5.10.2012

Kirjan kannet ja koiran karvat

Yksi turhan vähälle jäänyt huomionkohde kirjallisessa kulttuurissa on kirjan ulkoinen muoto, josta tosin aika ajoin taitetaan peistä. Useimmiten tämä kylläkin tapahtuu vain silloin, kun on syytä kohottaa jokin yksittäinen tuote kunnian kukkuloille.

Jälkimmäistä harjoitetaan ainakin Suomessa, jossa muotoilulla on muutoinkin kunniakkaat perinteet. Suomen kirjataiteen komitea valitsee vuosittain typografisesti, materiaaliltaan, tekniseltä toteutukseltaan ja kokonaisvaikutelmaltaan onnistuneita teoksia eri luokista (kaunokirjallisuus, tieto-, lasten-, oppikirjat).

Vuonna 2011 kaunokirjallisuuden puolelta palkituiksi tuli mm. Harry Salmenniemen runoteos Runojä (Otava), joka valittiin samalla myös vuoden kauneimmaksi kirjaksi.




Palkintoraadin sanoin: "Tämän päivän runot luovat runokirjan uuden muodon. Kannessa läsnä kaikki aistit, kuten runoissakin. Proosarunojen sisäinen typografia jäsentää, yllättää, houkuttaa ja vie nautinnollisesti harhaan. Teoksen vankka rakenne ilmaistaan yksinkertaisin typografisin keinoin. Kaikki perinteinen kauneus on myös mukana: paperin hellä kosketus, napakka sidosasu ja taitavasti valitut fontit. Kannessa kultaa, kokonaisuus platinaa."

Tyylitajuttomuutta riittää varmasti myös Suomessa, mutta maailmalla tämäkin kulkee omissa sfääreissään. Vai mitä mieltä olette näistä:




Asiaan kiinnitti hiljattain huomiota Alison Flood omassa blogissaan (Guardian), kun oli käynyt vierailemassa toisen, kirjadesignista kirjoittavan bloggarin sivuilla. Food toteaa saaneensa tämän ansiosta varsinaisen herätyksen ja katselevansa tästä eteenpäin uusin silmin tarjolla olevia kirjoja, joissa monissa kukoistaa, kuten kyseinen bloggari toteaa, "täydellinen ammattitaidon puute ja typeryys".

Oksasen uusin ei ehkä yllä aivan samaan kuin ylläolevat, mutta edustanee heikkoa suomalaista tasoa. Mikä ei ole tietenkään aivan vähän sekään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate