23.4.2017

Minä olen tie, totuus ja elämä

Kirjallisuushistorioiden kirjoittaminen on viimeisten vuosikymmenten aikana ollut akateemisten asiantuntijoiden tiimityön tulosta, joten tästä näkökulmasta Markku Eskelisen teosta suomenkielisen proosan historiasta voi pitää tervetulleena ja rohkeana tekona. Tekijä on loikannut aiemmin lähinnä kotimaisen kirjallisuuden professoreiden ohjastamien vankkureiden kyytiin ja riistänyt kuskipaikan itselleen. Ruoska viuhuu ja, kuten sanotaan, paska tippuu rattailta.

Eskelinen rajaa käsittelynsä koskemaan suomenkielistä proosaa, joten muut lajit jäävät käsittelemättä, kuten myös Suomessa ilmestyvä ruotsinkielinen kirjallisuus. Näine rajauksineenkin teoksesta muodostuu suhteellisen laaja (lähes 600 sivua) kokonaisuus, jossa edetään kirjallisen elämämme alkuhämäristä nykyhetkeen asti. Teoksen kokonaisuus rajautuu viiteen laajaan osioon. Perinteisen kronologisen jaottelun mukaisesti myös Eskelinen kulkee keskiaikaisesta proosatapailusta realismiin ja modernismiin sekä modernismin jälkeiseen aikaan. Näiden sisällä sitten suomalaista ikihonkaa kaatuu (sekä hieman tuorempaa pajukkoa) kirveenkäyttäjän tahtotilan mukaisesti joko kirjateollisuuden raaka-aineeksi, pinottavaksi, poltettavaksi tai lahoamaan lukijapolkujen varrelle.

Teokselle on lainattu otsikko Kalevalan ensimmäisestä runosta, mutta se kuvaa hyvin myös tekijän - vai pitäisikö sanoa kertojan - suhtautumista kirjallisuutemme kehitykseen ja tuon kehityksen mahdollistajiin, sekä kirjailijoihin että heitä tulkitseviin kriitikoihin ja tutkijoihin. Suomalainen proosa joutuu pitkään ravistelemaan helmoistaan "kansallis-kristillistä houremaailmaa", jota siitä laaditut lukuisat akateemiset ja eliitin suorittamat väärintulkinnat ovat pitäneet yllä. Mielenkiintoista kyllä, kun Eskelisen 80-luvun Sianhoito-oppaan nuorukaisen höyryävä asennemaailma viedään 2010-lukua hallitsevien vaihtoehtoisten totuuksien äärelle, tuloksena ei suinkaan ole raikasta ajatusten tuuletusta vaan ummehtunutta epäilyn, salailun, vainoharhaisen mielen kirjaan puhaltamaa tunkkaisuutta.

Eskelisen teoksen kertoja on ylimielinen, alentuvainen, hyökkäävä, aggressiivinen, ilkeä, nokkava ja asenteellinen. Mikä on tavallaan mielenkiintoista ja hieman outoakin. Kirjallisuushistorioissa harvemmin törmää vastaavankaltaiseen tyyppiin. Näistä lähtökohdista kenellekään ei jää epäselväksi kertojan positio ja näkökulma, vaikka tämä välistä verhoutuukin monikon ensimmäisen persoonan taakse. Mutta silloinkin kysymyksessä lienee kuninkaallinen puhuttelumuoto itsestään.

Joten, proosakirjallisuutemme varhaisia sankareita ovat Juteini, Kivi ja Kilpi. Myöhemmin näiden rinnalle nousevat Lassila, Onerva, Pakkala, Haanpää ja Korpela. Linna ja Haavikko saavat myös kirjan kertojan hyväksynnän ja toki muutama muukin. Kuvaavaa teoksen hengelle on tietenkin se, että palkintopallin ylimmälle askelmalle yleensä sijoitetut tekijät pudotetaan alas. Runeberg, Lönnrot, Snellman saavat Koskenniemen, Sillanpään, Jotunin ja Waltarin ohella kovimman käsittelyn. Siinä sivussa Tulenkantajien ja Dagdrivare-sukupolven "vätykset", SKS ja väärintulkintoja toistuvasti lataavat Helsingin yliopiston professorit (nimeltä mainiten) ja muut "tusinatutkijat" kuulevat kunniansa. Myytti suomalaisten hyvästä lukutaidosta on sekin vain kansallismielisyyden pönkittämää harhaa ja tarkoituksellista tilastollista ylitulkintaa.

Monissa kohdin kertoja esittää hyviä ja mielenkiintoisia huomioita. Luvut realismin vahvasta asemasta kirjallisessa traditiossamme, modernismista ja siitä, miten sen "katkottu" versio saavuttaa rajamme, kuten myös työläiskirjallisuuden sisäistä kehitystä tai kollaasiromaania valottavat katkelmat ovat jäntevästi kirjoitettua ja punnittua ajatusta. Myös varhaisten, suorasanaisen suomenkielisen proosan ensiaskelten esittelyssä "Eskelinen" vakuuttaa. Silmäily 2000-luvun kokeelliseen proosaan herättää niin ikään mielenkiintoa vähemmän julkisuuteen päässeine tekijöineen ja uusine kerrontaratkaisuineen.

Eskelinen on itse toiminut pitkään lähellä proosailmaisun mahdollisuuksia tutkivaa Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraa, joten on odotettavaakin, että kokeellisempi kirjallisuus saa teoksessa enemmän huomiota. Teoksen läpikulkevana (punaisena, sinisenä, vihreänä tms.) lankana kulkeekin näkemys suomenkielisen kirjallisuuden, erityisesti proosan menetetyistä mahdollisuuksista. Jos olisimme lähteneet kulkemaan Seitsemän veljeksen, Saaristolaissarjan ja Harhaman viitoittamaa tietä, ymmärryksemme Pakkalan, Haanpään, Meren tai Lahtelan, Pulkkisen ja Yli-Juonikkaan teoksista ei olisi ollut niin kortilla kuin se on ollut. Niin, ja ehkä Eskelisen omakin kaunokirjallinen tuotanto olisi löytänyt lukijansa. Ken tietää.

Niin negatiivisvärittynyt kuin Eskelisen teos onkin, se päätyy lopussa jopa ylistämään proosamme tilaa uudella vuosituhannella. 2010-luvun suomenkielisessä proosassa "kokeellinen, mahdollinen, spekulatiivinen ja valtavirtainen fiktio elävät rinnakkain samanaikaisesti kapeutuvassa ja monipuolistuvassa kirjallisuusekologisessa lokerossaan". Tämä on iso kumarrus kertojalta, joka on satojen sivujen ajan motkottanut jankuttamiseen asti kirjallisuutemme huonoa tilaa. Lopussa hengenpalonsa väsyttämänä tai hetken mielenhäiriössä hän löytää sisäisen virkamiehensä ja puhuu kirjailijoille ja taiteilijoille myönnettävän kansalaispalkan puolesta. 

Eskelisen teos on korostuneen Helsinki-keskeinen. Proosan kehityksen ja sen tulkinnan näkökulmasta missään muualla ei näytä tapahtuneen yhtään mitään. Pilkatuimmat tutkijat tulevat nekin kaikki pääkaupungin yliopiston piiristä - mikä voi tietenkin olla myös onneksi monille. Paljaimmillaan tämä horisontin rajoittuneisuus näkyy käsiteltäessä postmodernismin saapumista Suomeen. Tässä teoksen kertoja haluaa korostaa Eskelisen ja Lehtolan "metaesseististä esseekokoelmaa", joka "nostatti 1980-luvun suurimman kirjasodan" ja vaikutti siihen, että yliopistot nostivat kokoelman käyttämät teoreetikot osaksi tutkintovaatimuksiaan. Ei se aivan näin ollut, mutta voihan sen noinkin nähdä.

Raukoilla rajoilla on viihteellistä luettavaa proosamme kehityksestä kiinnostuneille. Teksti kulkee ja kertojan vihaisen nuoren miehen mieleen istutettu kerronta aiheuttaa muutaman hörähdyksen siellä ja tuhahduksen täällä. Tietoakin löytyy, jos sellaista joku vielä kaipaa. Kokonaisuuteen on pesiytynyt katkelmallisuutta ja käsittelyn epätasaisuutta, joka korostuu loppua kohti mentäessä. Nimi- ja teosluetteloa kirjasta ei löydy, laajat suorat tutkijoilta siepatut sitaattiosuudet kielivät nekin kustannustoimittamisen puutteellisuudesta. 

Kirjan liepeessä ilmoitetaan, että teos "uudistaa kirjallisuushistorian lajityypin tekemällä uskomattomasta uskottavaa" ja että aikaisempien "historioiden tarkoitushakuinen putkinäköisyys jää historiaan ja korvautuu stereonäköisillä havainnoilla". Uudistumisen puolesta en liputtaisi, eikä tuo stereokatsekaan vakuuta. Kunpa kertoja olisi kohdistanut sen myös itseensä ja jättänyt edes pikkusieluisen, henkilöihin menevän irvailun vähemmälle.

PS. Teoksen eräänlaisena jatkeeksi Eskelinen on avannut blogisivuston, josta löytyvät tekijän kommentit kirjaa (väärin)tulkinneille puusilmille.

---
Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa. Siltala 2016.

17.4.2017

Luen, koska en ole

Jos joku kuvittelee, että kirjallisuutta lukemalla tai taidetta kokemalla löytää selityksen elämän arvoitukseen tai järjestystä maailman kaaokseen, väärässäpä on. Tai jos ei väärässä, niin ainakin vain osittain oikeassa. Tai jos on sittenkin oikeassa, ei ole lukenut Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaarta (jonka nimeä kirjoittaessa näpytin erehdyksessä o:n sijasta i:n, jolloin painovoimasta tulikin "painivoima" - mikä kertoo kaiken oleellisen; ja juuri äsken "painovoimasta" tuli "painovimma"... nämä sormet yrittävät kertoa jotakin...).

Pynchonin romaani suistaa suomenkielisenäkin versiona lukumaailman raiteiltaan. Aivan kuten kirjallisuudentutkija Tiina Käkelä-Puumala teoksen mainiossa jälkipuheessa toteaa, romaani "kriisiyttää lukijan halun järjestykseen" ja pakottaa meidät "miettimään lukemisen päämääriä".

Jos Pynchonista aikoo selvitä, on syytä pistää lukustrategia uusiksi. Ei siis etsintäretkiä juonen, henkilökuvauksen, teemojen tai miljöökuvauksen äärelle. Vaikka ne romaanista löytyvätkin, lukemista ne eivät ohjaa. Jos ohjaavat, lukija ei lue, vaan vain kuvittelee lukevansa. Pynchonin (tai tässä tapauksessa suomenkielisen kääntäjän, Juhani Lindholmin) lukija lukee itseään lukemassa tekstiä, joka palautuu Lindholmin kielisihdin lävitse (ehkä) Pynchoniin.  Tärkeintä tässäkin on matka, ei päämäärä.

Lukija on siis kriisissä. Mistä Painovoiman sateenkaari myös kertoo - kriisin ajasta. Eletään toisen maailmansodan loppuvaiheita. Saksalaiset suorittavat viimeisiä epätoivoisia tekojaan tappioksi kääntyvän sodan voittamiseksi. V2-raketteja ammutaan Lontooseen ja lähialueille. Ja kas kummaa, pommit tippuvat jostakin kumman syystä juuri niihin paikkoihin, joissa muuan amerikkalainen sotilas on suorittanut lemmentekojaan.

Tästä lähtöasetelmasta (onko se sitä?) romaani etenee (tai eksyy?) lukuisten sivujuonten (niinkö?) kautta Ranskaan ja miehitettyyn Saksaan ja vähän muuallekin (sinne erityisesti!). Eletään historiallista poikkeustilaa ja mitä vain voi tapahtua - kuten tapahtuukin. V2-raketit ovat tarinantynkiä ja tarinassa viipyviä tai ohikulkevia henkilöitä yhteensitova elementti, mutta muilta osin kuljetaan vapaasti aika- ja tila-akselilla. Tarinan nykyhetki sekoittuu menneisyyteen ja tulevaan, henkilöiden unet reaalitodellisuuteen. Kerronnan eri tasot ja näkökulmat vaihtelevat oikukkaasti eli ennakoimatta ja lukijaa viedään varoittamatta niin poliittisen retoriikan, yhteiskuntafilosofian, limerikkien, lastenlorujen, mystiikan, spiritualismin, kvanttifysiikan, tähtitieteen, populaarikulttuurin, behaviorismin, paranoian ja eri sosiaali- ja ammattiryhmien jargonien äärelle.

Tuhat sivua tätä hyökytystä vastaa pitkää, kovin pitkää elämää.

Pynchonin teos ilmestyi alkujaan 1973 ja kirjalliseen maaperään, jossa oli nähty jo Joseph Hellerin Me sotasankarit (1961), Vladimir Nabokovin Ada (1969) tai Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 (1969). Kun näiden jatkoksi lisää vielä John Barthin 60-luvun kokeellisen tuotannon, saadaan lähimmät yhtymäkohdat, joihin aikakauden kritiikki yhdisti Pynchonin aseman ja merkityksen. New York Timesin kriitikko lisäsi vielä kierroksia löytämällä yhtymäkohtia Melvillen Moby Dickin kerronnalliseen viehtymykseen käyttää teknistä sanastoa ja tieteellistä projisointia sekä kapteeni Ahabin pakkomielteiseen kostoretkeen. Pynchonin salaperäiset V2-raketit ovat romaanin keskushenkilöiden (ja lukijan) valkoinen valas.

Painovoiman sateenkaarta ylistäessään samainen kriitikko tulee sanoneeksi jotakin mielenkiintoista myös romaanin lukemisesta, lätkäisseeksi ikään kuin varoitustarran kirjan kanteen varomattomille ja herkille sieluille. Kaikesta kielellisestä erinomaisuudesta ja ilmeisestä merkittävyydestä, suorastaan neroudesta huolimatta kyseessä on teos, joka on myös paikoitellen äärettömän tylsä, itsetarkoituksellisen kikkaileva, itseään toistava ja kärsivällisyyttä koetteleva. Tarkoitusta tähän merkitystä pakenevaan sekametelisoppaan hakeva lukija ajautuu epätoivoon ja totaaliseen väsymykseen. Tästä romaanista lukija ei löydä kattoa päänsä päälle eikä apetta rinnan alle.

Kysymys lienee siitä, miten ottaa haltuun, tai paremminkin miten suhtautua meitä ympäröivään tekstikosmokseen. Pynchonin kohdalla käytin 250 x 4 -strategiaa. Luin romaania n. 250 sivua, minkä jälkeen siirryin lukemaan jotakin ihan muuta. Päästyäni sen loppuun palasin Pynchoniin, luin taasen seuraavat 250 sivua, vaihdoin toiseen teokseen, sitten taas takaisin painovoiman äärelle jne. Kun luku-urakka oli päätöksessä, olin lukenut Riku Korhosen Emme enää usko pahaan, John Grishamin Lakimiehet, Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet sekä Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet.Ja Pynchonin.

Kelvollisia teoksia kaikki tyynni, mutta tässä tapauksessa ne toimivat minulle vierihoitona selviytymisestä sekä takaisin Pynchonin maailmaan että sen jälkeiseen. Sillä kuolemasta, kaiken päättymisestä tai jonkin uuden alusta niin tässä kuin monen muun postmodernistisen romaanin kohdalla on kysymys, on sanottu olleen jo Joycesta lähtien. Flirttailu kielen ja merkityksen kuoleman kanssa kuuluu olennaisena osana näihin teoksiin. Halutessaan sisällyttää kaiken mahdollisen kielelliseen universaaliinsa ne itse asiassa valmistelevat jäljittelemättömän planeettansa tuhoa. Mitä jää jäljelle, kun kaikki on jo sanottu?

Siksi me lukijat tarvitsemme myös sanoja ja kirjoja, jotka rakentavat siltoja paitsi toistemme myös toisten kirjojen välille. Vaikka se sitten tapahtuisi latteuksia ja kliseitä hokien. Mitä tahansa pynchonistit väittävätkin, totuus on tuolla ulkopuolella... tai ehkä ei.

--
Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari. Suom, Juhani Lindholm. Teos 2014.


8.4.2017

Nauru pidentää kirjan ikää

Mikäpä sopisikaan paremmin juhlavuotemme pirtaan kuin klovnimaskin takaa esitetty versio eräästä kirjallisuutemme ikiklassikosta!
Kuva: Tero Ahonen / Red Nose Company

Red Nose Companyn yhteistyönä teatteri Quo Vadiksen kanssa laatima esitys Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta kiertää parhaillaan maatamme. Vielä ehtii hyvin mukaan - jos irtovitseillä, ajankohtaisilla rinnastuksilla, musiikilla ja improvisoinnilla täytetty luenta Iki-Kiannon korpiromaanista houkuttaa.

Tuukka Vasaman (Mike) ja Timo Ruuskasen (Zin) teatteriklovneria yhdistää pantomiimia, commedia dell'artea ja fyysistä teatteria niin vakavaan kuin komedialliseen ainekseen. Sekoituksesta syntyy naamion takaa tarjottua tragikomediaa ja farssia lisättynä punaisella nenällä ja musiikilla. Asiaan- ja asiattomuuteenkuuluvaa ovat myös yllätysnumerot ja kahden klovnin keskinäinen kilvoittelu. Kermakakkuja ei ehkä heitellä, eikä banaaninkuoriiin liukastuta, mutta nekin saattavat olla mahdollisia. Eikä yleisökään unohdeta.

Tällä konseptilla ryhmä on toteuttanut niin Hamletin (2008), Hotakaisen Juoksuhaudantien (2014) ja parhaillaan on siis menossa Punaisen viivan kiertue. Välissä on nähty myös Tshehovin Lokki (2015), jonka ranskalainen Philip Boulay ohjasi sillä kertaa ilman maskeja esiintyvälle ryhmälle. Boulayn mukaan kun venäläisen klassikon näytelmä on pikemminkin komedia kuin tragedia, ja sen henkilöt klovneja, joiden sisintä olemusta imitoimaan ei tarvita ulkoisia tunnusmerkkejä. Myös muut klovniryhmän produktiot ovat kehittyneet läheisessä yhteistyössä Boulayn kanssa.

Kiannon 1909 ilmestynyt kertomus ensimmäisten eduskuntavaalien (1907) vaikutuksista syrjäisillä rajaseuduilla asuvaan köyhälistöön taipuu klovnerian käsissä draamaksi, jossa kirjailijan paisuttelevaa tekstiä ryhdistetään tietopaketeilla Kiannon elämänvaiheista, rytätään ironialla tai ryyditään tosikkomaiseksi äityvää tarinaa popmusiikilla (Iggy Popia, luonnollisesti) rypistämällä romaanin alkuperäisestä tunnepatetiasta mehut. Klassikko viedään ryminällä nykyaikaan.

Punaisella viivalla on suomalaisen kirjallisuuden historiassa vankka asema, jossa sen on nähty milloin asettuvan köyhän kansan puolelle, milloin puhuvan enemmän yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaan kuin sen puolesta. Tai ehkä se on, kuten Kai Laitinen on todennut, "tutkielma maaseudun patriarkaalisen idyllin särkymisestä ja sosialismin aatteen tunkeutumisesta köyhien ihmisten mieliin". Tyylillisesti romaani on pikemminkin romanttisen pateettinen kuin realistinen, mistä nykylukijalle saattaa olla seurauksena nautinnon sijasta vastenmielisyyden kokemus.

Klassikot on silti hyvä tuntea ja maistaa kielellään vaikka kermakakkuna naaman päälle heitettynä. Red Nose Companyn kuvia kumartamattoman käsittelyn alta pilkistää kunnioitus sanataiteemme uranuurtajia kohtaan - sellaisena toki Kainuun korpikirjailijaa voi pitää. Jos nauru pidentää ihmisen, niin miksei myös kirjan ikää.

Translate