Vuosi sitten kesäkuussa 2019 aloitin luku-urakan, jonka sain päätökseen vuotta myöhemmin. Marcel Proustin romaanisarjaan Kadonnutta aikaa etsimässä sisältyvät kymmenen kirjaa olivat kuin kilometripylväitä pitkällä matkalla kohti määränpäätä. Matka taittui, kuten kaikki retkeilijät tietävät, kovin epätasaisesti; välistä mentiin ripeätä vauhtia auringonpaisteessa ja ajateltiin, että eihän tässä muuta kuin luetaan, sitten oltiinkin jo vesisateessa askel kerrallaan rämpien, raivosta ja väsymyksestä inisten; loivia alamäkiä seurasi kohta jyrkkä ja varovainen kiipeäminen kapeata, liukasta polkua ylöspäin, kunnes taivaarannassa siintävä aurinko nostatti taas mieltä jatkamaan eteenpäin.
Tunnustan: ajoittain tein tuttavuutta puolimatkan krouveissa. Pitkä matka vaati veronsa, ja oli aivan pakko pysähtyä, hengähtää ja lukea jotakin ihan muuta. Arvelen, että meille kaikille kirjallisuuden pyhiinvaellusreittiä matkaaville käy näin. Proust osaa olla väsyttävä, ärsyttävä, loputtomasti ihmisten välisiä asioita, eleitä, ilmeitä ja keskusteluja erittelevä höpöttäjä, jonka neuroottiset, itsekeskeiset ja vainoharhaiset tulkinnat saavat karaistuneemmankin lukijan repimään hiuksia ja etsiytymään hiljaisuuteen, tai vain ottamaan käteensä sanomalehden, kännykän, kaukosäätimen. Hiljene Proust!
Ja juuri, kun ehtii ajatella, että näinhän tämä menee, tottumus on lukijan toinen mieli, mikään ei osu kohdalleen. Proust sirottelee matkan varrelle yllätyksiä ja ristiriitaisuuksia. Henkilö, jonka luulit jo tuntevasi, osoittautuukin joksikin muuksi, tai jotenkin entistä täydemmäksi jättäen sinut epävarmuuden tilaan. Voinko edes luottaa kertojaan, joka muuttaa tuolla tavoin näkemyksiään, ensiksi harhauttaa, sitten ehkä hymähtää ja nauraa sinulle selkäsi takana?
2.
Proustin kertoja on Marcel (nimi mainitaan pari kertaa kirjassa), mutta ei hän kuitenkaan ole Marcel Proust. Romaanisarjan kertoja kuvaa elämäänsä ja kasvamistaan kirjailijaksi, joka ryhtyy kirjoittamaan romaania elämästään. Mieleen tulee käärme syömässä omaa häntäänsä, tai osuvammin koira, joka jahtaa häntäänsä omaan mieleensä lukkiutuneena. Siitähän tässä on kysymys, sekä kertojan suhteesta ympärillään oleviin ihmisiin. Kertojan katse zoomautuu seurapiirien hahmoihin, hän kuuntelee lausuttuja pisteliäisyyksiä, korulauseisiin kätkettyjä koiramaisuuksia, mutta mielenkiinto on pureutunut röntgenkuvan tavoin niihin lainalaisuuksiin, jotka määrittävät ihmisten keskinäisiä suhteita.
Jälkimmäinen seikka on itse asiassa se, josta kertoja itseään moittii. Tullakseen kirjailijaksi hänen on päästävä ihmisten "näkyvän, jäljiteltävän viehättävyyden vyöhykkeelle". Tämän hän oppii lukiessaan Goncourtin veljesten päiväkirjoja. Hänen on siirrettävä katseensa ulkoiseen, koska sen avulla hän löytää oven sisäiseen.
Proust aloitti kirjoittaa romaaniaan 34-vuotiaana. Sitä ennen tuo alati pahenevista hermosairauksista, unettomuudesta, astmasta ja allergioista kärsinyt outolintu oli viihtynyt seurapiireissä ja saanut niissä myös hieman nimeä - nuorena miehenä, joka näyttää hukkaavan ilmeiset lahjansa jonninjoutavaan vetelehtimiseen silmäätekevien seurassa. Esimakua tulevasta löytyi jo Proustin novellikokoelmasta, mutta pitkään näytti vahvasti siltä, että nuori Marcel on kirjallisuuden kentällä vain se "rikas harrastelija" ja enemmän terveyministeriön ylilääkärin poika kuin kirjailija, mitkä määreet itse asiassa seurasivat sitkeästi häntä, kun Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäinen osa 1913 ilmestyi, pienen kustantamon toimesta, mutta Proustin itsensä maksamana.
Proustin vanhempien, erityisesti äidin kuolema 1905 oli se ulkoinen tekijä, joka sai Marcelin ryhtymään työhön. Hän sulkeutui enemmän tai vähemmän kokopäiväisesti perintöhuoneistoonsa, vuorasi työhuoneena toimivan makuuhuoneensa häiriötä estävällä korkilla, ja vietti päivänsä - ja erityisesti yönsä - vuoteessa "ikisuljettujen ikkunaluukkujen takana" kirjoittaen. Kun ei jaksanut tai viitsinyt lähteä ulos ravintolaillallisille, hän tapasi ystäviään ja miespuolisia seuralaisiaan kotonaan. Aineistoa työhönsä hän oli kerännyt viimeiset parikymmentä vuotta.
Proustin romaanisarjasta julkaistiin hänen elinaikanaan neljä osaa. Ennen kuolemaansa hän oli saanut kirjoitettua koko tuhansia sivuja kattavan kokonaisuuden, mutta sen viimeiset osat - osittain katkelmalliset, muistiinpanojen ja huomautusten värittämät - Proustin veli toimitti yhdessä kustantajan kanssa lopulliseen muotoonsa. Kirjoittamista ei katkaissut edes ensimmäinen maailmansota, johon Proust osallistui kotirintamalla uutisia kaatuneista ja sodan rampauttamista lukien, laahustaen uskaliaasti läpi autioituneen kaupungin hotelli Ritziin lounaalle ja kiroten yöllisiä ilmahyökkäyksiä, jotka häiritsivät kirjoittamistyötä.Sodan takia sarjan toisen osan julkaisu viivästyi, mutta kun se aikanaan 1918 tuli julki, Proustin maineelle laskettiin perusta. Tehokkaan kampanjoinnin (jossa myös Proust itse oli aktiivinen) ansiosta teokselle myönnettiin vuotta myöhemmin Goncourt-palkinto, joskin palkintolautakunta päätyi ratkaisuun riitaisin tunnelmin. Proustin tunnetuimman kriitikon, taiteen ja kirjallisuuden moniottelijan Robert de Montesquioun mielestä kyseessä oli "hyvin järjestetty teatteritemppu". Palkintoaan puolustaakseen Proust kirjoitti itse artikkelin erääseen lehteen, jossa hän puolusti lautakunnan päätöstä valita kolmenkymmenen ehdokkaan joukosta poikkeuksellisesti voittajaksi ikääntyneempi kirjailija. "Lautakunnan mielestä hänen [lukijoita hämätäkseen Proust käytti itsestään 3. persoonan muotoa] lahjakkuutensa vaikutti niin ilmeisen ylivoimaiselta, että se päätti sivuuttaa ikäkysymyksen."
Ehkä Proust oli jopa ranskalaiseen makuun liian itsetietoisen julkea, että saamastaan palkinnosta huolimatta hänen maineensa kirjallisena uudistajana lähti ensiksi lentoon maan rajojen ulkopuolella.
Romaanisarjan seuraavat kaksi osaa Proust ehti saattaa painokuntoon 1920-22, viimeiset kolme julkaistiin postuumisti 1923-27. Tekstikriittinen laitos saatiin valmiiksi 1954.
Jos oli alkuperäisen romaanikokonaisuuden julkaisuhistoria mutkikas, Proustin saattaminen suomenkieliseen asuun noudatti samaa kaavaa. Ensimmäinen osa julkaistiin suomeksi kahteen kirjaan pilkottuna 1972 ja 1977. Seuraava osa niin ikään kahtena erillisenä laitoksena 1979 ja 1982. Sarjan osa Guermantesin tie, joka oli alkujaan julkaistu kahdessa osassa, julkaistiin vastaavasti myös suomeksi 1985 ja 1986. Samoin toimittiin sarjan neljännen osan kanssa, jonka molemmat osat painettiin 1989.
Alkujaan postuumisti ilmestyneet sarjan kolme viimeisintä osaa suomennettiin 1994-2007. Kaiken kaikkiaan Proustin teoksen suomentamiseen meni näin aikaa 35 vuotta. Inkeri Tuomikoski kääntäjänä teki suurimman urakan kymmeneen suomenkieliseen osaan saatetun kokonaisuuden kääntämisessä. Vain kaksi kirjaa, ensimmäinen ja viimeinen, menivät muiden piikkiin.
Mitään kriittistä tai edes toimitettua versiota Proustin romaanisarjasta ei suomeksi ole saatavilla, mikä on tietenkin harmi. Vuosisadan vaihteen ranskalaista ylempää porvaristoa käsittelevä kulttuurihistoriallinen autofiktio kaipaisi monessa kohdin asioiden, tapahtumien, tilanteiden kontekstualisointia. Enemmän tai vähemmän puolittaiset heitot aikakauden taiteisiin, muotiin, politiikkaan, ajankohtaisiin puheenaiheiseen yms. jäävät irrallisiksi ja suomalaiselle lukijalle vieraiksi. Pitkälle aikavälille venynyt ja epäyhtenäinen suomentamisprojekti (joka taisi olla kirja-kerrallaan-projekti) ei tietenkään taipunut systemaattisempaan muotiin. Ehkä silti olisi voinut olettaa, että kun Otava 2017 julkaisi koko suomennetun sarjan pokkariversiona, mukana olisi ollut myös toimituksellista kunnianhimoa tai edes esipuhe.
3.
Suomenkielisen version kääntämiseen kytkeytyy vielä sekin erikoisuus, että kun sarjan viimeinen osa, Jälleenlöydetty aika julkaistiin Annikki Sunin suomentamana 2007, meille avautui vihdoinkin mahdollisuus ymmärtää, mistä koko teos-sarjassa on kysymys. Siihen asti, reilut kolmekymmentä vuotta olimme näin lukeneet Proustia ymmärtämättä, mihin hän pyrkii, mitä hän tavoittelee!
Vanhenevan Marcelin vaeltaessa sodanjälkeisessä Pariisissa, kulkien läpi aikojen saatossa muokkaantuneiden ja moukaroitujen pihojen, kujien ja puistojen, vieraillen nuoruusmuistojen palatseissa ja asunnoissa, kohdaten nyt jo vanhuuden merkitsemiä ihmisiä, joiden kasvojen hehku, nauru ja unelmat ovat vain muistoja menneestä ajasta, kertoja kirjoittaa samalla romaaninsa ohjelmaa. Lähtölaukauksena koko kadonneen ajan palauttamiselle toiminut ensimmäiseen osaan kirjoitettu Madeleine-leivosepisodi asettautuu nyt osaksi laajempaa ajan ja taiteen esteettisfilofista luentaa, tähän tyyliin:
Ilmaistava todellisuus - nyt minä sen ymmärsin - ei sijainnut aiheen ulkoisessa olemuksessa vaan syvyydessä, missä ulkoisella ei ollut paljon merkitystä, ja sen vertauskuvia olivat lusikan kilahdus lautaseen ja tärkätyn lautasliinan jäykkyys, jotka olivat minun henkiselle uudistumiselleni paljon tärkeämpiä kuin lukuisat humanitaariset, isänmaalliset, internationalistiset ja metafyyiset keskustelut.
Aika katoaa ja jää muistuttamaan itsestään esineissä, tuoksuissa. Se takertuu niihin kuin odottamaan, että muisti ne löytäisi ja antaisi niille taas muodon, joka ei ole kuitenkaan enää sama.
... kaikki todelliset vaikutelmat ovat keskenään erilaisia - mikä selittää ettei elämää suoraan jäljentävä kuvaus voi olla todenmukainen - ja ero johtuu siitä että mitättömintäkin sanaamme jonka olemme lausuneet ja vähäpätöisintäkin elettämme jonka olemme tehneet jossakin elämämme vaiheessa ympäröivät muut asiat ja niiden heijastukset, joilla ei loogisesti katsoen ole mitään tekemistä tuon sanamme tai eleemme kanssa, sillä älymme on erottanut ne toisistaan kun ei ole tarvinnut noita muita asioita omaan järkeilyynsä...
Ajan ja sisäisen maailman katoavuuden ja ulkoisen maailman harhauttavan luonteen takia kertoja saattaa todeta, että "tässä kirjassa kaikki tapahtumat ovat kuvitteellisia, tässä ei ole ainoatakaan todellista henkilöä väärän nimen suojissa, vaan minä olen keksinyt kaiken kerrontani vaatimusten pohjalta".
Proust luo teoksensa päätösosassa kirjallisen modernismin ohjelman ja asettautuu realismia, "kuvailevaa kirjallisuutta" vastaan. Hänen mukaansa "todellisuus sijaitsee syvemmällä, kuvailtujen pienten asioiden sisällä (suuruus lentokoneen kaukaisessa jyrinässä, Saint-Hilairen kirkontornin ääriviivoissa, menneisyys madeleinen maussa jne. ja asiat itsessään ovat vailla merkitystä".
Todellisen taiteen suuruus... edellyttää, että me löydämme uudestaan sen todellisuuden josta elämme kovin kaukana, havaitsemme sen uudestaan ja alamme taas ymmärtää sitä, todellisuuden josta erkanemme aina vain enemmän sitä mukaan kuin sovinnainen tietämys, jolla me korvaamme oikean elämyksen, kehittyy vahvemmaksi ja aukottomammaksi: sen todellisuuden jota tuntematta meidän on helppo kuolla mutta joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on oma elämämme.
Proustille kirjallisuus on "todellista taidetta", joka auttaa meitä "pääsemään ulos itsestämme". Kun kirjailija, taiteilija tavoittelee taiteessaan ilmiöiden sisäistä maailmaa, hän päästää myös meidät lähelle sitä, mitä me olemme:
Taiteilijan tehtävä on hakea aineen, kokemuksen ja sanojen alta jotakin erilaista, ja se on tarkalleen päinvastainen ponnistus kuin se työ jota meissä joka minuutti - kun elämme pois itsestämme kääntyneinä - tekevät itserakkaus, intohimo, järki ja tottumus, kun ne peittävät meiltä aidot elämykset kokoamalla niiden päälle oppisanastoa ja käytännön päämääriä, jotka me väärin perustein määrittelemme elämäksi. Sanalla sanoen tämä olkoonkin monimutkainen taide on ainoaa elävää taidetta.
4.
Kadonnutta aika etsimässä on syväluotaavan elämänfilosofian ja esteettisen tyylittelyn ohella psykologinen kehityskertomus nuoren miehen tiestä lapsuudesta aikuisuuteen. Romaanin maailmassa kertojan elämä nivoutuu nousevan porvariston ja katoavan aateliston väliseen rajatilaan, jossa kertoja luovii loistokkaiden juhlien ja kulissien taakse kätkeytyvien intohimojen sekä piiloteltujen paheiden välissä. Yhteiskunnallista keskustelua määrittää Dreufys-skandaali, joka on jakanut Ranskan kansan ohella myös salonkien kantaporukan kahtia, maanpetturuudesta tuomitun juutalaisen upseerin viattomuuteen uskoviin ja hänen tuomitsemistaan kannattaviin. Yläluokan ja nousevan porvariston juutalaisvastaisuutta ei jätetä arvailujen varaan. Mikä osaltaan antaa tietenkin hätkähdyttävän perspektiivin sille, mitä Euroopassa muutaman vuosikymmen myöhemmin tapahtui.
Kaksinaismoralismi kukoistaa homoseksuaalisuutta käsittelevissä jaksoissa. Häkellyttävää on tietenkin se, että toisin kuin Proustilla, romaanin kertojalla on useita rakkaussuhteita vastakkaiseen sukupuoleen ja hänen suhtautumisensa lähipiirissä oleviin homoseksuaaleihin on samalla kertaa tuomitseva ja utelias. Koko romaanisarjaa hallitsee outo kaksoisvalotus tai hämärän kiihko, joka näyttäytyy ihmismielen pimeiden puolien, tai pimeäksi todettujen intohimojen kavalkadilla, liittyvät nämä sitten verbaaliseen ilkeilyyn, panetteluun, pakonomaiseksi kääntyneeseen omistamisen haluun tai sadismiin. Proustin ihmiskuva - jonka kerrotaan muuttuneen synkemmäksi sodan seurauksena - on tyly.
Paronit, markiisit, ruhtinaat ja ruhtinattaret, kreivit ja prinssit, porvarit ja nousukkaat notkuvat Proustin kertomuksen sivuilla, salonkien sohvilla ja herkuilla lastattujen ruokapöytien äärellä. Makaabereilla ja groteskeilla yksityiskohdilla maustetut kuvaukset ihmisten luonteista, ulkonäöstä ja sanomisista kukoistavat:
"Prinsessa purskahti hänelle luonteenomaiseen nauruun, jonka oli määrä näyttää läsnäolijoille, että hän teki jostakusta pilaa, ja samalla kaunistaa häntä itseään ryhmittämällä kasvonpiirteet ilmeikkään suun ja säteilevän katseen ympärille..."
"... hän halusi samalla lieventää penseän ilmeensä vaikutusta huomautuksilla, jotka saisivat hänen toimeenpiteensä tuntumaan uskottavalta..."
"... rouva oli luonnostaan lyhyenläntä, miesmäinen ja lihavahko, mutta loukkaukset olivat suoristaneet hänet niin kuin puun, joka on kasvanut pahassa asennossa rotkon reunamilla niin että sen on ollut pakko taipua taakse päin säilyttääkseen tasapainonsa."
Ja uudestaan, aina uudestaan ja väsymättä, kertoja palaa lapsuuttaan varjostavaan hetkeen, jolloin äiti ei saapunutkaan antamaan hänelle hyvänyön suukkoa. Tuo turhan odotuksen, kaipuun, raivon, pettymyksen ja hylkäämisen kokemus on kuin johdatus siihen maailmaan, joka kertojaa odottaa.
5.
Joskus 80-luvun alussa nyt jo edesmennyt Kirsti Simonsuuri vieraili Turun yliopistossa ja piti meille opiskelijoille kurssin Proustista. Tuohon aikaan Proust oli useimmille meistä vain yksi kirjallisuuden moderni klassikko muiden joukossa. Jotkut meistä olivat ehkä lukeneet sarjan ensimmäisen suomennetun osan, tai osan tuosta osasta, Madeleine-leivoksen kastamisen lehmuksenkukkateehen ja siitä aiheutuneen muistojen vyöryn. Meille muille Proustin lauseet olivat liian pitkiä ja tylsiä.
Simonsuuri toi harmaaseen arkeemme tuulahduksen Eurooppaa. Muistan, miten hän seisoi edessämme ja käveli rauhallisesti, pienessä tilassa kulmikkaasti kääntyillen, kädet osittain työnnettyinä lantiolta rypytettyjen, sileästi laskeutuvien housujensa taskuihin ja puhui hiljaisella, tasaisella rytmillä, ilman papereita, katse harhaillen pienen harjoitushuoneen seinillä, eksyen välistä ikkunasta näkyvään maisemaan tai meihin, joille hän soi varovaisen hymyn. Silkkisen kauluspaidan ohuet kaulukset vilkuttivat hennon punaisen tai violetin hartioilta topatun pikkutakin alta. Hillittyä ja hallittua tyyliä korostivat lyhyeksi leikatut, harmaasävytetyt hiukset, joita hän välistä puolihuolimattomasti sipaisi.
Simonsuuren yliopiston arkea ruotiva kohukirja Pohjoinen yökirja oli ilmestynyt hiljattain, mutta me emme sitä miettineet, kun seurasimme, miten tuo Cambridgessa väitellyt ihme liikkui, puhui ja oli. Mitä hän puhui, sitä en enää muista - ja oliko hänen aiheenaan edes Proust. Kokemus kohtaamisesta on lopulta tärkeämpää kuin tietoinen tahto muistaa asioita. Se on paikka Ajassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti