Sivut

23.12.2012

Puolen miljoonan euron mies

Marraskuun blogissani kerroin joukkorahoituksen mahdollisuuksista kirjakustantamisessa. Esimerkkinä oli kanadalaisen Ryan Northin projekti. Hän on päättänyt laatia Shakespearen Hamletista sarjakuvamaisen ja hieman kokeellisen romaanin, jonka kustantamiseen North haki tulevilta lukijoiltaan taloudellista tukea.

Projektirahoituksen hakuaika on nyt päättynyt. Rahaa kertyi lähemmäs 600 000 Kanadan dollaria (n. 500 000 euroa). Tukea kirjailijalle antaneita löytyi yli 15 000. Vaikuttavilla luvuillaan Northin hanke on Kickstarterin kaikkien aikojen menestynein.

Nyt siis ainakin 15 000 onnellista odottaa mielenkiinnolla vuoden vaihtumista, kun postiluukusta kolahtaa kohta kirjapaketti vähän niin kuin osinkona. Ja North itsensä johtajana ja tavaran toimittajana elää takuulla vuoden turbulenteinta aikaa. Just do it!

21.12.2012

Olipa ainakin kerran...

Ajankohtaan sopii nyt hyvin luritella: Tunnet Tuhkimon, Lumikin, Ruususen varmaan...

Eilen tuli nimittäin kuluneeksi tasan 200 vuotta siitä, kun Grimmin veljekset julkaisivat ensimmäisen kokoelmansa satuja ja tarinoita. Sittemmin tuosta parisataa kertomusta sisältäneestä teoksesta on kasvanut saksalaisen kirjallisuuden kaikkien aikojen bestseller.

Kinder- und Hausmärchen (suom. Grimmin sadut I-III, 2000) ei tipahtanut kirjalliselle maaperälle aivan varoittamatta. Jo ennen tätä muutama muukin tekijä oli tuottanut vastaavaa, ja tietenkin ranskalaisen Charles Perrault'n klassinen Hanhiemon tarinoita 1600-luvun lopulta oli kulunut hiirenkorville monien sukupolvien hyppysissä.

Grimmit rakensivat omansa vanhan päälle ja laittoivat mukaan romantiikan aikakaudelle sopivaa asennetta ja tyylitajua. Jutut kerättiin sieltä sun täältä, jo kansien väliin laitetuista tarinoista, porvarien ja sivistyneistön toisilleen kertomista saduista ja muutama toki myös suoraan nk. kansan suusta. Loppu olikin sitten kirjoittajien oman taidon varassa. Jälkimmäisen kohdalla erityisesti veljeksistä nuorempi, Wilhelm, oli se, jolla oli kyky muokata ja sadunomaistaa materiaalista lukukelpoista.

Vaikka Grimmin satujen alkuperä onkin ehkä vahvemmin saksalaisen aateliston ja ylemmän keskiluokan kulttuuriperimässä (täältä yhtäläisyydet Perrault'n kokoelmaan) kuin kansan syvissä riveissä, veljekset tekivät huomattavan määrän perustutkimusta ja kielitieteellistä kaivuuta suullisen tarinaperinnön selvittämiseksi. Kiinnostusta lakia pääasiallisesti opiskelevilla veljeksillä oli myös maansa rajojen ulkopuolelle, Islantiin, Irlantiin, Espanjaan ja Suomeen. Romantikkojen lailla he ajattelivat, että kulttuurimme ja tarinaperintömme yhteiset juuret löytyvät kyllä, kun vain jaksaa henkistä lapiota tarpeeksi heiluttaa.

1812 ilmestynyt ensimmäinen kokoelma satuja ei ollut vielä menestys, eikä sitä seurannut toinenkaan. Vasta 1825 painettu, lyhennetty, lapsille muokattu (ja siistitty) kooste aiemmista saduista, herätti lukijat. Samoihin aikoihin satujen englanninkieliset versiot alkoivat valloittaa maailmaa.

Veljekset julkaisivat kirjastaan erilaisia mukaelmia 1850-luvun lopulle asti. Toki he tekivät ja kirjoittivat myös paljon muuta mm. kielitieteen saralla, mutta saduista heidät tänään tunnetaan parhaiten. Ja nimenomaan veljeksinä. Mikä on saanut jotkut pohtimaan tekijyyden problematiikkaa. Jos tarinat on saatu muilta, kirjoitettu muistiin ja tarinan muotoon yhdessä, kuka ne omistaa? Ja vielä: kuka onkaan näiden satujen kertoja?

Ehkä Grimmin satujen viehätys onkin siinä, että niiden kertoja on kertoja iänikuinen, ei kukaan missään ja kaikkialla.


27.11.2012

Hei, me teemme kirjan!


Joukkorahoituksen viimeisin isku kirjatuotannon ytimeen tulee Kanadasta, jossa erään ylienergisen kirjantekijän toimesta on pistetty pystyyn tavoite kerätä rahat Hamletin uudelleenjulkaisuun.

Projektin nimi on To Be Or Not To Be ja kyseessä on siis uusintaversio Shakespearen klassisesta draamasta. Jos rahat saadaan kasaan, lopputuloksena syntyy kuvaromaani, jossa lukija kulkee läpi synkän tarinan valitsemiaan tarinapolkuja seuraten joko Hamletin tai tämän rakastetun Ofelian tai murhatun kuninkaan jälkiä.

Aiemmin lähinnä sarjakuvistaan tutun Ryan Northin (s. 1980) kirjaprojekti voi hyvinkin toteutua. Rahaa on kertynyt lyhyessä ajassa yli 150 000 Kanadan dollaria (n. 116 000 euroa) ja tukijoiden määrä lähenee 5 000:tta. North on ylittänyt alkuperäisen tavoitteensa jo moninkertaisesti. Keräys jatkuu jouluaaton korville, minkä jälkeen hänen on lunastettava lahjoittajien toiveet joko digikirjasta tai paperisesta versiosta, riippuen siitä, kuinka paljon rahaa itsekukin projektiin laittoi. Yli tuhannen dollarin luovuttaja saa digi- ja paperikirjan ohella tatuoinnin, julisteen ja ylimääräisen sarjakuvakirjan, jossa mesenaatti itse seikkailee oman elämänsä sankarina. Ja vähän kaikenlaista muutakin lahjapussin täytteeksi.

Valmista tavaraa pitäisi tulla tuutista toukokuussa 2013.

Projektinsa virtuaalisena kotipesänä North käyttää Kickstarteria, maailman suurinta joukkorahoitusalustaa, jonka kotipaikka löytyy Yhdysvalloista. Vastaavankaltaisia luovaa työtä tukevia alustoja löytyy muitakin (ArtistShare, IndieGogo), mutta Kickstarter on näistä tunnetuin ja huomattavin. Muutamassa vuodessa sen kautta on tuettu yli 30 000 luovaa projektia reilun kahden miljoonan ihmisen toimesta.

Northin kirjahankkeesta voi tietenkin olla montaa mieltä. Lukijalle päätäntävaltaa, vaihtoehtoisia juonipolkuja ja loppuja tarjoavia tarinoita laadittiin enemmänkin vuosikymmeniä sitten, kun Gutenbergin galaksi oli vielä voimissaan. Tässä mielessä Northin Hamlet edustaa retroilua, jolla ilmeisesti on tilausta, kun noin moni on valmis antamaan roposensa sen puolesta, että kirja joskus näkee päivänvalon. Ja onhan siinä tietenkin teknologian vaatimat päivityksensä koneisiin ladattavine versioineen ja sarjakuvaromaania muistuttavine ulkoasuineen.

Jutun juju ei ole kuitenkaan kirjassa tai tarinassa tai edes Hamletissa, vaan tuotantomallissa, jossa hyödynnetään jakamisen ja osallistavuuden periaatteita. Mitä enemmän rahaa lukijat Northille antavat sitä upeamman kirjan hän heille tekee. Potin kasvu alkuperäisestä on jo nyt pistänyt Northin palkkaamaan tuotantoon mukaan kirjakuvittajien armeijan ja kehittämään konseptiin oheistuotteiden arsenaalin tyydyttämään tulevaa asiakaskuntaa.

Lopputulos on jotakin yksilöllisen vision ja yhteisöllisen tekemisen välimailla haahuilevaa kulttuurista innovaatiota.

Jos siis kaikki menee hyvin.

Joukkorahoituksella tuettujen projektien ongelmat ovat moninaiset. Suurin osa rahoitusta hakevista ideoista jää toteutumatta sen tähden, että niillä on liian vähän tai liikaa lahjoittajia. Edellisessä tapauksessa projekti tyssää jo alkuunsa, jälkimmäisessä kysyntä puolestaan ylittää tarjonnan. Tavaraa ei välttämättä enää riitäkään kaikille sitä haluaville.

Ja sitten on vielä niitä, jotka lupaavat ja lupaavat, toimittavat tuotteen joko myöhässä rahoittajien käsiin, tai jättävät jopa velvoitteensa täyttämättä.

Mutta uskotaan ja luotetaan, että North vie hankkeensa tyylillä loppuun. Ja että tuotantoon osallistuneet rahoittajat saavat sen, mitä ovat tulleet hakemaan, Hamletin, jossa on mukana, kuten tekijä lupaa, "vitsejä, miekkataisteluita, haamuja", ja joka on muutenkin ihan awesome.

(Siitä, kun aloitin kirjoittaa tätä blogia, Northin kassaan on kilahtanut lähemmäs 3 000 dollaria lisää...)

21.11.2012

Kuolemani jälkeen haluan, että...


Philip Rothin aikomus lopettaa uransa kirjailijana on ymmärrettävä jo siitäkin syystä, että kahdeksankymmenen vuoden kunnioitettava ikäpalkki tulee vastaan ensi vuonna. Eikä tuotannon laajuudessa tai laadukkuudessakaan ole moitittavaa. Joten miksi kirjoittaa, kun kaikki on jo kirjoitettu?

Samaisessa ranskalaislehden haastattelussa, jossa hän toi julki eläkkeelle vetäytymisensä, Roth kertoi lukeneensa kirjalliset tuotteensa viimeisimmästä ensimmäiseen ja päätyneensä sangen myönteiseen loppuarviointiin. Enempään hän tuskin olisi kyennyt. Elämä on ollut pelkkää kirjoittamista ja lukemista, kirjallisuuden opiskelua ja opettamista, mutta nyt on tullut aika viheltää peli poikki. Elämää hallinnut pakko kirjoittaa on väistynyt. Kolmeen vuoteen ei ole syntynyt riviäkään, eikä siis enää tulekaan.

Rothin katse on jo suuntautunut kuolemanjälkeiseen elämään. Testamenttinsa toimeenpanijoille hän on antanut tiukan käskyn noudattaa viimeistä tahtoaan. Sen mukaan Rothin kirjallinen arkisto tulee polttaa. Mitään henkilökohtaista paperia, kirjettä, merkintää ei saa jättää jälkipolvien käsiin. Tämä kaikki siis sen jälkeen, kun hänen elämäkertansa kirjoittaja, John Cheeverin ja Richard Yatesin biografioista tunnettu Blake Bailey (s. 1963), on saanut Roth-biografian kirjailijan kuoleman jälkeen kirjoitettua.

Voi tietenkin olla, että Rothin paperit kokevat Kafkan kohtalon. Että pesänjakajilla on oma näkemyksensä siitä, miten vainajan viimeiseen tahtoon tulee suhtautua. Omatoimiseen kirjalliseen polttohautaukseen Roth ei silti halua ryhtyä. Bailey saa tehdä tutkimustyönsä rauhassa ilman Rothin fyysistä läsnäoloa.

Marssijärjestys on selvä: Roth kuolee (check!), Bailey ryhtyy työhön (check!), Bailey saa elämäkerran valmiiksi (check!), Bailey luovuttaa käyttämänsä aineiston Rothin lakimiehille (check!), jotka tuikkaavat materiaalin tuleen (check!).

Sitten on aika päästää irti, katsoa miten liekki syö paperia ja harmaa savu kiemurtelee New Jerseyn taivaalle kuin suutarina suhiseva ilotulitusraketti.

Rothin tahtotila on tulla muistetuksi kirjoistaan, ei hänen henkilökohtaista elämäänsä tonkivien tutkijoiden mielentilaa määrittävien tulkintojen keppihevosena.


26.10.2012

Faktaa zombeista

Zombien arvo kulttuurituotannon pörssimarkkinoilla lienee jo ylittänyt örkit ja vampyyrit ja kaiken maailman ruumiinosien irrottamiseen erikoistuneet friikit. Siksi onkin jännittävää huomata, että elävien kuolleiden maailmaa hyödynnetään nyt myös tietokirjallisuuden puolella.

Suomessa on pitkään haikailtu lapsille suunnatun tietokirjallisuuden perään. Niitä tekijöitä kun ei ole paljon, ja nekin, jotka alueelle eksyvät, tyytyvät usein melkoisen varovaisiin lopputuloksiin.

Yhdysvaltalainen, arvostettu ja moninkertaisesti palkittu tietokirjailija Rebecca L. Johnson on tähän mennessä laatinut kymmenkunta lapsille ja nuorille suunnattua tietoteosta syvänmeren kaloista, ilmastonmuutoksesta, soluista, kasveista, eläinten kielestä tai nanoteknologiasta. Aihepiiri liikkuu siis vahvasti luonnontieteissä. Uusimmassa kirjassaan hän ottaa selkokieliseen käsittelyyn parasiitit, nuo luonnosta tavattavat loiseliöt, jotka hyödyntävät isäntäeliön ruumista omaan suvunjatkamiseensa.

Johnsonin teos, Zombie Makers. True Stories of Nature's Undead (Millbrook Press, 2013), kertoo sanoin ja kuvin siitä, mitä tapahtuu, kun parasiitti ottaa isännästään vallan. Seuraukset ovat tietenkin hirvittävät ja verrattavissa populaarikulttuurin synkimpään kuvastoon. Sisuksiin porautuvat madot ja sienet, aivoja nakertavat mönkijäiset, jotka saavat eliöt taivaltamaan maallista eloaan puolikuolleina zombeina, ovat kirjan ydintä.

Mukaan on saatu myös ihmisten karvoihin ja nahkoihin tunkeutuvat inhakkeet, kuten vaikkapa Afrikan hiljaisissa joissa viihtyvä mato (Dracunculus medinensis), joka imeytyy jalkapohjan kautta ihmiseen ja pulpsahtaa aika ajoin ulos laskemaan munansa lähilammikkoon samalla, kun nauttii edelleen isäntänsä lämpöisten sisusten suomista antimista.

Johnsonin teos on suunnattu 9-14 -vuotiaille, mutta herättänee jo vetävän nimensä puolesta kiinnostusta vauvasta vaariin. Ja tottahan meillä kaikilla on omat ensikokemuksemme Alienin aamumurokohtauksesta.

Maailma on vaarallinen paikka. "Kuolleet tuskin heräävät henkiin", kirjoittaja itse toteaa, mutta luonnon omat zombintekijät voivat muuttaa varomattomat piruparat omaa tahtoa vailla oleviksi orjikseen. Tieteellistä lähestymistapaa ja painajaismaisia visoita yhdistävänä teoksena Johnsonin teos on - ainakin Washington Postin kriitikon mielestä - "ihastuttavan karmea".

24.10.2012

Tupakointi kielletty

Mielenkiintoinen uutinen kirjasensuurin uusista innovaatioista tulee Pohjois-Amerikasta. Eräs kanadalainen kustantaja on ryhtynyt oma-aloitteeseen tupakoinninvastaiseen kampanjointiin ja pudottanut klassisesta joulupukkirunosta pois säkeet, joissa viitataan sankarin harjoittamaan piipunpolttoon. Kaikkien lasten ystävä kun ei saa näyttää pienokaisille huonoa esimerkkiä.

Kyse on angloamerikkalaiseen moderniin joulupukkimytologiaan kuuluvasta runosta A Visit from St. Nicholas (1823), jonka on ominut itselleen muuan amerikkalainen professori, Clement Clarke Moore (1779-1863). Runoelmaan sisältyy kuvaus vanhasta punanutusta punaisine poskineen ja paksuine vatsoineen. Myös pukin taipumus ilmaantua porokyydillä ja savupiipun kautta ihmislasten iloksi lahjojen kera kuuluu säkeitten sisällölliseen antiin. Ja tietenkin se piippu, jota taatto pitää tiukasti parran kätkemien hampaittensa välissä.

Mooren runosta läntinen osa maapalloa on muodostanut kuvan joulupukin ulkonäöstä ja hänen erikoisista tavoistaan. Mutta nyt on tullut aika panna piste pukin huonoille tavoille. Kustantaja itse vähättelee toimiensa vakavuutta. Kyse ei kuulemma ole sensuurista, vaan vain muutaman vähäpätöisen lauseen poistamisesta. Runon alkuperäinen tarkoitus, tunnelma ja kulttuurihistoriallinen anti säilyy tällaisenaankin. Ja mikä parasta: kun runossa ei viitata tupakkaan, pelastetaan ihmislasten henkiä.

Kuten arvata saattaa, kustantaja on itse innokas paperossinvastustaja. Hän on nähnyt, mitä kaikkea pahaa tupakointi voi aiheuttaa, ja omistamansa kustannusyhtiön kirjoihin hän lättää aina varoitustarran, jos niistä vain löytyy vihjauksia tupakkaan. Joulurunon kohdalla keinot ovat olleet siis järeämmät. Piippua ei löydy myöskään kirjan kanteen kuvatun pukin hampaista.

Aivan purematta amerikkalaiset eivät ole tämänkaltaisia toimia nielleet, mutta kustantaja itse on vakuuttunut tekojensa oikeellisuudesta. Ajatuskin lasten edessä tupruttelevasta pukista kammoksuttaa häntä syvästi. Siinä eivät paljoa paina hahmon ja tämän käyttäytymistä selittävät historialliset taustat. "Lapsille joulupukki on totta juuri sellaisena kuin he tämän näkevät", hän perustelee. Jos kerran täytyy kylään tulla, mieluummin ilman myrkyllistä sätkää, kiitos.

23.10.2012

Terästä verkkoon

Näinä aikoina, kun journalistinen etiikka kriisiytyy Suomessa, sarjakuvamaailmassa koetaan vastaavankaltaista turbulenssia. Huomenna ilmestyy nimittäin Yhdysvalloissa Teräsmiehen numero, jossa Clark Kent sanoutuu irti Daily Planetin palveluksesta!

Teräsmiehen arkihahmo saa tarpeekseen valheellisesta ja pintajulkisuuden parissa askartelevasta journalismista ja pakkaa työpöytänsä lehdestä, jonka palveluksessa on ollut 40-luvulta lähtien. Mitä hän tarkalleen ottaen aikoo seuraavaksi tehdä, tätä emme vielä tiedä, mutta merkit viittaavat vahvasti sähköiseen mediaan, blogien tai verkkolehtien maailmaan.

Kent on aiemminkin yrittänyt karistaa toimituksen pölyjä niskastaan, mutta palannut lopulta aina takaisin. Nyt saattaa olla tosi kysymyksessä. Printtimedia elää murroksessa, kuten koko alakin, jossa viihteen ja vakavasti otettavan tiedonvälityksen välissä monet käyvät omat jaakobinpaininsa.

Kentin suoraotsaisuus joutunee lähiviikkoina kovalle koetukselle, kun twiittien, blogien, juorujen, valheiden, plagioinnin ja sensaatioiden maailma saa hänestä otteen. Tai sitten verkossa koetaan puhdistus, jonka tulosten rinnalle kalpenee jopa Herakleen Augeiaan tallin siivousmanööveri.

Tai ehkä supersankari pistää vanhan lehdenteon moraalin pilanneet kykytykit ruotuun ja palauttaa tutkivan journalismin maineen heille, joille se kuuluu.

Niin tai näin, varmaa on vain se, että heittämällä Teräsmiehen keskelle verkkovirran tyrskyjä, lehden kustantaja DC Comics suorittaa nuorennusleikkauksia ikääntyneille sankarihahmoille. Asiaan kuuluu, että Clark Kent on edelleen parikymppinen nuori mies, jonka kasvoilta eivät huutele vuosikymmenten uurteet. Ja teräksisen aivokuoren sisällä jylläävien himokkaiden tunteiden kohteena ei ole enää Lois Lane vaan Ihmenainen.

16.10.2012

Äly hoi, miksi jätit?

Brittiläisen E. L. Jamesin Fifty Shades of Grey on nyt rantautunut myös Ranskaan ja saanut tyrmäysiskun sadomasokismin kotimaalta.

Romaanisarjan ensimmäisestä osasta on tosin otettu yli kolmensadan tuhannen kappaleen painos, ja se myös myytäneen nopeasti pois kuleksimasta. Mutta jos ranskalaiset lukijat tulevat herkuttelemaan Jamesin "mammapornon" (porn de ménagère) äärellä, ranskalaiset kriitikot ovat jo aloittaneet omat syöminkinsä. Brittiläinen versio sadomasokismista muistuttaa heidän mielestään "halpaa seksikauppaa", jonka hyllyiltä löytyvät eroottisen kirjallisuuden kaikki kliseet, jossa ollaan olevinaan seksuaalisesti rohkeita, mutta tuotetaan lopulta vain kirjallista höyhensarjaa edustavia tyhjänpäiväisyyksiä.

Ranskassa luonnollisesti on kulttuurista pohjaa, josta pontevat näkemykset ponnistavat. Markiisi de Saden (1740-1814) vuosisatoja hätkähdyttäneet kirjat näyttivät suuntaa eroottisen kirjallisuuden ääri-ilmiölle, eikä saarivaltakunnan tunnetusti estoinen ja kompleksinen suhtautuminen aistinautintoihin kykene muuhun kuin kuorimaan kermat päältä. Saden filosofista syväluotausta vallankäytön, alistamisen ja alistumisen mekanismeihin brittipornosta ei löydy.

Eikä James pääse lähellekään ranskalaisen Anne Desclosin (1907-98) salanimellä Pauline Réage kirjoittamaa erotiikan modernia klassikkoa O:n tarina (1954; suom. 1971), vaikka kovasti yrittääkin imitoida sitä tarinakehystä myöten. Jamesilta puuttuu yksi ja sen mukana kaikki: äly. Hän on sitäpaitsi myös äärettömän tylsä, kuten ranskalaiseen tapaan kuuluu todeta.

12.10.2012

Mitalin toinen puoli


Jos Suomessa on ehkä pilanpäiten lähdetty ihmettelemään Sofi Oksasen jäämistä kirjallisuuden Nobel-palkinnon ulkopuolelle, vakavamman sortin kiukuttelua esiintyy Atlantin toisella puolella. Yhdysvaltoihin ei kirja-alan tärkeintä huomionosoitusta ole tuotu pariinkymmeneen vuoteen, ja sehän ihmetyttää paikallisia asiantuntijoita.

Eurooppalaistunut yhdysvaltalaiskriitikko Jason Farago irvailee kolumnissaan maanmiestensä tietämättömyyttä eurooppalaisesta kirjallisuustraditiosta ja yrittää samalla löytää syitä siihen, miksi amerikkalainen kirjallisuus ei Ruotsin kirjaeliitille kelpaa. Kaikki kärjistyy tietenkin Philip Rothiin ja hänen juuttumiseensa ilmeisesti ikuiseen rooliinsa "lupaavana sulhasehdokkaana".

Palkinnon historiassa Yhdysvalloista lähtöisin olevia kirjailijoita on palkittu Nobelin tasoisesta 11 kertaa. Suomeen verrattuna tämä on tietenkin aika hyvin, mutta voittamaan tottuneille amerikkalaisille kurjaakin kurjemmin. Näistä yhdestätoista joukkoon mahtuu vielä muuta kuin englannin kieltä käyttäviä kirjailijoita, kuten Singer, Brodsky ja puolalaissyntyinen Czesław Miłosz. Nobelisteistakin jakamatonta kunnioitusta vanhalla mantereella tuntuvat saavat vain Eugene O'Neill ja William Faulkner.

Mutta vuoden 1993 jälkeen (Toni Morrison) amerikkalaiset ovat jääneet rannalle ruikuttamaan. Kiinalaisen Mo Yanin palkitseminen tänä vuonna ei ollut ihan niin traumaattinen kokemus yhdysvaltalaiselle julkisuudelle kuin aiemmat tapaukset Elfriede Jelinekeineen (2004) ja Herta Müllereineen (2009). Edellinen oli joku "tuntematon, mitäänsanomaton vasemmistofeministi", kuten eräässä lehdessä kuitattiin, jälkimmäinen puolestaan nainen täydellisestä tyhjyydestä. "Herta, kuka?" kyselivät sekä New York Times että Washington Post.

Joten, kirjallisuutta palvovien näkökulmasta Nobel on Yhdysvalloissa yhtä epäilyttävässä maineessa kuin YK. Faragon mielestä jenkit saavat kyllä syyttää paitsioon jäämisestään - jos sitä edes on - lähinnä itseään. Asenne palkintoa kohtaan on ollut maassa kielteinen 80-luvun alusta lähtien, jolloin amerikkalaiset akateemikot purkivat turhautumistaan julkisilla foorumeilla, ihmetellen myös sitä, että kun palkinto on joskus pohjoiseen Amerikkaan mennyt, se on luovutettu jollekin Pierl S. Buckin (1938) kaltaiselle kirjailijalle. Buck on samaisten mielestä vain vähäinen tähdenlento amerikkalaisen kerrontataiteen tähtitaivaalla. Edes Morrisonin huomiointi ei vähentänyt amerikkalaisten asenteellisuutta ja epäilyä koko instituutiota kohtaan.

Tilanne eskaloitui 2008, kun Nobel-komitean yksi jäsenistä totesi yhdysvaltalaisen kustannusmaailman elävän muusta maailmasta eristäytyneenä, eikä se tunnu juurikaan tuovan mitään uutta kirjallisuuden käymään dialogiin muun maailman kanssa. Tämä näkyy mm. siinä, että Yhdysvalloissa julkaistusta kirjallisuudesta käännöskirjallisuuden osuus on vain 3 % (Suomessa vastaava on reilu 20 %).

On tosin todettava, että ruotsalaisten harjoittamaan eurosentrisyyteen (ja ruotsikeskeisyyteen, erityisesti) ovat muutkin kiinnittäneet huomiota kuin meluisat jenkit.

Faragon kuuluu silti siihen porukkaan, jonka suhde amerikkalaiseen nykykirjallisuuteen on vähintäänkin kriittinen. Se on hänen mielestään nurkkakuntaista, tyylillisesti vanhakantaista, omissa ongelmissaan piehtaroivaa ja radikaalisuudessaan mitätöntä.

Vuosittainen Nobel-nöyryytys antaa siis hyvän opetuksen amerikkalaisille siitä, että kirjallisuuden maailma ulottuu omaa nenää pitemmälle. Ihan niin kuin meillekin.

Suomalaisia saattaa tosin kirpaista enemmän se, että opetuksen antajana ovat taas, aina ja ikuisesti, ruotsalaiset. Sjutton också!

5.10.2012

Kirjan kannet ja koiran karvat

Yksi turhan vähälle jäänyt huomionkohde kirjallisessa kulttuurissa on kirjan ulkoinen muoto, josta tosin aika ajoin taitetaan peistä. Useimmiten tämä kylläkin tapahtuu vain silloin, kun on syytä kohottaa jokin yksittäinen tuote kunnian kukkuloille.

Jälkimmäistä harjoitetaan ainakin Suomessa, jossa muotoilulla on muutoinkin kunniakkaat perinteet. Suomen kirjataiteen komitea valitsee vuosittain typografisesti, materiaaliltaan, tekniseltä toteutukseltaan ja kokonaisvaikutelmaltaan onnistuneita teoksia eri luokista (kaunokirjallisuus, tieto-, lasten-, oppikirjat).

Vuonna 2011 kaunokirjallisuuden puolelta palkituiksi tuli mm. Harry Salmenniemen runoteos Runojä (Otava), joka valittiin samalla myös vuoden kauneimmaksi kirjaksi.




Palkintoraadin sanoin: "Tämän päivän runot luovat runokirjan uuden muodon. Kannessa läsnä kaikki aistit, kuten runoissakin. Proosarunojen sisäinen typografia jäsentää, yllättää, houkuttaa ja vie nautinnollisesti harhaan. Teoksen vankka rakenne ilmaistaan yksinkertaisin typografisin keinoin. Kaikki perinteinen kauneus on myös mukana: paperin hellä kosketus, napakka sidosasu ja taitavasti valitut fontit. Kannessa kultaa, kokonaisuus platinaa."

Tyylitajuttomuutta riittää varmasti myös Suomessa, mutta maailmalla tämäkin kulkee omissa sfääreissään. Vai mitä mieltä olette näistä:




Asiaan kiinnitti hiljattain huomiota Alison Flood omassa blogissaan (Guardian), kun oli käynyt vierailemassa toisen, kirjadesignista kirjoittavan bloggarin sivuilla. Food toteaa saaneensa tämän ansiosta varsinaisen herätyksen ja katselevansa tästä eteenpäin uusin silmin tarjolla olevia kirjoja, joissa monissa kukoistaa, kuten kyseinen bloggari toteaa, "täydellinen ammattitaidon puute ja typeryys".

Oksasen uusin ei ehkä yllä aivan samaan kuin ylläolevat, mutta edustanee heikkoa suomalaista tasoa. Mikä ei ole tietenkään aivan vähän sekään.


17.8.2012

Tärkeintä on olla (lähes) aito

Keskustelua todellisuuden ja fiktion, todeksi kuvitellun ja todeksi halutun todellisuuden välillä käydään nyt paitsi meillä Suomessa (tapaus "Enkeli-Elisa") myös Saksassa. Siellä kirjasyksy on avattu ruotsalaisen Per Johanssonin rikosromaaniin Der Sturm yhdistetyllä kohulla.

Per Johansson ei nimittäin ole Per Johansson vaan Thomas Steinfeld, saksalainen, reilu viisikymppinen toimittaja. Romaanissa Johanssonista annetut tiedot ovat bluffia, samoin kuin ruotsalaisen alkuperäisteoksen saksaksi mukamas kääntäneen henkilön henkilöllisyys.

Illuusion täydellistämiseksi kirjan kansilehdellä Håkan Nesser ylistää romaanin ainutlaatuisuutta.

Eikä tässä vielä kaikki.

Kirjan todellinen luoja, Steinfeld, työskentelee keskisuuren saksalaisen sanomalehden kulttuuriosaston päällikkönä. Hänen rikosromaanissaan, joka on tekijänsä aluevaltaus kaunokirjallisuuden puolelle, murhataan kuvitteellisen saksalaisen sanomalehden kulttuuritoimittaja. Kun Per Johanssonin todellinen henkilöllisyys paljastui, tarkat lukijat alkoivat myös kiinnittää huomiota romaanissa karmealla tavalla murhatun toimittajan henkilöllisyyteen. Pian löytyikin yhtymäkohtia Steinfeldin entisen pomon ja kappaleiksi pilkotun romaanihenkilön välillä.

Hyvin muistavat tietävät - ja ne, jotka eivät muista, mutta osaavat googlata - että Steinfeld erosi reilu kymmenen vuotta sitten karmit rytisten erään sanomalehden palveluksesta kyllästyneenä esimiehensä toimintaan. Nyt tuo esimies on siis päätynyt Steinfeldin "ruotsidekkarin" ("Schwedenkrimi") sivuille. Nimet on tosin muutettu, mutta epäilys verisinä ruumiinosina vaikuttavan vainajan todellisesta henkilöllisyydestä ovat vahvat.

Kysymys kuuluu: tiesikö Steinfeldin nykyinen työnantaja, että tämä on kyseisen kirjan kirjoittanut? Jos työnantaja oli tästä tietoinen, miten sopivana tätä voidaan pitää? Että pahimman kilpailijan julkisuudessakin tunnettu toimittaja päätyy työnantajan alaisen laatiman väkivaltafantasian kohteeksi?

Jos siis kirjassa murhattu ruumis on se, jonka hänen kuvitellaan olevan. Ruumis itse on todennut, että hän "ei lue ruotsalaisia dekkareita".

Tekijä tietenkin kieltää kaiken. Myöntää, että kirja tuli kirjoitettua, mutta kaikki yhtymäkohdat todellisuuteen ovat jne. Saman toteaa myös kustantaja, kunnianarvoisa S. Fischer Verlag, jonka oman moraalin perään tässä myös on alettu kysellä. Jos edes S. Fischerin nimi ei takaa aitoutta ja alkuperäistä, mitä seuraavaksi? Kuinka pitkälle kustantajat ovat voitontavoittelussaan ja huomionkipeydessään valmiita menemään?

Ja se, että saksankieleen on jo ankkuroitunut käsite "Schwedenkrimi", se se vasta masentaakin...


15.8.2012

He tekevät sen itse

Englantilaisen E. L. Jamesin pehmopornoromaanin Fifty Shades of Grey maailmanlaajuinen menestys on laittanut monet pohtimaan kirjallisuuden tilaa ja tulevaisuutta. Lyhyessä ajassa kymmeniin miljooniin nousseet myyntiluvut ja lähes neljällekymmenelle kielelle käännetyt versiot pistävät itse kunkin miettimään maailman menoa.  

Henkilökohtaisen kauhistelun, ihastelun ja väheksynnän ohella ilmiötä on yritetty selittää kytkemällä se laajempiin yhteksiinsä. Ja niitähän riittää naisten emansipaatiosta kirjakapitalismin mekanismeihin, kulttuurimme banalisoitumiseen tai seksin arkipäiväistymiseen. Kirjailija Ewan Morrison esittää oman näkemyksensä Guardianissa liittämällä Jamesin kirjan osaksi sen edustaman lajityypin, fanifiktion, kehitystä ja arvuuttelemalla mitä mahtaakaan tapahtua, jos ja kun fanifiktiosta tulee kirjallisuuden tuotannon valtavirtaa.

Morrisonin mielestä Jamesin romaanissa mielenkiintoisinta on sen muoto. Ei siis se, että kirjoittaja kuvaa kipunoivaa seksiä hormoneita tirisevien nuorten toteuttamana, vaan se, että Fifty Shades of Grey tuo uutta potkua kustannusmaailman käytäntöihin. Jamesin romaania on nimitetty "mammapornoksi" - millä viitataan paitsi kirjailijan ikään myös romaania ostaviin keski-ikäisiin naisiin - mutta Morrisonin mielestä tällä halutaan häivyttää näkyvistä se tosiasia, että Jamesin teos on fanifiktiota. Se ei siis ole vain romantiikkaa, erotiikkaa, ei edes pornoa, vaan lukijoiden tekemä mukaelma valmiista kirjallisesta tuotteesta.

Tässä mielessä Jamesin kirja voidaan nähdä jatkumona, joka alkaa ehkäpä jo Raamatusta (apostolien erilaiset versiot Jeesuksen elämästä; sic!), keskiajan tarinaperinteestä, saduista, Ruusun romaanista ja löytää tiensä niin Jane Austenin tuotoksiin (1913 ilmestyi tiettävästi ensimmäinen romaani, joka kertoo, mitä Austenin luomille henkilöille tapahtui "sitten") kuin Conan Doylesta inspiroituneisiin Sherlock Holmes -variaatioihin.

Myöhemmin, 50-luvulta lähtien fanifiktion määrä on kasvanut räjähdysmäisesti ja se on saanut mitä erikoisempia muotoja, joissa ei ole pitäydytty vain kirjallisuuden sisällä vaan uudelleen kerrottu televisiosarjoja ja elokuvia ja risteytetty näiden tähtiä ja sankareita keskenään. Useimmat tarinat ovat luonteeltaan pornografisia. 60-luvulta lähtien suosittuja ovat olleet nk. "slash-fanifiktiot", joissa Star Trekin Spock ja Kirk, siis Spock/Kirk, pitävät keskinäistä kivaa. Myöhempiä kombinaatioita ovat olleet Holmes/Watson tai Harry Potter/Ron, Ron/Hermione, Hermione/Fred & George jne. Postmoderniin aikaamme kuuluvat myös lajityypit ylittävät kohtaamiset, crossoverit, joissa vaikkapa Indiana Jones päättää harrastaa seksiä Voldemortin kanssa...

Tältä pohjalta myös E. L. James aloitti kirjallisen uransa. Ensiksi hän oli vain muuan Erika Leonard, joka kirjoitti salanimellä "Snowqueen's Icedragon" Stephenie Meyerin Twilight -sarjan innoittamaa jatkokertomusta kirjailijan fanien avaamalle sivustolle. Kun jotkut närkästyivät Jamesin seksuaalisista kuvauksista, hän avasi omat sivut, jatkoi kirjoittamistaan ja julkaisi kohta omakustanteena kertomuksen ensimmäisen osan, jossa Meyerin luomien henkilöiden nimet oli muutettu. Loppu onkin historiaa, josta on tullut tätäpäivää nyt myös Suomessa.

Yksi fanifiktioitsijoiden suosikeista on juuri Meyer. Tarkoitukseen rakennetuilta sivuilta löytyy satoja omakustanteita ja kertomuksia, joista suurin osa on puhdasta pornoa. Tyypillistä on myös se, että seksiin yhdistetään väkivaltaa. Tältä kantilta tarkasteltuna Jamesin mukaelma on jokseenkin siistiä tavaraa, mutta pitää sisällään kaiken oleellisen.

Fanifiktio herättää kysymyksen tekijyydestä. Kuka omistaa oikeudet kirjaan, jonka sisältö on luotu muiden toimesta? Ewan Morrison on kirjoituksessaan sitä mieltä, että James saattaa olla kirjansa tekijä, mutta niiden kirjoittaja hän ei perinteisessä mielessä ole. Jamesin taustalta löytyy tuhansia kirjoittajia, niitä, jotka ovat yhdessä rakentaneet Meyersin mökkikirjasta ensyklopedian. Kyseessä on kollektiivinen luomistyö. "'Fifty Shades' on", kuten Morrison toteaa, "kirja, jolla on 60 000 kirjoittajaa."

Ainoa aito innovaatio Jamesin kirjassa onkin se, miten se on saatettu lukijoiden käsiin. Ilman sähkökirjaa, ilman internetiä, ilman sähköiseen kustantamiseen erikoistunutta yhtiötä, Amazonia, James tuskin olisi tehnyt läpimurtoa. Eikä fanifiktio olisi saavuttanut sitä asemaa ja suosiota, mikä sillä tällä hetkellä on. Morrisonin mukaan olemme jo siirtyneet kirjankustantamisen uudelle aikakaudelle. Kustantamot kärkkyvät innokkaiden lukijoiden omia tuotoksia. Viimeisin hitti on Sylvain Reinardin Gabriel's Inferno, joka sekin on syntynyt lukijareaktiona Meyersin romaaneihin. Ja alalla kun ollaan: Amazonin listoilta löytyy tällä hetkellä yli 600 sähkökirjaa, jotka edustavat fanifiktiota Jamesin romaaneista.

Fanifiktion fanifiktio vie meitä kohti aikaa, jossa alkuperäinen katoaa yhä kauemmaksi. Miksi luoda mitään uutta, kun vanhakin kelpaa? Simulakruumia kaikki tyynni.




18.6.2012

Hole in USA

14 miljoonaa myytyä kirjaa maailmalla ei välttämättä takaa sitä, että maailma olisi valloitettu. Norjalainen dekkaristi Jo Nesbo (s. 1960) tietää tämän. Myös hänen kustantajansa tietää tämän ja on lähettänyt miehen Yhdysvaltoihin puhumaan itsensä ja kirjojensa puolesta.

New York Timesin haastattelussa norjalainen kertoilee elämästään entisenä rokkistrana ja nykypäivän bestseller-kirjailijana, joka imi vaikutteensa Chandlerin, Hammettin ja Thompsonin kirjoista ja ennen kaikkea Ibseniltä. Norjalaisen draaman suurvisiirillä oli kyky rakentaa näytelmänsä jännityskertomuksiksi, joissa arjen tyyni pinta väreilee ja rauhaa rikkontuu kohta syvyyksistä nousevan yllätyksen muodossa.

"Kaikkialla on synkkiä salaisuuksia, joiden taustalta löytyy ongelmia ihmissuhteissa. Aivan kuten on laita rikostarinoissa", Nesbo selittää yhtymäkohtiaan Ibsenin kanssa.

Nesbo julkaisi ensimmäisen romaaninsa 1997 ja on sittemmin julkaissut 15 kirjaa, joista yhdeksässä päähenkilönä on alkoholisoitunut etsivä Harry Hole. Jenkeissä Nesbota yritetään nyt markkinoida Stieg Larssonin imussa, mikä  on tietenkin hieman hassua, koska Nesbo oli jo jotakin ennen kuin Larsson oli muuta kuin lehtimies Tukholmasta. Eikä Ruotsi ole Norja, vaikka sillä ei merkitystä Amerikassa olekaan.

Mutta maailma on sellainen ja Nesbota haastatellut toimittajakin vertailee Larssonin ja Nesbon luomia sankarihahmoja toisiinsa ja päätyy pitämään jälkimmäisen Harry Holea skandinaviselle rikoskirjallisuudelle epätyypillisenä henkilönä. Tummat, synkät, nukkavierut outsiderit kuuluvat hänen mielestään enemmänkin amerikkalaiseen "noir" traditioon. Toisaalta, Nesbon tapa kuvata norjalaista yhteiskuntaa piiloon työnnettyjen ongelmien pesänä, on hyvin tyypillistä pohjoismaiselle rikostarinaperinteelle, toimittaja muistuttaa erästä norjalaista tutkijaa siteeraten.

Nesbo itse sanoo hieman jo väsyneensä Harryn synkkyyteen, eikä pidä mahdottomana herran päästämistä ikuiseen rauhaan. Mutta ei ehkä ihan vielä. Ja onhan Harryssa jotakin myös hänestä itsestään, Nesbo myöntää. Esimerkiksi addiktiot, joista tosin alkoholi ei ole hänen juttunsa. Eikä Harry voi sietää Di Derren musiikkia. Bändin, jonka laulaja-lauluntekijä Nesbo itse on.

12.6.2012

Hän on lahja

Viidakon valtias Tarzan syntyi 100 vuotta sitten.

Amerikkalaisen pulp-kirjailijan Edgar Rice Burroughsin (1875-1950) kynästä syntyneestä viidakkopojasta on sittemmin tullut populaarikulttuurin ikoni, joka pysyy sinnikkäästi elossa, vaikka iholla on näkyvissä elettyjen vuosien raskaasta painosta kieliviä merkkejä.

Burroughsin sankarin matka seikkailutarinoihin erikoistuneen lehden jatkokertomuksesta kirjaksi, kirjasarjaksi, sarjakuvaksi ja elokuviksi kelpaa esimerkiksi kulttuurin tuotteistamisen ja tuotteistumisen logiikasta. 1912 ilmestyneen pohjatarinan jatkoksi ilmestyi romaani 1914, elokuva 1918, sarjakuva 1929 ja radiokuunnelma 1932. Ja kaiken tämän päälle oheistuotteet.

Ensimmäisestä elonpäivästään lähtien Tarzan oli äärettömän suosittu. Kuluttajat tahtoivat, suorastaan vaativat lisää. Burroughs tyydytti kysyntää laatimalla lähemmäs 30 jatkotarinaa, joissa Tarzan taistelee eläinten ja ihmissyöjävillien ohella ahneita kapitalisteja, natseja, venäläisiä, dinosauruksia, historian hämäristä ilmestyneitä roomalaisia ja keskiajan ritareita vastaan. Jossakin vaiheessa elämäänsä Tarzan liittyy hetkeksi aikaa jopa muukalaislegionaan ja sotii Sumatran saarella brittien joukoissa japanilaisia vastaan.

Tarzanin ohella Burroughs kirjoitti huomattavan määrän muitakin seikkailutarinoita, joissa seikkaillaan Marsissa, Venuksessa, Kuussa ja erilaisissa fantasiamaailmoissa. Villin lännen kertomukset ja historialliset tarinat kuuluivat myös Burroughsin repertuaariin. Hänen tuotantonsa sisältää lähemmäs 70 romaania.

Satavuotiaan tarmolla Tarzan liehuu edelleenkin liaaneissa kajauttaen sieltä selkäpiitä karmivan sotahuutonsa. Nykylukijan näkökulmasta hän on auttamattoman vanhanaikainen monissa asioissa, rasisti ja sadisti ja kielipuoli ummikko. Apinaheimoltaan hän oppinut yksittäisiä ilmaisuja, joiden avulla kykenee kommunikoimaan. Ja vaikka hän on ylhäisen verenperintönsä ansiosta oppinut auttavasti lukemaan ja kirjoittamaan englantia, sanojen tuottaminen, puhuminen on edelleen hieman työlästä. Tarzan on tekijämiehiä.

Jotakin kiehtovaa hänessä kaikesta alkukantaisuudestaan huolimatta on. Tuo eläinnahkashortseissaan heiluva supersankari on onnistunut tekemään elämästään ekoprojektin, jossa ei täytetä lomakkeita, ei lueta sähköposteja, ja alaisten kanssa neuvotteluun riittää, kun urahtaa jotakin tämänkaltaista:

"Tarzan. Tarzan ko-korak. Yato-nala Tarzan-ul-Mangani" ("Minä olen Tarzan. Minä olen suuri tappaja. Kunnioittakaa Apinoiden Tarzania.")

5.6.2012

Päivitettyä poikarakkautta

Booker saattaa olla Britannian tärkein kirjallisuuspalkinto, mutta arvostuksessa sen niskaan on hengittänyt vuodesta 1996 lähtien Orange-palkinto, joka jaetaan vuoden parhaasta naisen englanninkielellä kirjoittamasta ja Brittein saarilla julkaistusta romaanista. Palkinnon nimi viittaa sen sponsoriin, telejättiyhtiöön Orangeen, joka on nyt tosin vetäytymässä hankkeesta.

Palkinnon suuruus on 30 000 puntaa (37 000 €). Voittajalle ojennetaan myös naishahmoa esittävä pronssipatsas (kuvassa). Valintaraatiin kuuluu viisi naista, jotka paitsi että edustavat kirjallisuutta monelta eri kantilta (kirjailijat, kustantajat, toimittajat, tutkijat, kriitikot, kirjakauppiaat, lukijat yms.) ovat myös muilla tavoin meritoituneita. Kriteerinä toimii osoitus "ammatillisesta kyvykkyydestä". Raadin vuosittaisesta valinnasta vastaa palkintoa varten perustettu johtokunta, jossa ylintä valtaa käyttää kirjailija Kate Mosse (Labyrintti, 2005).

Voittajan raati noukkii kaksivaiheisen valinnan kautta ehdokaslistalta. Kesäkuun alkuun sijoittuvia juhlallisuuksia edeltää kuukausien kestävä hermojännitys ja julkiset arvuuttelut siitä, ken saa rahat ja arvokkaan pronssiveistoksen itselleen.

Tämä vuosi heittää siis Orangen historiaan ja jostakin on löydyttävä uudet rahoittajat. Nimikin vaihtunee toiseksi. Mutta tarjokkaita ja ehdokkaita on riittämiin, vakuuttaa Mosse, ja arvelee palkinnon statuksen ja aseman vain vahvistuvan uusien sopimusten myötä. Yhdessä Bookerin ja Costa Bookin (ent. Whitebread) kanssa se kuuluu Britannian tärkeimpien kirjallisuuspalkintojen joukkoon.

Viimeistä Orange-palkintoraatia johti englantilainen romanttisten tarinoiden kirjoittaja Joanna Trollope. Voittajaksi valikoitui yhdysvaltalainen Madeline Miller romaanillaan The Song of Achilles. Kyseessä on Millerin esikoisteos, antiikin tarustoon pohjautuva kertomus puolijumala Akhilleuksen ja Patrokloksen välisestä rakkaudesta ja sen traagisesta loppunäytöksestä. Romaaniaan Miller kirjoitti kymmenen vuotta, joten lienee oikeus ja kohtuus, että noinkin rankka kirjoitusrupeama palkitaan ruhtinaallisesti.

Millerin romaanin tyylillisestä arvosta ei liene monellakaan nokan koputtamista, mutta se, miten hän käsittelee Homeroksen Iliaksesta tuttua tarinaa kahden miehen välisestä ystävyydestä, on ollut joillekin liikaa. Miller ei nimittäin jätä mitään arvailujen varaan. Akhilleuksella ja Patrokloksella on intiimi suhde karvoineen kaikkineen, ja kun jälkimmäinen menettää taistelussa henkensä, edellinen hukuttaa murheensa syöksymällä naama punaisena veriseen kostoretkeen.

Kyllähän sielunkumppaneiden ystävyyden todellisesta luonteesta on taitettu peistä ennenkin ja tutkijat ovat muistuttaneet, että se mikä tänään näyttää ja tuntuu homostelulta oli antiikin aikana luonnollinen osa miesten arkea rytmittävää olostelua. Tästä huolimatta paremmin tietävät lukijat ovat sitä mieltä, että Miller vääristelee Homerosta, löytää seksiä sieltä, missä sitä ei koskaan ollut (sic!) ja pilaa Troijan sodan sankarin maineen.

Muistutettakoon, että kysymys on fiktiivisestä hahmosta.

New York Timesin kriitikko tosin moittii myös Millerin tapaa muokata Homeroksesta viihdettä janoavaan aikaamme sopivaa kertakäyttöproosaa. Antiikin henkilöt käyttäytyvät kuin hormoneissaan pörräävät nykyajan teinit ja heidän keskinäistä kanssakäymistään kuvitetaan kököllä dialogilla ja pehmopornolla, josta tyyli on kaukana.

Suurin meteli on silti noussut - kuten aina - palkinnon seksistisestä lähtökohdasta, siis siitä, että vain naisten kirjoittamat kirjat ovat oikeutettuja voittamaan Orangen. Palkinto luotiin aikoinaan vastareaktiona sille, että naiset tuntuivat aina jäävän kirjallisten laukkakisojen viimeisiksi, jos heitä edes huolittiin radalle. Joten näistä lähtökohdista asetelmassa on aina ollut vahva takaisinmaksun -ajatus.

Niin tai näin. Miller varmaankin ansaitsee paikkansa Carol Shieldsin (1998), Lionel Shriverin (2005) ja Zadie Smithin (2006) rinnalla. Ja vaikka Anne Tyler, Toni Morrison tai Margaret Atwood eivät koskaan ole pronssipatsasta käteensä saaneet (ovat tosin olleet ehdokkaina), moni muu on ja entistä suurempi määrä lukijoita luettavakseen upeita tarinoita.

Ehkäpä näistäkin tarinoista osa olisi jäänyt pölyttymään kirjahyllyjen kätköihin, ihan vain siitä syystä, että niiden laatija on nainen.





23.5.2012

Mielensäpahoittajia

Kohu E. L. Jamesin kirjahitin, Fifty Shades of Grey, tiimoilta jatkuu. Brittikirjailijan lähes tuhatsivuinen sadomasokismia, erotiikkaa ja jännitystä tulviva trilogia ei ole nostattanut suuria tunteita Euroopassa, mutta Yhdysvalloissa sitäkin enemmän.

Tällä erää asialla ovat kirjastot, joille lukujanoisten asiakkaiden palveleminen on Jamesin teoksen kohdalla muodostunut haasteeksi. Kaikki kirjastovirkailijat kun eivät ole välttämättä niin halukkaita hankkimaan kyseistä opusta kokoelmiinsa.

Mutta kysynnän ja tarjonnan lakeja on kunnioitettava, joten monet joutuvat heittämään laatumittarinsa roskiin ja ottamaan tilauslomakkeen kauniiseen käteen. Ja asiakkaat kiittävät: tuhannet lukijat kautta koko pölyisen maan jonottavat kirjaa kirjastoissa ja hihkuvat onnekkuuttaan päästessään uppoutumaan komean miljonäärin ja suloisen opiskelijatytön outoja rituaaleja ja psykofyysisen kommunikoinnin erikoisia muotoja tulvivaan kertomukseen.

Ne kirjastot, jotka eivät Jamesin nimeä (siis E. L. Jamesin) halua hyllyissään nähdä, saavat selitellä kyselijöille ummet ja lammet. Ongelma on lähinnä siinä, että monien mielestä Jamesin kirjat ovat pornoa, ja pornokategoriaa kirjastot eivät tunne. Ja ehkä taustalla on ajatus siitä, että jos nyt annetaan periksi, seuraavaksi on vuorossa kuka-tietää-vaikka-mitä. Puhumattakaan rahasta, jota on vähän. Tulisiko sekin kaikki pistää roskaan?

Sananvapaudesta huolestuneet organisaatiot ovat ottaneet nekin kantaa kiistaan korostaen, että jos kerran Henry Millerin Kravun kääntöpiiri tai Erica Jongin Lennä, uneksi löytyvät kirjastojen kokoelmista, siellä pitää olla tarjolla myös samaa aihepiiriä käsittelevää nykykirjallisuutta. Ja olihan D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja sekin aikoinaan kiellettyä tavaraa, kunnes ajat muuttuivat ja moraalikoodit sen mukana.

Ehkä Jamesin teos onkin aikamme Lady Chatterley, kuten eräänkin kirjaston hankinnoista vastaava henkilö totesi, kun kirjoja kustantajalta tilasi. Ja asiakkaitahan tässä ollaan palvelemassa, jatkaa samainen. Ja makuja on monenlaisia, toteaa toinen. Ja rahat on parempi laittaa kirjoihin, joita luetaan kuin niihin muihin, jatkaa kolmas. Ja seksiä löytyy myös hyvin kirjoitetuista kirjoista, huomauttaa tyyppi neljännestä rivistä.

Jamesin kirjojen hankintaa vastustaneet ovat saaneet tottua nimittelyyn ("Senkin pikkusieluinen byrokraatti!") tai ymmärtävään hyminään. Oikeita ratkaisuja ei tässäkään ole olemassa. Teet mitä tahansa, olet joko kaiken salliva liberaali tai äkkiväärä moralisti.

Jälkimmäiseen porukkaan jotkut halunnevat liittää Dr. Drew'n, amerikkalaisen populaaripsykologin, joka äskettäin ilmaisi huolensa Jamesin lukijoista. Romaanissa kuvattu ihmissuhde on Drewn mielestä kaikkiaan paitsi surkeasti kirjoitettu myös asetelmiltaan vahingollinen. Teoksen parisuhde perustuu toisen alistamiseen, nöyryyttämiseen ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja voi sellaisenaan toimia haitallisena roolimallina kirjan innokkaimmille lukijoille, 17-19 vuotiaille tytöille.

Omia ihmettelyjään väsäävät ne kolumnistit, tutkijat ja bloggaajat, jotka kyselevät, miksi juuri naiset kirjoittavat tällaisia kirjoja ja lukevat niitä. Miksi juuri nyt? Miksi juuri näin? Miksi miksi?

16.5.2012

Synkän maailman maalari

Menneellä viikolla yksi maailman tunnetuimmista lastenkirjailijoista, yhdysvaltalainen Maurice Sendak liittyi taivaallisten tekstintuottajien kiltaan. Kuollessaan hän oli 83 vuotias. Taakse jäi pitkä ura lastenkirjojen tekijänä. Kansainvälistä kuuluisuuttakin riitti vuodesta 1963 lähtien, kun Sendak käynnisti maailmanvalloituksensa kirjalla Hassut hurjat hirviöt.

Sendak ehti julkaista kymmenkunta itse kirjoittamaansa ja kuvittamaansa kirjaa. Viimeisin näistä ilmestyi viime vuoden syksyllä. Bumble-Ardy kertoo orvoksi jääneestä possusta, joka päättää järjestää itselleen riehakkaat synttärit, kun hänen vanhempansa on pistetty lihoiksi. Ennen kuolemaansa Sendak ehti viimeistellä edesmenneen veljensä muistolle laaditun kuvateoksen, joka tulee myyntiin ensi vuoden puolella.

Sendakin kynänjälki näkyy myös lukuisissa muiden lastenkirjailijoiden teoksissa. Häntä käytettiin paljon Ruth Kraussin, Meindert DeJongin ja Randall Jarrellin kirjojen visualisoijana, mutta myös Singer, Grimm ja Kleist saivat lisukkeekseen Sendakin piirrokset. Näissä näkyy hänen viehtymyksensä sarjakuvamaisiin hahmoihin, unenomaisiin ja mielikuvitusta nostattaviin asetelmiin.

Sendak kuuluu niiden epäsovinnaisten lastenkirjailijoiden joukkoon, jotka jakavat aikuislukijoiden mielipiteitä. Jos Astrid Lindgren uudisti skandinaavista traditiota ja Roald Dahl brittiläistä, Sendak teki saman Yhdysvalloissa. Hänen luomansa lapsihahmot ovat röyhkeitä, jääräpäisiä ja nenäkkäitä. Ja he elävät maailmassa, jossa tapahtuu outoja, hieman pelottaviakin asioita. Lasten kaappaukset, karkotukset ja hylkäämiset ovat lähtökohtana monien Sendakin kirjojen juonille.

Vaikka Sendakin kirjat herättivät moraalistakin tuohtumusta, hän oli erittäin menestynyt kirjailija. Teokset pysyttelivät aina viikkoja myydyimpien kirjojen listoilla ja erilaisia kunnianosoituksia ja palkintoja sateli. Näistä huolimatta Sendak itse koki saavansa jatkuvaa väheksyntää ja aliarviointia osakseen. Lastenkirjailijana, vieläpä lapsellisten kuvien laatijana, hän katsoi elävänsä kirjallisuuden marginaalissa.

Sendakin synkähkö maailmankuva kumpusi hänen omista kokemuksistaan. Sairaudet, taloudelliset katastrofit, maailmansota ja holokausti määräsivät hänen lapsuutensa suuntaa. Homoseksuaalisuus ja siihen liittyvät syyllisyyden ja yksinäisyyden tunteet antoivat kasvuvuosille myöhemmin oman mausteensa. Melankolia onkin se tunnetila, joka huokuu vastaan niin Sendakin kirjoista kuin hänestä itsestään, kertovat kirjailijan tavanneet.

Ikääntymisensä myötä Sendak synkistyi entisestään ja hänen ajoittaiset piipahtamisensa julkisuudessa olivat karvakkaan karheita. Vuonna 2003 hän julkaisi yhdessä näytelmäkirjailija Tony Kushnerin kanssa teoksen Brundibar, jonka tarina pohjautuu Tsekissä sodan aikana orvoiksi jääneiden lasten esittämään samannimiseen oopperaan. Lasten vanhemmat oli siirretty keskitysleireihin. Oopperan kantaesitys oli 1942 ja vuotta myöhemmin suurin osa lapsistakin oli lähetetty kuolemanleirille.

Elämässä on hyvää ja kaunista, pahaa ja rumuutta. Lastenkirjailijoista parhaimmat taitavat tavoittaa tämän aivan erityislaatuisella tavalla.

10.5.2012

Fanitus kannattaa aina


Kirjailijoiden, kustantajien ja lukijoiden harjoittamaan kirjallisen kulttuurin kimppakivaan on viimeisten vuosikymmenten aikana liimautunut mukaan porukkaa, joka on muuttanut perinteistä roolipeliä harjoittavien keskinäistä suhdetta ja hieman myös jutun juonta. Kysymys on fanifiktiosta, jossa lukijasta kehittyy lukuoireiden pahentuessa kirjailija. Eli kun luetun sisäistämisessä päästään tarpeeksi pitkälle, tulee into ja tarve tuottaa omaakin tarinaa entisen pohjalta hieman myös muidenkin samanmielisten tarpeiksi.

Internet tämän kaiken on tietenkin mahdollistanut ja tehnyt houkuttelevaksi. Että voi kertoa miljoonille, mitä muuta Harry Potter ajatteli huispatessaan tai mitä Twilight-sarjan tähdet puuhailivat keskenään, kun valot sammuivat alkuperäisen tarinankertojan päässä. Kertoa sen, mistä kuvittelee kirjailijan vaienneen…

Suurin osa fanifiktiosta lienee sellaista, joka on kiinnostavaa lähinnä kulttuurisena, ei kirjallisena ilmiönä. Mutta joukkoon mahtuu aina poikkeuksia ja mahdollisia helmiä. Siksi kustantajat seuraavatkin tarkkaan sivuja, joissa tämänkaltaista luovan kirjoittamisen peruskauraa tuotetaan.

Ja kas kummaa, maailmalla kohistaan E. L. Jamesista, brittiläisestä media-alan johtotehtävissä työskentelevästä kahden lapsen äidistä. Tämä fanifiktivististi on osunut napakymppiin ja elää tällä hetkellä todeksi tullutta päiväuntaan. Hänen kolmiosainen, sadomasokistiseroottinen versionsa Fifty Shades of Grey Stephenie Meyerin Houkutus-sarjasta on noussut myydyimpien kirjojen listalle sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa.

Ensimmäiset Jamesin kirjoista ilmestyivät sähköisinä vapaakappaleina ja omakustanteina. Mutta kun latausten ja tilausten määrä alkoi hipoa pilviä, kaupalliset kustantajatkin kiinnostuivat rouvan tuotoksista. Tarvittiin hieman oiontaa sieltä ja hiontaa täältä, päähenkilöiden nimien muuttamista ja pikkuisen pikkuriikkistä markkinointia, mutta lopputulos hipoo täydellisyyttä. Tänään, tälläkin hetkellä Jamesin kirjoja myydään miljoonia ja rahakkaat elokuvasopimukset ovat takataskussa.

Tietävät kertovat, että ilmiön takana on ainakin kaksi, jollei kolme tai neljä syytä. Näistä ensimmäinen on erotiikka ja seksi ja toinen se, että James on nainen, joka uskaltaa olla "rohkea" ja kirjoittaa asioista niiden oikeilla nimillä. Hänellä on myös lukijoina tiivis ja kertomuksia kertomuksien päälle ja vähän ohikin laativien fanien verkosto. Kustantajalle Jamesin kaltaiset tapaukset ovat niin ikään lähde, jonka janoiset asiakkaat löytävät ilman sen suurempia markkinointitempauksia.

Time-lehti muuten valitsi huhtikuussa Jamesin maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon.

Absolutely fabulous.

3.5.2012

Camilla Läckberg från fyeel-BACH-ah

Ruotsin rikoskirjallisuuden viimeisin komeetta Camilla Läckberg (s. 1974) on ollut tyrkyllä jenkkien kirjamarkkinoille aiemminkin, mutta nyt ovat odotukset isommasta jytkystä korkealla. Ensi viikolla julkaistaan Läckbergin kolmas rapakontakaisille amerikkalaislukijoille suunnattu dekkari, The Stonecutter (alkup. Stenhuggaren, 2005).

Myynninedistämistarkoituksessa Läckberg tekee parhaillaan kiertuetta ja piipahti Washingtonissa tapaamassa paikallislehden (Washington Post) toimittajaa, jolle kertoili avoimesti elämästään ja unelmastaan saada kirjansa New York Timesin bestsellerlistalle.

Läckbergin (amerikkalaisittain "Lackberg") aiempia teoksia on Yhdysvalloissa ostettu reilu 100 000 kopiota, mikä ei ole vähän mutta ei ihan paljonkaan.

Mutta ehkä nyt on muidenkin aika huomata kirjailija, jonka myyntiluvut Ruotsissa päihittävät jo Stieg Larssoninkin.

Läckberg on nuoresta iästä huolimatta ehtinyt julkaista jo 12 teosta, yhdeksän dekkaria, pari keittokirjaa ja lapsille suunnatun kirjan, josta muokattiin myös iPhoneen sopiva peli. Ruotsissa hän on superjulkkis, "Vuoden Nainen", osallistunut "Tanssii tähtien kanssa" -ohjelmaan ja naimisissa partaisen harrikkaa ajavan poliisin kanssa, joka voitti 1997 kaikkien aikojen ensimmäisen ja alkuperäisen ruotsalaisen "Seikkailijat" televisioformaattikisan. Yhdessä heillä on viisi lasta.

Läckbergin puoliso on myös tunnettu bloggari, jonka mies- ja avioliittoasiaa käsittelevästä blogista Coola Pappor tuli niin suosittu, että sen pohjalta muokattiin kirja. Mikä sekin on myynyt hyvin, kuinkas muuten.

Kaikin puolin siis superperhe elämänsä ruuhkavuosissa, ja kovin tavallinen, kuten Läckberg haastattelijalleen toteaa. "Ei meidän elämä oikeasti ole mitenkään hohdokasta", hän toteaa. Lapsia viedään kouluun ja harrastuksiin, sitten tehdään ruokaa, läksyjä, kylvetetään, pestään hampaat ja nukkumaan. Omat työt yritetään sovittaa tiukkaan aikatauluun. "Ihan ok. Elämä on mukavaa. Ei mitään tarvetta yrittää tehdä siitä sen kummempaa."

Skandinavilaisittain jalat maassa tässä siis mennään. Läckbergin romaanien tapahtumapaikka Fjällbackan (lausuntaohje amerikkalaisille: "fyeel-BACH-ah") on niin ikään tavallinen, Henning Mankellin Ystadin kaltainen pikkukaupunki jossakin päin Lounais-Ruotsia. Siellä jotkut onnettomat päästetään päiviltä, kunnes mysteerit ratkeavat ja murhaajat saadaan kiinni.

Resepti myy hyvin. Suosion (ja julkisuusrumban) myötä julkaisutahti on tosin hiipunut aiemmasta kirja per vuosi rytmistä viiden vuoden välein julkaistavaan kahteen kirjaan. Mutta silläkin pysyy leivän syrjässä kiinni.

Mistä nämä ruotsalaiset aina itsensä keksivätkin? Lehtolainen, Mäki, Oksanen... LOL.

26.4.2012

Arabian Hamlet

Meille läntisen Euroopan lukijoille Shakespearen Hamlet on klassinen kuvaus sisäisten skismojensa ja päättämättömyytensä kanssa kamppailevasta nuoresta miehestä. Hän on vihainen äidilleen, joka on lyönyt hynttyyt yhteen Hamletin isän murhaajan kanssa, ja janoaa kostoa.

Näinä monikulttuurisuuden aikoina on hyvä muistaa, että kaikkialla maailmassa Shakespearea ei lueta samalla tavoin. Hiljattain amerikkalainen teatterintutkija Margaret Litvin julkaisi kirjan Hamletin vastaanotosta arabimaissa (Hamlet's Arab Journey). Teoksessaan Litvin toteaa, että ensimmäiset Shakespearen arabikäännökset tehtiin ranskalaisten laatimista versioista, joissa alkuperäistä tekstiä oli vahvasti lyhennetty ja sensuroitu. Kun englanninkielisiin pohjateksteihin 1900-luvun alussa päästiin käsiksi, Shakespeare limitettiin osaksi antikolonialistista taistelua. Renessanssiajan bardista, ja Hamletista itsestäänkin, tuli "demokratian esitaistelija" ja "kolonialistisen tyrannian" vastustaja.

Olemassaolonsa pökerryttämästä Hamletista ("Ollako vai ei") muokkaantui arabimaissa kollektiivisen kapinan äänitorvi. Egyptissä erityisesti Nasser oli kuulemma viehättynyt Shakespearesta ja esitytti mielellään tämän draamoja kansalle. Myös Sofokles, Tsehov ja Ibsen kelpasivat vallankumousta tekevälle sankarille, mutta Shakespeare oli Nasserille erityisen rakas. Hän pyrki itsekin esiintymään shakespeariinisena sankarina ja sai tukea traagiselle omakuvalleen monista tuonajan Hamlet-filmatisoinneista, joita Egyptiin tuotettiin mm. Neuvostoliitosta.

Arabimaissa Hamlet on säilyttänyt asemansa kansan kapinan tulkkina. Muutama vuosi sitten Lontoossa kohistiin Kuwaitista lähtöisin olevan Sulayman al-Bassamin (s. 1972) tulkinnasta The al-Hamlet Summit (2006). Siinä Hamlet on islamisti, tämän isän korvaava uusi kuningas länteen kumartava uusdemokraatti ja Ofelia itsemurhapommittaja. Muslimifundamentalistit syyttävät lännen yliopistoista palaavaa Hamletia kyvyttömyydestä kostaa isänsä murhaa, ja vähitellen tämä alkaa sotkeutua yhä vahvemmin uskonnolliseen propagandaan, menettää otteensa todellisuudesta ja vie maan kohti sisällissotaa.

Draaman raamit ovat siis kunnossa, mutta niistä on puhallettu pölyt pois. Mukaan on tullut mittava määrä nykypolitiikkaa kommentoivia viittauksia, joista itsekukin tunnistaa kyllä globaalin shakespearensa.

Sulayman al-Bassim on itse sanonut haluavansa rakentaa produktioillaan siltaa kulttuurien välille. Vaikka maailma on monin tavoin muuttunut pieneksi kyläksi, jossa kaikki tuntevat kaikki ja kaikki vaikuttaa kaikkeen, poliittiset vastakkainasettelut eivät ole kaikonneet. Teatteri voi parhaimmillaan kyseenalaistaa totunnaiset ajattelumallit ja paljastaa niiden taakse kätkeytyvät valtamekanismit.

Shakespeare on tähän kaikkeen hyvä pohjateksti - luki sitä sitten läntisestä tai itäisestä näkökulmasta.
Tai vaikka suomalaisesta. Kaurismäen Hamlet liikemaailmassa (1987) on meidän oma arabiversiomme, jossa kasinotalous ja teollisuuskapitalismi käyvät keskinäistä nokkapokkaa kuin taloudellinen uusliberalismi ja uskonnollinen fanatismi reilu parikymmentä vuotta myöhemmin.

18.4.2012

Saatanallisia säkeitä Saksassa

Günter Grassille (s. 1927) huhtikuu on ollut tänä vuonna kuukausista julmin.

Onhan Grass toki ollut roviolla aiemminkin, viimeksi viitisen vuotta sitten, kun hänen nuoruudenaikaiset syntinsä tulivat ilmi. Juuri ennen muistelmateoksensa ilmestymistä (Sipulia kuoriessa, 2006) Grass myönsi lehdille antamassaan haastattelussa kuuluneensa vapaaehtoisena SS-joukkojen alaisuudessa toimineeseen panssaridivisioonaan, ja liittyneensä joukkoihin sodan loppuvaiheessa 1944.

Siihen asti kirjailija oli antanut ymmärtää toimineensa vähäpätöisissä vapaaehtoistehtävissä ja osallistuneensa sotaan rivisotilaana.

Seurauksena oli laajamittainen julkinen keskustelu, jossa Grassin moraali asetettiin kyseenalaiseksi ja ihmeteltiin syytä siihen, miksi kansakunnan omatuntona mielellään toimiva, puoluepoliittisestikin (SPD) sitoutunut intellektuelli oli vaiennut niin pitkään.

Mutta nyt nobelisti (1999) on taasen vastustajiensa hampaissa. Huhtikuun 4. hän julkaisi eräässä saksalaisessa lehdessä ja parissa espanjankielisessä proosarunon, jossa kritisoi voimakkain sanankääntein Israelia varoittaen tätä myös hyökkäämästä Iranin ydinvoimalaitoksia vastaan.

Grassin runo oli kipinä, joka sytytti ison kokon palamaan. Medioissa Grassia syytettiin antisemitiksi ja juutalaisten kärsimysten vähättelijäksi. Runon lähiluku paljasti joillekin natsiretoriikkaa. Yleensä ihmeteltiin kaihia Grassin poliittisessa pelisilmässä: saksalaisena ja tunnettuna Palestiinan asian tukijana hänen olisi pitänyt aavistaa seuraukset.

Poliitikot ovat niin ikään kuorineet kohusta kermat päältä. Pääpuolueet Saksassa ovat tuominneet Grassin näkemykset Israelista maailmanrauhan uhkaajana ja Israel on ilmoittanut Grassin olevan tästä eteenpäin persona non grata, ei-toivottu henkilö maassa. Iranista sentään on kuulunut myös myönteisiä kommentteja...

Kirjallisuuskriitikot ja -tutkijat ovat lähes yksimielisesti suhtautuneet Grassin runoon vähätellen. Sen kirjallinen arvo on monien mielestä jokseenkin mitätön, Herta Müllerin mukaan runosta ei löydy mitään kirjallisuuteen viittaavaakaan, Saksan kirjallisuuskritiikin pääpaavi Marcel Reich-Ranicki pitää Grassin runoa "vastenmielisenä".

Vaikka pääsiäisen aikaan Frankfurtissa joukko intomielisiä järjesti mielenosoituksen Grassia vastaan, suuri yleisö on suhtautunut kirjailijaan ja tämän tekemisiin toistaiseksi rauhallisesti. Lehdet ja verkko ovat tietenkin täynnä kommentteja puolesta ja vastaan. Viimeisimmän mielipidetiedustelun mukaan 56 % saksalaisista on samaa mieltä Grassin kanssa, vajaa 30 % pitää hänen näkemyksiään keskustelunarvoisina. Neljä prosenttia kyselyyn vastaajista piti Grassia juutalaisvastaisena ja vaarallisena. Jotkut (8 %) katsoivat Grassin menettäneen järkensä.

Löytyy niitäkin, jotka näkevät kohun keinotekoisena ja ylimitoitettuna. Ja niitä, joiden mielestä Grassin koko tuotanto on otettava uudelleen arvioinnin kohteeksi.

Sylttytehdas itse on tyytynyt korjailemaan pahimpia hänen persoonastaan ja tekstistään esitettyjä tulkintoja. Hänellä ei ole mitään juutalaisia vastaan, hän ei vastusta Israelin olemassaoloa, hän ei halua pimittää natsien tekemiä rikoksia. Runo on kirjoitettu rikkomaan se hiljaisuuden muuri, joka Grassin mukaan hallitsee Saksassa kaikkea Israelin tekemisiä kohtaan. Hiljaisuus on pelkuruutta ja kääntyy lopulta Israelia itseään vastaan, kuten Grass eräässä haastattelussa toteaa.

Grassin aikaansaama kohu on tuottanut jo parissa viikossa kelvollista tutkimusmateriaalia sankalle joukolle sosiologeja, historioitsijoita, kulttuuriteoreetikkoja. Jotakin hyvää siis tästäkin.

Ja keskustelu jatkuu.

Viimeksi eilen saksalaisten ja erityisesti Grassin juutalaiskielteisyyttä aiemminkin monissa yhteyksissä käsitellyt lehtimies antoi tulla täyslaidallisen. Saksan televisio (ZDF) oli nimittäin hiljattain antanut Grassille mahdollisuuden vastata syytöksiin ja leikannut mukaan kyseisen lehtimiehen Grass-vastaisen kommentin, jonka tämä oli lausunut ennen kuin oli lukenut runon. Jos hänelle olisi annettu mikrofoni siinä vaiheessa, kun runo oli jo luettu ja tulkittu, hän ei olisi säästellyt sanojaan. "Olisin kuvannut Grassin sellaisena kuin hän on: ei vain antisemiitti, vaan lörpöttelijä, vasemmistopopulisti ja säälittävä niljake, joka osaa kyllä kiemurrella mutta ei piiloutua."

Ja se televisioyhtiö, se saa myös osansa: "F*** you, ZDF!"

17.4.2012

Rowling tulee - Oletko valmis?

Torstai 27. syyskuuta 2012 on se päivä, jolloin monen kännykkä piippaa muistutuksen merkiksi. Silloin ilmestyy J. K. Rowlingin uusi kirja, aikuisille suunnattu mysteeri, komedia, romanssi, jännäri, mikä-lie-romaani.

Sisällöstä ei vielä paljoa tietoa heru. Tämä tiedetään, että teoksen nimi on The Casual Vacancy ("Ontto arki"), tarina sijoittuu pieneen englantilaiseen kylään ja tapahtumien käynnistäjänä toimii paikallisen merkkihenkilön äkillinen kuolema.

Lähtöasetelmasta päästään idyllisen maalaiskylän pimentoon kätkeytyvien salaisuuksien äärelle ja purkamaan kipeitä ihmissuhteita, joissa kaikki, "rikkaat ja köyhät, teinit ja vanhemmat, avioparit, opettajat ja oppilaat", ovat sodassa keskenään, kuten kustantaja Rowlingin kirjasta toteaa. Ja lupaa myös, että kirjasta löytyy mustaa huumoria, yllätyksellisyyttä ja mielenmyllerryksiä.

Romaanin laajuus lienee 500 sivun luokkaa ja sen englanninkielinen versio julkaistaan samaan aikaan kaikkialla maailmassa kovakantisena, sähkökirjana, ladattavana versiona sekä CD-muodossa.

Rowling on kaikkien aikojen eniten myyty lasten- ja nuortenkirjailija (450 miljoonaa kopiota). Hänen astumisensa aikuisten kirjalliselle mantereelle tulee olemaan mielenkiintoinen tapahtuma muidenkin kuin Potter-fanien mielestä. Vapisevatko Jude Deveraux'n, Barbara Taylor Bradfordin, Barbara Cartlandin, Catherine Cooksonin, Danielle Steelin tai Nora Robertsin tuolit? Tärisevätkö Dan Brownin, Carlos Ruiz Zafónin, James Pattersonin tai Mary Higgins Clarkin kintut? Vai onko Anne Ricen ja Stephen Kingin syytä olla huolissaan tulevaisuudestaan?

Potter-sarja oli monien lajityyppien hybridi. Voitaneen olettaa, että Rowling toteuttaa samaa reseptiä oikeasti-aikuisille tarkoitetun kirjansa kohdalla. Tietoisesti tai tiedostamattaan, ihan postmodernisti.

24.3.2012

Poliisiasia

Amerikka on iso maa ja isolla maalla on omat kummat tapansa. Kun rapakon toisella puolella, Euroopassa, kirjallisuuden rivoudet tai tapoja ja tottumuksia kyseenalaistavat heitot saavat olla jokseenkin rauhassa, jenkeissä näihin suhtaudutaan aika ajoin aika totisesti.

Viimeisin uutisenpoikanen tulee Etelä-Carolinan osavaltiosta, jossa poliisi tutki suurennuslasien ja täikamman kanssa Orson Scott Cardin (s. 1951) romaania Ender's Game.

Sattui nimittäin niin, että koulun onneton opettaja oli antanut teini-ikäisten luettavaksi joukon kirjoja, joista löytyi Cardin jo klassikoksi muodostuneen tieteisromaanin ohella mm. Agatha Christien Esirippu. Ei tuo Christiekään kaikkia lapsosten vanhempia riemastuttanut, mutta Cardin luettamisessa oli jo aineksia virkavallan hälyttämiseen.

Ilmoituksen tehneiden vanhempien mukaan Ender's Game sisältää pornoa ja kirosanoja. Koulu reagoi heti lomauttamalla opettajan poliisitutkinnan ajaksi. Loppujen lopuksi poliisit olivat sitä mieltä, että opettaja ei ollut rikkonut osavaltiolakeja, eikä näin syyllistynyt rikokseen, vaikka romaani heidänkin tutkinnan perusteella sisältää aineistoa, jonka sopivuus alaikäisille on kyseenalaista. Jälkimmäisestä seikasta johtuen koulun johto päätti jatkaa opettajan hyllyttämistä toistaiseksi.

Cardin romaani kertoo tulevaisuudesta, jossa joukosta valioluokan oppilaita on koulutettu taistelijoita suojelemaan maata avaruudesta saapuneita ötököitä vastaan. 1985 ilmestyneestä romaanista on kasvanut 11:sta romaanin, novellien ja sarjakuvien sarja. Suomeksi ensimmäinen osa ilmestyi 1990 (Ender, Ursa).

Uutinen on kaiken kaikkiaan tunkkainen ja hieman kliseinenkin. Näitähän me eurooppalaiset niin mielellämme uutisoimme todistuksena amerikkalaisten typeryydestä ja sivistymättömyydestä. Mutta mielenkiintoiseksi jutun tekee se, että kirjailija, johon nämä asenteet kohdistuvat, on itse tunnettu homokielteisyydestään ja konservatiivisista asenteistaan. Card vastustaa samaan sukupuolta olevien avioliiton laillistamista, ei usko ilmaston lämpenemiseen ja epäilee evoluutioteorian oikeellisuutta. Hän on myös intomielinen mormoni, joka on välittänyt uskonnollista sanomaansa myös kirjoihinsa.

Entä jos onkin niin, että Endersin romaanit ovat pahimman luokan äärioikeistolaista propagandaa, jossa uskonsoturit taistelevat jostakin ulkopuolelta saapuvia muukalaisia vastaan kaikin mahdollisin keinoin? Siinä taistelussa veri lentää ja ärräpäät sinkoilevat. Ja taistelun jälkeen mennään lepäämään ydinperheen huomaan.

Entä jos onkin niin, että kiroilusta ja pornoilusta valittaneiden vanhempien huolenaiheena olikin romaanin välittämä maailmankuva, jossa kielteiset asenteet ja väkivallan käyttö tehdään hyväksyttäväksi tavaksi päästä eroon kaikenlaisesta vieraasta?

Entä jos onkin niin, että ainoa keino herättää huomiota ja saada aikaan muutosta, on asettautua vastustajan nahkoihin ja singota ilmoille argementteja, joita he ymmärtävät?

Sijaiskärsijänä tässä tapauksessa on opettaja, joka joutui ristituleen. Ellei hän sitten ole jomman kumman puolella...

Voi tietenkin olla, että kaikki on juuri sitä, miltä se näyttää. Totiset torvensoittajat eivät kestä ruokottomuuksia ja vaativat niiden puhdistamista kirjoista samaan aikaan, kun muissa medioissa tehdään hirvittävyyksiä erikoissuojeluun asetettujen lasten silmien alla.

Siinä tapauksessa ihanaa on se, että kirjallisuudella on vielä merkitystä ja että se voi näinkin olla vielä vaarallista. Mitä se onkin.

Voi nimittäin olla myös niin, että Card on tarkoituksella liittänyt romaaniinsa tekijöitä (kirosanat, väkivalta, seksi), joiden tietää kiinnostavan teinejä ja vähän muitakin. Mikä tarkoittaa sitä, että...

20.3.2012

Äidin poika

Kyllähän se tiedetään, että modernin proosan mestarin Marcel Proustin (1871-1922) äitisuhde oli vähintäänkin mielenkiintoinen, mutta viimeisessä London Review of Booksissa kirjallisuudentutkija Michael Wood (s. 1936) haluaa tästä meitä vielä kerran muistuttaa ympäten mukaan myös ajatuksia hulluudesta, äidin murhasta ja siitä, mitä tapahtuu, jos sitä ei ehditä tehdä.

Woodin artikkelin lähtökohtana on ajatus siitä, että ihmiset sekoilevat elämässään monella tavoin, ja myös tekstit noudattavat tätä samaa kaavaa: niitä lukiessa tuntuu siltä, että jotakin on pahasti pielessä. Ongelma on sitten sama kuin hullujen ihmistenkin kanssa. Miten tulkita käyttäytymistä tai juttua, joka ei asetu normaalin rajoihin?

Proust rakasti äitiään kovin ja äiti poikaansa. Heidän suhteensa oli läheinen, intiimi ja huolehtiva. Jälkimmäinen koski erityisesti äitiä, jolla oli tapana tiedustella toistuvasti pojan yleisvointia ja pyytää tätä kertomaan tarkastikin, milloin tämä on herännyt, mennyt nukkumaan, kuinka kauan ollut ulkona ja levännyt. Toki äidin ja pojan kirjeenvaihdossa käsitellään paljon muitakin asioita (jutellaan ihmisistä, ajankohtaisista tapahtumista, matkoista, kerrotaan huvittavia juttuja yms.), mutta etualalla on aina huoli pojan terveydestä.

Eikä siinä mitään. Pikkuinen Marcel - joka oli kirjeenvaihdon aikana jo täysi-ikäinen mies - oli kovin sairaalloinen (astmaa, allergiaa) ja itsekin innokas tarkkailemaan kehonsa käyttäytymistä. Hän myös mielellään vastaili äitinsä yksityiskohtaisiin tiedusteluihin, samalla tarkkuudella ("Eilen illalla ei astmaa", "Tulin kotiin niiskuttaen, yskien ja pahassa astmassa") ja jokaisen pillerinkin nimeten. Äiti puolestaan käski poikaa pukeutumaan lämpimästi ja leikkaamaan hiuksensa.

Kaiken kaikkiaan Proustien kesken vallitsi varmaankin hyvin luottamuksellinen ja uskottu suhde. Mutta jotakin hullua tuossa kaikessa oli, kuten tutkijat ovat todenneet ja kuten Woodkin toteaa. Esimerkkinä on käytetty usein erästä kohtausta, jolloin Marcelin ja vanhempien välille kehittyi suurikin riita (syynä ehkä pojan homoseksuaalisuus tai holtiton tapa käyttää rahaa), jonka päätteeksi poika paiskasi huoneesta lähtiessään oven niin kovaa kiinni, että sen lasi hajosi pieniksi sirpaleiksi. Marcel pyysi myöhemmin tätä anteeksi ja äiti antoi ja kirjoitti kirjeen, jossa rikkoontunut lasi vertautuu heidän "ikuisesti kestävään liittoonsa".

Proustin äiti oli juutalainen, ja juutalaisissa häämenoissa hääpari särkee juomalasin yhteenkuuluvuuttaan todistaen.

Joten, äidin sanavalinta on tässä vähintäänkin mielenkiintoinen ja herättänyt monia arveluja heidän suhteensa laadusta. Wood ei usko, että suhteessa sinänsä oli mitään muuta kuin ylihuolehtivaisuutta, mutta ongelma liene ollut juuri tässä. Marcel ei kyennyt koskaan päästämään irti äidistään, ei ennen kuin tämä kuoli, mikä sekin tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun vahinko oli jo tapahtunut. Äiti piti huolen siitä, että poika säilyi aina hänen lapsenaan, ja poika suhtautui äitiinsä aina äitinä.

Tämä molemminpuolinen riippuvuussuhde kulkeutui myös Proustin teksteihin. Kadonnutta aikaa etsimässä on tietenkin yhtä kadonnutta äitiä etsimässä koko sarja, mutta sen äärelle hän pääsi vasta, kun äiti oli mennyt rajan taakse. Wood nostaa esille mielenkiintoisen esimerkin Proustin tavasta käsitellä suhdettaan äitiin. 1900-luvun alussa Ranskassa kohistiin tapauksesta, jossa rehdinoloinen, porvarillisessa ammatissa oleva mies oli tappanut äitinsä ja sitten itsensä. Mieletön rikos sai Proustin laatimaan aiheesta artikkelin, jossa hän tarkastelee murhaa psykologisesta näkökulmasta liittäen siihen myös esimerkkejä antiikin taruista ja kertomuksista, joissa äiti on hirviö, rakastaja tai muuten vain tiellä. Proust haluaa tavallaan ymmärtää teon tehnyttä miestä, jonka rakkaus äitiään kohtaan on niin vahva, että hän ei halua tämän joutuvan kohtaamaan elämän synkkiä realiteetteja, ihon rypistymistä, harmaantumista, muistin heikkenemistä ja horjuvaa käyntiä.

Ei Proust halua hyväksyä tappajan tekoja, mutta hän ikään kuin selittää sitä. Proustin mukaan miehen syyllisyys on tässä vain pintaa, jonka alla muhii ajatus sovituksesta.

Proustin tavalle "banalisoida mytologiaa" (Wood) löytyy ehkä selitys siitä, että kun hänen äitinsä kuoli 1905, tämä kuoli vain kaksi vuotta Proustin isän kuoleman jälkeen. Marcel itse tulkitsi äidin poismenon petturuutena häntä, siis Marcelia, kohtaan. Äiti jätti hänet yksin, vaikka tiesi pojan vielä tarvitsevan hänen huolenpitoaan. Vaikutti myös siltä, että äiti kuoli Marcelin isän ja oman puolisonsa takia. Äiti siis lopulta valitsi aviomiehensä.

Kirjeissään, joissa Proust tilittää suruaan muille, hän on äidilleen vihainen ja yllättynyt tämän ilmeisen voimakkaasta henkisestä siteestään puolisoonsa. Samalla Proust on vihainen itselleen, että hän aiheutti "mammalle aivan liikaa huolta", että hän oli "aina niin sairas", minkä takia äiti oli surullinen. Syvimmän itsesäälinsä aallonpohjassa Proust on sitä mieltä, että hän "myrkytti" äitinsä elämän.

Mutta tavallaan Proustille herää tässä vaiheessa myös tietoisuus siitä, että ihmisen on parempi katkaista siteensä niihin, joita hän rakastaa, siinä vaiheessa, kun se on vielä mahdollista. Eli: äidin "murha" on tehtävä äidin vielä eläessä.

Vaikka äidin kuolema ei jättänyt Proustia koskaan rauhaan, hän Woodin mukaan oppi elämään tosiasian kanssa. Ja kirjoittamaan siitä romaanin, josta tuli länsimaisen kirjallisuutemme historiaa. Proust herätti äitinsä henkiin fiktionsa sivuille, piirsi tämän kasvoille ensimmäiset rypyt ja hiuksille harmaata. "Käsitän nyt", Proust kirjoitti myöhemmin, "että kuolema ei ole poissaoloa eikä luonto ymmärrettävissä ihmisen silmin".  

Käsittämättömät ovat hulluuden tiet.

Translate