26.10.2012

Faktaa zombeista

Zombien arvo kulttuurituotannon pörssimarkkinoilla lienee jo ylittänyt örkit ja vampyyrit ja kaiken maailman ruumiinosien irrottamiseen erikoistuneet friikit. Siksi onkin jännittävää huomata, että elävien kuolleiden maailmaa hyödynnetään nyt myös tietokirjallisuuden puolella.

Suomessa on pitkään haikailtu lapsille suunnatun tietokirjallisuuden perään. Niitä tekijöitä kun ei ole paljon, ja nekin, jotka alueelle eksyvät, tyytyvät usein melkoisen varovaisiin lopputuloksiin.

Yhdysvaltalainen, arvostettu ja moninkertaisesti palkittu tietokirjailija Rebecca L. Johnson on tähän mennessä laatinut kymmenkunta lapsille ja nuorille suunnattua tietoteosta syvänmeren kaloista, ilmastonmuutoksesta, soluista, kasveista, eläinten kielestä tai nanoteknologiasta. Aihepiiri liikkuu siis vahvasti luonnontieteissä. Uusimmassa kirjassaan hän ottaa selkokieliseen käsittelyyn parasiitit, nuo luonnosta tavattavat loiseliöt, jotka hyödyntävät isäntäeliön ruumista omaan suvunjatkamiseensa.

Johnsonin teos, Zombie Makers. True Stories of Nature's Undead (Millbrook Press, 2013), kertoo sanoin ja kuvin siitä, mitä tapahtuu, kun parasiitti ottaa isännästään vallan. Seuraukset ovat tietenkin hirvittävät ja verrattavissa populaarikulttuurin synkimpään kuvastoon. Sisuksiin porautuvat madot ja sienet, aivoja nakertavat mönkijäiset, jotka saavat eliöt taivaltamaan maallista eloaan puolikuolleina zombeina, ovat kirjan ydintä.

Mukaan on saatu myös ihmisten karvoihin ja nahkoihin tunkeutuvat inhakkeet, kuten vaikkapa Afrikan hiljaisissa joissa viihtyvä mato (Dracunculus medinensis), joka imeytyy jalkapohjan kautta ihmiseen ja pulpsahtaa aika ajoin ulos laskemaan munansa lähilammikkoon samalla, kun nauttii edelleen isäntänsä lämpöisten sisusten suomista antimista.

Johnsonin teos on suunnattu 9-14 -vuotiaille, mutta herättänee jo vetävän nimensä puolesta kiinnostusta vauvasta vaariin. Ja tottahan meillä kaikilla on omat ensikokemuksemme Alienin aamumurokohtauksesta.

Maailma on vaarallinen paikka. "Kuolleet tuskin heräävät henkiin", kirjoittaja itse toteaa, mutta luonnon omat zombintekijät voivat muuttaa varomattomat piruparat omaa tahtoa vailla oleviksi orjikseen. Tieteellistä lähestymistapaa ja painajaismaisia visoita yhdistävänä teoksena Johnsonin teos on - ainakin Washington Postin kriitikon mielestä - "ihastuttavan karmea".

24.10.2012

Tupakointi kielletty

Mielenkiintoinen uutinen kirjasensuurin uusista innovaatioista tulee Pohjois-Amerikasta. Eräs kanadalainen kustantaja on ryhtynyt oma-aloitteeseen tupakoinninvastaiseen kampanjointiin ja pudottanut klassisesta joulupukkirunosta pois säkeet, joissa viitataan sankarin harjoittamaan piipunpolttoon. Kaikkien lasten ystävä kun ei saa näyttää pienokaisille huonoa esimerkkiä.

Kyse on angloamerikkalaiseen moderniin joulupukkimytologiaan kuuluvasta runosta A Visit from St. Nicholas (1823), jonka on ominut itselleen muuan amerikkalainen professori, Clement Clarke Moore (1779-1863). Runoelmaan sisältyy kuvaus vanhasta punanutusta punaisine poskineen ja paksuine vatsoineen. Myös pukin taipumus ilmaantua porokyydillä ja savupiipun kautta ihmislasten iloksi lahjojen kera kuuluu säkeitten sisällölliseen antiin. Ja tietenkin se piippu, jota taatto pitää tiukasti parran kätkemien hampaittensa välissä.

Mooren runosta läntinen osa maapalloa on muodostanut kuvan joulupukin ulkonäöstä ja hänen erikoisista tavoistaan. Mutta nyt on tullut aika panna piste pukin huonoille tavoille. Kustantaja itse vähättelee toimiensa vakavuutta. Kyse ei kuulemma ole sensuurista, vaan vain muutaman vähäpätöisen lauseen poistamisesta. Runon alkuperäinen tarkoitus, tunnelma ja kulttuurihistoriallinen anti säilyy tällaisenaankin. Ja mikä parasta: kun runossa ei viitata tupakkaan, pelastetaan ihmislasten henkiä.

Kuten arvata saattaa, kustantaja on itse innokas paperossinvastustaja. Hän on nähnyt, mitä kaikkea pahaa tupakointi voi aiheuttaa, ja omistamansa kustannusyhtiön kirjoihin hän lättää aina varoitustarran, jos niistä vain löytyy vihjauksia tupakkaan. Joulurunon kohdalla keinot ovat olleet siis järeämmät. Piippua ei löydy myöskään kirjan kanteen kuvatun pukin hampaista.

Aivan purematta amerikkalaiset eivät ole tämänkaltaisia toimia nielleet, mutta kustantaja itse on vakuuttunut tekojensa oikeellisuudesta. Ajatuskin lasten edessä tupruttelevasta pukista kammoksuttaa häntä syvästi. Siinä eivät paljoa paina hahmon ja tämän käyttäytymistä selittävät historialliset taustat. "Lapsille joulupukki on totta juuri sellaisena kuin he tämän näkevät", hän perustelee. Jos kerran täytyy kylään tulla, mieluummin ilman myrkyllistä sätkää, kiitos.

23.10.2012

Terästä verkkoon

Näinä aikoina, kun journalistinen etiikka kriisiytyy Suomessa, sarjakuvamaailmassa koetaan vastaavankaltaista turbulenssia. Huomenna ilmestyy nimittäin Yhdysvalloissa Teräsmiehen numero, jossa Clark Kent sanoutuu irti Daily Planetin palveluksesta!

Teräsmiehen arkihahmo saa tarpeekseen valheellisesta ja pintajulkisuuden parissa askartelevasta journalismista ja pakkaa työpöytänsä lehdestä, jonka palveluksessa on ollut 40-luvulta lähtien. Mitä hän tarkalleen ottaen aikoo seuraavaksi tehdä, tätä emme vielä tiedä, mutta merkit viittaavat vahvasti sähköiseen mediaan, blogien tai verkkolehtien maailmaan.

Kent on aiemminkin yrittänyt karistaa toimituksen pölyjä niskastaan, mutta palannut lopulta aina takaisin. Nyt saattaa olla tosi kysymyksessä. Printtimedia elää murroksessa, kuten koko alakin, jossa viihteen ja vakavasti otettavan tiedonvälityksen välissä monet käyvät omat jaakobinpaininsa.

Kentin suoraotsaisuus joutunee lähiviikkoina kovalle koetukselle, kun twiittien, blogien, juorujen, valheiden, plagioinnin ja sensaatioiden maailma saa hänestä otteen. Tai sitten verkossa koetaan puhdistus, jonka tulosten rinnalle kalpenee jopa Herakleen Augeiaan tallin siivousmanööveri.

Tai ehkä supersankari pistää vanhan lehdenteon moraalin pilanneet kykytykit ruotuun ja palauttaa tutkivan journalismin maineen heille, joille se kuuluu.

Niin tai näin, varmaa on vain se, että heittämällä Teräsmiehen keskelle verkkovirran tyrskyjä, lehden kustantaja DC Comics suorittaa nuorennusleikkauksia ikääntyneille sankarihahmoille. Asiaan kuuluu, että Clark Kent on edelleen parikymppinen nuori mies, jonka kasvoilta eivät huutele vuosikymmenten uurteet. Ja teräksisen aivokuoren sisällä jylläävien himokkaiden tunteiden kohteena ei ole enää Lois Lane vaan Ihmenainen.

16.10.2012

Äly hoi, miksi jätit?

Brittiläisen E. L. Jamesin Fifty Shades of Grey on nyt rantautunut myös Ranskaan ja saanut tyrmäysiskun sadomasokismin kotimaalta.

Romaanisarjan ensimmäisestä osasta on tosin otettu yli kolmensadan tuhannen kappaleen painos, ja se myös myytäneen nopeasti pois kuleksimasta. Mutta jos ranskalaiset lukijat tulevat herkuttelemaan Jamesin "mammapornon" (porn de ménagère) äärellä, ranskalaiset kriitikot ovat jo aloittaneet omat syöminkinsä. Brittiläinen versio sadomasokismista muistuttaa heidän mielestään "halpaa seksikauppaa", jonka hyllyiltä löytyvät eroottisen kirjallisuuden kaikki kliseet, jossa ollaan olevinaan seksuaalisesti rohkeita, mutta tuotetaan lopulta vain kirjallista höyhensarjaa edustavia tyhjänpäiväisyyksiä.

Ranskassa luonnollisesti on kulttuurista pohjaa, josta pontevat näkemykset ponnistavat. Markiisi de Saden (1740-1814) vuosisatoja hätkähdyttäneet kirjat näyttivät suuntaa eroottisen kirjallisuuden ääri-ilmiölle, eikä saarivaltakunnan tunnetusti estoinen ja kompleksinen suhtautuminen aistinautintoihin kykene muuhun kuin kuorimaan kermat päältä. Saden filosofista syväluotausta vallankäytön, alistamisen ja alistumisen mekanismeihin brittipornosta ei löydy.

Eikä James pääse lähellekään ranskalaisen Anne Desclosin (1907-98) salanimellä Pauline Réage kirjoittamaa erotiikan modernia klassikkoa O:n tarina (1954; suom. 1971), vaikka kovasti yrittääkin imitoida sitä tarinakehystä myöten. Jamesilta puuttuu yksi ja sen mukana kaikki: äly. Hän on sitäpaitsi myös äärettömän tylsä, kuten ranskalaiseen tapaan kuuluu todeta.

12.10.2012

Mitalin toinen puoli


Jos Suomessa on ehkä pilanpäiten lähdetty ihmettelemään Sofi Oksasen jäämistä kirjallisuuden Nobel-palkinnon ulkopuolelle, vakavamman sortin kiukuttelua esiintyy Atlantin toisella puolella. Yhdysvaltoihin ei kirja-alan tärkeintä huomionosoitusta ole tuotu pariinkymmeneen vuoteen, ja sehän ihmetyttää paikallisia asiantuntijoita.

Eurooppalaistunut yhdysvaltalaiskriitikko Jason Farago irvailee kolumnissaan maanmiestensä tietämättömyyttä eurooppalaisesta kirjallisuustraditiosta ja yrittää samalla löytää syitä siihen, miksi amerikkalainen kirjallisuus ei Ruotsin kirjaeliitille kelpaa. Kaikki kärjistyy tietenkin Philip Rothiin ja hänen juuttumiseensa ilmeisesti ikuiseen rooliinsa "lupaavana sulhasehdokkaana".

Palkinnon historiassa Yhdysvalloista lähtöisin olevia kirjailijoita on palkittu Nobelin tasoisesta 11 kertaa. Suomeen verrattuna tämä on tietenkin aika hyvin, mutta voittamaan tottuneille amerikkalaisille kurjaakin kurjemmin. Näistä yhdestätoista joukkoon mahtuu vielä muuta kuin englannin kieltä käyttäviä kirjailijoita, kuten Singer, Brodsky ja puolalaissyntyinen Czesław Miłosz. Nobelisteistakin jakamatonta kunnioitusta vanhalla mantereella tuntuvat saavat vain Eugene O'Neill ja William Faulkner.

Mutta vuoden 1993 jälkeen (Toni Morrison) amerikkalaiset ovat jääneet rannalle ruikuttamaan. Kiinalaisen Mo Yanin palkitseminen tänä vuonna ei ollut ihan niin traumaattinen kokemus yhdysvaltalaiselle julkisuudelle kuin aiemmat tapaukset Elfriede Jelinekeineen (2004) ja Herta Müllereineen (2009). Edellinen oli joku "tuntematon, mitäänsanomaton vasemmistofeministi", kuten eräässä lehdessä kuitattiin, jälkimmäinen puolestaan nainen täydellisestä tyhjyydestä. "Herta, kuka?" kyselivät sekä New York Times että Washington Post.

Joten, kirjallisuutta palvovien näkökulmasta Nobel on Yhdysvalloissa yhtä epäilyttävässä maineessa kuin YK. Faragon mielestä jenkit saavat kyllä syyttää paitsioon jäämisestään - jos sitä edes on - lähinnä itseään. Asenne palkintoa kohtaan on ollut maassa kielteinen 80-luvun alusta lähtien, jolloin amerikkalaiset akateemikot purkivat turhautumistaan julkisilla foorumeilla, ihmetellen myös sitä, että kun palkinto on joskus pohjoiseen Amerikkaan mennyt, se on luovutettu jollekin Pierl S. Buckin (1938) kaltaiselle kirjailijalle. Buck on samaisten mielestä vain vähäinen tähdenlento amerikkalaisen kerrontataiteen tähtitaivaalla. Edes Morrisonin huomiointi ei vähentänyt amerikkalaisten asenteellisuutta ja epäilyä koko instituutiota kohtaan.

Tilanne eskaloitui 2008, kun Nobel-komitean yksi jäsenistä totesi yhdysvaltalaisen kustannusmaailman elävän muusta maailmasta eristäytyneenä, eikä se tunnu juurikaan tuovan mitään uutta kirjallisuuden käymään dialogiin muun maailman kanssa. Tämä näkyy mm. siinä, että Yhdysvalloissa julkaistusta kirjallisuudesta käännöskirjallisuuden osuus on vain 3 % (Suomessa vastaava on reilu 20 %).

On tosin todettava, että ruotsalaisten harjoittamaan eurosentrisyyteen (ja ruotsikeskeisyyteen, erityisesti) ovat muutkin kiinnittäneet huomiota kuin meluisat jenkit.

Faragon kuuluu silti siihen porukkaan, jonka suhde amerikkalaiseen nykykirjallisuuteen on vähintäänkin kriittinen. Se on hänen mielestään nurkkakuntaista, tyylillisesti vanhakantaista, omissa ongelmissaan piehtaroivaa ja radikaalisuudessaan mitätöntä.

Vuosittainen Nobel-nöyryytys antaa siis hyvän opetuksen amerikkalaisille siitä, että kirjallisuuden maailma ulottuu omaa nenää pitemmälle. Ihan niin kuin meillekin.

Suomalaisia saattaa tosin kirpaista enemmän se, että opetuksen antajana ovat taas, aina ja ikuisesti, ruotsalaiset. Sjutton också!

5.10.2012

Kirjan kannet ja koiran karvat

Yksi turhan vähälle jäänyt huomionkohde kirjallisessa kulttuurissa on kirjan ulkoinen muoto, josta tosin aika ajoin taitetaan peistä. Useimmiten tämä kylläkin tapahtuu vain silloin, kun on syytä kohottaa jokin yksittäinen tuote kunnian kukkuloille.

Jälkimmäistä harjoitetaan ainakin Suomessa, jossa muotoilulla on muutoinkin kunniakkaat perinteet. Suomen kirjataiteen komitea valitsee vuosittain typografisesti, materiaaliltaan, tekniseltä toteutukseltaan ja kokonaisvaikutelmaltaan onnistuneita teoksia eri luokista (kaunokirjallisuus, tieto-, lasten-, oppikirjat).

Vuonna 2011 kaunokirjallisuuden puolelta palkituiksi tuli mm. Harry Salmenniemen runoteos Runojä (Otava), joka valittiin samalla myös vuoden kauneimmaksi kirjaksi.




Palkintoraadin sanoin: "Tämän päivän runot luovat runokirjan uuden muodon. Kannessa läsnä kaikki aistit, kuten runoissakin. Proosarunojen sisäinen typografia jäsentää, yllättää, houkuttaa ja vie nautinnollisesti harhaan. Teoksen vankka rakenne ilmaistaan yksinkertaisin typografisin keinoin. Kaikki perinteinen kauneus on myös mukana: paperin hellä kosketus, napakka sidosasu ja taitavasti valitut fontit. Kannessa kultaa, kokonaisuus platinaa."

Tyylitajuttomuutta riittää varmasti myös Suomessa, mutta maailmalla tämäkin kulkee omissa sfääreissään. Vai mitä mieltä olette näistä:




Asiaan kiinnitti hiljattain huomiota Alison Flood omassa blogissaan (Guardian), kun oli käynyt vierailemassa toisen, kirjadesignista kirjoittavan bloggarin sivuilla. Food toteaa saaneensa tämän ansiosta varsinaisen herätyksen ja katselevansa tästä eteenpäin uusin silmin tarjolla olevia kirjoja, joissa monissa kukoistaa, kuten kyseinen bloggari toteaa, "täydellinen ammattitaidon puute ja typeryys".

Oksasen uusin ei ehkä yllä aivan samaan kuin ylläolevat, mutta edustanee heikkoa suomalaista tasoa. Mikä ei ole tietenkään aivan vähän sekään.


Translate