16.6.2020

Epidemiakirjallisuutta (8)

Kaunokirjallisuuden epidemiakuvausten klassikko on Daniel Defoen Ruttovuosi, joka ilmestyi 1722. Asiatyyliseen muotoon puettu raportti Lontoon ruttoepidemiasta (1665-1666) on herättänyt ilmestymisestään lähtien kiistaa teoksen kirjoittajasta, lajityypistä ja siinä esitettyjen asioiden todenperäisyydestä. 

Teoksen ajalleen tyypillinen, kimurantti ja selittävä nimi uskottelee lukijalle olevansa aito aikalaisen kuvaus kaupunkia piinanneesta taudista: Huomioita ja muisteluksia niistä erikoisista tapahtumista, niin julkisista kuin yksityisistäkin, jotka sattuivat Lontoossa viimeisimmän suuren vitsauksen aikana 1665. Kirjoittanut asukas, joka pysyi koko sen ajan Lontoossa. Ei julkaistu aikaisemmin.


Ruttoraportin kirjoittajaksi paljastuu teoksen loppusivuilla nimimerkki H. F. Kirjallinen huijaus, tai hämäys meni joksikin aikaa läpi, mutta jo muutaman vuoden päästä epäilykset sen todellisesta tekijästä vahvistuivat. Tosin silloinkin arvuuteltiin, olisiko Defoe tässä pikemminkin teoksen toimittaja kuin sen kirjoittaja. Hänellä kun ei voinut olla silminnäkijähavaintoja tai edes suuremmalti muistikuvia Lontoosta ruton kourissa. Defoe oli tuolloin itse vain viisivuotias.

Kirjallisia huijauksia Defoe oli laatinut jo ennen tätä, ehkä tunnetuimpana poliittinen pamfletti The Shortest Way with the Dissenters (1702), jossa hän mukaili ja ironisoi aikansa poliittista jargonia vaatien maassa vainon kohteeksi joutuneiden protestanttien hirttämistä. Satiiriksi tarkoitettu teksti meni monilta ohi maalin.

Myöhempi aika on osoittanut, että Ruttovuosi on Defoen omaa kirjallista tuotantoa (jokä käsittää arvioiden mukaan 300-545 kirjaa ja lyhyitä tekstiä), mutta kuten niin monet muutkin hänen kirjoistaan, faktaa ja fiktiota luovalla tavalla yhdistävä. Suomenkieliseen (1997) versioon liitetyssä Anthony Burgesin mainioissa jälkisanoissa viitataan useampaan lähteeseen, jotka Defoella oli käytössä hänen laatiessaan kroniikkaansa. Lontoon viimeistä suurta tautiaaltoa - ja ruttoa ylipäätään - oli käsitelty 1700-luvulle tultaessa jo lukuisissa kirjoissa ja epidemian etenemisestä täyteen ahdetussa kaupungissa löytyi paljon yksityiskohtaista tilastotietoa. Pätevänä, ja yhtenä ensimmäisistä journalistisen asenteen ja taidon omaavista kirjoittajista Defoe hyödynsi tätä aineistoa ja muokkasi sitä rasittavaa kristillismoraalista paatosta neutraaliin tai ainakin tyylillisesti vahvemmin kaunokirjalliseen suuntaan.

Oman lisänsä aineistoon toi Defoen samoihin aikoihin ilmestynyt tutkielma Due Preparations for the Plague (1722), jossa silmäiltiin Marseillessa vuonna 1720 puhjennutta ruttoa ja annettiin "asianmukaisia" ohjeita pahimman varalle. Kuten Burgess toteaa, viimeiseen asti journalistina Defoe valitsi aina sepitteelliset aiheensa niiden ajankohtaisuuden perusteella. Kirjailijan läpimurtoromaani Robinson Crusoe (1719) pohjautui sekin - enemmän tai vähemmän, ehkä kuitenkin vähemmän - laajalti keskusteltuun ja sanomalehdistä luettuun aineistoon. Ja jos ei lähteitä löytynyt, Defoe kehitti ne itse, kuten todetessaan romaaninsa Moll Flanders (1722) perustuvan nimihenkilön omiin muistelmiin.

Defoen tarve korostaa teoksensa todellisuuspohjaa kertoo tekijän halusta tehdä kaikesta lukijalle uskottavaa. Siksi on luonnollista, että hänen kuvittelemansa kertoja, satulakauppias H. F., eräänlainen amatöörihistorioitsija, kertoo havaintonsa, kuten Defoe kuvittelee hänen voivan ne kertoa; kronologiaan pyrkien, mutta myös kirjallisella kömpelyydellä. Hän kertaa asioita ja tapahtumia, syventyy toisarvoisiin yksityiskohtiin, ilmoittaa toistuvasti kohta palaavansa käsittelemäänsä aiheeseen, mutta unohtaa samantien lupaamansa. Teoksen kirjoittaja on näin sekä käyttämäänsä kerrontaa että kristillisen ja modernin maailmankuvan siirtymävaiheessa olevaa maailmankuvaansa myöten uskottava.

Aikansa sankarina H.F. ei pääse pilkuistaan. Kun rutto selittämättömällä tavalla viimein katoaa kaupungista, hän arvelee kysymyksessä olevan "Jumalan kätketystä, näkymättömästä kädestä, joka oli alun perin langettanut taudin meille tuomiona, ja nimittäköön ihmiskunnan ateistinen osa näkemystäni miksi tahansa, niin mitään hurmahenkisyyttä se ei ole; koko ihmiskunta oli tuolloin samalla kannalla".

Defoen aikana, 1700-luvulla, kirjallisuuden moderni kenttä tai kirjallisuusinstituutio oli vasta muotoutumassa meille tutumpaan suuntaan, jossa lajityypeillä - mielikuvituksellisilla tarinoilla ja todellisuutta kuvaavilla - on kullakin vissi oma paikkansa. Fiktion ja faktan välinen suhde ei kuitenkaan vielä valistuksen ajalla ollut sementoitu ja tarkkaan määritetty. Siksi monissa tuon ajan kirjallisissa tuotteissa filosofiset pohdiskelut, tieteellinen argumerntaatio, esseistiikka ja kaunokirjallisen esitystavan monet muodot saattavat elää yhdessä ja samassa luomuksessa. Ja siksi niin monet 1700-luvun kirjailijat Voltairesta Diderotiin, Goethesta Rousseauhun kulkevat pidäkkeettä lajityypistä toiseen vailla näennäistä huolen häivää. Samoin Defoe hallitsi kirjallisen välineensä, kuten myös toinen aikalainen, brittiläisen satiirin mestari Jonathan Swift. Molemmat voidaan niin ikään sijoittaa modernin englantilaisen romaanin alkutaipaleen kehittäjiin.

300-vuotta myöhemmin päästiin lähelle vastaavankaltaista esitystapojen monimuotoisuutta (ja miksei myös lähelle satiirin, ironian ja hämäämisen keinovalikoimia), kun postmodernistiksi kutsutusta ilmaisutavasta kehittyi kirjallista valtavirtaa.

Defoe oli mieleltään kauppias ja hengeltään tutkija tai ilmiöiden tarkastelija, englantilainen empiristi. Hän samaistui nousevan porvariston yhteiskunnalliseen arvonnousuun ja liitti sukunimensä eteen asemaansa osoittavan de-etuliitteen. Näin Foesta tuli Defoe. Jälkiä sukunsa historiaan hän saattoi kuitenkin jättää esimerkiksi Ruttovuoteen, jonka kirjoittajaksi mainittu H. F. viitannee Defoen enoon, niin ikään satulakauppiaaseen Henry Foeen. Kirjailijan kiinnostus yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kysymyksiin nousee esille sieltä sun täältä. Poliitikkojen ja viranomaisten toiminta ja taudin vaikutukset niin tavaroilla käytyyn kaupankäyntiin, hiilen, viljan, juuston ja muiden elintarvikkeiden hintakehitykseen käyvät selväksi. Huolta kannetaan myös tavarantuonnin ja -viennin tasapainon säilymisestä. Kaupankäynnin kaikkinainen tyrehtyminen jossakin vaiheessa epidemiaa ja sen aiheuttamat sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat ovat niin ikään mainittavia asioita.

Ruttovuoden kertoja on porvari kirjailijan valepuvussa, ja varmasti myös kirjailija porvarin vaatteissa.

Mutta etualalla on tietenkin itse epidemia, Lontoon suuri ruttoepidemia, jonka kerrotaan tappaneen viidenneksen kaupungin väestöstä, noin 68 000 henkeä. Todellinen uhriluku lienee lähempänä 100 000. Kaupungin koettelemukset viimeistelee seuraavana vuonna (1666) tulipalo, joka tuhoaa suurimman osan keskustaa. Ruttovuosi tekee viittauksia kyseiseen paloon - jolloin "kaupunki puhdistettiin tulella", ja jolloin "ruton siemenet tuhoutuivat lopullisesti" - mutta keskittyy kuitenkin kertomaan seikkaperäisesti, tilastoja ja lukuja hyödyntäen ruton kulkeutumisesta Lontoon esikaupunkialueilta kohti sen keskustaa.

Tapausten kertojana on siis yrittäjä ja liikemies, joka huolimatta pahaenteisistä merkeistä ja uutisista, joiden mukaan rutto on etenemässä kohta Hollannista muualle Eurooppaan, päättää jäädä kaupunkiin suojelemaan yritystään ja omaisuuttaan. Vaikka useat hänen läheisistään ja myös liikekumppaneistaan lähtevät maaseudulle tautia pakoon, satulakauppias pitkään emmittyään luottaa kohtalonsa Jumalan huomaan. Ehkä hänellä on suorastaan jumalallinen velvollisuus jäädä ja todistaa tapahtumia.

Ensimmäiset sairastuneet eivät vielä suuresti hetkauta kaupungin arkea, mutta tilanne pahenee nopeasti. Kaupunginosasta toiseen etenevä epidemia saa viranomaiset ryhtymään toimenpiteisiin. Teatterit ja ravintolat suljetaan, kaikenlaiset joukkokokoontumiset kielletään. Rajutkaan rajoittamistoimet eivät kohta enää auta. Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä ja kärsimys näkyy ja tuntuu:

"Kuumehoureissaan tai paiseiden aiheuttamissa sietämättömissä tuskissa ihmiset menettivät itsehillintänsä ja riehuivat ja raivosivat sekopäisinä ja tekivät usein väkivaltaa itselleen, heittäytyivät ulos ikkunasta, ampuivat itsensä ja nii edelleen; äidit murhasivat hulluuksissaan omat lapsensa, jotkut kuolivat silkasta surusta, jotkut pelkästä pelosta ja järkytyksestä olematta ensinkään sairaita, toiset lankesivat kauhuissaan tyhmyyksiin ja mielettömyyksiin, jotkut suistuivat epätoivoon ja mielipuolisuuteen, toiset sairaalloiseen surumielisyyteen."

Ainoina hoitotoimenpiteinä ovat lääkäreiden krouvit menetelmät puhkaista sairastuneiden ihoon ilmestyneitä paiseita:

"... lääkäreiden ja kirurgien voidaan sanoa suorastaan kiduttaneen monta ihmispoloa kuoliaaksi. Joillakin paiseet kovettuivat, ja lääkärit panivat niihin väkeviä imusalvoja tai hauteita puhkaistaakseen ne, ja elleivät ne tepsineet, he viiltelivät ja kuppasivat niitä kauhealla tavalla. Joskus paiseet kovettuivat osaksi taudin vaikutuksesta, osaksi kovakouraisesta käsittelystä, ja ne olivat niin kovia, ettei niitä pystynyt viiltämään millään välineellä, ja silloin lääkärit polttivat ne laapiksella, jolloin monet kuolivat raivohulluina tuskasta ja jotkut itse toimenpiteen aikana."

Yksi erikoisimmista keinoista torjua ruton leviämistä on sairastuneiden sulkeminen asuntoonsa, yhdessä näiden vielä terveiden perheenjäsenien kanssa. Tämä on teoksessa tarkasti kuvattu ja kertoja suhtautuu siihen ymmärtäväisesti, joskin paheksuu sen aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä. Talojen sulkemisella estetään ruttotartunnan saaneiden juokseminen sairashuuruissaan kadulle muiden ihmisten joukkoon. Kertoja antaa lukuisia esimerkkejä tapauksista, joissa taudin saanut on sekopäisenä ja joskus myös tahallaan tartuttanut muita ihmisiä. Näin tapahtuu eristämistoimenpiteistä huolimatta, kun taloon sulkeutuneet ihmiset karkailevat ikkunoista tai jopa hyökkäävät talojen vahdeiksi asetettujen, unessa, valveilla tai juovuksissa olleiden vartijoiden päälle. Toimenpide on kertojankin mielestä välttämätön ruton leviämisen estämiseksi, mutta piinaavaa se on silti kaikille:

"Ohikulkijoiden sydäntä särki kuulla niiden sairastuneiden ihmisten säälittävää parkua, jotka ankarien tuskiensa tai verensä kuumuuden vuoksi järkensä menettäneinä oli joko suljettu sisään ja kenties sidottu sänkyyn tai tuoliin, jotta he eivät voisi vahingoittaa itseään - ja jotka valittivat kaamealla tavalla sitä, että heidät oli eristetty ja etteivät he saaneet kuolla vapaalla jalalla, kuten he sanoivat ja kuten he muuten olisivat tehneet."

Talojen sulkeminen ei menetelmänä kuitenkaan täysin kertojaa vakuuta. Hän muistuttaa, että vain sairastumisen oireita osoittaneiden ihmisten eristäminen ei pysäyttänyt ruttoa. Epidemia levisi terveiltä taudinkantajilta edelleen muun väestön keskuuteen.

"Nämä ihmiset henkivät kuolemaa kaikkialle ja kaikkiin lähelleen tuleviin; tartunta kulkeutui heidän vaatteissaankin, ja heidän kätensä saastuttivat kaiken mihin ne kajosivat, varsinkin jos ne olivat lämpimät ja hikiset, ja yleensä ne hikosivat helposti."

Teoksen juonellinen kaari etenee ensimmäisten tautitapausten kuvauksesta ruton aiheuttamien yksilöllisten kohtaloiden kautta hetkeen, jolloin ihmiset ryntäävät varoen kadulle toteamaan epidemian päättymisen. Kertoja tietää, että tulossa on tulimyrskyn muodossa kohta jotakin ihan muuta, ja suhtautuu muutoinkin skeptisesti ihmisten kykyyn ottaa opiksi kokemastaan. Kyyninen satiirikko Defoe päättää teoksensa ihmisen itsekeskeisyyttä ylistävään värssyyn:

Vuonna kuusikymmentä ja viisi
riehui rutto Lontoon yötä päivää;
satatuhatta vei hautaan hiisi,
mutta minulla ei taudin häivää!





---
Daniel Defoe: Ruttovuosi. Suomentanut Seppo Loponen. Otava 1997.


  

26.5.2020

Epidemiakirjallisuutta (7)

Gabriel García Márquezin modernissa klassikkoromaanissa Rakkautta koleran aikaan (1985) tautiepidemia vertautuu tapaan, jolla rakkaus ja rakastuminen ottaa ihmisen otteeseensa ja vie tämän hulluuden partaalle.

Toisin kuin kolera, rakastuminen ei, ainakaan useimmiten, aiheuta oksentelua, pahoinvointia, lihaskramppeja ja ripulia. Kaupungistumisen ja väestön keskittymisen myötä 1800-luvulla kolera vei mukanaan satojatuhansia ihmisiä Aasiassa, Amerikassa ja Euroopassa. Yksistään Lontoossa kolera tappoi 1848-49 53 000, Pariisissa puolen vuoden aikana 19 000. Suomessa pahin epidemia koettiin 1850-luvulla, jolloin koleraan menehtyi yli 3 000 henkeä.

Vuosia kestäneistä epidemiaryppäistä pitkäkestoisimpia oli Intiaa, Arabiaa ja Pohjois-Afrikkaa toistakymmentä vuotta riivannut bakteeri, jonka uhriluku yksistään Egyptissä oli muutamassa kuukaudessa yli 34 000. 1900-luvulle tultaessa kolera alkoi menettää otettaan, mutta yksittäisiä epidemioita koettiin 60- ja 70-luvuilla vielä niin Aasiassa kuin Afrikassa. 2000-luvulla koleratapausten kasvu on keskittynyt Afrikkaan.

Sittemmin kolera on jokseenkin hävinnyt kehittyneistä maista, mikä johtuu parantuneesta yleishygeniasta sekä tehokkaasta hoidosta. Hoitamattomana kolera saattaa johtaa kuolemaan muutamissa tunneissa, joten leikin asia ei tämäkään ihmiskuntaa edelleen niittävä tauti ole.

Eikä parane leikkiä rakkaudellakaan. Márquezin romaani on kertomus vuosikymmeniä kestävästä rakkaudesta, intohimosta, viettien voimasta ja pakonomaisesta takertumisesta toiseen ihmiseen. Tarinan taustalta löytyy kirjailijan omien vanhempien tarina, mutta reaalitodellisuus ei tietenkään voi antaa maagiselle realismille kuin haljun viitekehyksen. Márquezin käsittelyssä kahden ihmisen tarinasta, tai ehkä paremminkin triangelidraamasta, kehittyy tunteilla, sanoilla ja tarinoinnilla yliviritetty rypälepommi, joka osuu kohteeseensa ja vähän sen vierellekin.

Thomas Pynchon, toinen sanojaan ja sivujaan säästämätön, korosti arviossaan (1988) Márquezin romaanin vallankumouksellisuutta. Tässä kertomus, joka uskalsi 60-luvun hippiaatteen jälkeisillä vuosikymmenille tarjota taas aiheeksi ikuista rakkautta ja vieläpä siten, että se kokee täyttymyksensä vasta vanhuuden kuivattamien vartaloiden ja ajan ohentamien ihojen kosketuksissa. Kysymys ei siis ole mistään nuoresta lemmestä, vaan siitä itsestään, suurella kirjaimella. Monelta tämä olisi voinut mennä pieleen (ja monella varmasti menikin), mutta Márquezin tekninen taituruus saa Pynchonin ihastuksesta polvilleen. "Hän kirjoittaa kiihkeän kontrolloidusti, seesteisen hallitusti", Márquezin tyyli on saavuttanut tason, missä "se on samaan aikaan klassista ja tunnistettavaa, kirkasta ja puhdasta", jossa kuljetaan sujuvasti korkeasta tyylistä matalaan, naurusta itkuun ja reaalimaailmasta fabulointiin.

Tarina sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan maahan, jonnekin Karibian alueelle. Eteläisen Amerikan maisemissa kaupungin silmäätekevien kaunotar rakastuu tulisesti hänelle epäsopivaksi katsottuun mieheen. Naisen isä pyrkii kaikin keinoin estämään nuorten onnen, ja onnistuukin siinä. Fermina Daza lähetetään kauaksi pois, ja kun tämä aikanaan palaa takaisin, rakkaus on muuttanut muotoaan. Aiemmin hänen päivänsä runoilla ja tulisilla viesteillä, ja yöt kaipuulla täyttänyt Florentino Ariza tuntuu nyt vain vastenmieliseltä. Fermina nai säätyään vastaavan ja elää hänen kanssaan, kunnes kuolema heidät erottaa. Mutta rakkaus ei kuole, ja 51 vuotta, yhdeksän kuukautta ja neljä päivää Ferminan ja Florentinon erosta, kohtalo saattaa heidät taas yhteen.

Kuten tarinasta voi päätellä, ja kuten Pynchon omassa luennassaan Márquezin romaanista toteaa, kyseessä on lajityyppien sekamelska: romanssia, saippuaoopperaa, erotiikkaa ja vielä ripaus yhteiskunnallisuutta. Mutta kertomukseen ja kerrontaan kätketyt varjot ja vaarat vievät kokonaisuutta pitemmälle, ja ehkäpä vieläkin syvemmälle ihmismielen viidakkoon tai kauemmaksi alajuoksua ohittaen läheltä, mutta kuitenkin riittävän kaukaa Sadan vuoden yksinäisyyden (1967) ja miljoonille lukijoille tutuksi tulleen kuvitteellisen kylän, Macondon.  

Kolera Márquezin romaanissa on läsnä, joskin romaanin kokonaisuudessa kuitenkin kuin taustalla. Se jättää "sinisiä läikkiä" uhriinsa, joka "neljän päivän päästä" tukehtuu kuoliaaksi "valkeaan ja rakeiseen oksennukseen". Kolerasta tulee Fermina Dazan lääkäri-puolisolle, Juvenal Urbinolle pakkomielle. Hän jatkaa siitä, mihin hänen isänsä joutui taistelunsa tautia vastaan jättämään.  Saapuessaan kaupunkiin ensimmäisen kerran Juvenal "haistoi jo merellä kauppatorin lemun ja näki rotat avoviemäreissä ja lapset kieriskelemässä alastomina katujen lätäköissä". 

"Kahden ensimmäisen koleraviikon aikana kirkkomaa täyttyi yli äyräiden, eikä kirkoissa ollut ainoatakaan vapaata paikkaa siitä huolimatta että useiden nimettömien merkkihenkilöiden madonsyömät jäännökset oli viety yhteishautaan."

"Santa Claran luostaripiha täyttyi hiekkakäytäviään myöten kolmannella viikolla, ja oli välttämätöntä järjestää kalmistoksi nunnakunnan vihannespuutarha joka oli kaksi kertaa isompi. Sinne kaivettiin syviä kuoppia joihin haudattiin kolmessa kerroksessa, pikaisesti ja ilman arkkuja, mutta niistäkin oli luovuttava koska paisunut maa muuttui erääänlaiseksi pesusieneksi josta tirisi joka askelella punertavaa ja löyhkäävää nestettä."

Taistelussaan koleraa vastaan Euroopassa opiskellut tohtori yrittää vaikuttaa viranomaisiin, jotta vanhentuneista hoitokeinoista luovuttaisiin, kaupungin avoviemärit katettaisiin ja jätteet johdettaisiin jonnekin muualle kuin kauppatorin viereen ja ihmisten ulosteet pois auringonpaisteesta. Vesijohdon rakentaminen kaupunkiin olisi jo utopiaa, mutta edes toukkia täynnä olevien vesisäiliöiden puhdistaminen saattaisi auttaa. Torilla ihmiset parveilivat rottien, koirien ja korppikotkien kanssa sinne viskattujen teurasjätteiden, pilaantuneiden sisälmysten, irtileikattujen päiden ja eläinten haaskojen keskellä. 

Tohtorin aktiivisen valistuskampanjan ansiosta kolera katoaa kohta. Mutta rakkauden tauti vie lopulta myös tohtori Urbinon. Kun epidemia on saatu kuriin, hän on "siipirikko, typertynyt ja hajallaan". Kohtaaminen Fermina Dazan kanssa on aiheuttanut ensioireita ja saanut hänet polvilleen.

Rakkautta koleran aikaan viittaa nimessään konkreettisesti kyseiseen tartuntatautiin. Mutta sanan etymologiasta juontuu koleerinen ihmistyyppi, joka kreikkalaisten uskomusten mukaan kärsii liialllisesta sapen kertymisestä elimistöön, mikä puolestaan tekee ihmisestä raivoisan. Ja sitähän nämä koleran varjossa elävät ihmiset Márquezin romaanissa ovat: raivoisia, hurjia, riitaisia, ärhäköitä, intohimoisia. Heillä on täysi työ selvitä kuolemantaudin ja pahimmassa tapauksessa yhtä kohtalokkaasti päättyvän, epäonnistuneen itsehillinnän kurimuksessa. Ja tästä koleran "muodosta" romaanissa on kyse, enemmän kuin mistään muusta.

Kirjallisuutta tehdään kirjallisuudesta, eikä Márquezin kirjallinen tuotanto muodosta tästä poikkeusta. Jos Márquezin lapsuudessa isoäidin suusta kuullut mielikuvitukselliset, pelottavat ja oudot tarinat olivat niitä, joilla tarinankertojia tehdään, kirjoitetun muodon malli löytyi Cervantesin, Faulknerin, Hemingwayn ja ennen kaikkea Kafkan kautta. Jälkimmäisen vaikutusta kirjailija on painottanut useissa yhteyksissä. Kafkan Muodonmuutos teki hänestä kirjailijan. Kun kertojan ääni ja asenne on tarpeeksi vakuuttava, kysymykset siitä, mikä on mahdollista ja todennäköistä unohtuvat.

--
Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan. Suom. Matti Brotherus. WSOY 2020 (1988).





11.5.2020

Epidemiakirjallisuutta (6)

Kreikkalaisessa tarustossa Nemesis on jumalallisen koston valtiatar, jonka tehtävänä on huolehtia siitä, että elämässä säilyy onnen ja epäonnen tasapaino. Ylimielisyys, hybris nostattaa tämän jumalten hämärän voiman ja pistää puntit tasoihin. Siksi ei parane uhmata jumalia tai herättää heissä kateutta.

Philip Rothin viimeiseksi jääneessä romaanissa Nemesis (2010) jumalten viestintuojana tai kohtalon välikappaleena, tuhon keihäänä, toimii parikymppinen leikkikentän ohjaaja Bucky Cantor, joka kesällä 1944 Yhdysvaltojen Newarkissa joutuu silmäkkäin polio-epidemian kanssa. Kaikki alkaa äkillisesti, kun kesän ensimmäinen poliotapaus todetaan kaupungin köyhältä italialaisalueelta, josta se kohta leviää muihin kaupunginosiin. Kuukauden päästä tautitapauksia on jo nelisenkymmentä.

Newarkissa polio oli tuolloin harvinainen, mutta tuttu vieras. Edellinen paha epidemia oli ollut 1916, jolloin kaupungissa oli tartuntatapauksia tuhatkunta ja kuolleita yli 300. Lähiseuduilla sairastuneiden määrä ylitti 27 000 ja tautiin menehtyi lähemmäs 6 000. Mutta nyt polio oli siis saapunut takaisin. Vanhempia kehotettiin "tarkkailemaan lasten vointia ja ottamaan yhteyttä lääkäriin, jos lapsella oli sellaisia oireita kuin päänsärkyä, kurkkukipua, pahoinvointia, niskan jäykkyyttä, nivelsärkyä tai kuumetta."

Kulkutautina polio oli dramaattinen erityisesti siinä, että se tuntui tarttuvan tehokkaasti lapsiin. Jos tauti ei tappanut, se jätti usein uhrinsa pysyvästi rammaksi. Osa sairastuneista joutui eliniäksi hengityslaitteeseen, "rautakeuhkoon". Polioon kehitettiin rokote 1954, mutta niin 40-luvun Newarkissa kuin muuallakin maailmassa tauti herätti huolta ja pelkoa. Tuntui siltä, että polio, tai lapsihalvaus, kuten sitä nimitettiin, saattoi iskea kehen tahansa, jopa aikuisiin. Näistä tunnetuin uhri oli myöhemmin presidentiksi noussut Franklin D. Roosevelt, jonka oletetaan saaneen tartunnan lapsuutensa partioleiriltä.

Epätietoisuus taudin saamisesta johti monenlaisiin kuvitelmiin tehokkaista estotoimenpiteistä. Lapsilta kiellettiin pääsy puistoihin, pelikentille tai elokuvateattereihin, bussimatkat olivat kiellettyjä, samoin yleisten käymälöiden käyttö tai kulauksen ottaminen kaverin limsapullosta. Kylmää tuli välttää, hikoilua, leikkimistä vieraiden lasten kanssa, kirjastossa käyntiä, ruuan ostamista katukauppiaalta tai ruuan syöntiä ennen käsien huolellista pesua.

"Parhaana suojana poliota vastaan pidettiin, jos lapsi pääsi kokonaan pois kaupungin kuumuudesta ja kesäleirille vuoristoon tai maaseudulle." 

Rothin pienoisromaanissa polio toimii kuvitteellisen tarinan tosipohjaisena kehyksenä. Tapahtumat kulkevat vääjäämättä, antiikin tragedian tavoin kohti katastrofia. Romaanin keskushenkilö pyrkii pitämään ohjaksista kiinni takertuen rooliinsa lasten valmentajana, ohjaajana ja kaitsijana. Epidemian alkaessa hän lohduttaa vanhempia ja valaa näihin uskoa:

"Te ette saa antaa huolen ettekä pelon kalvaa itseänne. Tarkeintä on, ettei tämä pelkobasilli tartu lapsiin. Kyllä tästä selvitään, uskokaa pois. Tehdään kaikki parhaamme ja pysytään rauhallisina ja suojellaan lapsia niin hyvin kuin vain voimme, niin kyllä tästä yhdessä selvitään..."

Kun sairastuneiden lasten määrä alkaa kasvaa, Bucky saa päälleen epätoivoisten vanhempien syytökset: "Annatte heidän riehua riehua kuin elukat siellä leikkikentällä - ja sitten ihmettelette, miksi he saavat polion! Teidän takianne! Tuollaisen piittaamattoman, vastuuttoman idiootin takia!"

Huhupuheet taudin levittäjistä vellovat. Syyllisiä ovat milloin köyhistä italialaiskortteleista saapuvat rettelöitsijät, milloin värilliset siivoojat, jotka toivat poliobasillit slummeista. Joku arvelee, että kädestä käteen kulkeva paperiraha levittää tautia. Tai että polio etenee postin mukana. Mutta minkäs teet, "ei kai postia voi jakamattakaan jättää? Koko kaupunkihan siitä seisahtuisi". Kun tilanne äityy lopulta pahaksi, keksitään viimein, että polio leviää kaupungissa siellä asuvien juutalaisten takia. Siksi juutalaiset tulisi eristää...

Epidemian alkuvaiheessa kaupungin viranomaiset harkitsevat leikkikenttien sulkemista. Mutta pormestari "ei halunnut turhaan sotkea Newarkin poikien ja tyttöjen kesää" ja päätti vielä odottaa asian kanssa. Sen sijaan avattiin kampanja "Kärpäselle kyytiä", jonka tarkoituksena oli estää sairauksia levittäviä kärpäsiä tunkeutumasta sisälle koteihin. "Hygieniatarkastajat" jakoivat ilmaisia kärpäslätkiä asuinalueille ja tarkistivat, että roskat ja jätteet oli kerätty kaduilta pois. Pormestari vakuutti, että "raitis ilma ja auringonpaiste ovat tärkeimmät aseet, joilla tauti eliminoidaan... pitäkää päänne kylmänä... lätkikää armotta kärpäsiä. Kärpästen aiheuttamaa pahaa ei voi yliarvioida".

Suurimman ahdistuksensa hetkillä Bucky saa tukea morsiamensa lääkäri-isältä, joka huomauttaa polion olevan seurausta viruksesta, ei poikien pallopeleistä. Leikkivistä lapsista vain pieni osa sairastuu ja heistäkin vain vähäinen osa kaikkein vakavimpaan polion muotoon. "Siksi onkin tärkeää olla liioittelematta vaaraa ja jatkaa normaaliin tapaan. Sinun ei tulisi tuntea syyllisyyttä mistään."

Mutta edelleen lapset Buckyn ympärillä sairastuvat. Uusia tapauksia ilmenee päivittäin ja epätoivoiset ajatukset hyökyvät päälle:

"Kaikki ovat lapsia, ja koska polio jahtaa lapsia, se pyyhkäisee tämän paikan läpi ja tuhoaa heidät kaikki. Aina kun aamulla tulen paikalle, muutama lisää on kadonnut... Kulmakunta on tuhoon tuomittu. Yksikään lapsista ei selviä vahingoittumattomana, selvinneekö edes hengissä."

Buckyn ystävät ovat kaikki Euroopassa taistelemassa vapauden puolesta natseja vastaan. Heikko näkö oli esteenä sille, että häntä ei mukaan joukkoihin huolittu, mistä Bucky tuntee syyllisyyttä. Kun polio alkaa tehdä tuhojaan kotimaisemissa, hänen voimattomuuden ja hyödyttömyyden tunteensa kasvavat. Uutiset Normandian maihinnoususta ja taisteluista Euroopassa korvautuvat kohta uutisilla kotirintamalla käynnissä olevasta sodasta:

"... uusien tapausten lukumäärä oli aina korkeampi kuin edellisenä päivänä. Lukujen vaikutus oli tietenkin lannistava ja pelottava ja tuskastuttava. Sillä nämä eivät olleet niitä persoonattomia lukuja, joita oli totuttu kuulemaan radiosta tai lukemaan lehdestä, niitä lukuja joilla ilmaistiin talon osoite tai ihmisen ikä tai kenkien hinta. Nämä hirvittävät luvut kuvasivat kauhistuttavan taudin etenemistä ja niiden vaikutus Newarkin kuudellatoista asuinalueella vastasi oikean sodan kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneiden lukumäärien vaikutusta. Sillä oikeaa sotaa oli tämäkin, sotaa verilöylyineen, raunoineen, tuhoineen ja kirouksineen, sotaa ja sodan tuomaa hävitystä - sotaa Newarkin lapsia vastaan."

Päästäkseen pakoon yhä pahenevaa tautitilannetta Bucky ottaa vastaan lasten uimaohjaajan pestin rannikolla. Leirillä on myös hänen ystävättärensä, jonka kanssa he suunnittelevat tulevia häitään. Mutta polio saavuttaa Buckyn myös täällä. Yksi lapsista alkaa saada oireita, oksentelua, päänsärkyä, kuumeilua ja jalkojen halvaantumista. Kohta sairastuneita alkaa olla muitakin. Leiri päätetään sulkea.

Vielä oireettomana Bucky menee poliotestiin, missä testi osoittautuu positiiviseksi. Parin viikon jälkeen tauti puhkeaa myös hänellä:

"Ja lopulta jylläys alkoi - hirvittävä päänsärky, hervottomaksi vievä väsymys, ankara pahoinvointi, korkea kuume, sietämätön lihassärky, ja kun vielä kaksi vuorokautta oli kulunut, halvaus."

Lopulta Bucky selviää poliosta, käy läpi ankarat hoidot, mutta pääsee sodan jo päättyessä viimein sairaalasta, "epämuotoisena ja runneltuna". Myöhemmin hän saa töitä postista ja tulee jotenkin toimeen saamallaan valtion palkalla.

Rothin romaanin varsinainen tematiikka - omien valintojen, sattuman tai kohtalon merkitys ihmisen elämään - kirjoittautuu auki romaanin lopussa, jossa paljastuu romaanin kertojan yhteys tarinan päähenkilöön. Itsekin lapsena polion sairastanut kertoja tapaa Buckyn vuonna 1971, fyysisesti rampautuneena ja henkisesti katkeroituneena. Keskustelu tämän kanssa paljastaa "häpeän lannistaman" ihmisen, joka tuntee olevansa vain "miehen tyhjä kuori". Bucky katsoo olevansa syyllinen polion tartuttamiseen. Hän näkee itsensä taudinkantajana, joka kulki kuin "leikkikentän Lavantauti-Mary" lasten keskuudessa altistaen nämä taudille.

Buckyn yhteenveto omasta elämästään on lohduton:

"Jumala tappoi äitini synnytykseen. Jumala antoi minulle isäksi varkaan. Kun olin vähän päälle kahdenkymmenen, Jumala antoi minulle polion, jonka minä puolestani annoin yli kymmenellle lapselle, ehkä vieläkin useammalle..."

Kertojalle Bucky oli joskus esikuva ja ihailun kohde. Nyt tästä on tullut katkeroitunut, omaan kohtaloonsa käpertynyt raajarikko, joka ei kyennyt koskaan ajattelemaan elämäänsä muuna kuin sarjana onnettomuuksia ja vääriä valintoja.  

"Hänen on löydettävä välttämätön syy tapahtumille. Epidemia riehuu, ja hän tarvitsee sille syyn. Hänen on kysyttävä miksi. Miksi? Miksi? Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on järjetöntä, satunnaista, mieletöntä ja traagista. Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on monistuva virus. Sen sijaan hän etsii epätoivoisesti syvempää syytä, tämä marttyyri, tämä maanikko, joka kyselee miksi, ja löytää syyn joko Jumalasta tai itsestään tai, mystisesti, salaperäisesti, niiden kauhistuttavasta sulautumisesta yhdeksi ja samaksi tuhoajaksi."

Nemesis kuuluu Rothin myöhäiskauden tuotantoon, kirjailijan itsensä nimeämiin pienoistarinoihin, "katalystisiin" kertomuksiin, joissa "päähenkilö ei kuole, mutta kaikki muut kuolevat". Yhdessä teosten Jokamies, Tuohtumus ja Nöyryytys kanssa se muodostaa sisällöllisesti, tai temaattisesti yhtenäisen sarjan, josta on löydettävissä halua ja kiinnostusta ja ymmärrystä yksilön elämänkolhuille. Tyylillisesti näissä pääsee näkyville kuin kirjalliseen näyteikkunaan Rothin suvereeni kertomuksellinen hallinta. Toisin tai ainakin toisin tavoin kuin kirjailijan laajemmissa ja moniaalle ryöpsähtävissä romaaneissa, näissä pienimuotoisissa taideteoksissa kaikki on keskitettyä ja tasapainossa tarinan kanssa.

Romaanin eräässä arviossa - vuonna 2011, siis vuosia ennen koronaa - väläyteltiin mahdollisuutta tulkita teosta allegorisena kertomuksena juutalaisuudesta, että polion kautta Roth olisi halunnut tarkastella antisemitismin vähittäistä tunkeutumista liberaaliin yhteiskuntaan. Vähän siis samaan tapaan kuin Camus'n Rutto olisi ollut kuvaus taistelusta fasismia vastaan. Onneksi arvioija heittää ajatuksensa samantien roskiin, toteaa tulkinnan vievän pahasti harhaan ja aliarvioivan romaanin muita ulottuvuuksia, joihin kuuluu kirjailijan tekninen taituruus ja se "taika", jolla tarina elää ja hengittää. 

Rothin Newarkissa poliolla on nimi, tai voi olla olematta. Ehkä se on Nemesis, tuo jumalten viha, kiukku, joka lasketaan matkaan, kun ihmisten ylimielisyys kantaa satoa. Tai ehkä on ylipäätään ylimielistä ajatella, että mitään, edes viruksia olisi saatettu tänne vain meidän kiusaksemme. 


Alfred Rethel: Nemesis


Translate