Sivut

13.10.2020

Viisi päivää, jotka melkein muuttivat maailmaa

Arizonassa sijaitsevan pienen amerikkalaisen kylän asukkaat ovat kuolleet äkillisesti. Menehtyneitä on 50, vain kaksi löytyy hengissä, vanha mies sekä pieni sylivauva. Kiireesti koolle kutsuttu tutkijaryhmä ryhtyy selvittämään asiaa. Onko kammottavilla tapahtumilla jotakin tekemistä lähistölle hiljattain pudonneen satelliitin kanssa? Ja miksi vain nuo kaksi jäivät henkiin?

Michael Crichtonin ensimmäisen omalla nimellään julkaiseman menestysromaanin Andromeda uhkaa (1969) aiheena on ulkoavaruudesta saapuva tappava bakteeri, joka levitessään muodostuisi uhkaksi koko ihmiskunnalle. Tuhon tiellä on vain asiantuntijaryhmä, joka vetäytyy huippuvarusteltuun laboratorioonsa tutkimaan maahan syöksynyttä satelliittia ja analysoimaan tapahtumapaikalta keräämiään näytteitä. Viiden päivän aikana ja monen yrityksen ja erehdyksen sekä teknisten apuvälineiden avulla heidän onnistuu saamaan vieras organismi lopulta hallintaan.

Crichtonin romaani on teknotrilleri, kirjallisuuteen kylmän sodan aikana kotiutunut lajityyppi, joka yhdistää jännitystä, trilleriä, sotaa, agenttitarinaa ja teknologista sanastoa vilistävää kerrontaa toisiinsa. Lajityypin pohjakaavaa toteutettiin 40-luvulta eteenpäin Brittein saarilla, jossa Graham Greene, Hammond Innes, Ian Fleming tai Eric Ambler olivat ensimmäisten mukana liittämässä kirjallisuutta osaksi viihdeteollisuutta vetävien juonirakennelmien tai mieleenpainuvien päähenkilöidensä myötäavustuksella. 

Crichtonin kohdalla Len Deightonin romaania Aivopesu (1963) on kirjailija itse pitänyt pohjatekstinä, josta Andromeda uhkaa on ottanut vaikutteita ainakin teknisen ja raportinomaisen rakenteensa puolesta. Crichtonilla tosin ulkoisten tapahtumien kuvaus on viety pidemmälle, jopa siinä määrin, että romaanissa henkilöiden sisäinen kokemusmaailma jää kokonaan teknisiä yksityiskohtia vilisevän dialogin alle. Romaanissa on havaittavasti läsnä ihmisiä heidän nimiään myöten, mutta heidät on puettu tunteita läpäisemättömiin suojapukuihin.

 

Muodon puolesta Andromeda uhkaa kytkeytyy 60-luvulla muodissa olleeseen dokumentarismiin, jossa fiktion ja faktan yhdistämisellä tavoitellaan yhteiskunnallista uskottavuutta. Kun dokumenttiromaanin lähtökohtana oli perinteisesti ollut jokin historiallinen tai yhteiskunnallinen, mutta todistettava tapahtuma, jota lähdettiin sitten käsittelemään fiktion keinoin, Crichtonin kaltaiset kirjoittajat käänsivät asetelman päälaelleen: fiktiosta tehtiin faktaa. 

Crichtonin koko kirjallinen tuotanto rakentuu teknisten ja tarkasti pohjustettujen ja tutkittujen yksityiskohtien varaan. Teknotrillerin kovin miehisessä maailmassa ei ole aikaa tunteilulle, minkä kaikki Alistair MacLeanin, Frederic Forsythin tai Desmond Bagleyn lukeneet tietävät. Crichtonin isoon tuoteperheeseen kuuluu useita viihteellisiä megamenestyksiä, kuten vaikkapa Dinosauruspuisto (1990), joissa toteutetaan eräänlaista tieteen soveltavaa käyttöä, tässä tapauksessa kaunokirjallisuuteen muokattua. Suurta kirjallisuutta ei näin vähäisillä työkaluilla ehkäpä synny, mutta "tuskin kovin moni jättää Crichtonin lukemisen kesken", kuten New York Times toteaa kirjailijan nekrologissa 2008. Kirjailijan myytyjen teosten määrä ylittääkin 100 miljoonan.

Viiteen päivään pakattu juonikehys tekee Andromeda uhkaa -romaanista tiiviin lukukokemuksen, jossa otokset inhimillisistä kohtaamisista ovat vähissä. Romaania pitää koossa kuvitteellinen raportti tai kansio, jonka sisältä löytyy henkilöiden välisiä keskusteluja, hetkittäisiä piipahduksia yksittäisten ihmisten ajatuksiin, ennakointia tulevista, varsinkin virheellisistä toimista ja väärinkäsityksistä, jälkikäteen laadittuja näkemyksiä siitä, mitä olisi voitu tehdä toisin ja useita graafisia ja typografisia analyysejä ja esityksiä sekä numeraalisia taulukoita vahvistamaan kuvitelmaa raportin todenkaltaisuudesta. Jos henkilöiden välillä jotakin tapahtuu, se liittyy korostuneesti siihen, miten ihmisten järki leikkaa tai ei.

Mutta maahan on eittämättä saapunut vieras organismi, jonka alkuperä selittyy muutamissa, jo vuosia aiemmin tiedeyhteisölle esitetetyissä spekulaatioissa. Niiden mukaan pallollemme voisi ilmaantua bakteerimutaatio, jonka tartuntalähde on maapallo itse. Ei siis mitään mystistä vierasta oliota tai karmeata alienia.

Raportissa esitettiin ajatus, että bakteeri oli saattanut jättää maanpinnan aioneja sitten, silloin kun elämä alkoi juuri ilmestyä valtameriin ja kuumille, kiehuville mantereille. Nämä bakteerit olisivat lähteneet ennen kalojen ilmestymistä, ennen alkunisäkkäitä, kauan ennen ensimmäisiä apinaihmisiä. Bakteerit olisivat leijuneet ylöspäin ilmassa ja kohonneet hitaasti, kunnes ne olisivat olleet kirjaimellisesti ottaen avaruudessa. Kerran sinne päästyään ne olisivat saattaneet kehittyä uusiin muotoihin, ehkäpä ne olisivat oppineet ottamaan elämän ylläpitämiseksi tarvittavaa energiaa suoraan auringonvalosta tarvitsematta energialähteeksi ravintoa.  

Ironinen ja kriittinen valotus tarinaan syntyy siitä, että se mikä on joskus tuntunut tiedemiehistä "haetulta ja epätödennäköiseltä", toteutuu nyt Andromedan kohdalla.

Eloon virittyneen viruksen tarkempi toimintamekanismi avautuu romaanissa vähittäin ja kovin mutkikkaalta tuntuvin selityksin (Andromeda-mikrobi kasvoi vain ahtaitteen rajojen sisäpuolella. Jos kasvuympäristö oli liian hapan, organismi ei voinut lisääntyä. Jos se oli liian emäksinen, se ei voinut lisääntyä. Vain pH-rajoissa 7,39-7,42 se kykeni kasvamaan hyvin.), mutta kansanomaisempi kuvaus tästä kaikesta ei jätä mitään epäselväksi:

Organismi kävi kimppuun keuhkojen kautta.

Se meni verenkiertoon.

Se takertui valtimoiden ja laskimoiden seinämiin, aivoissa varsinkin.

Se sai aikaan vaurioita.

Tämä pani alkuun [veren] hyytymisen. Hyytyminen jatkui läpi koko ruumiin, tai sitten seurasi verenvuoto, mielipuolisuutta ja kuolema.

Tieteidenvälinen köydenveto ja tieteellisen tarkastelun prosessi kepeine naljailuineen ja kyräilyineen on läsnäolevaa ja tuo romaanin kovin totiseen ja asialliseen pirtaan hieman kepeyttä. Mutta jos kirjailijan suurin intohimo kohdistuu tarkkailun alla olevan mikrobin käyttäytymisessä tapahtuvien muutosten ylöskirjaamiseen, ehkä silläkin on paikkansa kaunokirjallisuudessa. 

Karmeaa jälkeä bakteeri ilmoille päästyään väestössä tekee. Jotkut uhreista kuolevat kuin itsestään heidän verensä jähmettyessä, toiset oman käden kautta. 

Talo, jossa mies, hänen vaimonsa ja heidän nuori tyttärensä istuivat päivällispöydässä. He olivat ilmeisesti istuneet kaikessa rauhassa ja tyytyväisinä, eikä kukaan heistä ollut ennättänyt työntää tuoliaan pöydästä. He hymyilivät toisilleen yhteishenkeensä jähmettyneinä kärpästen ja lautasten yli, joilla ruoka jo mätäni. (---)

Vanha nainen, jolla oli valkoiset hiukset ja kurttuiset kasvot. Hän hymyili lempeästi heiluessaan toisesta päästä kattoparruun kiinnitetyn köyden silmukassa. Köysi natisi hankautuessaan puuparrua vasten. (---)

Lydia Everett, kaupungin ompelija; hän oli mennyt tyynesti pihamaalleen talon taakse, istunut tuoliin, valanut päälleen bensiiniä ja raapaissut tulitikun. He löysivät ruumiin jäännösten vierestä korventuneen bensiinikanisterin.

Crichton kuoli syöpään vain 66-vuotiaana, mutta ehti moneen ehtivänä työnarkomaanina (viisi avioliittoa ja toistakymmentä romaania) jättää jälkeensä mittavan uran niin lääkärinä ja aivojen toimintaan ja solubiologiaan erikoistuneena tutkijana kuin romaanikirjailijana, elokuvantekijänä ja televisiosarjojen (Teho-osasto) kehittäjänä ja käsikirjoittajana. Kirjoittajana Crichtonin on sanottu olleen kuin kyborgi, joka jaksoi väsymättä tuottaa uutta materiaalia viihdeteollisuuden tarpeisiin. Rakenteen ja toteutuksen tasolla Crichton kirjallinen universumi oli yksinkertainen, mutta toimiva, minkä keikkuminen kirjallisuuden myyntilistoilla osaltaan todisti.

Tutkijoiden piirissä Crichtonin tapaan popularisoida tiedettä ei aina suhtauduttu myönteisesti. Mutta yksiviivaisten tarinoiden taustatyö oli silti yleensä tehty huolellisesti. Tämä koskee niin romaania Andromeda uhkaa kuin Dinosauruspuiston geeniteknologista viitekehystä, amerikkalaisten Japani-politiikkaa ja sen uhkakuvia kierrättävää poliittista trilleriä Nouseva aurinko (1992), nanoteknologian hyötyjä tutkailevaa romaania Verkossa (1994) tai ilmastokeskusteluun kriittisesti ja vähättelevästi suhtautuvaa trilleriä Pelon ilmasto (2005). Monen kriitikon mielestä tosin taustatyön huolellisuus tarkoitti Crichtonilla sitä, että teosten sävy on usein opettava eikä kirjailija ole malttanut olla sijoittamatta teknisiä yksityiskohtia viliseviä ja tarinaa sivupoluille vieviä luentoja juonen lomaan.

Crichtonin teosten maailmankuva on kaikesta teknologisesta uteliaisuudesta huolimatta konservatiivinen ja epäilevä. Tai ehkä siinä kaikki on alisteista teknologialle. Nouseva aurinko ei sittenkään käsittelisi tai pelottelisi vieraan kulttuurin ylivallalla tai Verkossa pönkittäisi perinteisiä sukupuolirooleja seksuaalisen häirinnän kohteita vaihtamalla, vaan ytimessä olisivat kybertodellisuuden uhkakuvat, teollisen vakoilun vaarat tai vihamieliset pyrkimykset taloudelliseen ylivaltaan. Pelon ilmasto lienee myös luettavissa puheenvuoroksi kriittisen argumentaation puolesta keskustelun ja tieteentekemisen mahdottomaksi tekevää ilmastopropagandaa vastaan, ja Nyt (2006) tulkittavissa huolenilmauksena kantasolututkimuksen epäeettisestä toiminnasta ja biotekniikkayritysten kaupallisesta häikäilemättömyydestä.

Dinosauruspuisto ja siitä laadittu elokuvaversio (jonka käsikirjoitukseen Crichton laati) Jurassic Park nosti Crichtonin nimen rinnalle sellaiset menneet seikkailutarinoiden mestarit kuin Edgar Rice Burroughsin, Jules Vernen tai Edgar Wallacen. Näistä varsinkin Burroughsin nimi mainitaan taajaan, kun puhutaan pulp-kirjallisuudesta, erityisesti sen tieteiskirjallisuuteen luokiteltavasta haarasta. Burroughsin 1900-luvun alkuvuosikymmenissä käynnistynyt Mars-kirjasarja hyödynsi tuonaikaista tietämystä punaisesta planeetasta, mutta niin tarinoiden juonikeskeinen sisältö ja muoto kuin ilmiasu räväköine kansiaiheineen edusti aikansa kirjallisuuden halpatuotantoa. Crichtonin teokset edustavat toki tuotannollisesti kokonaan toista maailmaa, mutta jotakin pulpin mutkattomasta asenteesta tiedon ja todenmukaisuuden jättömailla lienee kulkeutunut myös näihin romaaneihin.

Entäpä ne kaksi kylän tuhosta eloonjäänyttä, vanha mies ja pieni lapsi? Miksi he jäivät henkiin ja muut kuolivat? Tutkijoiden laatiman "pikatiediagnoosin" mukaan virus selviytyy vain, jos se pääsee iskemään vereen, kun ruumiin happo-emästasapaino on kohdallaan. Lääkkeiden ja alkoholin sekoittama vanhus ja nälkäänsä vimmaisesti itkevä lapsi olivat siten viruksen ulottumattomissa, ja kun heidän tilansa kohta stabilitisoitui, virus oli jo muuntunut ja heille vaaraton.

---

Michael Crichton: Andromeda uhkaa. Suomentanut Matti Kannosto. Tammi 1970.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate