 |
| Kuva: Tero Ahonen / Red Nose Company |
Red Nose Companyn yhteistyönä teatteri Quo Vadiksen kanssa laatima esitys Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta kiertää parhaillaan maatamme. Vielä ehtii hyvin mukaan - jos irtovitseillä, ajankohtaisilla rinnastuksilla, musiikilla ja improvisoinnilla täytetty luenta Iki-Kiannon korpiromaanista houkuttaa.
Tuukka Vasaman (Mike) ja Timo Ruuskasen (Zin) teatteriklovneria yhdistää pantomiimia, commedia dell'artea ja fyysistä teatteria niin vakavaan kuin komedialliseen ainekseen. Sekoituksesta syntyy naamion takaa tarjottua tragikomediaa ja farssia lisättynä punaisella nenällä ja musiikilla. Asiaan- ja asiattomuuteenkuuluvaa ovat myös yllätysnumerot ja kahden klovnin keskinäinen kilvoittelu. Kermakakkuja ei ehkä heitellä, eikä banaaninkuoriiin liukastuta, mutta nekin saattavat olla mahdollisia. Eikä yleisökään unohdeta.
Tällä konseptilla ryhmä on toteuttanut niin Hamletin (2008), Hotakaisen Juoksuhaudantien (2014) ja parhaillaan on siis menossa Punaisen viivan kiertue. Välissä on nähty myös Tshehovin Lokki (2015), jonka ranskalainen Philip Boulay ohjasi sillä kertaa ilman maskeja esiintyvälle ryhmälle. Boulayn mukaan kun venäläisen klassikon näytelmä on pikemminkin komedia kuin tragedia, ja sen henkilöt klovneja, joiden sisintä olemusta imitoimaan ei tarvita ulkoisia tunnusmerkkejä. Myös muut klovniryhmän produktiot ovat kehittyneet läheisessä yhteistyössä Boulayn kanssa.
Kiannon 1909 ilmestynyt kertomus ensimmäisten eduskuntavaalien (1907) vaikutuksista syrjäisillä rajaseuduilla asuvaan köyhälistöön taipuu klovnerian käsissä draamaksi, jossa kirjailijan paisuttelevaa tekstiä ryhdistetään tietopaketeilla Kiannon elämänvaiheista, rytätään ironialla tai ryyditään tosikkomaiseksi äityvää tarinaa popmusiikilla (Iggy Popia, luonnollisesti) rypistämällä romaanin alkuperäisestä tunnepatetiasta mehut. Klassikko viedään ryminällä nykyaikaan.
Punaisella viivalla on suomalaisen kirjallisuuden historiassa vankka asema, jossa sen on nähty milloin asettuvan köyhän kansan puolelle, milloin puhuvan enemmän yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaan kuin sen puolesta. Tai ehkä se on, kuten Kai Laitinen on todennut, "tutkielma maaseudun patriarkaalisen idyllin särkymisestä ja sosialismin aatteen tunkeutumisesta köyhien ihmisten mieliin". Tyylillisesti romaani on pikemminkin romanttisen pateettinen kuin realistinen, mistä nykylukijalle saattaa olla seurauksena nautinnon sijasta vastenmielisyyden kokemus.
Klassikot on silti hyvä tuntea ja maistaa kielellään vaikka kermakakkuna naaman päälle heitettynä. Red Nose Companyn kuvia kumartamattoman käsittelyn alta pilkistää kunnioitus sanataiteemme uranuurtajia kohtaan - sellaisena toki Kainuun korpikirjailijaa voi pitää. Jos nauru pidentää ihmisen, niin miksei myös kirjan ikää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti