19.3.2017

Ikävä lähelle

Musiikin ja lyriikan yhteys on leimallinen osa Aulikki Oksasen kirjailijaprofiilia. Toki jo 60-luvulta alkaneen uran varrelta löytyy niin proosaa ja draamaa laidasta laitaan, lapsille, nuorille ja aikuisille, mutta ehkäpä juuri yksittäisiin runoihin sävelletyt tekstit ovat ne, joista tekijä parhaiten tunnetaan. Kaj Chydeniuksen Sinua, sinua rakastan tai Otto Donnerin Kuka kertoisi minulle parhaimpina esimerkkeinä tästä.

Jälkimmäinen löytyy myös uudelleen versioituna Oksasen yhteistyössä Vuokko Hovatan ja Zarkus Poussan kanssa tehdyltä levyltä Voi kuinka myrsky rauhoittaa (Siltala 2015). Musiikkia ja runonluentaa yhdistävä kokonaisuus on jo reilun vuoden takainen, mutta kestää hyvin muutamankin kevätauringon jäänpolttamat puhumattakaan syksyn kirpeästi puhaltavista tuulista.

Levy syntyi kolmikon yhteisten konserttiesiintymisten pohjalta. Oksasen laajasta runotuotannosta albumiin valittiin kuusitoista tekstiä. Näistä seitsemän on sävelletty, loput kirjailija lausuu. Tekstien viemisestä sävelten maailmaan vastaavat Donnerin ohella Tuure Kilpeläinen, Kerkko Koskinen, Jarkko Meretniemi ja Väinö Wallenius, joista valtaosan Hovatta tulkitsee. Poussan runonlausunnan taustalle rakentama äänimaisema sitoo tekstit musiikkiin ja päinvastoin.

Runot on noukittu pitkältä aikaväliltä (kokoelmasta Helise, taivas! Valitut runot 1964-2014, Siltala 2014), joten levyn temaattinen runko on väljä. On makuasia, onko se kokonaisuuden kannalta hyväksi vai pahaksi, mutta itse kallistun edellisen puolelle. Aiheiden, ympäristöjen, näkökulmien, kuvaston ja motiivien vaihtelevuus tuo sisältöön liikettä ja mielenkiintoa.

Tästä rönsyisyydestä huolimatta tekstien yhteismitallisuus käy silti selväksi. Oksasen runoissa luonto yksityiskohtineen (peurat, hevoset, ruusut ja liljat) ja maisemat äärisuuntineen (Ateenasta Afrikkaan) kohtaavat ihmisen sisältä kumpuavan tunnerekisterin, jossa vallitsee ikävän, kaipuun, mutta myös luopumista ennakoivat ilon hetket, kun kaikki on yhtä ja osa jotakin suurempaa:

Sain sulta kuutamon,
sain loisteen aution,
sain heijastuksen, josta uneksin.
Näin tuulten tanssivan,
näin vuorten leijuvan,
ja silloin tiesin, sua rakastin.

Oksasen runominä nostaa itsensä ilmoihin, laskeutuu syvälle itseensä, ihmettelee ihmissuhteiden mutkaisuutta (minä puhun ruostetta / ja sinä hartsia) ja hakee vimmaisesti yhteyttä lumoaviin hetkiin:

Ota mukaasi, irrota maasta
kun usva kohoaa,
kun hevosista nousee höyry pakkasaamuna
ja kansanlaulu juoksee kohti
punakiuhtavassa hameessa,
ota mukaasi, häikäise ja heitä
yli reunojen

Ihminen tempoilee ja riehtoo lähelle ja kauas, hakee lohtua tavarasta tai vaikka mustikan "verestä", mutta ei lopultakaan pääse pakoon. Ikävä lähelle itseään tai toista on loputon.

Koskaan en halunnut luopua sinusta,
sinä vain eksyit ja erosit minusta.
Tulesta mustan, ikuisen tuskan
valkea suola janottaa.
Voi, kuinka myrsky rauhoittaa!

Oksasen, Hovatan, Poussan yhteistyöstä on syntynyt tyylikäs auditiivinen elämys, jossa sanat ja riimit putoilevat kohdalleen. Runo elää ja vaikuttaa yhtä hyvin luettuna kuin laulettuna ja ajatus nousee lentoon. Mielenmyrsky voi ehkä sittenkin rauhoittaa.


Piirros: Aulikki Oksanen

26.2.2017

Lapsuus oli kirja kultainen

Tammen Kultaiset Kirjat johdattivat aikoinaan minut ja monet muut kirjallisuuden äärelle. Värikkäistä kuvista ja lyhyistä tarinoista kokoon kursittua kirjasarjaa alettiin julkaista suomeksi 50-luvun alussa. Alkuperäinen amerikkalainen versio näki päivänvalon 1942.

Tänä vuonna kultaiset kirjat täyttävät 75 vuotta. Eikä niiden eloisa taikavoima ole kadonnut minnekään. Meidän Mirrin, Pörrin, Kalle Kanin, Nille Nallen tai Matti Majavan seikkailut kelpaavat nykykersoillekin puhumattakaan aikuisista, jotka pääsevät tarinoiden myötä nostalgiamatkalle menneisyyteen. Joillekin sarjaan kuuluvien parinsadan kirjan omistamisesta on tullut myös intohimon kohde.

Kultaisten kirjojen synty ajoittuu aikaan, jolloin kirjatuotantoa oltiin sodan jälkeen pistämässä taas jaloilleen. Samalla synnytettiin myös uutta kustannuspolitiikkaa, johon sisältyi näkemys kirjateollisuuden ulottamisesta yhä useamman lukijan ulottuville. Hinta ei saisi olla este. Eikä kirjan saatavuuskaan. Kirjastojen ja kirjakauppojen rinnalle syntyi jakeluverkosto, joka toi värikkäillä ja houkuttavilla kansikuvilla varustetut kirjat tavaratalojen hyllyille, juna-asemille ja katujen varsilla oleville kioskeille.

Lapsille suunnatuista kultaisista kirjoista tuli ilmestyessään välitön hitti. Alhainen hinta ja silmää miellyttävä ulkoasu hellytti monet vanhemmat ostamaan kirjan jälkikasvulleen. Alkuvuosien tekijätiimi, joihin kuului Disneyn studioilta lähteneitä animaattoreita sekä Euroopasta sotaa paenneita tekstintekijöitä, loi pohjan koko sarjalle. Vaikka kirjojen sisällöistä on käyty keskustelua vuosikymmenten aikana, eikä niiden suosio ole enää pitkään aikaan ollut samalla tasolla, kultaiset kirjat elävät ja vanhoista niteistä otetaan säännöllisesti uusia painoksia. Tänään sarjaa kustantaa Penguin Random House.

Suomessa Tammi tarttui Helsingin olympiakesänä kultaiseen kuvakirjasarjaan säilyttäen myös alkuperäisen idean helposta saatavuudesta ja laadukkuudesta. Amerikkalaisia alkuperäistarinoita ovat olleet kääntämässä tunnetut tekijät (Kirsi Kunnas, Helena Anhava) ja kirjojen ulkoasu taittoa ja sidontaa myöten on kestänyt pienten sormien ajoittain kovakouraisen käsittelyn.

Kiinnostuneille tiedoksi: Mainio johdatus kultaisten kirjojen maailmaan on Päivi Heikkilä-Halttusen toimittama Tammen kultainen juhlakirja (Tammi 2012), josta löytyy kymmenen kertomusta kirjasarjan elontieltä.


26.1.2017

Ja Jumala loi miehen

Kahvia, lakanoita, pyyhkeitä, postimerkkejä, kalentereita, leluja... Tom of Finland alias Touko Laaksonen on tänään täällä vahvemmin kuin koskaan. Elämäntyönsä marginaalissa tehneen taiteilijan homoerotiikka seilaa valtavirrassa salskean tukkijätkän lailla - hymyssä suin, lihaksikas rinta rottingilla, piukat paikat pinkeinä.

Tänä vuonna Kaarinan omaa poikaa kunnioitetaan peräti kahdella isolla produktiolla. Elokuva kylältä maailmalle vaeltaneen taiteilijan tiestä kohti mainetta saa ensi-iltansa helmikuussa, Turun kaupunginteatterin musikaali tulevana perjantaina. Molemmat osuvat sopivasti juhlistamaan tasavaltamme pyöreitä vuosia. Mikä on oikein sopivaa. Suomalaisen kulttuurin yksi ominaispiirteistä kun on aina ollut kyky nauraa hieman myös itselleen.

Turun kaupunginteatterin produktio lähestyy edelleen araksi tai häpeileväksi koettua aihetta kohdettaan kunnioittaen. Laaksosen lihaksikkaiden könsikkäiden parodinen liioittelevuus saa näyttämöllä ilon ja riemun purskahtalemaan katsomon takariveille asti. Esityksen intensiteetti on suoraa projektiota kuvien sisäisestä maailmasta, jossa itsensä hyväksyminen, nautinto ja leikki ovat määrääviä tekijöitä. Testosteronista on niin moneen!

Reija Wäreen ohjaama esitys on visuaalisesti vahvaa teatteria. Kuvat piirtyvät katsojan mieleen niin piirtämistä imitoivan äänimaiseman kuin näyttämölle heijastettujen ja vähitellen muotonsa saavien alkuperäisten kuvien kautta. Pompöösiä dramatiikkaa kehitetään katsomon yli vedettävällä punertavalla verholla, joka toimii myös äkäisesti laskeutuvana ja sivuun vedettävänä esirippuna. Musikaalin parinkymmenen esiintyjän voimin teatterisaliin saadaan rakennettua yhtenäiskoreografia, jossa ihmisen keho ja taiteentekemisen intohimo ovat yhtä. 

Suuri ansio kokonaisuuden onnistumisessa lankeaa Jani Uljaksen Laaksosen kuvien ulkonaista ilmettä mukailevalle lavastukselle. Harmaat, tummat pinnat taustarakenteissa luovat kontrastia ja muistuttavat myös niistä sävyistä, joiden pohjalta Tom of Finlandin taide on syntynyt. Lavastukseen kätketyt vaihtuvat seinät luovat luontevaa liikettä siirtymissä kohtauksista toisiin. Jo näkemässäni ennakkoesityksessä näytelmän nopea tempo oli otettu haltuun.

Musikaali kun on, Tom of Finlandissa tarina jää vaihtuvien laulu- ja tanssiesitysten alle. Tuomas Parkkisen hajanaisista ja osin ristiriitaisistakin tiedonlähteistä koottu libretto seuraa taiteilijan elämänkaarta lapsuudesta kuolemaan. Dramaattisiin kohtauksiin kaduilla, kämpillä, Suomessa ja Yhdysvalloissa leikataan fantasiaan ja taide-esteettiseen keskusteluun kytkeytyviä aineksia. Suuren pornografisen kuvan edessä taidekentän eri intressiryhmät käyvät taistelua Laaksosen työn arvosta - tai sen arvottomuudesta. Korkea kohtaa matalan, jäykkä patsastelu karnevaalin.       

Parkkisen tekstistä löytyy pikaisesti piirrettyjä karikatyyrejä, kiertoilmauksiin kätkeyttyjä nokkeluuksia ja traagistakin virettä piiloelämään tuomittujen ja jatkuvan uhan alla elävien yksilöiden kohtaloista. Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin kynästä lähteneet musiikkinumerot ja niiden tyylillinen kirjo ovat kuitenkin tarinan varsinaisia moottoreita. Vuosikymmenten myötä edetään tangosta diskoon, pateettisista balladeista näytelmän lopun korvamatoon "Glad to be Gay".

Kaikkea tätä materiaalista yltäkylläisyyttä sitoo yhteen pääroolia näyttelevän Olli Rahkosen hillitty ja tapahtumia sivusta seuraava olemus. Muiden keskeisten hahmojen - siskoa esittävä Anna Victoria Eriksson, Laaksosen miesystävä Veli (Jukka Nylund) kuin Mika Kujalan herkullisesti rakentama kaapinovia kolkutteleva Markus Palin - tehtäväksi jää tuoda tarinaan niin vakavaa kuin komediallistakin sykettä.

Turun kaupunginteatterin mainio esitys tuo lämpöä, valoa ja silmänpilkettä aikaamme, jossa vaihtoehtoisista totuuksista ollaan tekemässä lopullisia. Se tanssii tosikot suohon ja heittää kärrynpyörää ennakkoluuloille. Äijäenergia valloittaa!




Translate