26.5.2014

Mrs Dalloway ja Jack Bauer

Jotta nuoret saadaan houkuteltua kirjallisuuden äärelle, kaikki keinot ovat sallittuja.

Luin jokin aika sitten Virginia Woolfin ikimodernin Mrs Dallowayn ja ryhdyin googlaamaan sen perään. Wikipedian ja erinäisten kirjablogiosumien väliin ilmestyi jokin, jonka nimi oli Shmoop. Sen takaa paljastui yhdysvaltalainen koulutuspalveluja tarjoava yritys, joka lupaa "puhua opiskelijan kieltä" (We speak students). Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että yrityksen kunnianhimoisena tavoitteena on viedä koulu ja koulutus uudelle vuosituhannelle.

Koulutuksellisten asenteiden muuttaminen on yksi Shmoopin tärkeimmistä tavoitteista. Ja sen iskostaminen kaikkien mieleen, että oppiminen voi olla hauskaa ja helppoa. Digipedagogisena alustana Shmoop onkin saanut paljon tunnustusta emämaassaan. Oppilaille se tarjoaa helposti omaksuttavia opetuksellisia kokonaisuuksia ja opastusta opintojen äärelle, opettajille käyttökelpoisia oppimateriaaleja ja muille iloa ja ylpeyttä siitä, että kouluissa opitaan heidän avustuksellaan entistä enemmän.

Shmoopin taustalta löytyy akateemisesta sivistyneitä ja edistyneitä opettajia ja tutkijoita, joiden ote aiheeseen on rento ja vitsikäs. Verkossa tarjottavat kurssit ulottuvat matematiikasta biologiaan, historiasta taiteisiin ja kieliin. Kohderyhmänä ovat lähinnä lukioikäiset nuoret.

Kirjallisuus muodostaa oman vahvan ytimen Shmoopin tarjontaan. Siksi myös virtuaalimatkani rouva Dallowayn matkassa johti näille sivuille. Woolfin romaania aukivääntävän kokonaisuuden ohella Shmoopista löytyy vaikuttava kokoelma maailmankirjallisuuden merkkiteoksia analysoivia tekstejä. Ja tyyli on lennokasta. Gilgamesh on perua Indiana Jonesin (tai hänen kadonneen veljensä tai jonkun) löytöretkistä, Anna Karenina on vähän kuin Twilightiin olisi lisätty ripaus politiikkaa, Shakespearen Hamlet on identiteettiongelmiensa kanssa kärvistelevä teini (pukeutuu mustaan ja höpisee itsekseen) ja Dumas'n Kolme muskettisoturia on kaukaista sukua Tom Cruisen ja muiden supersankareiden tähdittämille seikkailutarinoille.

Ja niin edelleen.

Woolfin tarina ylhäisen seurapiirirouvan vuorokaudesta taasen selittää (ehkä) sen, miksi Jack Bauerin kahdenkymmenenneljän tunnin taistelu terroristeja vastaan on edelleen hyvä idea.

Kuten esimerkeistä saattaa todeta, Shmoopin tekijät eivät tärkeile. Esimerkit haetaan sieltä, minkä kuvitellaan olevan lähellä nuorten kokemusmaailmaa, ja mistä heidän arvellaan olevan kiinnostuneita. Asiasisällöistä ei silti tingitä. Woolfin ja muidenkin kirjailijoiden ja heidän teostensa kohdalla tietoa annetaan niin kirjoittamisajankohdan yhteiskunnallisesta tilanteesta ja tyylillisistä vaikutteista, sukelletaan teosten lähilukuun teemojen, henkilöiden, juonen ja kerronta-analyysien kautta sekä opastetaan jatkolähteiden äärelle. Mukana on myös tietokilpailu, jonka avulla voi testata tiedollista omaksumiskykyään sekä esseen kirjoittamiseen opastava menetelmäkartta.

Pientä maksua vastaan tarjolla on niin ikään oivallista materiaalia opettajille, jotka haluavat puristaa maailmankirjallisuuden merkkiteoksista viimeisenkin mehutipan oppilaidensa tiedonjanoisille huulille.

Ja kunkin klassikkoteoksen yhteydessä tekijät esittävät sekä itselleen että nuorille lukijoilleen peruskysymyksen: Mitä välii? (Why should I care?).

Sivuston tekijöiden ote opettamiseen on rento, käytännönläheinen ja keskusteluun houkutteleva. Informaation jakoa seuraa aina liuta sisältöön pureutuvia kysymyksiä sekä väitteitä, joiden tehtävänä on käynnistää keskustelu vaikka sosiaalisessa mediassa.

Ei tämäkään pedagoginen lähestymistapa varmaankaan kaikkia miellytä. Mutta hyvä yritys silti. Säilyttää edes jotakin ja jossakin muodossa melkein jo näkymättömiin painunutta kulttuurihistoriaamme.

4.5.2014

Sanasta kuvaan

Vuosikymmeniä sitten nyt jo edesmennyt opettajani vertaili erään luennon yhteydessä kirjaa ja elokuvaa toisiinsa, ja totesi leikillisesti, että tarinankuljettamisen kannalta kirja on ylivertaisen kustannustehokas. Yksi lause riittää kertomaan lukijalle, että aikaa on mennyt sata vuotta. Saman kertomiseen elokuvassa tarvitaan kassikaupalla rahaa, viikkojen ja kuukausien työ, tuhansia kuvia sekä avustajien ja tehostenikkareiden armeija.

Katsojan tai lukijan pään sisällehän molemmat pyrkivät, joten perimmäinen tavoite on molemmilla yhtäläinen. Vain keinot ovat erilaiset. Sanat ja kuvat vaikuttavat meissä, riippumatta niitä tuottavista välineistä.

Kirjallisuuden ja elokuvan väliset kytkökset nousivat taasen mieleeni, kun luin Stephen Kingin Hohdon. Kyseinen teos tunnetaan tänään ehkä paremmin Stanley Kubrickin kauhuelokuvaklassikkona, jossa Jack Nicholson irvistelee ja riehuu kirves kädessä perhettään lumihankeen ajaen.

Kubrickin elokuva valmistui 1980, vain kolme vuotta romaanin ilmestymisestä. Vaikka kirjailija itse ei ollut aluksi kovinkaan innostunut tarinansa kuvallisesta versiosta, kriitikoiden ja tutkijoiden aivoituksia se palveli paremmin kuin Kingin kirjat koskaan. Elokuvataiteen sisällä Kubrickin filmistä on tullut virstanpylväs ja ikoni. Eikä se ole huonosti menestynyt kaupallisestikaan. Kingin kohdalla taiteellisen painoarvon puutteen ovat korvanneet tilille kertyneet taalat.

Kingin kirjan ja Kubrickin elokuvan välillä on monia eroavuuksia, joista triviaalit yksityiskohdat eivät ole ainoita. Elokuvassa sekopääksi muuntunut isä heiluttaa kirvestä, kirjassa paksua nuijaa. Elokuvassa Danny-poika on seitsemänvuotias ja ajelee kolmipyöräisellä pitkin hotellin tyhjiä käytäviä, kirjassa poika on viisi ja käyttää omia jalkojaan hotellia tutkiessaan. Kirjassa isä on näytelmäkirjailija, joka viimeistelee hotellissa käsikirjoitustaan, elokuvassa hän kärsii enemmän kirjailijan tyhjän paperin kammosta kuin mistään muusta. Elokuvaan sisältyvää ikimuistoista hokemaa ("All work and no play makes Jack a dull boy") ei myöskään romaanista löydy. Romaanin lopussa hotelli räjähtää Jackin kanssa palasiksi, elokuvassa näin ei käy. Jack makaa jäätyneenä hotellin pihalla olevan labyrintin uumenissa, labyrintin, jota ei myöskään romaanissa ole.

Elokuvassa on siis mukana - kuten niin monissa kirjoista tehdyissä sovituksissa - ylimääräisiä kohtauksia ja juonellisia muutoksia, puhumattakaan poisjätöistä. Kingin kirjailijanlaadun tuntien jälkimmäiselle löytyy hyviä perusteluita.

Kirjailijana King on kuin innokas mutta kelvoton puutarhuri, joka laistaa puiden ja pensaiden leikkauksesta, maaperän muokkauksesta ja lannoituksesta ja on hieman tohelo myös tuholaiseläinten ja kasvitautien torjunnan suhteen. Kingin kirjallinen puutarha rehottaa, lajien kirjo on mittava ja tilaan nähden ylimitoitettua.

Jos King käy tarinankertojana ylikierroksilla, Kubrick edustaa päinvastaista mentaliteettia. Kuvien määrällä on tarkka suhde siihen aikaan, jonka hän käyttää illuusioidensa luomiseen. Kohtausten sisällä kulkevien otosten keskinäinen suhde antaa elokuvalle hieman raukean ja hitaan tunnelman, joka korostaa tyhjän tilan kauhua.

Romaanissa King käyttää paljon sivuja antaakseen henkilöilleen uskottavan psykologisen henkilöhistorian. Heikon itsetunnon ja syyllisyyden tunteiden raastama pariskunta näyttäytyy irvikuvana vastuullisesta vanhemmuudesta. Isän lapsuudentraumat, alkoholismi ja lupaavan kirjailijanuran katkeaminen ovat synkkää reaalimaailmaa selittäviä tekijöitä. Siihen nähden kirjaan sisältyvät yliluonnolliset elementit "hohtoineen" ja haamuineen tuntuvat kliseisiltä ja naurettavallakin tavalla vastakohtaisilta.

Kubrick siirtää Kingin romaanin näyttämönä toimivan vuoristohotellin mielentilan tasolle. Kuvat lattiaa pitkin valuvasta verivirrasta, kuolleiden hahmojen äkilliset ilmestymiset kuin tyhjästä, tiloja hallitsevat geometriset muodot, hiljaiset hetket, taustalle jätetyt äänet, päähenkilön raivoon jähmettyneet kasvot ja pitkät kamera-ajot ovat sitä maisemaa, josta painajaiset on tehty. Kubrick menee omalla teoksellaan ikään kuin suoraan kirjan ja tarinan ytimeen. Hänelle tosin hirviöistä suurin löytyy ihmisen sisältä.

Tämä seikka erottaakin Kingin kirjan ja Kubrickin elokuvan selkeimmin toisistaan. King korostaa henkilöidensä haavoittuvaisuutta ja sitä, miten helppo kohde he ovat ulkoa tulevalle pahuudelle. Kubrick ei tällaiseen usko tai ei halua antaa sille painoarvoa. Kuoleman kätyrinä toimiva isähahmo menettää itsehillintänsä ja -hallintansa ja seurauksena on verinen tragedia. Kummituksia meistä jokainen näkee vain omilla silmillään.

Kubrick toteaa, antaa kuvien puhua ja ottaa etäisyyttä. King kulkee emootioiden tietä ja lähellä henkilöidensä psyykettä. King valitsee tarinan, Kubrick kerronnan.

Kohteena olemme silti me, sinä ja minä, katselijoina ja lukijoina. Kun yhteys löytyy, me hohdamme.


Translate