17.4.2017

Luen, koska en ole

Jos joku kuvittelee, että kirjallisuutta lukemalla tai taidetta kokemalla löytää selityksen elämän arvoitukseen tai järjestystä maailman kaaokseen, väärässäpä on. Tai jos ei väärässä, niin ainakin vain osittain oikeassa. Tai jos on sittenkin oikeassa, ei ole lukenut Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaarta (jonka nimeä kirjoittaessa näpytin erehdyksessä o:n sijasta i:n, jolloin painovoimasta tulikin "painivoima" - mikä kertoo kaiken oleellisen; ja juuri äsken "painovoimasta" tuli "painovimma"... nämä sormet yrittävät kertoa jotakin...).

Pynchonin romaani suistaa suomenkielisenäkin versiona lukumaailman raiteiltaan. Aivan kuten kirjallisuudentutkija Tiina Käkelä-Puumala teoksen mainiossa jälkipuheessa toteaa, romaani "kriisiyttää lukijan halun järjestykseen" ja pakottaa meidät "miettimään lukemisen päämääriä".

Jos Pynchonista aikoo selvitä, on syytä pistää lukustrategia uusiksi. Ei siis etsintäretkiä juonen, henkilökuvauksen, teemojen tai miljöökuvauksen äärelle. Vaikka ne romaanista löytyvätkin, lukemista ne eivät ohjaa. Jos ohjaavat, lukija ei lue, vaan vain kuvittelee lukevansa. Pynchonin (tai tässä tapauksessa suomenkielisen kääntäjän, Juhani Lindholmin) lukija lukee itseään lukemassa tekstiä, joka palautuu Lindholmin kielisihdin lävitse (ehkä) Pynchoniin.  Tärkeintä tässäkin on matka, ei päämäärä.

Lukija on siis kriisissä. Mistä Painovoiman sateenkaari myös kertoo - kriisin ajasta. Eletään toisen maailmansodan loppuvaiheita. Saksalaiset suorittavat viimeisiä epätoivoisia tekojaan tappioksi kääntyvän sodan voittamiseksi. V2-raketteja ammutaan Lontooseen ja lähialueille. Ja kas kummaa, pommit tippuvat jostakin kumman syystä juuri niihin paikkoihin, joissa muuan amerikkalainen sotilas on suorittanut lemmentekojaan.

Tästä lähtöasetelmasta (onko se sitä?) romaani etenee (tai eksyy?) lukuisten sivujuonten (niinkö?) kautta Ranskaan ja miehitettyyn Saksaan ja vähän muuallekin (sinne erityisesti!). Eletään historiallista poikkeustilaa ja mitä vain voi tapahtua - kuten tapahtuukin. V2-raketit ovat tarinantynkiä ja tarinassa viipyviä tai ohikulkevia henkilöitä yhteensitova elementti, mutta muilta osin kuljetaan vapaasti aika- ja tila-akselilla. Tarinan nykyhetki sekoittuu menneisyyteen ja tulevaan, henkilöiden unet reaalitodellisuuteen. Kerronnan eri tasot ja näkökulmat vaihtelevat oikukkaasti eli ennakoimatta ja lukijaa viedään varoittamatta niin poliittisen retoriikan, yhteiskuntafilosofian, limerikkien, lastenlorujen, mystiikan, spiritualismin, kvanttifysiikan, tähtitieteen, populaarikulttuurin, behaviorismin, paranoian ja eri sosiaali- ja ammattiryhmien jargonien äärelle.

Tuhat sivua tätä hyökytystä vastaa pitkää, kovin pitkää elämää.

Pynchonin teos ilmestyi alkujaan 1973 ja kirjalliseen maaperään, jossa oli nähty jo Joseph Hellerin Me sotasankarit (1961), Vladimir Nabokovin Ada (1969) tai Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 (1969). Kun näiden jatkoksi lisää vielä John Barthin 60-luvun kokeellisen tuotannon, saadaan lähimmät yhtymäkohdat, joihin aikakauden kritiikki yhdisti Pynchonin aseman ja merkityksen. New York Timesin kriitikko lisäsi vielä kierroksia löytämällä yhtymäkohtia Melvillen Moby Dickin kerronnalliseen viehtymykseen käyttää teknistä sanastoa ja tieteellistä projisointia sekä kapteeni Ahabin pakkomielteiseen kostoretkeen. Pynchonin salaperäiset V2-raketit ovat romaanin keskushenkilöiden (ja lukijan) valkoinen valas.

Painovoiman sateenkaarta ylistäessään samainen kriitikko tulee sanoneeksi jotakin mielenkiintoista myös romaanin lukemisesta, lätkäisseeksi ikään kuin varoitustarran kirjan kanteen varomattomille ja herkille sieluille. Kaikesta kielellisestä erinomaisuudesta ja ilmeisestä merkittävyydestä, suorastaan neroudesta huolimatta kyseessä on teos, joka on myös paikoitellen äärettömän tylsä, itsetarkoituksellisen kikkaileva, itseään toistava ja kärsivällisyyttä koetteleva. Tarkoitusta tähän merkitystä pakenevaan sekametelisoppaan hakeva lukija ajautuu epätoivoon ja totaaliseen väsymykseen. Tästä romaanista lukija ei löydä kattoa päänsä päälle eikä apetta rinnan alle.

Kysymys lienee siitä, miten ottaa haltuun, tai paremminkin miten suhtautua meitä ympäröivään tekstikosmokseen. Pynchonin kohdalla käytin 250 x 4 -strategiaa. Luin romaania n. 250 sivua, minkä jälkeen siirryin lukemaan jotakin ihan muuta. Päästyäni sen loppuun palasin Pynchoniin, luin taasen seuraavat 250 sivua, vaihdoin toiseen teokseen, sitten taas takaisin painovoiman äärelle jne. Kun luku-urakka oli päätöksessä, olin lukenut Riku Korhosen Emme enää usko pahaan, John Grishamin Lakimiehet, Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet sekä Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet.Ja Pynchonin.

Kelvollisia teoksia kaikki tyynni, mutta tässä tapauksessa ne toimivat minulle vierihoitona selviytymisestä sekä takaisin Pynchonin maailmaan että sen jälkeiseen. Sillä kuolemasta, kaiken päättymisestä tai jonkin uuden alusta niin tässä kuin monen muun postmodernistisen romaanin kohdalla on kysymys, on sanottu olleen jo Joycesta lähtien. Flirttailu kielen ja merkityksen kuoleman kanssa kuuluu olennaisena osana näihin teoksiin. Halutessaan sisällyttää kaiken mahdollisen kielelliseen universaaliinsa ne itse asiassa valmistelevat jäljittelemättömän planeettansa tuhoa. Mitä jää jäljelle, kun kaikki on jo sanottu?

Siksi me lukijat tarvitsemme myös sanoja ja kirjoja, jotka rakentavat siltoja paitsi toistemme myös toisten kirjojen välille. Vaikka se sitten tapahtuisi latteuksia ja kliseitä hokien. Mitä tahansa pynchonistit väittävätkin, totuus on tuolla ulkopuolella... tai ehkä ei.

--
Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari. Suom, Juhani Lindholm. Teos 2014.


8.4.2017

Nauru pidentää kirjan ikää

Mikäpä sopisikaan paremmin juhlavuotemme pirtaan kuin klovnimaskin takaa esitetty versio eräästä kirjallisuutemme ikiklassikosta!
Kuva: Tero Ahonen / Red Nose Company

Red Nose Companyn yhteistyönä teatteri Quo Vadiksen kanssa laatima esitys Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta kiertää parhaillaan maatamme. Vielä ehtii hyvin mukaan - jos irtovitseillä, ajankohtaisilla rinnastuksilla, musiikilla ja improvisoinnilla täytetty luenta Iki-Kiannon korpiromaanista houkuttaa.

Tuukka Vasaman (Mike) ja Timo Ruuskasen (Zin) teatteriklovneria yhdistää pantomiimia, commedia dell'artea ja fyysistä teatteria niin vakavaan kuin komedialliseen ainekseen. Sekoituksesta syntyy naamion takaa tarjottua tragikomediaa ja farssia lisättynä punaisella nenällä ja musiikilla. Asiaan- ja asiattomuuteenkuuluvaa ovat myös yllätysnumerot ja kahden klovnin keskinäinen kilvoittelu. Kermakakkuja ei ehkä heitellä, eikä banaaninkuoriiin liukastuta, mutta nekin saattavat olla mahdollisia. Eikä yleisökään unohdeta.

Tällä konseptilla ryhmä on toteuttanut niin Hamletin (2008), Hotakaisen Juoksuhaudantien (2014) ja parhaillaan on siis menossa Punaisen viivan kiertue. Välissä on nähty myös Tshehovin Lokki (2015), jonka ranskalainen Philip Boulay ohjasi sillä kertaa ilman maskeja esiintyvälle ryhmälle. Boulayn mukaan kun venäläisen klassikon näytelmä on pikemminkin komedia kuin tragedia, ja sen henkilöt klovneja, joiden sisintä olemusta imitoimaan ei tarvita ulkoisia tunnusmerkkejä. Myös muut klovniryhmän produktiot ovat kehittyneet läheisessä yhteistyössä Boulayn kanssa.

Kiannon 1909 ilmestynyt kertomus ensimmäisten eduskuntavaalien (1907) vaikutuksista syrjäisillä rajaseuduilla asuvaan köyhälistöön taipuu klovnerian käsissä draamaksi, jossa kirjailijan paisuttelevaa tekstiä ryhdistetään tietopaketeilla Kiannon elämänvaiheista, rytätään ironialla tai ryyditään tosikkomaiseksi äityvää tarinaa popmusiikilla (Iggy Popia, luonnollisesti) rypistämällä romaanin alkuperäisestä tunnepatetiasta mehut. Klassikko viedään ryminällä nykyaikaan.

Punaisella viivalla on suomalaisen kirjallisuuden historiassa vankka asema, jossa sen on nähty milloin asettuvan köyhän kansan puolelle, milloin puhuvan enemmän yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaan kuin sen puolesta. Tai ehkä se on, kuten Kai Laitinen on todennut, "tutkielma maaseudun patriarkaalisen idyllin särkymisestä ja sosialismin aatteen tunkeutumisesta köyhien ihmisten mieliin". Tyylillisesti romaani on pikemminkin romanttisen pateettinen kuin realistinen, mistä nykylukijalle saattaa olla seurauksena nautinnon sijasta vastenmielisyyden kokemus.

Klassikot on silti hyvä tuntea ja maistaa kielellään vaikka kermakakkuna naaman päälle heitettynä. Red Nose Companyn kuvia kumartamattoman käsittelyn alta pilkistää kunnioitus sanataiteemme uranuurtajia kohtaan - sellaisena toki Kainuun korpikirjailijaa voi pitää. Jos nauru pidentää ihmisen, niin miksei myös kirjan ikää.

19.3.2017

Ikävä lähelle

Musiikin ja lyriikan yhteys on leimallinen osa Aulikki Oksasen kirjailijaprofiilia. Toki jo 60-luvulta alkaneen uran varrelta löytyy niin proosaa ja draamaa laidasta laitaan, lapsille, nuorille ja aikuisille, mutta ehkäpä juuri yksittäisiin runoihin sävelletyt tekstit ovat ne, joista tekijä parhaiten tunnetaan. Kaj Chydeniuksen Sinua, sinua rakastan tai Otto Donnerin Kuka kertoisi minulle parhaimpina esimerkkeinä tästä.

Jälkimmäinen löytyy myös uudelleen versioituna Oksasen yhteistyössä Vuokko Hovatan ja Zarkus Poussan kanssa tehdyltä levyltä Voi kuinka myrsky rauhoittaa (Siltala 2015). Musiikkia ja runonluentaa yhdistävä kokonaisuus on jo reilun vuoden takainen, mutta kestää hyvin muutamankin kevätauringon jäänpolttamat puhumattakaan syksyn kirpeästi puhaltavista tuulista.

Levy syntyi kolmikon yhteisten konserttiesiintymisten pohjalta. Oksasen laajasta runotuotannosta albumiin valittiin kuusitoista tekstiä. Näistä seitsemän on sävelletty, loput kirjailija lausuu. Tekstien viemisestä sävelten maailmaan vastaavat Donnerin ohella Tuure Kilpeläinen, Kerkko Koskinen, Jarkko Meretniemi ja Väinö Wallenius, joista valtaosan Hovatta tulkitsee. Poussan runonlausunnan taustalle rakentama äänimaisema sitoo tekstit musiikkiin ja päinvastoin.

Runot on noukittu pitkältä aikaväliltä (kokoelmasta Helise, taivas! Valitut runot 1964-2014, Siltala 2014), joten levyn temaattinen runko on väljä. On makuasia, onko se kokonaisuuden kannalta hyväksi vai pahaksi, mutta itse kallistun edellisen puolelle. Aiheiden, ympäristöjen, näkökulmien, kuvaston ja motiivien vaihtelevuus tuo sisältöön liikettä ja mielenkiintoa.

Tästä rönsyisyydestä huolimatta tekstien yhteismitallisuus käy silti selväksi. Oksasen runoissa luonto yksityiskohtineen (peurat, hevoset, ruusut ja liljat) ja maisemat äärisuuntineen (Ateenasta Afrikkaan) kohtaavat ihmisen sisältä kumpuavan tunnerekisterin, jossa vallitsee ikävän, kaipuun, mutta myös luopumista ennakoivat ilon hetket, kun kaikki on yhtä ja osa jotakin suurempaa:

Sain sulta kuutamon,
sain loisteen aution,
sain heijastuksen, josta uneksin.
Näin tuulten tanssivan,
näin vuorten leijuvan,
ja silloin tiesin, sua rakastin.

Oksasen runominä nostaa itsensä ilmoihin, laskeutuu syvälle itseensä, ihmettelee ihmissuhteiden mutkaisuutta (minä puhun ruostetta / ja sinä hartsia) ja hakee vimmaisesti yhteyttä lumoaviin hetkiin:

Ota mukaasi, irrota maasta
kun usva kohoaa,
kun hevosista nousee höyry pakkasaamuna
ja kansanlaulu juoksee kohti
punakiuhtavassa hameessa,
ota mukaasi, häikäise ja heitä
yli reunojen

Ihminen tempoilee ja riehtoo lähelle ja kauas, hakee lohtua tavarasta tai vaikka mustikan "verestä", mutta ei lopultakaan pääse pakoon. Ikävä lähelle itseään tai toista on loputon.

Koskaan en halunnut luopua sinusta,
sinä vain eksyit ja erosit minusta.
Tulesta mustan, ikuisen tuskan
valkea suola janottaa.
Voi, kuinka myrsky rauhoittaa!

Oksasen, Hovatan, Poussan yhteistyöstä on syntynyt tyylikäs auditiivinen elämys, jossa sanat ja riimit putoilevat kohdalleen. Runo elää ja vaikuttaa yhtä hyvin luettuna kuin laulettuna ja ajatus nousee lentoon. Mielenmyrsky voi ehkä sittenkin rauhoittaa.


Piirros: Aulikki Oksanen

Translate