Teoksen ajalleen tyypillinen, kimurantti ja selittävä nimi uskottelee lukijalle olevansa aito aikalaisen kuvaus kaupunkia piinanneesta taudista: Huomioita ja muisteluksia niistä erikoisista tapahtumista, niin julkisista kuin yksityisistäkin, jotka sattuivat Lontoossa viimeisimmän suuren vitsauksen aikana 1665. Kirjoittanut asukas, joka pysyi koko sen ajan Lontoossa. Ei julkaistu aikaisemmin.Ruttoraportin kirjoittajaksi paljastuu teoksen loppusivuilla nimimerkki H. F. Kirjallinen huijaus, tai hämäys meni joksikin aikaa läpi, mutta jo muutaman vuoden päästä epäilykset sen todellisesta tekijästä vahvistuivat. Tosin silloinkin arvuuteltiin, olisiko Defoe tässä pikemminkin teoksen toimittaja kuin sen kirjoittaja. Hänellä kun ei voinut olla silminnäkijähavaintoja tai edes suuremmalti muistikuvia Lontoosta ruton kourissa. Defoe oli tuolloin itse vain viisivuotias.
Kirjallisia huijauksia Defoe oli laatinut jo ennen tätä, ehkä tunnetuimpana poliittinen pamfletti The Shortest Way with the Dissenters (1702), jossa hän mukaili ja ironisoi aikansa poliittista jargonia vaatien maassa vainon kohteeksi joutuneiden protestanttien hirttämistä. Satiiriksi tarkoitettu teksti meni monilta ohi maalin.
Myöhempi aika on osoittanut, että Ruttovuosi on Defoen omaa kirjallista tuotantoa (jokä käsittää arvioiden mukaan 300-545 kirjaa ja lyhyitä tekstiä), mutta kuten niin monet muutkin hänen kirjoistaan, faktaa ja fiktiota luovalla tavalla yhdistävä. Suomenkieliseen (1997) versioon liitetyssä Anthony Burgesin mainioissa jälkisanoissa viitataan useampaan lähteeseen, jotka Defoella oli käytössä hänen laatiessaan kroniikkaansa. Lontoon viimeistä suurta tautiaaltoa - ja ruttoa ylipäätään - oli käsitelty 1700-luvulle tultaessa jo lukuisissa kirjoissa ja epidemian etenemisestä täyteen ahdetussa kaupungissa löytyi paljon yksityiskohtaista tilastotietoa. Pätevänä, ja yhtenä ensimmäisistä journalistisen asenteen ja taidon omaavista kirjoittajista Defoe hyödynsi tätä aineistoa ja muokkasi sitä rasittavaa kristillismoraalista paatosta neutraaliin tai ainakin tyylillisesti vahvemmin kaunokirjalliseen suuntaan.
Oman lisänsä aineistoon toi Defoen samoihin aikoihin ilmestynyt tutkielma Due Preparations for the Plague (1722), jossa silmäiltiin Marseillessa vuonna 1720 puhjennutta ruttoa ja annettiin "asianmukaisia" ohjeita pahimman varalle. Kuten Burgess toteaa, viimeiseen asti journalistina Defoe valitsi aina sepitteelliset aiheensa niiden ajankohtaisuuden perusteella. Kirjailijan läpimurtoromaani Robinson Crusoe (1719) pohjautui sekin - enemmän tai vähemmän, ehkä kuitenkin vähemmän - laajalti keskusteltuun ja sanomalehdistä luettuun aineistoon. Ja jos ei lähteitä löytynyt, Defoe kehitti ne itse, kuten todetessaan romaaninsa Moll Flanders (1722) perustuvan nimihenkilön omiin muistelmiin.
Defoen tarve korostaa teoksensa todellisuuspohjaa kertoo tekijän halusta tehdä kaikesta lukijalle uskottavaa. Siksi on luonnollista, että hänen kuvittelemansa kertoja, satulakauppias H. F., eräänlainen amatöörihistorioitsija, kertoo havaintonsa, kuten Defoe kuvittelee hänen voivan ne kertoa; kronologiaan pyrkien, mutta myös kirjallisella kömpelyydellä. Hän kertaa asioita ja tapahtumia, syventyy toisarvoisiin yksityiskohtiin, ilmoittaa toistuvasti kohta palaavansa käsittelemäänsä aiheeseen, mutta unohtaa samantien lupaamansa. Teoksen kirjoittaja on näin sekä käyttämäänsä kerrontaa että kristillisen ja modernin maailmankuvan siirtymävaiheessa olevaa maailmankuvaansa myöten uskottava.
Aikansa sankarina H.F. ei pääse pilkuistaan. Kun rutto selittämättömällä tavalla viimein katoaa kaupungista, hän arvelee kysymyksessä olevan "Jumalan kätketystä, näkymättömästä kädestä, joka oli alun perin langettanut taudin meille tuomiona, ja nimittäköön ihmiskunnan ateistinen osa näkemystäni miksi tahansa, niin mitään hurmahenkisyyttä se ei ole; koko ihmiskunta oli tuolloin samalla kannalla".
Defoen aikana, 1700-luvulla, kirjallisuuden moderni kenttä tai kirjallisuusinstituutio oli vasta muotoutumassa meille tutumpaan suuntaan, jossa lajityypeillä - mielikuvituksellisilla tarinoilla ja todellisuutta kuvaavilla - on kullakin vissi oma paikkansa. Fiktion ja faktan välinen suhde ei kuitenkaan vielä valistuksen ajalla ollut sementoitu ja tarkkaan määritetty. Siksi monissa tuon ajan kirjallisissa tuotteissa filosofiset pohdiskelut, tieteellinen argumerntaatio, esseistiikka ja kaunokirjallisen esitystavan monet muodot saattavat elää yhdessä ja samassa luomuksessa. Ja siksi niin monet 1700-luvun kirjailijat Voltairesta Diderotiin, Goethesta Rousseauhun kulkevat pidäkkeettä lajityypistä toiseen vailla näennäistä huolen häivää. Samoin Defoe hallitsi kirjallisen välineensä, kuten myös toinen aikalainen, brittiläisen satiirin mestari Jonathan Swift. Molemmat voidaan niin ikään sijoittaa modernin englantilaisen romaanin alkutaipaleen kehittäjiin.
300-vuotta myöhemmin päästiin lähelle vastaavankaltaista esitystapojen monimuotoisuutta (ja miksei myös lähelle satiirin, ironian ja hämäämisen keinovalikoimia), kun postmodernistiksi kutsutusta ilmaisutavasta kehittyi kirjallista valtavirtaa.
Defoe oli mieleltään kauppias ja hengeltään tutkija tai ilmiöiden tarkastelija, englantilainen empiristi. Hän samaistui nousevan porvariston yhteiskunnalliseen arvonnousuun ja liitti sukunimensä eteen asemaansa osoittavan de-etuliitteen. Näin Foesta tuli Defoe. Jälkiä sukunsa historiaan hän saattoi kuitenkin jättää esimerkiksi Ruttovuoteen, jonka kirjoittajaksi mainittu H. F. viitannee Defoen enoon, niin ikään satulakauppiaaseen Henry Foeen. Kirjailijan kiinnostus yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kysymyksiin nousee esille sieltä sun täältä. Poliitikkojen ja viranomaisten toiminta ja taudin vaikutukset niin tavaroilla käytyyn kaupankäyntiin, hiilen, viljan, juuston ja muiden elintarvikkeiden hintakehitykseen käyvät selväksi. Huolta kannetaan myös tavarantuonnin ja -viennin tasapainon säilymisestä. Kaupankäynnin kaikkinainen tyrehtyminen jossakin vaiheessa epidemiaa ja sen aiheuttamat sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat ovat niin ikään mainittavia asioita.
Ruttovuoden kertoja on porvari kirjailijan valepuvussa, ja varmasti myös kirjailija porvarin vaatteissa.
Mutta etualalla on tietenkin itse epidemia, Lontoon suuri ruttoepidemia, jonka kerrotaan tappaneen viidenneksen kaupungin väestöstä, noin 68 000 henkeä. Todellinen uhriluku lienee lähempänä 100 000. Kaupungin koettelemukset viimeistelee seuraavana vuonna (1666) tulipalo, joka tuhoaa suurimman osan keskustaa. Ruttovuosi tekee viittauksia kyseiseen paloon - jolloin "kaupunki puhdistettiin tulella", ja jolloin "ruton siemenet tuhoutuivat lopullisesti" - mutta keskittyy kuitenkin kertomaan seikkaperäisesti, tilastoja ja lukuja hyödyntäen ruton kulkeutumisesta Lontoon esikaupunkialueilta kohti sen keskustaa.
Tapausten kertojana on siis yrittäjä ja liikemies, joka huolimatta pahaenteisistä merkeistä ja uutisista, joiden mukaan rutto on etenemässä kohta Hollannista muualle Eurooppaan, päättää jäädä kaupunkiin suojelemaan yritystään ja omaisuuttaan. Vaikka useat hänen läheisistään ja myös liikekumppaneistaan lähtevät maaseudulle tautia pakoon, satulakauppias pitkään emmittyään luottaa kohtalonsa Jumalan huomaan. Ehkä hänellä on suorastaan jumalallinen velvollisuus jäädä ja todistaa tapahtumia.
Ensimmäiset sairastuneet eivät vielä suuresti hetkauta kaupungin arkea, mutta tilanne pahenee nopeasti. Kaupunginosasta toiseen etenevä epidemia saa viranomaiset ryhtymään toimenpiteisiin. Teatterit ja ravintolat suljetaan, kaikenlaiset joukkokokoontumiset kielletään. Rajutkaan rajoittamistoimet eivät kohta enää auta. Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä ja kärsimys näkyy ja tuntuu:
"Kuumehoureissaan tai paiseiden aiheuttamissa sietämättömissä tuskissa ihmiset menettivät itsehillintänsä ja riehuivat ja raivosivat sekopäisinä ja tekivät usein väkivaltaa itselleen, heittäytyivät ulos ikkunasta, ampuivat itsensä ja nii edelleen; äidit murhasivat hulluuksissaan omat lapsensa, jotkut kuolivat silkasta surusta, jotkut pelkästä pelosta ja järkytyksestä olematta ensinkään sairaita, toiset lankesivat kauhuissaan tyhmyyksiin ja mielettömyyksiin, jotkut suistuivat epätoivoon ja mielipuolisuuteen, toiset sairaalloiseen surumielisyyteen."
Ainoina hoitotoimenpiteinä ovat lääkäreiden krouvit menetelmät puhkaista sairastuneiden ihoon ilmestyneitä paiseita:
"... lääkäreiden ja kirurgien voidaan sanoa suorastaan kiduttaneen monta ihmispoloa kuoliaaksi. Joillakin paiseet kovettuivat, ja lääkärit panivat niihin väkeviä imusalvoja tai hauteita puhkaistaakseen ne, ja elleivät ne tepsineet, he viiltelivät ja kuppasivat niitä kauhealla tavalla. Joskus paiseet kovettuivat osaksi taudin vaikutuksesta, osaksi kovakouraisesta käsittelystä, ja ne olivat niin kovia, ettei niitä pystynyt viiltämään millään välineellä, ja silloin lääkärit polttivat ne laapiksella, jolloin monet kuolivat raivohulluina tuskasta ja jotkut itse toimenpiteen aikana."
Yksi erikoisimmista keinoista torjua ruton leviämistä on sairastuneiden sulkeminen asuntoonsa, yhdessä näiden vielä terveiden perheenjäsenien kanssa. Tämä on teoksessa tarkasti kuvattu ja kertoja suhtautuu siihen ymmärtäväisesti, joskin paheksuu sen aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä. Talojen sulkemisella estetään ruttotartunnan saaneiden juokseminen sairashuuruissaan kadulle muiden ihmisten joukkoon. Kertoja antaa lukuisia esimerkkejä tapauksista, joissa taudin saanut on sekopäisenä ja joskus myös tahallaan tartuttanut muita ihmisiä. Näin tapahtuu eristämistoimenpiteistä huolimatta, kun taloon sulkeutuneet ihmiset karkailevat ikkunoista tai jopa hyökkäävät talojen vahdeiksi asetettujen, unessa, valveilla tai juovuksissa olleiden vartijoiden päälle. Toimenpide on kertojankin mielestä välttämätön ruton leviämisen estämiseksi, mutta piinaavaa se on silti kaikille:
"Ohikulkijoiden sydäntä särki kuulla niiden sairastuneiden ihmisten säälittävää parkua, jotka ankarien tuskiensa tai verensä kuumuuden vuoksi järkensä menettäneinä oli joko suljettu sisään ja kenties sidottu sänkyyn tai tuoliin, jotta he eivät voisi vahingoittaa itseään - ja jotka valittivat kaamealla tavalla sitä, että heidät oli eristetty ja etteivät he saaneet kuolla vapaalla jalalla, kuten he sanoivat ja kuten he muuten olisivat tehneet."
Talojen sulkeminen ei menetelmänä kuitenkaan täysin kertojaa vakuuta. Hän muistuttaa, että vain sairastumisen oireita osoittaneiden ihmisten eristäminen ei pysäyttänyt ruttoa. Epidemia levisi terveiltä taudinkantajilta edelleen muun väestön keskuuteen.
"Nämä ihmiset henkivät kuolemaa kaikkialle ja kaikkiin lähelleen tuleviin; tartunta kulkeutui heidän vaatteissaankin, ja heidän kätensä saastuttivat kaiken mihin ne kajosivat, varsinkin jos ne olivat lämpimät ja hikiset, ja yleensä ne hikosivat helposti."
Teoksen juonellinen kaari etenee ensimmäisten tautitapausten kuvauksesta ruton aiheuttamien yksilöllisten kohtaloiden kautta hetkeen, jolloin ihmiset ryntäävät varoen kadulle toteamaan epidemian päättymisen. Kertoja tietää, että tulossa on tulimyrskyn muodossa kohta jotakin ihan muuta, ja suhtautuu muutoinkin skeptisesti ihmisten kykyyn ottaa opiksi kokemastaan. Kyyninen satiirikko Defoe päättää teoksensa ihmisen itsekeskeisyyttä ylistävään värssyyn:
Vuonna kuusikymmentä ja viisi
riehui rutto Lontoon yötä päivää;
satatuhatta vei hautaan hiisi,
mutta minulla ei taudin häivää!
Daniel Defoe: Ruttovuosi. Suomentanut Seppo Loponen. Otava 1997.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti