12.11.2013

Sukupolviromaani

Riku Korhosen Nuku lähelläni (WSOY 2012) on hyvin kirjoitettu ja loppuunajateltu romaani.

Tarinankerronta kulkee, juoni polveilee vaihtelevalla tempolla, henkilökuvaus on kohdallaan. Teoksen etualalle itsensä sijoittava kertoja omaa samalla kertaa kylmän tarkkailijan ja itseään analysoivan äänen, jonka huomiot kimpoavat nykypäivän taloutta ja seksiä tihkuvasta todellisuudesta.

Aika ajoin kerronta kohoaa lyyriseen tunnelmointiin syöksyäkseen kohta rosoiseen karkeuteen. Paketti on hyvin kasassa. Tarina nytkähtelee, kouristelee, soljuu ja virtaa.

Mutta jotakin tässä kaikessa on sellaista, joka jättää minut - lukijan - kirjan ulkopuolelle. Ehkä kysymys on vain siitä, että Korhosen kuvaamat ihmispolot ovat niin äärimmilleen vietyjä. Lähestyvän neljänkympin kriisissä painiskelevien tyyppien rakkaustarinasta löytyy viettien ja tekojen hulluutta ja menneisyyteen piiloitettuja neuroosipommeja, joista tulevatkin on tehty. Voimalla koetut hetket väkivallan, seksin ja älyllisen kilvoittelun tuokioineen ovat täyteen ladattuja, tottakai, mutta toistuvasti kääntymässä kliseen puolelle.

Hullua rakkautta, siis. Ja kehyksenä Saksa ja Eurooppa, jossa eletään jonkinlaisen finanssihuuman tai sitä seuranneen krapulan maisemassa.

Ei ole Korhosen vika, että romaani ei minuun mene. Ehkä kysymys on vain siitä, että romaanissa kuvattujen henkilöiden maailma on niin pateettinen, tosi ja ylivirittynyt kuin sen pitääkin olla. Liikuttavaa poseerausta koko elämä.

Ei näistä ole eksistentialistisiksi sankareiksi, vaikka pyrky on kova. Lapset ovat lapsia, aikuisinakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate