteistä keskustellaan, tarinoita kommentoidaan (myös videolla), kirjoittajia kannustetaan ja voidaan jopa ohjata muokkaamaan tarinaa lukijan haluamaan suuntaan. Kirjallisuuden sarjatuotannon ikiaikaiset periaatteet toteutuvat näin nykyteknologian kuosissa.

Pyhällä hengellä ja kimppakivaa harrastamalla ei silti edes Wattpad elä. Kolmenkymmenen hengen yritys on löytänyt tuekseen muutaman business-enkelin ja sijoitusyhtiöitä, joiden rahakkaat sormet ovat olleet mukana monissa muissakin sosiaalisen median innovaatioissa. 2011 Wattpad nimettiin Kanadan "kuumimmaksi" digitaalisen median yhtiöksi.

Wattpadin kaltaiset verkkoympäristöt ovat otollisia välineitä ennen kaikkea kirjallisuuden intohimoisille lukijoille ja harrastajakirjoittajille. Se julkaisee myös ammattikirjoittajien tekstejä ja pyrkii erilaisten kilpailujen avulla herättämään laajempaa mielenkiintoa sivustolle ladattuja tekstejä kohtaan. Erään tällaisen tuomariksi kutsuttiin kesällä 2012 Kanadan kirjallisuuden huippunimi Margaret Atwood.

Kun kysymys on kävijöiden sivuille sisältöä tuottavasta alustasta, tekijänoikeuskysymykset ovat seuranneet Wattpadia sen ensimmäisistä bittisekunneista lähtien. Joillakin lukijoilla kun on ollut taipumuksena liimata näytille tekstiä, jonka alkuperä on muualla kuin nimetyn kirjoittajan päässä. Ongelma on ja pysyy, vaikka sivuston vastuuhenkilöt ovat pyrkineet minimoimaan ongelmaa kehittämällä erilaisia kopioinnin tunnistavia ohjelmia ja muistuttamalla Wattpadin käyttäjiä oikeudellisista rajoitteista.

Kirjoitettujen tarinoiden ja lukemisen hinku ei maailmalla osoita väsymisen merkkejä. Kyllähän tämä näkyy meilläkin mm. kirjallisuusblogien määrässä. Jotenkin silti tuntuu, että Suomessa ei olla aivan vielä oivallettu kaikkia netin tarjoamia mahdollisuuksia, myös kirjallisen kulttuurin edistämisessä.

Benchmarkkaajille Wattpadin toimintaa esittelevä video löytyy tästä.

30.3.2013

Hakusana: Kiusattu

Kiusaaminen, niin lapsiin kuin aikuisiinkin kohdistuvana väkivallan muotona on ollut arkista todellisuutta ties kuinka kauan ja uutisarvoista materiaalia jo pitkään. Sekä Suomessa että muualla maailmassa. Siksi onkin luontevaa, että kyseinen aihe on löytänyt tiensä myös kirjallisuuteen. New York Timesin kolumnistin mukaan kiusaamisesta on tullut kustantajille jo oikea kultakaivos.

Yhdysvalloissa kirjakauppojen hyllyt pursuavat teoksia, joissa kiusatut kertovat kokemuksistaan, ammattiauttajat opastavat uhreja uuden elämän alkuun tai kiusaajat itse ripittäytyvät. Kirjoja löytyy niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin. Tarjontaa riittää sekä tieto- että kaunokirjallisuuden puolella. Eikä loppua ole näkyvissä. Uusien teosten ohella tulossa on kiusaamista vastustavia media- ja julkisuuskampanjoita ja seminaareja, joiden rinnalla myydään taasen lisää kirjoja ja oppaita ja kaikkea mahdollista t-paidoista mukeihin. Näiden ohella luonnollisesti myös sosiaalinen media on mukana rakentamassa yhteistä keskustelunaihetta.

Lokakuussa jenkeissä järjestetään jopa konferenssi, joka keskittyy pelkästään kiusaamista käsittelevään kirjallisuuteen ja sen ympärillä pyörivään keskusteluun.

Hyvä asian puolesta on syytäkin taistella laajalla rintamalla. Tuloksena tästä kaikesta on moraalinen ja taloudellinen "win-win"-tilanne: vastenmielinen sosiaalinen ilmiö asetetaan debattiluupin alle, josta kirjailijat ja kustantajat hankkivat samalla elantonsa.

Markkinoiden tarve ei Timesin mukaan silti selitä kokonaan ilmiön laajuutta. Saattaa nimittäin olla niinkin, että hiljaisuutta, hitautta ja yksinäisyyttä vaativana taidemuotona kirjallisuus suorastaan kerää ympärilleen näitä nykyaikaisen sosiaalisen terrorismin uhreja. Kirjallisuus antaa kiusatuille äänen ja paikan, jossa peilata kokemuksiaan muiden kanssa. Kun henkilöhistoriallisella kokemuksella on yhteiskunnallinen tilaus, tuloksena on parhaimmassa tapauksessa nautittavaa esteettistä monimuotoisuutta.

Ajatus menee jotenkin niin, että kirjallisuus on kiusattujen ikioma kanava ja väylä, syy ulkopuolisuuteen ja uhrin asemaan sekä silta yli synkän virran.

Mitään tilastollista tukea tämänkaltaisille aatoksille ei taida löytyä. Mutta ilmiö sinänsä toistuu kaikkialla. Myös Suomi on tässä globaalissa trendissä hyvin mukana. Kuten tiedämme ja olemme voineet mediasta todeta. "Enkeli-Elisa" seurasi ulkomailta kopioitua tarinaa kiusaamisen seurauksena itsemurhaan päätyneestä nuoresta tytöstä. Ja vaikka tarinan aitous lopulta kyseenalaistettiin valppaiden toimittajien toimesta (ja palkittiin jopa vuoden juttuna), itse asia ei miksikään muuttunut. Elisalla on kohtalotoverinsa oikeassakin maailmassa.  

Pikainen haku oman alueeni kirjastoihin kertoo, että aihepiiriä valottavaa kirjallisuutta löytyy. Viimeaikaista suomenkielistä kauno- ja tietokirjallisuutta reilu 300 kappaletta, lapsille ja aikuisille suunnattuja teoksia koulu- ja työpaikkakiusaamisesta sekä narsistisista häiriköistä. MLL:n sivuilta löytyy niin ikään edustava kattaus kiusaamista käsittelevää kirjallisuutta, suurin osa 2000-luvun puolella ilmestyneitä.

Apu on lähellä. Valitettavasti yhtä lähellä kuin syy avun tarpeeseen.

27.3.2013

Paha kirja

"Kaiken kaikkiaan 'Huojuva talo' on merkillinen sekoitus viihteentasoisia ja erittäin hienoja ratkaisuja. Sitä tutkiessaan lukija on jatkuvasti kovalla koetuksella, ja hyvää löytääkseen täytyy joskus nähdä suunnattomasti vaivaa. Ken jaksaa loppuun asti, tulee kyllä monesti palkituksi, mutta sittenkin jää tästä romaanista sellainen kuva, että se kenties on kiintoisa kuriositeetti, jonka kohtaloksi silti tulee jäädä vaille suurta menestystä."

Näin profeetallisesti kirjoitti kriitikko Matti Paavilainen Helsingin Sanomissa syyskuussa 1963. Maria Jotuni oli ollut kuolleena tuolloin jo parikymmentä vuotta ja kyseisen romaanin kirjoittamisajankohtakin ulottui ammoiselle 30-luvulle. Kirjailijan jäämistöä tonkivat tahot olivat löytäneet vielä julkaisemattoman materiaalin joukosta käsikirjoituksen, joka nyt siis näki viimein päivänvalon.

Kaikki me tiedämme, että Paavilainen oli väärässä ainakin siinä, että Huojuva talo ei jäänyt kuriositeetiksi, vaan siitä muodostui lopulta se kirja, johon Jotunin nimi sittemmin on lähinnä yhdistetty. Aviohelvettiä kuvaavaa tarinaa on viety teattereiden lavoille ja televisioon, taskukirjapainoksia siitä otetaan edelleen.

Mielenkiintoinen kohtalo kirjalla on ollut tässäkin tapauksessa. Jotuni kirjoitti romaaniaan 20- ja 30-lukujen taitteessa ja lähetti sen Otavan romaanikilpailuun, jossa se ei menestynyt. Tästä suivaantuneena tai ehkä jostakin muusta syystä Jotuni tunki käsikirjoituksensa pimeään paikkaan, eikä enää eläessään asiaan palannut. Kun myöhempi aika nosti taasen romaanin parrasvaloon, se tapahtui tuolloin jo klassikkomaineen saavuttaneen kirjailijan kunniaksi.

Ja kuten klassikoille usein käy, aika on heitä kohtaan armoton. 60-luvun Suomessa oli jo koettu modernismin esteettiset hyökyaallot ja nuorisokulttuurin enteet. Samana vuonna Huojuvan talon kanssa Rintalan Sissiluutnantti hätkähdytti raadollisella sotakuvauksellaan ja Kihlmanin Sininen äiti repi auki seksuaalisia ja sosiaalisia arpia. Seuraavana vuonna Salaman Juhannustansseja tanssittiin jumalanpilkkasyytteitä ruotivassa raastuvassa, Mukan Maa on syntinen laulu paljasti pohjoisen Suomen uskonnollisten kinkereiden todelliset taustat ja Markku Lahtelan esikoisromaani Jumala pullossa siirsi proosamme postmoderniin aikaan.

Keskelle tätä kaikkea Jotunin teos ilmestyy kuin henkäyksenä lopullisesti kadonneesta ajasta ja siihen kytkeytyvistä ajattelu- ja toimintamalleista. Jälkimmäistä edustaa ainakin Jotunin ohjelmallinen tapa lomittaa kerrontaansa naisasiaa, ja miksei myös halukkuus psykologisoida ja selittää henkilöidensä käyttäytymistä. 60-lukulaisille Jotuni on näissä pyrkimyksissään aivan liian epäpoliittinen; hän ampuu katkaistulla haulikolla, kun olisi pitänyt käyttää tarkkuuskivääriä. Sama koskee tyyliä. Kritiikissään Paavilainen viittaa Jotunin tapaan "banalisoida" tarinaan sisältyviä tapahtumia ja kiusallista taipumusta toistoon tai liioitteluun. Mikä on tietenkin rike aikana, jolloin kirjailijan tehtävänä katsotaan olevan asioiden raportointi, kertovan lukijalle sen, mitä todella tapahtuu, kuten Saarikosken kuuluisassa runokokoelmassa (Mitä tapahtuu todella?, 1962) vasta hiljattain oli tivattu.

Kriitikon nihkeydestä huolimatta suuri yleisö luki Jotunia innosta hehkuen ja silmä kovana. Kirjassa kun nähtiin avainromaanin aineksia. Kirjoittiko Jotuni avioliitostaan tunnetun kirjallisuusmiehen, professorin ja kulttuurivaikuttajan Viljo Tarkiaisen kanssa?

Tänään Jotuni on nieltävissä ehkä hieman helpommin. Huojuvaan taloon sisältyvät väkivaltakohtaukset yllättävät silti rajuudessaan ja hermostuttavat asetelmallisuudellaan. Niiden realistisuus saa meidät selaamaan hieman tarkemmin iltapäivälehtien otsikoita ja löytämään niistä yhtymäkohtia maailmaan, joka ei ole kuitenkaan niin kaukana, vaikka fiktiota onkin.

Jotunin katseessa on myös jotakin, joka kylmää älyllisessä tarkkanäköisyydessä ja terävyydessä. Lyöntejä, iskuja, alistamista ja nöyryyttämistä vastaanottava nainen seuraa syrjäsilmällä piinaajansa toimintaa ja kuorii tätä auki kuin sipulia. Diagnoosi on jotakin, jota me tänään taidamme nimittää narsistiseksi persoonallisuushäiriöksi:

"Hänen pelinsä on pientä ja raukkamaista. Eihän hänen puheensa yleensä merkitse mitään. Sillä on joka päivä eri salatarkoituksensa ja eri päämääränsä. Ei selvittää ja selviytyä, vaan pettää ja hämmentää. Hän tahtoo vihansa ja virheensä aateloida aatteellisesti hyväksytyiksi. Hän kantaisi profeetan kaapuakin mieluummin kuin narrin. Toisten täytyisi nähdä hänet toisena, mahtavana, luovana henkenä, joka on ahtaissa oloissa traagillinen. Hänen iskulauseensa ovat kirjallisuudesta lainatut ja niissä on vapaan hengen väljyyttä. Hänen todistelunsa on epätoivoista näyttelyä. Hänen katsannossaan on yksi ainoa ihminen, minä, eikä hän tahdo menettää sitä, vaan kulkee yhä sankarina lavallaan minua varten." (s. 382-383.)

Paha, paha kirja.



11.3.2013

Rouva Rowling Bathissa

Historiallinen kylpyläkaupunki Bath läntisessä Englannissa tunnetaan nykyisin muustakin kuin vesien lotraamisesta tai Chaucerin Canterburyn tarinoista. Kaupungissa on järjestetty jo vuodesta 1948 lähtien maineeltaan mittavaa musiikkifestivaalia sekä kahtakin kirjallisuuteen keskittyvää tapahtumaa, maan suurinta lastenkirjallisuusfestivaalia sekä keväällä maaliskuussa kirjallisuushärdellien sarjan Brittein saarilla avaavaa festivaalia The Independent Bath Literature Festival.

Jälkimmäisen pääsponsorina on sanomalehti Independent, kuten arvata saattaa. Sen kohdalle sattui tänä vuonna mediajytky, kun vieraaksi saapui J. K. Rowling. Pottermanian päähahmo tuli signeeraamaan viimeisintä kirjaansa (Paikka vapaana) ja jutustelemaan ihailijoidensa kanssa. Tunnelma oli ennakolta kuin rock-staraa odottava ja järjestelyt asiallisen tiukat. Rowlingia lähestyville oli kerrottu, että kirjailija laittaa nimensä ainoastaan viimeisimpään teokseensa ja vain yhteen sellaiseen, ei ota vastaan erityistoiveita omistuskirjoituksen suhteen, eikä asettaudu kuvaan yhdessä faninsa kanssa. Ja kirja pitää sitten avata jo valmiiksi nimiösivulta, thank you.

Paikalla oli pitkä, pitkä jono asiakkaita, ikähaitari 18-25, useimmat naisia, jotka olivat ikääntyneet yhdessä Harry Potterin ja kumppaneiden kanssa.

Myöhemmin Rowling, joka ei juurikaan julkisuudessa esiinny, ponkaisi lavalle haastatteluun ja kertoili jopa suhteellisen laveasti elämästään ja kirjoittamisestaan. Tilaisuus oli tietenkin myyty loppuun jo ennakolta, mikä ei ole ihme, kun paikalle mahtui vain puolitoistatuhatta katsojaa.

Suuria salaisuuksia Rowling ei tilaisuudessa paljastanut. Kertoili teini-iän seksuaalisista kokemuksistaan (ensimmäinen kielisuudelma 12-vuotiaana), taidostaan kirjoittaa missä vain ja milloin vain (vaikka samassa autossa takapenkillä riitelevien lasten ja haukkuvan koiran kanssa) sekä Potter-kirjojen hysteerisestä vastaanotosta (jota hän itse vertasi beatlemaniaan).

Rankkojakin aiheita (huumeet, seksi, väkivalta) sisältävän ensimmäisen aikuisten romaaninsa Rowling kertoi syntyneen puhtaasta sanomisen tarpeesta, pohjautuen osittain häneen omiin kokemuksiinsa ja huolesta kaikesta siitä, mitä nykypäivän teinit joutuvat tänäpäivänä kohtaamaan. Ei siis mitään laskelmointia tässä. "En koskaan ajatellut, että nytpä kirjoitan kirjan, jossa on penis ja kaikkea muuta siihen liittyvää. Tämä kirja syntyi kirjoittamisen palosta."

Tällä hetkellä Rowling on rustaamassa taasen lastenkirjaa. Jatkoa Potterille ei ole tulossa, eikä tule, kuten Rowling on moneen kertaan todennut. Tekeillä on jotakin sellaista, joka on kohdistettu aivan pienille lapsille. Tämän tarkempaa emme tässä vaiheessa tiedä.

Potterin herättämä hysteria on ajoittain kauhistuttanut Rowlingsia. Myöskään Pottereiden kirjoittaminen ei aina ollut yhtä päivänpaistetta. Seurauksena oli silti suosio, jota hän oman arvionsa mukaan tuskin tulee enää ylittämään. Nykyään myös perhe asettaa omat rajoituksensa sille, miten syvälle kirjoittamaansa maailmaan Rowling pystyy unohtumaan. Tuota maailmaa hän silti aina kaipaa. Eikä vaihtaisi sitä mihinkään. Paitsi ehkä lapsiinsa. Sen hintana tosin olisi "äreä äiti".
 
Video Rowlingin vierailusta Bathissa löytyy tästä.


Translate