Londonin tarinassa tauti on tietenkin dramaattisen hurja, värisävyltään enemmänkin tulipunainen (mihin romaanin alkuperäinen nimi, The Scarlet Plague myös viittaa) kuin jotakin muuta.
Ensimmäinen oire oli se, että kasvot ja koko ruumis kävivät punaisiksi... Sydän alkoi sykkiä kiivaasti, ja ruumiinlämpö kohosi. Sitten ruumiinväri muuttui silmänräpäyksessä sarlakanpunaiseksi kuin kulovalkean vaikutuksesta.
Hetkessä tartunnan saanut uhri alkaa kärsiä kouristuksista ja tuntee, miten ruumiin turtumus alkaa levitä jalkapohjista ylöspäin. Viimein sydän pysähtyy ja kuollut katoaa kirjaimellisesti silmien edessä:
Tuskin oli uhri kuollut, kun jo ruumis näytti murentuvan kappaleiksi, kohoavan pölynä ilmaan ja häipyvän pois ihan silmien edestä.
Hajotessaan ruumiit vapauttavat ilmaan "ituja", jotka tartuttavat taas lähellä olevat. Tautia vastaan taistelevat bakteriologit ovat voimattomia ja menehtyvät laboratorioissaan tutkiessaan taudinaiheuttajaa. Kuusikymmentä vuotta ruton ilmaantumisen jälkeen maailmassa on elossa muutama sata ihmistä, jotka elävät hajallaan ja pienissä heimoissa. Ja vain yksi sellainen, joka on elänyt ja muistaa vanhan maailman.
Punainen rutto on sisällöltään seikkailullinen ja muodoltaan jo yllätyksetön pienoisromaani, joka alkaa tarinan kertomishetkestä, vuodesta 2073. Kehystarinassa tapaamme vanhan miehen ja joukon pieniä lapsia, jotka ovat puheentuottamista, moraalia ja käyttäytymistä myöten taantuneet alkeelliselle tasolle. Pieni yhteisö hankkii ruuan metsästämällä ja kalastamalla. Ainoana rutosta selvinneellä vanhalla miehellä on kokemuksensa myötä selkeä näkemys tilanteesta, jossa he elävät:
"Te olette täysiä metsäläisiä. Olette jo alkaneet pitää koristuksena ihmishampaita. Seuraavan ikäpolven aikana lävistätte nenänne ja korvanne ja ripustatte niihin luu- ja kuorihelyjä. Tiedän sen. Ihmissuku on tuomittu vaipumaan yhä syvemmälle alkuperäisyyden yöhön. Ennen kuin se aloittaa verisen ponnistelunsa kohti sivistystä."
Vanha mies kantaa muassaan vanhan maailman sivistystä. Ennen ruttoa hän toimi Englannin kirjallisuuden professorina San Franciscon yliopistossa. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin hän on lasten silmissä outoja, vaikeasti ymmärrettäviä sanoja käyttävä höyrähtänyt ukko, joka mielellään kertoilee heille vanhoista ajoista ja ruton ilmaantumisesta, tuosta "punaisesta kuolemasta". Jälkimmäisen kohdalla vanha mies puhuu mieluummin "sarlakkakuolemasta", mistä on seurauksena lasten kesken käytävä keskustelu sanan merkityksestä. Myöhemmin kinastelua punaisen värisävyyn viittaavan sarlakka-sanan ("scarlet") etymologiasta seuraavat kysymykset lukujen tai niinkin abstraktin käsitteen kuin "raha" olemuksesta.
Epidemiasta hengissä selvinneet ihmiset elävät kuin luolaihmiset, joiden kielen- ja sanankäyttö on muuttunut sekin. Vanhan miehen ja lapsijoukon kohtaamista kuvaava ulkopuolinen, kaikkitietävä kertoja kiinnittää huomionsa näiden puhetta muistuttaviin "kurkku- ja umpiäänteisiin" sekä "määrittelevien sanaliittojen käyttöön" ja tunnustaa muokanneensa sitä ymmärrettävämpään muotoon:
Heidän sanansa olivat yksitavuisia ja lauseensa lyhyitä ja muovailemattomia. Vaikka se tuntui alkeelliselta kieleltä, saattoi siinä kuitenkin huomata kieliopillista rakennetta ja entisen ylemmän sivistyksen taivutusmuotojen jäännöksiä. Isoisänkin puhe oli niin turmeltunutta, että, jos se sellaisenaan esitettäisiin, lukija ei ymmärtäisi siitä mitään.
Romaanin sisäiskertomuksessa vanha mies kuvailee vuoden 2013 epidemiaa edeltävää maailmaa. Londonin sadan vuoden taakse kurottautuva näkemys maailmasta on karu. Yhteiskuntia hallitsevat teollisuusmagnaatit, jotka ovat alistaneet muut valtaansa. Luokkayhteiskunta rankaisee kovalla kädellä sitä vastaan niskuroivia. Mutta "ituarmeijoita" vastaan sekään ei voi mitään. Bakteriologit pystyivät vielä torjumaan pitaalin, tuberkuloosin, tuhkarokon, influenssan, mutta mikro-organismien maailmasta eivät uudet taudit loppuneet. Kun Morgan viides valittiin Yhdysvaltain presidentiksi 2012, sitä seuranneena vuotena saapui rutto, joka teki lopun kaikesta ja lähes kaikista, ikään, sukupuoleen, ammattiin tai asemaan katsomatta.
Samalla yhteiskunta luhistui:
New York ja Chicago olivat täydellisessä sekasorrossa. Samoin oli kaikkialla suurkaupungeissa asianlaita. Kolmannes New Yorkin poliisikuntaa oli kuollut. Poliisipäällikkö ja pormestari olivat niin ikään kuolleet. Laki ja järjestys olivat kokonaan kadonneet. Ruumiit olivat läjässä kaduilla hautaamattomina. Junat ja muut kulkuneuvot, jotka olivat tuoneet ravintoa ja elintarpeita tuohon suurkaupunkiin, olivat pysähtyneet. Nälkäiset rosvojoukot ryöstivät kauppoja ja varastohuoneita. Kaikkialla näki murhia, ryöstöjä ja humalaisia. Ihmisiä oli jo paennut kaupungista miljoonittain - ensinnä rikkaat yksityisissä automobiileissaan ja ilmalaivoissaan ja sitten suuret kansanjoukot jalkaisin kuljettaen mukanaan ruton ituja ja ryöstäen nälissään maanviljelijät ja kylät ja pikkukaupungit tyhjiksi.
Mies pakenee yhdessä muiden kanssa ja kauhunäyt palavista kaupungeista seuraavat mukana:
Kaduilla kohtasi minua kauhea näky. Yhtä mittaa kompastuin ruumiisiin. Toisissa oli vielä elonkipinä. Kun vilkaisikin ympärilleen, näki, miten ihmisiä sortui kuolonmerkki kasvoillaan. Berkeleyssä oli useita taloja liekkien vallassa, Oakland ja San Francisco olivat yhtenä tulimerenä. Savu täytti ilman, niin että keskipäivälläkin vallitsi synkkä hämäryys, ja kun tuulenpuuska pyyhkäisi sitä vähemmäksi, näkyi sen takana taivaalta auringon himmeänpunainen kehrä.
Mies joutuu todistamaan raakalaisjoukkioiden tekemiä julmuuksia, mutta törmää myös hyviin ihmisiin, jotka auttavat ja suojelevat toisiaan. Nämä ovat, kuten kertoja toteaa, "parempia työläisiä", jotka kertovat ampuvansa epäröimättä kaikki rosvot ja kauppojen ryöstelijät, mutta hakevansa turvaa toisistaan.
Selittämättömästä syystä mies on immuuni rutolle, joten hän lopulta selviää pakomatkalle lähteneistä ainoana taudista. Myöhemmin hän tapaa toistakymmentä muuta, jotka ovat niin ikään säästyneet. Mies jää paikalleen ja elämä alkaa alusta. Mutta mikään ei silti ole enää kuin ennen.
Se suuri, avara maailma, jonka tunsin poikana ja nuorena miehenä, on hävinnyt. Se on lakannut olemasta. Minä olen viimeinen niistä, jotka elivät ruton päivinä ja jotka tietävät tuon etäisen ajan ihmeet. Me hallitsimme maapalloa - maata, vettä ja ilmaa - olimme jumalien vertaisia, mutta nyt olemme alkuperäisiä metsäläisiä Kalifornian jokivarsilla.
Londonin romaani päättyy siihen, mistä se alkoi. Vanha mies jää vaeltamaan lapsenlapsensa kanssa metsäpolulle, jonka varrelle myös villieläimet ovat palanneet. Huolimatta siitä, että kyseessä on eräänkaltainen selviytymistarina, sen lopputulema on lohduton. Vaikka ihmiskunnan merkittävimmät keksinnöt - höyryvoiman käyttö, sähkön valjastaminen, lukeminen ja kirjoittaminen - luotaisiinkin uudestaan, mikään ei vanhan miehen näkemyksen mukaan tule muuttumaan:
... sama ikivanha kertomus yhä uudelleen. Ihmiset lisääntyvät ja alkavat taistella keskenään. Ruudin avulla he saattavat surmata toisiaan miljoonittain, ja vain täten, tulella ja verellä, voidaan joskus etäisessä tulevaisuudessa luoda uudelleen sivistys. Mutta mitä se hyödyttää? Uusi sivistys on katoava samoin kuin vanhakin. Sen rakentamiseen saattaa kulua viisikymmentätuhatta vuotta, mutta se kumminkin on katoava. Kaikki katoaa.
London oli paitsi kirjailija ja lehtimies (ja seikkailija) myös tunnustuksellinen sosialisti, mitä ilmentää myös Punaiseen ruttoon maalailtu kuva maailmasta sortajien ja sorrettujen välisenä taisteluna. "Muutamat taistelevat, toiset hallitsevat, toiset rukoilevat; kaikki muut raatavat ja kärsivät, kun heidän verisille ruumiilleen luodaan yhä uudestaan, loppumatta, sivistyneen yhteiskunnan ihmeellinen ja valtava kauneus", hän kirjoittaa. Maailmankaikkeuden voima synnyttää aina uudestaan "papin, sotilaan ja kuninkaan". Tämänkaltaisessa maailmassa tautiepidemiat ja niiden synty ovat seurauksia yhteiskuntajärjestyksestä, joka pyrkii kaikin keinoin taloudellisen voiton maksimointiin.
London tuli aikanaan tunnetuksi ja suosituksi lukuisista lyhytkertomuksistaan, ja niiden katsotaan edelleen edustavan hänen laajan kirjallisen tuotantonsa parhaimmistoa. Vaikka sellaiset romaanit kuin Erämaan kutsu (1903), Martin Eden (1909) tai Merisusi (1915), saivat ja saavat edelleen paljon lukijoita, Londonin tiivis kerronta ja juonenpunonta tuntuu istuvan parhaiten lyhyempään muotoon. Siksi ei olekaan mitenkään kummallista, että Londonin "jazzahtava tyyli" on toiminut niin amerikkalaisten beatnikkien kuin Hemingwayn tai yhteiskunnallista ja poliittista tematiikkaa käsittelevien (Steinbeck, Upton Sinclair, Roth) kirjailijoiden inspiraationa.
Punaisessa rutossa esiteltyä tulevaisuuden yhteiskuntaa London oli kuvannut jo romaanissa Rautakorko (1908), jossa teollisuuspohatat hallitsevat suurta osaa maailmaa, Eurooppa on sosialistinen ja Japani määrää Aasiaa. Tämä oli myös romaani, joka oli kimmoke George Orwellin omalle dystopialle, 1984 (1948). Biologista sodankäyntiä London käsitteli lyhytkertomuksessa Unparalled invasion (1910). Siinä länsimaat patoavat Kiinasta saapuvaa kansainvaellusta tuhoamalla maan ja kansakunnan ruttopommilla.
London oli myös ilmeisen kiinnostunut aikansa mikrobiologiasta sekä viimeisistä tarttuvia tauteja vastaan kehitetyistä löydöksistä. Tiedemiehet käyvät Punaisessa rutossa taistoon taudinaiheuttajaa vastaan, mutta mikro-organismien näkymätön voima on heillekin liikaa. Vain muutama vuotta ennen kertomuksen kirjoittamista San Franciscon ruttoepidemia (1900-04) pisti viranomaisten taudin hallintakeinot koetukselle, mikä lienee ollut Londonilla tuoreessa muistissa. Eikä mennyt kuin kuusi vuotta, kun Espanjan influenssa tappoi jo 20 miljoonaa ympäri maailmaa.
Londonin lyhyt elämä (hän kuoli 40-vuotiaana) oli täynnä jyrkkiä käänteitä (kulkuri, kullankaivaja, sotakirjeenvaihtaja, menestyskirjailija, alkoholisti), mistä johtuen kaiken tuon välissä laadittu massiivinen kirjallinen tuotanto tuntuu jo pieneltä ihmeeltä. Londonin kohdalla on myös ajoittain todettu, että kirjailijana hän on yksi aliarvostetuimmista, paljon muutakin kuin jännittävien eläintarinoiden tai seikkailukertomusten taitaja. Punainen rutto ei ehkä ole edustava otos tuosta Londonin "toisesta puolesta", mutta kelvollinen esimerkki modernista pandemiakirjallisuudesta, jossa mielenkiinto kohdistuu ihmisten käyttäytymiseen hädän hetkellä. Samalla siitä ovat luettavissa, miten tieteiskirjallisuuden lajityypin alkusommitelmiin heijastettiin vuosisadan taitteen poliittisia ja sosiaalisia, miksei myös sivistyksellisiä jännitteitä.
 |
| Kuva: Gordon Grant. https://www.gutenberg.org/files/21970/21970-h/21970-h.htm#link2H_4_0002 |
Jack London: Punainen rutto. Suom. Ilmari Lehto. Tiberiuskirjat 2020 (Minerva 1922).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti