18.9.2017

Setä suorasuu

Brittiläisistä nykykirjailijoista Martin Amis on saanut Suomessa verrattain vähäistä huomiota. Hänen tuotantoonsa sisältyy toistakymmentä romaania, novellikokoelmia ja huomattava määrä esseistiikkaa. Näistä on suomennettu ainoastaan neljä romaania, viimeisimpänä mediamaailmaa ruotiva Keltainen koira (2007).

Times nimesi Amisin niiden viidenkymmenen kirjailijan joukkoon, jotka ovat eniten vaikuttaneet brittiläisen sodanjälkeisen kirjallisuuden muotoutumiseen. Samalta listalta löytyy myös Amisin isä, Kingsley Amis, jonka poliittisesti äkkiväärät liikkeet ja into ärsyttää liittivät hänet brittiläistä 50-luvun kulttuurimaisemaa muovanneen "nuorten vihaisten miesten" seuraan. Omena ei pudonnut kauaksi puusta. Pojasta tuli 90-luvulla "uustöykeän" kirjallisuuden soihdunkantaja, jonka epäkorrekteja poliittisia mielipiteitä luettiin rinnan, ja aiheetta, hänen fiktiivisen ja satiiria hyödyntävän tuotantonsa kanssa.

Amis on englantilaisista kirjailijoista se, jolta kysytään mielipidettä asiaan kuin asiaan, ja aina se löytyy - mielipide ja sitä seuraava "paskamyrsky", kuten muutama vuosi sitten eräässä lehtijutussa todettiin. Brittimedia rakastaa vihata Amisia, eikä hän koskaan petä odotuksia.   

Elitistin ja arrogantin maineen kotimaassaan saanut kirjailija vaihtoi Lontoon New Yorkiin kuusi vuotta sitten. Seitsemääkymmentä lähestyvä kirjailija sotkee Atlantin takaa edelleen lusikkansa moneen kotimaansa mielipidesoppaan, kuten hiljattain pilkatessaan työväenpuolueen uuden johtajan onnetonta koulutusta ja epäillessään tämän lukutaitoa. Viimeisimmässä haastattelussaan hän tosin myöntää ajoittain kaipaavansa takaisin kotiin. Amerikkalaiset ovat hänen mielestään ylikorostuneen, ärsyttävän kohteliaita ja varovat kaikkia tekemisiään ja sanoamisiaan. Sellainen on myrkkyä peribrittiläiseen sarkasmiin ja nokkeluuteen tottuneelle kirjailijalle. Hyvässä huumorissa kun on aina mukana ripaus loukkaavuutta ja älyllistä ylivoimaa. Hyvää on sentään se, että jenkeissä lehdistö kohtelee menestyskirjailijoita paremmin kuin Englannissa, jossa kaikkia kirjailijoita pidetään Amisin mielestä "mahtailevina egomaanikkoina".

Muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen Amisilta ilmestyy uusi kirja tänä syksynä, sekin tosin kokoelma aiemmin ilmestyneitä kirjoituksia. Kirjasta löytyy Amisin aina mielenkiintoisia näkemyksiä kirjailijakollegoistaan (Bellow, Ballard, Nabokov), julkisuuden henkilöistä (prinsessa Diana, John Travolta) ja ajankohtaisina sivalluksina poliittisia kirjoituksia mm. Yhdysvaltain vaaleista ja erityisesti Donald Trumpista.

Trumpin valinta oli tietenkin shokki ja yllätys myös Amisille, paljon suurempi kuin brexit, ja ensimmäiset analogiat Hitlerin Saksaan nousivat myös hänelle mieleen. Mutta tarkemmin harkittuaan Amis löytää Trumpin vertaishahmon - jos sellainen pitää historiasta kaivaa esiin - Italiasta, jossa Mussolinin kaltainen tomppeli hurmasi kansaa. Trump on samalla tavoin hullu, rehvakas ja harhainen. Hitlerin ja Stalinin totalitarismi pyrki ihmisluonnon muuttamiseen. Mussolinille ja Trumpille riittää valta ja siinä pysyminen.

Amis on myös vakuuttunut siitä, että Trump on dementoitunut. Tästä todisteena ovat muutaman vuoden takaiset haastattelut, joissa Trump osaa vielä puhua sortumatta kielellisiin virheisiin ja taitaa jopa ironian. Kuluneen vuosikymmenen aikana Trump on kuitenkin kokenut täydellisen henkisen romahduksen.

Amis on jokseenkin vakuuttunut siitä, että tämä ihmisten heikkouksia haistava mies tulee kompastumaan johonkin kansainväliseen selkkaukseen. Pohjois-Korean tuhoamisesta Trump todennäköisesti kuvittelee itse saavansa Nobelin rauhanpalkinnon, joten se ei varmaankaan ole se. Todennäköisempää, ja toivottavampaa on, että se on jokin kiperämpi ja ilman napin painallusta ratkaistava selkkaus, joka paljastaa kansalle presidenttinsä kyvyttömyyden kaikessa karmeudessaan.

Trumpilla on Amisin mukaan aivan erityinen taito kylvää ympärilleen levottomuutta. Uusnatsien avulla hän tulee pitämään maata vielä pitkään polvillaan. Ja kaikki kytkeytyy rasismiin, joka on Yhdysvalloissa juurtunut syvälle kansanluonteeseen.

Amis on osannut ja osaa olla ärsyttävä, hyökkäävä, ilkeä ja pilkallinen, vaikka ei sosiaalista mediaa käytäkään. Internet on toki hänellekin tuttu työkalu, mutta sen keskustelukulttuurista hän pysyy kaukana. Suuri yllätys oli, kun hänen ystävänsä Salman Rushdie erehtyi tviittaamaan. Onneksi tämäkin lopetti aika pian. "Internetillä on typerryttävä vaikutus, se on pahuuden Pandoran lipas ja se on tuhonnut ihmisten keskittymiskyvyn."

Parhaillaan Amisilla on työn alla omaelämäkerrallinen romaani, jossa hän tulee varmaankin kertomaan kaiken ja enemmänkin sekä sen ohessa tasaamaan tilit edesmenneen äitipuolensa kanssa. Tällä kertaa kysymys on hyvityksestä. Nuorena miehenä hän ei antanut arvoa äitipuolensa kirjallisille töille, johtuen lähinnä siitä, että tämä hylkäsi Amisin isän. Mutta nyt on tullut aika kiittää ja palauttaa tämän kirjallinen maine.

Ikä pehmentää särmät, tai jotakin. 



9.9.2017

Lue sinä, minä kuuntelen

Kirjallisuus on monenmuotoinen ilmiö, ja sitä se on ollut kautta historian. Isot siirtymät kirjallisuuden kehityksessä suullisesta kirjoitettuun kieleen, ääneen sanotusta kiveen hakattuun tai paperille painettuun ja edelleen digitaaliseen ovat kuljettaneet sanataiteen nykyaikaan asti. Ja jännällä tavalla jotkut tavat ja tottumukset kirjallisuuden välittymisessä ovat pysyneet sitkeästi hengissä ja jatkaneet eloaan.

Kuten vaikkapa ääneen lukeminen.

Kaikki sen tietävät, että kunnon vanhemmat lukevat lapsilleen, ja tapana on myös mykistyä kirjan äärelle, kun lukemaan oppiminen on kohonnut jälkipolville sille tasolle, että kykenevät itsekin virittämään aivonsa kirjainmerkkien tulkinnan äärelle. Lukemisesta on tullut kehityksen myötä maan hiljaisten harrastus.

Näin ei ole suinkaan aina ollut. Kehityksen käännekohtana pidetään yleensä 1700-lukua ja kirjapainotekniikan lopullista läpimurtoa. Siihen asti kirjat olivat siksi kalliita ja harvinaisia, että niitä ei moniakaan perheiden hallussa ollut. Joten, sisällön välittäminen sujui parhaiten toisille ääneen lukemalla. Mutta kun kirjojen jakeluverkosto kehittyi, yleinen elintaso kohosi ja ihmisten vapaa-aika lisääntyi, väylä yksilölliselle ja hiljaiselle lukemiselle oli avattu.

Mutta ei ääneen lukeminen tästä minnekään kadonnut. Se pysyi ja on pysynyt osana kirjallisuuden kokemusta. Tuoreinta tietoa lukemisen historiasta tarjoaa kirjallisuushistorioitsija Abigail Williams teoksessaan The Social Life of Books: Reading Together in the Eighteenth-Century Home (Yale Books, 2017). Williamsin löytöretki historiaan suuntautuu ihmisten lukutapojen selvittämiseen. Miten kirjoja on 1700-luvun Englannissa luettu, missä, minkälaisissa tilanteissa, kenen kanssa, yksin vai yhdessä, huviksi vai hyödyksi? Lähteinä tutkijalla ovat lukijoiden päiväkirjat, kirjeet ja arkistoihin kätkeytyneet selvitykset. Ja kohteena - tietenkin, kirjallisuudesta kun puhutaan - keskiluokka.

Kirjojen ja lukemisen sosiaalihistoriaa kaivamalla Williams haluaa tehdä tiettäväksi, että kirjojen kohdalla aivan yhtä tärkeää kuin se, mitä niihin on kirjoitettu, on se, miten niitä luetaan. Aikoinaan tuo jälkimmäinen seikka oli jopa edellistä tärkeämpi. Vaitonaisina tekstien ääreen syventyvät lukijat saattoivat nimittäin vaikuttaa pelottavilta ja epäilyttäviltä. Jotta lukijat eivät liikaa uppoutuisi sentimentaalisten romaanien huuruiseen maailmaan, ääneen ja yhdessä lukemista pidettiin suositeltavampana. Lukija saattoi tilanteessa tarkkailla kuulijoiden reaktioita ja suorittaa omatoimisia "poisjättöjä". Eikä hassumpaa ollut sekään, että kuulijat pystyivät tarkkailemaan toisiaan. Naisten ohella myös lapsia ja nuoria haluttiin näin suojella tarinoiden turmiolliselta vaikutukselta.

Kirjoja myös kirjoitettiin ja toimitettiin sitä tarkoitusta varten, että niitä luettaisiin ääneen. Tiivistetyt romaaniversiot, kotinäyttämöohjeilla täydennetyt näytelmät, sanomalehdissä ilmestyneet jatkokertomukset ja erilaiset tekstikoosteet muokattiin ääneenlukua silmälläpitäen. Näiden tueksi laadittiin niin ikään oppaita, joissa kerrottiin, miten kirjoja tulee lukea ääneen.

Williamsin kirjaan perehtynyt Spectatorin kriitikko toteaa kirjasta löytyvän yllättäviä yhtymäkohtia omaan aikaamme ja levottomaan tapaamme kruisailla yhdestä viihdykkeestä tai kanavasta toiseen ja kolmanteen. 1700-luvun Englannissa kirjoja kuuntelevat kehuivat innokkaasti niitä teoksia, joita kuunnellessa saattoi hyvin tehdä jotakin muuta, parsia sukkia tai puuteroida peruukkeja.

Ääneen lukeminen, varsinkin kirjailijoiden vetämät lukutilaisuudet, ovat säilyttäneet vankan aseman Keski-Euroopassa. Näissä siis kirjailija vain lukee otteita teoksestaan ilman, että hän kertoisi lukijoille, miten häntä kirjailijana tulisi ymmärtää. Jostakin syystä tämä hyvä tapa ei ole koskaan ollut kovin suosiossa tai yleinen meillä, mistä johtuen alkuvuodesta Helsingissä järjestetty runoilijoiden luentatilaisuus ("Runousaamiainen") näyttäytyi niinkin erikoisena. Ehkä kirjallisuus on käsitetty Suomessa niin pyhänä toimituksena, että sen äärellä on syytä olla hiljaa ja yksin. 

Tyypillistä tuntuu olevan, että ääneen lukeminen yhdistetään Suomessa kulttuuriseen sosiaalityöhön. Juhlavuoden "Minä luen sinulle" -kampanja keskittyy selkokielisen kirjallisuuden edistämiseen. Kohderyhmänä ovat iäkkäät ja kehitysvammaiset. Pari vuotta aiemmin "Maailman ääneen lukemisen päivänä" meillä haluttiin vahvistaa alakouluikäisten lukumotivaatiota. Suomalaiset menevät tähänkin kysymykseen hanke ja ongelma edellä.

Mutta muutostentekijät ovat jo täällä. Kuunteleminen on uusi kulutustrendi, jonka vanassa puheohjelmat, podcastit ja sähkökirjat elävät nousukautta. Ehkä sama tapahtuu myös ihmisten välillä, perheissä, kaveri- ja työporukoissa. Monessa lukupiirissä saatetaan tälläkin hetkellä keskittyä kuuntelemaan, kun joku lukee.

Kaiken tämän rinnalla suomalaisille e-kirjamarkkinoille rantautuneet ruotsalaistaustaiset Storytell ja Bookbeat saavat painaa pitkää päivää tyydyttääkseen kuulevien kysynnän. Vai onko tämäkin vain itsekseen ja itselleen lukemisen käänteiskuva: itsekseen kuunteleminen?



11.8.2017

Lähellä ihminen

Luettuani Karl Ove Knausgårdin romaanisarjasta Taisteluni (2009-11) sen ensimmäisen osan, liityn mielelläni siihen porukkaan, jossa kirjaa ylistetään. En tosin ole lukenut vielä sarjaa tätä pidemmälle, enkä tiedä, tulenko lukemaan - todennäköisesti kyllä, mutta en tiedä. Omillaankin sarjan aloittava ensimmäinen kirja nimittäin toimii. Omaelämäkerrallinen kertomus miehestä, josta tuli kirjailija, on niitä kirjoja, joita on vaikea laskea käsistään, kun alkuun pääsee. - Ja myös niitä, joista ei tarkkaan tiedä, miksi näin on.

 Knausgård ei ole Proust, eikä hän ole varsinkaan Päätalo, joiden nimet yleensä samassa yhteydessä mainitaan. Yhtenevyyksiä varmasti löytyy. Proustiin kirjailija tekee viittauksen jo alkusivuilla todetessaan lukeneensa ranskalaista aikoinaan "ahmimalla" - pääsemättä silti ylitse kaipuustaan "päästä pois". Toisin kuin Proust (tai Päätalo) Knausgård ei tavoittele menneen ajan ja aikakauden, siiinä vaikuttavien ihmisten ja tapahtumien ylöskirjaamista. Kirjan nimeen sisältyvän persoonakohtaisen muodon mukaisesti tekijä taistelee itsensä puolesta nykyhetken "ylivaltaa" vastaan:
Minulla on aina ollut suuri tarve olla yksin, tarvitsen suuria yksinäisyyden pintoja, ja kun en saa niitä, kuten en ole saanut viimeisten viiden vuoden aikana, turhautumiseni voi äityä lähes paniikinomaiseksi tai aggressiiviseksi. Ja kun sitä mikä on pitänyt minua käynnissä koko aikuiselämäni ajan, kunnianhimoa kirjoittaa joskus jotakin ainutlaatuista, tällä tavoin uhataan, ainoa ajatukseni kalvaa sisuksiani kuin rotta, ja se ainoa ajatus on että minun on päästävä pois.
Knausgårdin kirjan lähtökohta on siten hyvin intiimi ja syvällä tekijän omassa elämässä. Taisteluvälineinä, aseina hän käyttää muisti- ja mielikuviaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan, mutta todelliset tykit kätkeytyvät kieleen ja kirjoittajan tapaan rakentaa tarinaansa. Kertoja kulkee aikatasolta toiselle, menneisyydestä nykyisyyteen ja takaisin, mutta ei anna lukijan koskaan unohtaa tarinan kerrontahetkeä. Tästä syntyy vahva läsnäolon vaikutelma, ja kun siihen liitetään osuva henkilökuvaus, kaunistelematon itseanalyysi sekä syyllistämisestä ja inttämisestä vapaa aito halu ymmärtää ihmisten toimintaa, arkisistakin huomioista kasvaa jotakin itseään suurempaa.

Knausgård hakee merkitystä elämälleen ja niitä tilanteita, jolloin kokemus ja oleminen olivat yhtä. Tehtävä on tietenkin mahdoton, koska ikääntymisen myötä asiat unohtuvat, katoavat ja menneisyyden "unohtumattomista hetkistä" tulee jotakin muuta. Mutta kirjailijana hän syöksyy sanojen, kertomusten, tarinoiden ja arkisten yksityiskohtien avulla kohti määränpäätään.

Hyvänä esimerkkinä Knausgårdin "metodista" toimii ensimmäiseen osaan sisältyvä laaja jakso, jossa veljekset siivoavat alkoholisoituneen isänsä jälkeensä jättämää kotitalon sotkua. Toistasataa sivua kestävä kohtaus on kerrontateknisesti mestarillinen, suorastaan hypnoottinen, jossa edetään huone huoneelta, nurkasta nurkkaan, esineeltä esineelle yksityiskohtaisen ja äärinaturalistisen kuvauksen keinoin, mutta josta kasvaa lopulta suuri kertomus pojan ja isän suhteesta sekä surutyön tekemisestä.

Näin pienestä tulee suurta, yksityisestä yleistä. 

Kun Knausgårdille ojennettiin kirjasarjastaan saksalaisen Welt-lehden kirjallisuuspalkinto 2015, hän  kiitospuheessaan korosti kirjallisuuden, erityisesti romaanin intiimiä luonnetta. Romaani on aina kahden ihmisen, kirjan kirjoittajan ja lukijan välistä dialogia. Kirjailija pyrkii kirjoittamalla tavoittamaan toisen ihmisen ja lukija puolestaan tekstin välityksellä löytää kirjoittajan ajasta ja paikasta riippumatta, aina uudestaan, satojen vuosienkin kuluttua.  Kirjallisessa kohtaamisessa yksityisestä tulee erityistä ja yleistä.

Knausgårdin puhe oli kritiikki mediatodellisuutta vastaan, jota hänen mukaansa hallitsevat karkeat yleistykset, viholliskuvien rakentamiset ja pyrkimykset luokitella ihmiset tiettyihin kategorioihin. Kaunokirjallisuuden hän katsoo toimivan toisin. Paradoksaalisesti sen luoma kuvitteellinen todellisuus on lähempänä reaalimaailmaa kuin raflaavien otsikoiden, numeroiden ja tilastojen taakse kätkeytyvä tiedonvälitys, joka tuntuu unohtavan ihmisen. Maahanmuuttajien, terroristien, sotien, tautien tai luonnonkatastrofien uhrien kasvot jäävät usein varjoon. Mediat eivät todellakaan kerro totuutta.

Kirjallisuus, erityisesti romaani, vie meidät lähelle yksilön kokemusta ja sitä myötä syvälle ihmisyyteen ja omaan itseemme. Siksi se on Knausgårdin mukaan jopa tärkeämpää kuin muodolliset sosiaaliset kohtaamiset reaalimaailmassa, jossa kaikki on säädeltyä ja kontrolloitua. Ajatustaan tukemaan - ja ystävällisenä eleenä saksalaisille isännilleen - Knausgård nosti esille kolme saksankielistä kirjailijaa, joiden kirjoituksissa yksilön ja yhteisön, yksityisen ja yleisen, todellisen ja kuvitellun välinen kuilu aukeaa.

Totalitarismista ja pahuuden arkipäiväistymisestä kirjoittanut Hanna Arendt on yksi näistä, jonka analyysi Adolf Eichmannin virkamiespersoonan taakse kätkeytyvästä julmuudesta heijastuu Knausgårdin mukaan suoraan nykypäivään ja siinä operoivien ihmisten ja valtioiden toimintaan. Tavat, tottumukset ja muodollisuudet otetaan tietoisesti tai tiedostamatta käyttöön, kun kaikkea ei haluta nähdä tai voida tunnustaa.

Walter Benjaminin lukeminen puolestaan opetti hänelle aikoinaan jotakin yksilön suhteesta kulttuuriin ja sen, että meillä kaikilla on oma historiamme, joka liittää meidät osaksi muita. Muistista, esineiden maagisesta voimasta ja menneisyyden läsnälosta kirjoittaneen kulttuurikriitikon elämä kietoutui osaksi Hitlerin kohtaloa, kuten niin monen muunkin. Mutta myös Hitlerillä oli taustatarinansa, joka liitti hänet hirmuhallinnon mahdollistaneeseen sukupolveen ja kulttuuriin. Tässä kertomuksessa niin Arendtilla, Benjaminilla kuin runoilija Paul Celanilla oli oma roolinsa. Jälkimmäisen kohdalla kokemukset juutalaisvainoista määräsivät hänen kirjoittamisensa sisällön ja suunnan. Kun yhteys kieleen siihen sisältyvän väkivallan ja sorron johdosta menetetään, kirjailija jää yksin.

Knausgårdille mainitut kirjailijat - monien muiden (Hölderlin, Goethe, Thomas Mann, Peter Handke, Thomas Bernhard) ohella - ovat tärkeitä, koska he kaikki pyrkivät repäisemään suojaverkon sitä ylläpitävän maailman edestä. He tekevät yksilöllisestä erityistä ja yleistä. Ja siihen, voitaisiin todeta, myös Knausgård omalla kirjoittamisellaan pyrkii.

Samaisessa tilaisuudessa, jossa kirjailija lateli suuria ajatuksiaan, hänen saksalainen kollegansa - Sibylle Berg - kiitteli Knausgårdia tekemästään työstä. Asiaankuuluvasti hän ylistää kirjailijan kykyä loihtia arkiseen kuvaukseen syvyyttä ja sykettä, elämän banaliteettien kielellistä rikastamista ja taipumusta löytää merkitystä sieltä, mistä vähemmillä kyvyillä varustetut kirjoittajat eivät sitä koskaan löydä.

Berg kuitenkin arvelee, että suurin syy Knausgårdin suosioon lukijoiden keskuudessa on hänen rehellisyytensä. Knausgård nostaa raa'an nokkaan paitsi elämänsä myös itsensä kaikkine vikoineen. Hän on heikko, epävarma, typerä ja hän tekee virheitä. Sellainen ihminen tulee lähelle meitä kaikkia.


Translate