Wellsin Maailmojen sota (1898) ilmestyi komean sarjan päätteeksi ennen vuosituhannen vaihdetta. Tätä olivat edeltäneet Aikakone (1895), Tohtori Moreaun saari (1896) ja Näkymätön mies (1896). Maailmojen sotaa seurasi vielä Ensimmäiset ihmiset kuussa (1901). Kun Wells näitä kertomuksiaan kirjoitti, tieteiskirjallisuus eli scifi oli vielä nuori kaunokirjallisen esittämisen muoto. Vakaan aseman kirjallisessa kentässä se sai vasta paljon myöhemmin, 1930-luvulla, jolloin seikkailukertomuksen ja teknologian yhdistämisestä tuli jo valtavirtaa varsinkin populaarikulttuurin muodossa. Aikakauslehdissä, usein jatkokertomuksina painetuissa tarinoissa planeettojen välillä kävi kuhina ja synkät visiot tulevaisuuden maailmoista pistivät lukijoiden otsat huolesta rypyille.
Wells kirjoitti - kuten kaikki ammattikirjoittajat tekevät - kunnon perustuksen päälle. Ei hän ensimmäinen näissä "tieteellisissä romansseissaan" (millä nimellä niitä paremman nimen puutteessa tuollon kutsuttiin) ollut. Jo antiikin kirjallisuudessa oli kurkotettu tähtiin, keskiajalla taivaisiin ja toisiin maailmoihin (Thomas Moren Utopia), 1600-luvulla Cyrano de Bergerac huvitti tarinoilla kuumatkoista ja kurkistuksilla auringon pinnalle. Myöhemmin Wellsin vuosisadalla Shelleyn Frankenstein (1818) potki tieteen ja ihmisen kaikkivoipaisuutta kintuille, Poe kurkisti kauhun kautta myös scifiin, josta ranskalainen Jules Verne sai kirjalliset kimmokkeensa kertomuksiin tieteen mahdollistamista teknisistä edistysaskeleista.
Mutta Wellsiä monet kuitenkin pitävät scifin uranuurtajana. On sanottu, että Wellsin tarinoissa mielikuvitus yhdistyy laajalla ja syvällisellä näkökulmalla ihmiskunnan nykytilanteeseen ja niihin reunaehtoihin, joilla tulevaisuutta rakennetaan, jos ehditään rakentaa. Kun Verne ylisti tekniikkaa, Wells näki myös teknisten vimpainten varjopuolet ja oli itse asiassa kiinnostuneempi teknisen kehityksen vaikutuksesta ihmisluontoon. Wellsin kertomuksista kyllä löytyvät ajatusituina niin televisio, jääkaappi, satelliitit, lentokone, panssarivaunu, ydinpommi kuin internet, mutta isommalla luudalla lakaistaan silloin, kun käsitellään aikamatkailua, geeniteknologiaa tai ihmisen kykyä tai kyvyttömyyttä ajatella muutakin kuin omaa hyvinvointiaan.
Wells oli aikanaan tavattoman suosittu kirjailija, mutta kirjallisuushistorioissa hänen arvoaan ei ole aina osattu löytää. Osansa saattaa olla siinä, että hän vaikutti samaan aikaan, kun modernismin siemenet istutettiin kirjalliseen ilmaisuun. Virginia Woolf ja James Joyce kumppaneineen suhtautuivat Wellsiin happaman nuivasti. Jos arvonantoa ja tunnustusta kollegoilta tuli, se yleensä liittyi Wellsin kykyyn luoda mahdollisia maailmoja. Spekulatiivisen fiktion kehittäjänä Wells olikin omaa luokkaansa, jos ei tyylin tai kirjallisen tekniikan taiturina.
Mutta lukijoita Wellsillä oli enemmän kuin mainituilla mestareilla yhteensä. Ja hurja julkaisutahti (2-3 kirjaa vuodessa) takasi lukijoiden kiinnostuksen. Varsinainen potin räjäyttäjä oli 1920 ilmestynyt populaaritieteellinen esitys The Outline of History, joka kuvaa ihmiskunnan historian alkuhämäristä nykyhetkeen ja hieman sen ohikin. Kirjassaan Wells laatii utopian maailmasta, jossa vallitsee demokratia, laaja sananvapaus, kaikille yhtäläinen koulutus ja yksi uskonto. Sotia ei ole, armeijoita ei tarvita ja globaali talous huolehtii kaikkien hyvinvoinnista.
Kirja sai murskakritiikin historioitsijoilta, mutta se voidaan hyvin sijoittaa samoihin aikoihin ilmestyneen Spenglerin Länsimaiden perikadon (1918-22) ja myöhempien universaalihistorioitsijoiden Fukuyaman Historian loppu (1992) tai Hararin Sapiensin (2011) rinnalle. Pyrkimystä yli yksilöiden, yhteiskuntien ja poliittisten näkemysten kulkevan ajan ymmärtämiseen ilmentää myös Wellsin myöhempi The Rights of Man (1940), josta tuli pohja myöhemmälle YK:n ihmisoikeusjulistukselle.
Jos Wellsin näkökulma ihmiskuntaan ja sen kehitykseen kulkee tuossa historiateoksessa korkeissa sfääreissä, katse on virittynyt samalle tasolle jo Maailmojen sodassa. Marsilaiset hyökkäävät Englantiin, ihmiset pakenevat henkensä hädässä ylivoimaista vihollista vastaan, kunnes lopulta maan ihmisten "mikroskooppiset liittolaiset" hoitavat ongelman tieltä. Tarina ajoittuu 1900-luvun alkuun, mutta tapahtumia kerrotaan mennessä aikamuodossa. Marsilaiset ovat siis tulleet, olleet ja hävinneet niille teilleen, kun tarina alkaa. Mistä ajasta sitä kerrotaan, sitä emme tiedä. Tiedämme vain, että tapahtumien seurauksena edellisen vuosisadan (Wellsin aikakauden) näkemykset planeetoista ja ihmisen asemasta maailmankaikkeudessa ovat nyt osoittautuneet naurettaviksi ja vääriksi.
Tapahtumien ulkonaiseen kuvaukseen keskittyvä kertoja on tiedemies, jonka erikoisalaa on "spekulatiivinen filosofia". Tarina päättyykin hänen spekulaatioihinsa siitä, miten marsilaisten tuleviin hyökkäysyrityksiin olisi syytä varautua. Taistelun seurauksena ihmisen näköalat olemassaolosta osana aurinkokuntaa ovat laajentuneet, mutta voi hyvin olla, että yhtä hyvin kuin ihminen saattaa nyt suunnata tiensä kohti uusia planeettoja, virta kulkeekin toiseen suuntaan. Tulevaisuus on epävarma ja kertojan mielen täyttää pelko ja epäilys.
Juonitasolla romaani on vaeltamista ja pakomatkaa. Kertoja kuvaa omaa selviytymistään tukalista tilanteista ja antaa paljon tilaa myös kertomukselle veljensä kohtalosta tapahtumien pyörteissä. Huomio siirtyy toistuvasti tutkijoiden näkemyksistä ja tarkoista paikkakuvauksista marsilaisiin, joiden ulkonainen olemus ja tehokkaat aseet herättävät kertojassa kuvotusta, uteliaisuutta ja kunnioitusta.
Nyt näin että ne olivat niin kaukana kaikesta maanpäällisestä kuin yleensä kuvitella voi. Niillä oli suuri, nelisen jalkaa paksu pyöreä ruumis - tai oikeastaan pää - jonka etupuolella oli kasvot. Kasvoissa ei ollut sieraimia - marsilaisilla ei todellakaan näytä olevan hajuaistia, mutta niissä oli pari hyvin suuria tummavärisiä silmiä ja heti niiden alla eräänlainen lihakas nokka. Tämän pään tai ruumiin takana - tuskin tiedän kummaksi sitä sanoisin - oli kireä kalvomainen muodostuma, joka on myöhemmin anatomisesti todettu korvaksi, vaikka siitä tuskin oli tiheässä ilmassamme paljonkaan hyötyä. Suun ympärillä oli kuusitoista hoikkaa, melkein piiskamaista lonkeroa, jotka olivat ryhmittyneet kahdeksi kahdeksan lonkeron kimpuksi.
Wells oli hyvin kiinnostunut biologiasta ja julkaisi 1898 populaariesityksen The Text-Book of Biology sekä myöhemmin elämän syntyä käsittelevän The Science of Life (1929). Maailmojen sodan voi nähdä myös tästä näkökulmasta eräänlaisena bioscifinä, jossa kulkee taipumus nähdä tapahtumat osana syvempää elämänkaarta tai olemassaolon taistelua. Ihmisiä kuvataan marsilaisten käsittelyssä toistuvasti muurahaisina tai rottina, jotka pakenevat paniikissa, kun pesää moukaroidaan. Marsilaisten tulo ja näiden korkeuksiin kohoavat taistelukoneet tekevät ihmisestä pienen ja osan suurta tarinaa, joka voi kertojan mukaan auttaa meitä myös ymmärtämään sen, miten "säälimättömästi oma lajimme on tuhonnut paitsi eläimiä, kuten maanpinnalta hävinneet biisonin ja drontin, myös omia alempia rotujaan":
Olemmeko me todella niin suuria armon sanansaattajia, että meillä on syytä valittaa jos marsilaiset kävivät sotaa samassa hengessä?
Myöhemmin hän pohdiskelee:
Ellemme muuta olleet oppineetkaan, niin tämä sota oli varmasti opettanut meille ainakin sääliä - sääliä niitä järjettömiä luontokappaleita kohtaan, jotka kärsivät valtamme alla.
Wellsin aikana sosiaalidarvinismi nosti päätään, eikä hänkään ollut sille immuuni. Ajatukset olemassaolon taistelusta, luonnonvalinnasta ja rodunjalostusopista, eugeniikasta, jossa ihmisrotua muokataan yhteiskunnalle kelpaamattoman aineksen steriloinnilla tai rohkaisemalla parhaimpina pidettyjä yksilöitä lisääntymään kuuluivat Wellsin aatteelliseen repertuaariin. Tästä saadaan sivumakua myös kohtauksessa, jossa kertojan tapaama "tykkimies" maalailee kuvaa valloittajia vastaan asettautuvasta uudesta ihmisestä:
... me liitymme yhteen eräänlaiseksi joukkioksi - joukkioksi vahvaruumiisia ja puhdasmielisiä miehiä. Mitään sisään ajelehtivaa kuonaa me emme ota ryhmäämme. Heikot käännytetään takaisin ulos.
(---) Tarvitsemme myös vahvaruumiisia ja puhdasmielisiä naisia - äideiksi ja opettajiksi. Ei mitään hienohelmoja, ei mitään silmienpyörittelijöitä. Hupakoita me emme tarvitse. Olemme taas tekemisissä elämän perusasioiden kanssa, ja kaikkien hyödyttömien ja vaivalloisten ja pahanilkisten ihmisten on kuoltava.
Kertoja ei aivan täysin osta tykkimiehen ajatuksia, mutta ei toisaalta tunnu löytävän niihin "minkäänlaisia pitäviä vastaväitteitä".
Niin tosissaan kuin Wells saattoikin olla näkemyksissään luonnossa vallitsevasta elintilataistelusta brittiläistä itseironiaa hän ei unohda. Kesken marsilaisten elämäntapa- ja olomuotokuvauksen hän tekee sivuhuomautuksen, joka koskee "erästä tieteelliseltä maineeltaan epämääräistä mielikuvitustarinoiden sepittäjää". Tämä oli maininnut, "typerään ja leikilliseen tapaansa kirjoittaen", että luonnonvalinta tulee lopulta muokkaamaan ihmisistä olioita, joista välttämättömiksi jäävät vain aivot ja ruumiinosien osalta vain kädet, jotka "muun ruumiin pienentyessä kasvaisivat yhä suuremmiksi".
Tosin hän toteaa kuvauksensa päätteeksi, että "pilapuheissa on usein mukana paljon totta".
Wellsin ideologinen kotimaa löytyi darvinismin ohella sosialismista. Itse hän oli esimerkki siitä, miten 1800-luvun Englannissa oli mahdollista nousta ryysyistä, tai ainakin hepeneistä rikkauksiin. Hänen isänsä oli entinen krikettiammattilainen, joka elätti perhettään keskinkertaisella menestyksellä kaupanpitäjänä. Wellsin onnistui välttää tulevaisuus puotipuksuna ja hakeutua oppipolulle, josta seurasi ura opettajana, journalistina ja kirjailijana. Opintojensa aikana hän oli mukana myös Fabian Societyssa, joka ajoi (ja ajaa edelleen) yhteiskunnan asteittaista muuttamista sosialistiseksi rauhanomaisin, valistuksen ja sivistyksen keinoin.
Naisasialiike ja pasifismi kiinnostivat niin ikään Wellsiä. PENin pääsihteerinä (1932-35) hän asettui puolustamaan Saksan natsihallinnon vainoamia kirjailijoita. Monessa mukana ollut kirjailija tunnettiin myös lukuisista naissuhteistaan, joista pitkäaikainen suhde kirjailija Rebecca Westiin oli yksi puhutuimmista. Nobelin kirjallisuuspalkinnon ehdokasasetteluissa hän oli mukana useasti 20-, 30- ja vielä 40-luvuilla.
Maailmojen sota päättyy kohtaukseen, jossa kertoja huomaa aavekaupungiksi tuhotun Lontoon kaduilla lukuisia kuolleita marsilaisia. Ihmisten omat keinot vihollisen taltuttamiseksi ovat olleet turhia, mutta luonto on pistänyt "kaikkein vaatimattomimmat olennot työhön". Jos ihmiset olisivat ymmärtäneet, he olisivat voineet jo ennakolta käsittää, että marsilaisten lähtölaskenta alkoi samalla hetkellä, kun he laskeutuivat maapallolle.
Ihmiskuntaa nämä samat taudinsiemenet ovat verottaneet alusta pitäen (---). Mutta juuri tällaisen luonnonvalinnan johdosta on meihin ihmisiin kehittynyt vastustuskykyä: yksikään mikrobi ei nujerra meitä taistelutta (---). Ihminen on maksanut perintöoikeutensa tähän maahan biljoonan kuolleen hinnalla, eikä yksikään valloittaja pysty sitä häneltä riistämään (---). Sillä ihmiset eivät sen paremmin elä kuin kuolekaan turhaan.
---
H.G. Wells: Maailmojen sota. Suom. Matti Kannosto. Tammi 2005.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti