21.3.2020

Epidemiakirjallisuutta (2)

Rotat ryömivät koloistaan ensin:

Neljäntenä päivänä alkoi kuolevia rottia tulla esiin kokonaisina laumoina. Niitä nousi komeroista, lattioitten alta, kellareista ja likaviemäreistä pitkinä horjuvina jonoina. Valoon päästyään ne alkoivat kieriskellä ja nytkähdellä ja kuolivat ihmisten välittömään läheisyyteen. Käytävät ja kadut kaikuivat öisin vinkaisuista, joita ne päästelivät kuolinkouristuksissaan. Kaupungin laidoilla niitä lojui aamuisin katuojissa, mikä turvonneena ja jo mätänemässä, mikä jäykkänä ja viikset vielä pystyssä. Jokaisen kuonossa oli pieni veripisara.

Albert Camus'n Rutto oli ilmestyessään 1947 kirjallinen hitti, mitä edesauttoi moni seikka. Sen kirjoittajalla oli jo nimeä nuorena, karismaattisena radikaalina, eikä hauska ja hieman eksoottinen ulkonäkö tehnyt haittaa sekään. Toisin kuin monilla muilla vasemmistoälyköillä, Camus'lla ei ollut koulutustaustaa eliittiyliopistoissa ja hän kuului ikänsä puolesta jo seuraavaan sukupolveen.

Myös julkaisuajankohta oli otollinen. Ranskan miehitysajasta oli kulunut muutama ratkaiseva vuosi, jolloin oli alettu hieman kyllääntyä urheisiin partisaanimuisteluihin ja haluttiin siirtää katsetta tulevaan tai edes jonnekin muualle. Tähän saumaan kolmikymppisen Camus'n romaani tuli sopivasti.

Allegoriana Ranskan taistelusta miehittäjiä vastaan Ruttoa aluksi luettiin, ja taidetaan pitkälle edelleen lukea. Romaani sijoittuu jonnekin 1940-luvulle ja Algeriaan, jonka pohjoisrannikolla sijaitsevaan Oranin kaupunkiin ilmaantuu ruttoepidemia, kuin tyhjästä, kuten taudit monta kertaa tulevat. Ensiksi kuolevat rotat, sitten tauti alkaa tappaa ihmisiä. Romaanissa ulkopuolinen kertoja, tapahtumien kronikoitsija raportoi tapahtumia muutaman keskushenkilön kohtalon kautta.

Camus'n kylmän viileä ja samalla sensitiivinen, kristillistä ja humanistista moraalia mittaileva kerrontaote miellytti aikanaan, joskin herätti myös vastustusta. Kirkkaamman poliittisen sanoman läpivienti olisi paremmin kelvannut äärivasemmiston ja kansallismielisten pirtaan, eikä Camus'n teoksesta huokuvaa filosofista otetta oikein haluttu ymmärtää. Hänen henkilöidensä suulla kun annetaan ymmärtää, että elääkseen on parempi hyväksyä asiat sellaisina kuin ne tulevat ja yrittää tehdä parhaansa. Valinta on aina yksilön.

Romaanin allegorinen lukutapa johdatti syyttäjät puhisemaan Camus'n antihistoriallisuudesta, siitä, että Camus tekee fasismista "irrationaalisen" (Beauvoir) ja etiikan laitakin on vähän niin ja näin, jos siitä puuttuu historiallinen ymmärrys (Barthes). Lukevalle yleisölle romaanista luettava lempeä pohdiskelu hyvyydestä, epäitsekkkyydestä, anteeksiannosta ja valintojen tekemisen vaikeudesta upposi paremmin. Kun tähän yhdistyi sormen heristelyn välttely ja naturalistinen kerronta (niin kuin vain ranskalainen sen osaa), lopputulos häkellyttää edelleen.

Esikaupungissa vanhan miehen astmapotilaan naapurissa paineli muuan mies houreissaan nivusiaan ja antoi ylen. Kaularauhaset olivat vieläkin turvonneemmat kuin talonmiehellä. Toinen puoli kaulaa pullistui paiseeksi ja puhkesi kuin mätä hedelmä.

Camus'n on sanottu siirtäneen romaaninsa kolmeen keskeiseen henkilöön paitsi monia omaan elämäänsä kytkeytyviä tekijöitä myös maailmankatsomuksensa. Sairauksista hänellä oli kokemuksia nuoruudessa puhjenneen ja myöhemminkin elämää varjostaneen tuberkuloosin myötä. Elämä eristyksessä, johon romaanin Orienin asukkaat pakotetaan, oli tuttua kirjailijalle. Rutossa taistelu epidemiaa vastaan johtaa jotkut ymmärtämään tekojensa välttämättömyyden, nousemaan oman edun tavoittelusta yhteisen hyvän tekemiseen tai näkemään koko taudin osana kysymystä vastarinnasta tai kapinasta.

Rutossa tauti etenee vääjäämättömästi, julmalla voimalla, kunnes laantuu ja häipyy yhtä yllättäen kuin tulikin. Työtä tehdessään se niittää ihmisiä, eikä armahda edes lapsia:

Lapsi nytkähti heikosti voihkaisten miltei kaksin kerroin, aivan kuin olisi saanut iskun vatsaansa. Ruumis jähmettyi kouristuksenomaisesti täristen pitkiksi sekunneiksi vääristyneeseen asentoon, ikään kuin luuston hauras varsi olisi taipunut ja rutissut ruton raivokkaan, kuumeisen tuulen voimasta. Puuskan mentyä ohi ruumis herpautui, kuume näytti hellittävän ja jättävän läähättävän lapsen myrkylliseen, kuoleman tuntuiseen lepotilaan. Sitten syöksähti polttava hyöky ruumiin lävitse kolmannen kerran kohotttaen sen kaarelle, lapsi käpertyi vuoteen pohjalle, pyöritti päätään mielettömästi kuin liekeissä ja heitti peitteen syrjään. Suuria kyyneleitä tulvahti polttavan kuumien silmäluomien alta ja vieri pitkin lyijynharmaita kasvoja.

Camus'n romaanilla on tietenkin yhteys toisen maailmansodan tapahtumiin ja Ranskan kohtaloon natsien miehityksen alla, joten sen näkemiselle vertauskuvana löytyy perusteita. Vaikka romaaniin ei tosiasiallista lähihistoriaa ole suorasanaisesti kirjoitettu. Jostakin ulkopuolelta saapuva uhka pistää yhteiskunnan sekaisin ja ihmiset käyttäytymään kenet tapojensa vastaisesti, kenet luonteensa mukaisesti. Oli tuo uhka tahtia marssivat sotilassaappaat tai näkymätön vihollinen.

Mielenkiintoista lukea Camus'n romaania juuri nyt ja tässä. Allegoriasta ei ole jälkeäkään, kun taudin pelästyttämät ihmiset pakotettuina tai vapaaehtoisesti jättävät kaupungin kadut ja kaupat. Tämä lienee 40-luvun Oranin ja maaliskuun 2020 kuvaa Berliinistä, New Yorkista, Pariisista tai Helsingistä:

Vain kuutamo valaisi harmaita talorivejä ja katuja, joiden suoria linjoja ei katkaissut ainoakaan tumma puunlatva. Äänettömyyttä ei rikkonut kulkijan askel, ei koiran haukahdus. Kaupunki oli silloin vain ryhmä massiivisia, elottomia talokuutioita, joitten lomassa entisaikojen suurmiesten ja unohdettujen hyväntekijöiden vaiteliaat, ikuisiksi ajoiksi pronssiin kahlitut patsaat koettivat rauta- tai kivikasvoineen olla edes jonkinmoisina muistona siitä, mikä kerran oli ollut ihminen.

---
Alber Camus: Rutto. Suomentanut Juha Mannerkorpi (1948). Uuden tarkennetun käännöksen laatinut Jukka Mannerkorpi. Otava 1995.

16.3.2020

Epidemiakirjallisuutta (1)

Kirjallisuuden klassikoille epidemiat ovat ravintoa.

*

Ensiksi hän tunsi imelän, desinfiointiaineen lääkkeenomaisen hajun, näki sitten talojen kylkiin liimattuja, epämääräisesti laadittuja viranomaisvaroituksia ja kuuli vältteleviä kommentteja kauppiailta tai hotellin johtajalta. Huhut kertoivat, että jotakin outoa oli kaupungissa tapahtumassa.

Sairastuneiden, kuolleidenkin lukumäärän väitettiin kohoavan kahteenkymmeneen, neljäänkymmeneen, jopa toiselle sadalle, ja heti sen jälkeen saatettiin kiistää koko kulkutaudin esiintyminen tai ainakin todeta, että sairaustapaukset olivat olleet yksittäisiä ja muualta kulkeutuneita. Siellä täällä lehdissä näkyi vakavia varoituksia ja vastalauseita, koska paikalliset viranomaiset olivat antautuneet vaaralliseen peliin. Varmuutta ei voinut saada mistään.

Thomas Mannin pienoisromaanissa Kuolema Venetsiassa (1913) päähenkilö vaeltaa helteessä hikoilevan laguunikaupungin toreilla ja kujilla ja seuraa katseellaan ihmisiä. Viisikymppinen kirjailija elää taiteilijuutensa kriisiä, katsoo epäillen aikaansaannoksiaan, jotka ovat saaneet tunnustusta muilta, mutta joissa hän itse näkee vain merkityksettömiä kompromisseja ja vain vähäisiä jälkiä ammoin nuoruuteen unohtuneesta idealismista.

Kohta ympäristöstä noukitut poikkeamat saavat selityksen. Virallisen selityksen takaa helteen ja širokko-tuulen aiheuttamista haitallisista vaikutuksista paljastuu kohtalokkaampi vitsaus. Intian "lämpimiltä rämesoilta" on levinnyt Eurooppaan kolera, joka on kylvänyt kauhuja eri puolilla maailmaa. Taudinsiemenet ovat nyt kulkeutuneet kauppiaiden matkassa Välimeren yli ensiksi eteläiseen Italiaan, sitten pohjoiseen. Venetsiassa pistäytynyt itävaltalainen turisti on kotimaahansa palattuaan menehtynyt tautiin ja tieto epidemiasta saavuttaa kohta myös saksankieliset lehdet.

Venetsian viranomaiset ryhtyvät välittömästi tarpeellisiin toimiin, mutta saastuneiden elintarvikkeiden, ahtaiden kujien ja kuuman ilmanalan matkassa tauti leviää. Kahdeksankymmentä prosenttia sairastuneista kuolee mitä tuskallisimmin:

Siinä ei elimistö edes kyennyt erittämään verisuonista tihkuvia valtavia nestemääriä. Muutaman tunnin kuluessa sairas kuivui, ja hänen verensä käytyä pikimäisen sitkeäksi hän tukehtui pahoista kouristuksista kärsien ja hiljaa valittaen. Onnekas se, joka sairastuttuaan ja hiukan pahoinvoinnista kärsittyään heti vaipui syvään tajuttomuuteen, niin kuin joskus kävi, eikä siitä enää juuri herännyt.

Samaan aikaan kaupungin sairaalat alkavat täyttyä sairastuneista. Pelätään pakokauhua, joka voisi johtaa suuriin taloudellisiin menetyksiin niin matkailuelinkeinon kuin kulttuuritarjonnan puolella. Siksi viranomaiset jatkavat edelleen salailuaan ja ongelmien peittelyä. Mutta, kuten kertoja toteaa, kansa kyllä tietää, mistä on kysymys. "Alemmissa kansankerroksissa" tilanne johtaa kohta moraalin höltymiseen ja "valonarkojen ja epäsosiaalisten viettien" rohkaistumiseen. Rikollisuus ja siveettömyys rehottaa. Murhat, humalassa toikkarointi ja ryöstöt ovat jo arkipäivää. "... ammattimainen haureudenharjoitus sai tunkeilevia ja ylettömiä muotoja, jotka muutoin olivat täällä tuntemattomia ja jotka tunnettiin vain maan eteläosissa ja itämailla."

Mannin 1910-luvun alussa, ennen ensimmäistä maailmansotaa kirjoitetussa laajassa novellissa on näkyvissä aikakauden taiteilijapiirien viehtymys kuolemaan ja dekadenssin, rappion ja rappeutumisen tematiikkaan, jossa seksuaalisten patologioiden ja perversioiden käsittelylle löytyy sijaa niillekin. Tarinan päähenkilön, Gustav Aschenbachin pään sisällä kulkevat mietteet taiteen tekemisestä ja täydellisestä taideteoksesta esitetään kehyksessä, jossa kaupunkia riivaava kulkutauti yhdistyy vanhenevan miehen kauneudenjanoon ja -kaipuuseen. Kuolema on läsnä niin kertomuksen antiikin tragediaa jäljittelevässä rakenteessa kuin suorissa ja epäsuorissa viittauksissa kuolevia kyyditseviin lauttureihin tai gondoleihin, jotka mustina muistuttavat kelluvia ruumisarkkuja.

Epidemia on tarinan viitekehys, joka kulkee kuin sisään hengitettynä Aschenbachin mieleen. Hän kauhistuu ja kammoksuu rakastumistaan neljätoistavuotiaaseen poikaan, jonka jokaista liikettä, katsetta ja elettä hän etäältä seuraa:

... hän juoksi paikalle, juoksi märkänä kenties suoraan merestä, hän viskoi kiharoitaan, ja kun hän ojensi kätensä seisoen toisen jalkansa varassa, toisen jalan levätessä varpaitten varassa, hänen vartalonsa kiertyi ja taipui erinomaisen viehättävästi, sulokkaan rohkeasti, rakastettavan ujosti, jalosyntyisen velvoittavaa mielllyttämisenhalua ilmentäen. Hän lojui pitkällään, kylpypyyhe rinnan ympärille kietaistuna, hennon jäntevää käsivarttaan hiekkaan nojaten ja leuka kämmentä vasten painettuna...

Nuoren pojan olemuksesta tulee Aschenbachille pakkomielle. Hän on järkyttynyt ja voimaton, kuin "demonin valtaan langenneena". Julkaisuajankohtana Mann korosti itse kertomuksensa taiteellis-esteettistä puolta väistellen siitä luettavaa homoeroottista latautuneisuutta. Kun kirjailijan päiväkirjoja myöhemmin tämän kuoleman jälkeen alettiin julkaista (1975), juhlitun ja Nobelilla palkitun taiteilijan seksuaaliset mieltymykset tulivat julki. Viimeistään tämän jälkeen Mannin teoksista luettaville piilomerkityksille lankesi tärkeä rooli.

Tarina päättyy matkailijoiden hylkäämälle autiolle rannalle, jossa kuoleva kirjailija näkee viimeisen kerran ihailunsa ja kaipuunsa kohteen. Hänen elämänsä on ollut porvarillisen esikuvallista, puhtaan muodon etsintää. Hän oli, kertojan sanojen mukaan, "taltuttanut tiedon ja järjen ja kasvanut ironian ulottumattomiin". Hän oli "kieltäytynyt hyväksymästä turmiota ja hylännyt paheellisuuden."  

Platonin Faidrosta siteeraten kertoja pohjustaa sitten Aschenbachin viimeistä näkyä - ja oivallusta - toteamalla, että tieto ja ymmärrys ei ole "arvokasta eikä ankaraa; se on oivaltavaa, ymmärtävää ja anteeksiantavaa, se on ryhditöntä ja muodotonta; sitä kiehtoo tuho ja turmio, se on tuho ja turmio".

Ja hänestä tuntui, kuin tuo kalpea ja suloinen sielujen saattelija tuolla etäällä hymyilisi hänelle, kutsuisi häntä ja ikään kuin kohottaisi kätensä lanteeltaan ja viittoisi eteenpäin, leijuisi hänen edellään äärettömyyteen, lupausten valtakuntaan.

*

Mannin tarinan viipyilevä, haikea tunnelma välittyi myöhemmin upeasti Lucino Viscontin elokuvaversioon (1971), jossa päähenkilöstä oli tehty säveltäjä. Mutta kaikilta muilta osin tarinan hienostunut käsittely oli yhtä pienoisromaanin kanssa. Jopa elokuvan läpikulkeva ja loppukuvaan nouseva Mahlerin musiikin käyttö on perusteltua jo sillä, että Mann itse arvosti Mahleria ja piti tämän 8. sinfoniaa "täydellisenä taideteoksena". Mahler kuoli samoihin aikoihin, kun Mann kirjoitti kertomustaan. Kirjailijan tuntema suru ja menetys on siroteltu Venetsian kujille, joilla hän myös itse usein kulki.




---
Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia. Suomentanut Oili Suominen. Tammi 1985.

6.3.2020

Maailmanloppu tuli ja meni

Saksassa 70- ja 80-luvuilla kasvaneiden lasten ja nuorten kapoisille hartioille sälytti globaalia vastuuta ja apokalyptisiä kauhukuvia kirjailija, jota monet pitävät saksankielisen kirjallisuuden yhtenä tärkeimmistä. Lastenhuoneen seinille ydinsodan ja -tuhon maisemia roiskinut Gudrun Pausewang (1928-2020) kuoli tämän vuoden tammikuussa, mutta jätti jälkeensä yli sadan teoksen tuotannon, josta riittää pureskeltavaa vielä pitkään - tai niin kauan kuin maailma elää ja hengittää.

Pausewangin teosten myyntiluvut nousevat yli 5 miljoonaan, joten vähäisestä tai tuntemattomasta suuruudesta ei ole kysymys. Erilaisia kirjallisia kunnianosoituksia riittää niitäkin. Suurimmat kaupalliset voitot hän saavutti lapsille ja nuorille osoitetuille romaaneilla,  joista 70- ja 80-luvuilla kirjoitetut dystopiat maailmasta ydintuhon jälkeen herättivät eniten huomiota. Pausewangin synkät sävyt osuivat yksiin Saksassa samaan aikaan heränneen ympäristötietoisuuden ja atomisodan uhkan sekä ydinvoiman vastaisuuden kanssa.

Avainteokset, joilla Pausewang ui ajan lapsia traumatiosivaan virtaan, olivat ydinsodan jälkeistä maailmaa kuvannut Die letzten Kinder von Schewenborn (1983) ja Tshernobylin onnettomuuden herätteenä syntynyt Die Wolke (1987). Näistä löytyy, kuten Welt-lehden kirjoittaja Pausewangia muistellessaan kirjoittaa, "kuvauksia, joita on mahdoton unohtaa: kampaan harjattaessa tarttuvia hiuksia, tai ilman silmiä syntyvä lapsi. Teosten perussävy on lohduton."

Pausewangin käsittelemät teemat sodan ja rauhan kysymyksistä ympäristön tuhoutumiseen, köyhyyteen ja eriarvoisuuteen tai tilintekoon natsimenneisyyden kanssa tuovat jo sellaisinaan tummia sävyjä kerrontaan. Pausewang itse kasvoi natsihenkisessä perheessä ("Isäni oli vakaumuksellinen natsi ja minusta kasvatettiin pikku-natsi."), valmistui myöhemmin opettajaksi ja työskenteli Etelä-Amerikassa ja asui Länsi-Saksassa 70-luvun alusta. Lapsuutensa kokemuksiin poliittisesti intomielisen isän varjossa hän palasi monissa yhteyksissä.

Pausewangin arvostus ei ollut niinkään hänen kirjallisissa tai taiteellisissa ansioissaan kuin halussaan ja kyvyssään vaikuttaa. Tämän hän myös itse myönsi. Häntä kiusasi se, miten ihmiset välttävät epämiellyttävien asioiden käsittelyä. Hänen tarkoituksensa oli tehdä ikävät asiat näkyväksi. Tavoitteessaan Pausewang onnistui. Kirjat herättivät keskustelua, myös tuohtunutta, mutta olivat kohta osa koulujen pakollista lukuohjelmaa. Kirjallisuuspalkintoja tuli yksi jos toinenkin. Poliitikot ottivat niin ikään osansa menestyksestä: Vihreän puolueen kärkinimi luki Pausewangia äänikirjaksi asti.

Armoton, karu ja siloittelematon näkemys tuhon jäkeisestä maailmasta sai tuolloin varmasti monet lapset itkemään itsensä uneen. Sen sijaan, että olisi pahoitellut ja lohduttanut pieniä lukijoitaan, kirjailija pyysi anteeksi sitä, että oli siloitellut asioita: "Kirjassani olen kuvannut katastrofin ja sen seuraukset paljon vähäisempinä ja harmittomimpina mitä ne oikeasti olisivat. Halusin, että joku tarinassa on sentään sellaisessa kunnossa, että kykenee kertomaan kaikesta."

Useat kriitikot tuntuivat tuolloin myös allekirjoittavan kirjailijan näkemyksen. Asioista, myös niistä ikävistä pitää kertoa lapsille suoraan ja siloittelematta. Pausewangin uskallusta saattaa nämä osaksi lasten maailmaa pidettiin kunnioitettavana. "Kuolleet joet ja kuolevat metsät, tuhotut niityt ja myrkytetyt juomavedet ovat todellisuuttamme. Luojan kiitos, meillä on vielä kirjailijoita, jotka eivät halua ruokkia lukijoitaan turhilla toiveilla", eräskin kriitikko totesi.

Muutaman vuoden takaisessa (2014) Spiegelin artikkelissa viitataan Pausewangin kohdalla ajan henkeen, joka oli kovin toisenlainen kuin tänään. "Pedagoginen kauhushow" oli tuolloin Saksassa laajalti hyväksyttyä ja sitä harjoitettiin käsittelemällä monia erilaisia aiheita ulottuen natsimenneisyydestä aina inhorealistisiin kuvauksiin huumeiden käytön vaikutuksista. Katsottiin, että lasten kasvattaminen yhteiskuntatietoisiksi ja vastuullisiksi edellyttää asioiden avointa käsittelyä. Aikanaan näistä kauhutarinoilla kyllästetyistä lapsista kasvoi vanhempiaan vastaan kapinoivia aikuisia, jotka kanavoivat taistelunsa punkin, juppiuden ja hedonismin epäpoliittiseen asenteeseen.

Tarina on varmasti kuvattua monisyisempi, mutta sinänsä mielenkiintoista ajatella - tai muistuttaa mieleen - miten keskeisesti kirjallisuus vaikuttaa, tai on ainakin vaikuttanut maailmaan, jossa elämme tänään. Eikä mikä tahansa kirjallisuus, vaan nimenomaan lapsille ja nuorille suunnattu kirjallisuus. Pausewangin edustamasta yhteiskunnallisen lastenkirjallisuuden traditiosta löytyy esimerkkejä myös Suomesta, eniten varmasti 70-luvulta, jolloin politisoituminen ja arjen estetiikka (muistattehan Maikki Harjanteen Minttu-kirjat tai Gunilla Wolden Suomessa suositut Teemu-kirjat) oli kunniassa. Siinä sivussa perinteinen satu sai kyytiä, joskin sen kunnianpalautus oli sitten seuraavien vuosikymmenten tehtävä.

Suoranaista Pausewangin kaltaista tajunnanräjäyttäjää ei meiltä löytynyt, nykykäsityksen mukaan ehkäpä onneksi. Mutta vakavilla aiheilla uusvalistuksen hengessä pelattiin esimerkiksi Camilla Mickwitzin kuvakirjasarjoissa (Jason-kirjat) tai sellaisessa  heräävän ympäristötietoisuuden ja kansalaisaktivismin klassikossa kuin Leena ja Inari Krohnin lastenkirjassa Vihreä vallankumous (1970). Jälkimmäisessä jotkut tosin näkivät myös "propagandaa vallankumouksen, esivallan vastustamisen ja ilkivallan puolesta".

Pausewangin visiot tuhon jälkeisestä maailmasta ja kituliaasta elämästä siinä ovat sen sijaan 2010-luvun nuortenkirjallisuuden vakioaineistoa, myös meillä. Niissä rankkuus tosin kytkeytyy ehkä enemmän tieteis- ja seikkailukertomuksen muotoon kuin sormea heristävään varoitteluun.

2017 Pausewangille myönnettiin tuotannostaan Saksan nuorisokirjallisuuspalkinto. Suomeksi hänen teoksiaan ei ole saatavilla.







Translate