Sivut

18.6.2012

Hole in USA

14 miljoonaa myytyä kirjaa maailmalla ei välttämättä takaa sitä, että maailma olisi valloitettu. Norjalainen dekkaristi Jo Nesbo (s. 1960) tietää tämän. Myös hänen kustantajansa tietää tämän ja on lähettänyt miehen Yhdysvaltoihin puhumaan itsensä ja kirjojensa puolesta.

New York Timesin haastattelussa norjalainen kertoilee elämästään entisenä rokkistrana ja nykypäivän bestseller-kirjailijana, joka imi vaikutteensa Chandlerin, Hammettin ja Thompsonin kirjoista ja ennen kaikkea Ibseniltä. Norjalaisen draaman suurvisiirillä oli kyky rakentaa näytelmänsä jännityskertomuksiksi, joissa arjen tyyni pinta väreilee ja rauhaa rikkontuu kohta syvyyksistä nousevan yllätyksen muodossa.

"Kaikkialla on synkkiä salaisuuksia, joiden taustalta löytyy ongelmia ihmissuhteissa. Aivan kuten on laita rikostarinoissa", Nesbo selittää yhtymäkohtiaan Ibsenin kanssa.

Nesbo julkaisi ensimmäisen romaaninsa 1997 ja on sittemmin julkaissut 15 kirjaa, joista yhdeksässä päähenkilönä on alkoholisoitunut etsivä Harry Hole. Jenkeissä Nesbota yritetään nyt markkinoida Stieg Larssonin imussa, mikä  on tietenkin hieman hassua, koska Nesbo oli jo jotakin ennen kuin Larsson oli muuta kuin lehtimies Tukholmasta. Eikä Ruotsi ole Norja, vaikka sillä ei merkitystä Amerikassa olekaan.

Mutta maailma on sellainen ja Nesbota haastatellut toimittajakin vertailee Larssonin ja Nesbon luomia sankarihahmoja toisiinsa ja päätyy pitämään jälkimmäisen Harry Holea skandinaviselle rikoskirjallisuudelle epätyypillisenä henkilönä. Tummat, synkät, nukkavierut outsiderit kuuluvat hänen mielestään enemmänkin amerikkalaiseen "noir" traditioon. Toisaalta, Nesbon tapa kuvata norjalaista yhteiskuntaa piiloon työnnettyjen ongelmien pesänä, on hyvin tyypillistä pohjoismaiselle rikostarinaperinteelle, toimittaja muistuttaa erästä norjalaista tutkijaa siteeraten.

Nesbo itse sanoo hieman jo väsyneensä Harryn synkkyyteen, eikä pidä mahdottomana herran päästämistä ikuiseen rauhaan. Mutta ei ehkä ihan vielä. Ja onhan Harryssa jotakin myös hänestä itsestään, Nesbo myöntää. Esimerkiksi addiktiot, joista tosin alkoholi ei ole hänen juttunsa. Eikä Harry voi sietää Di Derren musiikkia. Bändin, jonka laulaja-lauluntekijä Nesbo itse on.

12.6.2012

Hän on lahja

Viidakon valtias Tarzan syntyi 100 vuotta sitten.

Amerikkalaisen pulp-kirjailijan Edgar Rice Burroughsin (1875-1950) kynästä syntyneestä viidakkopojasta on sittemmin tullut populaarikulttuurin ikoni, joka pysyy sinnikkäästi elossa, vaikka iholla on näkyvissä elettyjen vuosien raskaasta painosta kieliviä merkkejä.

Burroughsin sankarin matka seikkailutarinoihin erikoistuneen lehden jatkokertomuksesta kirjaksi, kirjasarjaksi, sarjakuvaksi ja elokuviksi kelpaa esimerkiksi kulttuurin tuotteistamisen ja tuotteistumisen logiikasta. 1912 ilmestyneen pohjatarinan jatkoksi ilmestyi romaani 1914, elokuva 1918, sarjakuva 1929 ja radiokuunnelma 1932. Ja kaiken tämän päälle oheistuotteet.

Ensimmäisestä elonpäivästään lähtien Tarzan oli äärettömän suosittu. Kuluttajat tahtoivat, suorastaan vaativat lisää. Burroughs tyydytti kysyntää laatimalla lähemmäs 30 jatkotarinaa, joissa Tarzan taistelee eläinten ja ihmissyöjävillien ohella ahneita kapitalisteja, natseja, venäläisiä, dinosauruksia, historian hämäristä ilmestyneitä roomalaisia ja keskiajan ritareita vastaan. Jossakin vaiheessa elämäänsä Tarzan liittyy hetkeksi aikaa jopa muukalaislegionaan ja sotii Sumatran saarella brittien joukoissa japanilaisia vastaan.

Tarzanin ohella Burroughs kirjoitti huomattavan määrän muitakin seikkailutarinoita, joissa seikkaillaan Marsissa, Venuksessa, Kuussa ja erilaisissa fantasiamaailmoissa. Villin lännen kertomukset ja historialliset tarinat kuuluivat myös Burroughsin repertuaariin. Hänen tuotantonsa sisältää lähemmäs 70 romaania.

Satavuotiaan tarmolla Tarzan liehuu edelleenkin liaaneissa kajauttaen sieltä selkäpiitä karmivan sotahuutonsa. Nykylukijan näkökulmasta hän on auttamattoman vanhanaikainen monissa asioissa, rasisti ja sadisti ja kielipuoli ummikko. Apinaheimoltaan hän oppinut yksittäisiä ilmaisuja, joiden avulla kykenee kommunikoimaan. Ja vaikka hän on ylhäisen verenperintönsä ansiosta oppinut auttavasti lukemaan ja kirjoittamaan englantia, sanojen tuottaminen, puhuminen on edelleen hieman työlästä. Tarzan on tekijämiehiä.

Jotakin kiehtovaa hänessä kaikesta alkukantaisuudestaan huolimatta on. Tuo eläinnahkashortseissaan heiluva supersankari on onnistunut tekemään elämästään ekoprojektin, jossa ei täytetä lomakkeita, ei lueta sähköposteja, ja alaisten kanssa neuvotteluun riittää, kun urahtaa jotakin tämänkaltaista:

"Tarzan. Tarzan ko-korak. Yato-nala Tarzan-ul-Mangani" ("Minä olen Tarzan. Minä olen suuri tappaja. Kunnioittakaa Apinoiden Tarzania.")

5.6.2012

Päivitettyä poikarakkautta

Booker saattaa olla Britannian tärkein kirjallisuuspalkinto, mutta arvostuksessa sen niskaan on hengittänyt vuodesta 1996 lähtien Orange-palkinto, joka jaetaan vuoden parhaasta naisen englanninkielellä kirjoittamasta ja Brittein saarilla julkaistusta romaanista. Palkinnon nimi viittaa sen sponsoriin, telejättiyhtiöön Orangeen, joka on nyt tosin vetäytymässä hankkeesta.

Palkinnon suuruus on 30 000 puntaa (37 000 €). Voittajalle ojennetaan myös naishahmoa esittävä pronssipatsas (kuvassa). Valintaraatiin kuuluu viisi naista, jotka paitsi että edustavat kirjallisuutta monelta eri kantilta (kirjailijat, kustantajat, toimittajat, tutkijat, kriitikot, kirjakauppiaat, lukijat yms.) ovat myös muilla tavoin meritoituneita. Kriteerinä toimii osoitus "ammatillisesta kyvykkyydestä". Raadin vuosittaisesta valinnasta vastaa palkintoa varten perustettu johtokunta, jossa ylintä valtaa käyttää kirjailija Kate Mosse (Labyrintti, 2005).

Voittajan raati noukkii kaksivaiheisen valinnan kautta ehdokaslistalta. Kesäkuun alkuun sijoittuvia juhlallisuuksia edeltää kuukausien kestävä hermojännitys ja julkiset arvuuttelut siitä, ken saa rahat ja arvokkaan pronssiveistoksen itselleen.

Tämä vuosi heittää siis Orangen historiaan ja jostakin on löydyttävä uudet rahoittajat. Nimikin vaihtunee toiseksi. Mutta tarjokkaita ja ehdokkaita on riittämiin, vakuuttaa Mosse, ja arvelee palkinnon statuksen ja aseman vain vahvistuvan uusien sopimusten myötä. Yhdessä Bookerin ja Costa Bookin (ent. Whitebread) kanssa se kuuluu Britannian tärkeimpien kirjallisuuspalkintojen joukkoon.

Viimeistä Orange-palkintoraatia johti englantilainen romanttisten tarinoiden kirjoittaja Joanna Trollope. Voittajaksi valikoitui yhdysvaltalainen Madeline Miller romaanillaan The Song of Achilles. Kyseessä on Millerin esikoisteos, antiikin tarustoon pohjautuva kertomus puolijumala Akhilleuksen ja Patrokloksen välisestä rakkaudesta ja sen traagisesta loppunäytöksestä. Romaaniaan Miller kirjoitti kymmenen vuotta, joten lienee oikeus ja kohtuus, että noinkin rankka kirjoitusrupeama palkitaan ruhtinaallisesti.

Millerin romaanin tyylillisestä arvosta ei liene monellakaan nokan koputtamista, mutta se, miten hän käsittelee Homeroksen Iliaksesta tuttua tarinaa kahden miehen välisestä ystävyydestä, on ollut joillekin liikaa. Miller ei nimittäin jätä mitään arvailujen varaan. Akhilleuksella ja Patrokloksella on intiimi suhde karvoineen kaikkineen, ja kun jälkimmäinen menettää taistelussa henkensä, edellinen hukuttaa murheensa syöksymällä naama punaisena veriseen kostoretkeen.

Kyllähän sielunkumppaneiden ystävyyden todellisesta luonteesta on taitettu peistä ennenkin ja tutkijat ovat muistuttaneet, että se mikä tänään näyttää ja tuntuu homostelulta oli antiikin aikana luonnollinen osa miesten arkea rytmittävää olostelua. Tästä huolimatta paremmin tietävät lukijat ovat sitä mieltä, että Miller vääristelee Homerosta, löytää seksiä sieltä, missä sitä ei koskaan ollut (sic!) ja pilaa Troijan sodan sankarin maineen.

Muistutettakoon, että kysymys on fiktiivisestä hahmosta.

New York Timesin kriitikko tosin moittii myös Millerin tapaa muokata Homeroksesta viihdettä janoavaan aikaamme sopivaa kertakäyttöproosaa. Antiikin henkilöt käyttäytyvät kuin hormoneissaan pörräävät nykyajan teinit ja heidän keskinäistä kanssakäymistään kuvitetaan kököllä dialogilla ja pehmopornolla, josta tyyli on kaukana.

Suurin meteli on silti noussut - kuten aina - palkinnon seksistisestä lähtökohdasta, siis siitä, että vain naisten kirjoittamat kirjat ovat oikeutettuja voittamaan Orangen. Palkinto luotiin aikoinaan vastareaktiona sille, että naiset tuntuivat aina jäävän kirjallisten laukkakisojen viimeisiksi, jos heitä edes huolittiin radalle. Joten näistä lähtökohdista asetelmassa on aina ollut vahva takaisinmaksun -ajatus.

Niin tai näin. Miller varmaankin ansaitsee paikkansa Carol Shieldsin (1998), Lionel Shriverin (2005) ja Zadie Smithin (2006) rinnalla. Ja vaikka Anne Tyler, Toni Morrison tai Margaret Atwood eivät koskaan ole pronssipatsasta käteensä saaneet (ovat tosin olleet ehdokkaina), moni muu on ja entistä suurempi määrä lukijoita luettavakseen upeita tarinoita.

Ehkäpä näistäkin tarinoista osa olisi jäänyt pölyttymään kirjahyllyjen kätköihin, ihan vain siitä syystä, että niiden laatija on nainen.





Translate