27.9.2011

Poistettu Naantalin kaupunginkirjaston kokoelmista

Kirjan elinkaari on, kuten usein todetaan, lyhyt. Tänään kaikkien saatavilla ja jokaisen huulilla, puolen vuoden päästä jossakin missä lie, ja mikähän sekin oli. Kirjoittajalta kustantajalle, kustantajalta kaupalle, kaupalta lukijalle, lukijalta hyllyyn, hyllystä takaisin kiertoon tai luontoon. Jossakin välissä muutamat viettävät eläkepäiviään kirjastojen kokoelmissa, kunnes ne sieltäkin siirretään mikä-mikä-maahan.

Jokunen vuosi sitten annoin yhdelle kirjasielulle uuden elämän. Kirjastosta poistettavien teosten korista ostin (ehkä yhdellä eurolla) John Barthin romaanin Matkan pää. Amerikkalaisen postmodernistin kirjasta oli tullut hukkatavaraa, jota kukaan ei ollut ilmeisesti enää pitkään aikaan halunnut lukea. Se oli tullut tiensä päähän.

Joten otin Barthin syliini, kannoin kotiin ja nostin hyllyyn, lähelle Barthelmea ja Borgesia. Että tuntisi olonsa kotoisaksi. Muiden outojen ja puolikuurojen seurassa.

Joitakin vuosia tästä ja Barthin matka päätyi päähäni, mutta kirjana, esineenä, pahvikansiin puristettuna paperimassana se muistuttaa minua kuolevaisuudesta edelleen. Muiden hyllyssä olevien hautakivien tavoin.

Barthin kohtalo on vain yksi tarina miljoonien joukossa. Eikä mitenkään kolkko tai synkkä, pikemminkin kotoinen. Kirjastot hukkuvat kirjoihin, aivan kuten hautausmaat kuoleviin ihmisiin. Uusille pitää tehdä tilaa, vaikka väkisin, ja miettiä uusia säilytysratkaisuja.

Naantalin kirjaston kirjastoaineiston poistosuunnitelman (2010) mukaan hankintamäärät ja poistot pyritään pitämään mahdollisimman lähellä toisiaan. Tässä tukeudutaan ns. Mooren kriteeriin, jonka mukaan "vähintään 40 % aineistosta tulisi olla alle 5 vuotta vanhaa". Naantalissa kokoelmasta poistetaan vuosittain 1,5 - 3 % aineistosta, koko maassa reilu 6 prosenttia.

Mutta aineiston nuorennusleikkaus tarvinnee radikaalimpia toimenpiteitä. Naantalissa alle viisi vuotta vanhaa aineistoa on vielä reilu 20 % eli sen määrä tulisi tuplata. Vanhusten kustannuksella, tietenkin. Luupin alle on nostettu aikuisten kirjat, jotka edustavat selkeästi suurinta ryhmää kirjaston aineistosta. Kaunokirjallisuuden puolella 2000-luvun puolella syntyneet kirjat ovat pääosassa, mutta ilmeisen liikaa hyllyjen kätköistä löytyy vielä ennen 80-lukua kätilöityjä opuksia.

Toimenpide-ehdotuksena esitetään, että "aikuisten kirjojen poistot aloitetaan lähikirjastoista". Aikuisten tietokirjat "käydään systemaattisesti läpi luokka kerrallaan" ja tarpeettomat tuplakappaleet poistetaan. Kaunokirjallisuuden puolella kohteeksi otetaan erityisesti 1960-90 -lukujen kirjat, "joiden osuus kokoelmasta on merkittävin". Samat toimenpiteet kohdistuvat myös varastoihin. Kirjojen korjauksessakin nipistetään. "Vanhempaa kirjallisuutta ei tarvitse korjata, jos sitä ei paljon lainata ja niteitä on muualla."

Poistettu aineisto päätyy myyntiin, paperinkeräykseen, lahjoituksina kouluihin ja päiväkoteihin ja vain harkiten varastoihin.

Elämme kovia aikoja. Missään ei ole kukaan eikä mikään turvassa miltään. Silti me kaikki olemme, kuten Barthin romaanissa osuvasti huomautetaan, "oman elämäntarinamme päähenkilöitä ja sen sepittäjiä".

Pitääpä muistaa tämä, kun kirjastonhoitaja osuu omalle kohdalle.

23.9.2011

Happy birthday, Mr Dickens!

Charles Dickensin syntymästä tulee ensi vuoden helmikuussa kuluneeksi 200 vuotta, mutta britit ovat käynnistäneet tasavuosijuhlat jo nyt.

Kirjaa toisensa perään pukkaa ja lisää tulee, seminaareja, konferensseja, televisio- ja elokuvasovituksia, radiolähetyksiä, teatteriesityksiä, uusintapainoksia vanhoista romaaneista jne. Juhlat tulevat kestämään koko ensi vuoden ja listalla on mm. BBC:n tuottamia dokumenttisarjoja ja romaanidramatisointeja, Dickens-museossa Lontoossa pidettäviä lukuiltoja, ruokaa ja rahaa tematisoiva ulkoilmatapahtuma Dickensin romaaneista tutussa ympäristössä, Dickens-festivaali hyvän musiikin, tanssin ja katuteatteriesitysten parissa, Dickensin tuotantoa valottava kuvataidenäyttely...

Eikä vain kirjailijan kotimaassa vaan myös muualla maailmassa. Saksassa kirjallisuudentutkijat keskittyvät puimaan Dickensin intertekstuaalisia salaisuuksia, Yhdysvalloissa ja Sveitsissä museot nostavat näytille kirjailijan käsikirjoituksia, kirjeitä, romaanien alkuperäisiä kuvituksia, Houstonissa (Texas, USA) juostaan Dickensin kunniaksi puolimaratoni, Ranskassa järjestetään Dickensin tuotantoon keskittyvät kirjamessut ja Uudessa Seelannissa kirjailijan innokkaimmat ihailijat kohtaavat keskustellakseen siitä, mitä olisi tapahtunut, jos Dickens olisi toteuttanut elinikäisen haaveensa ja todella tehnyt matkan maapallon toiselle puolelle.

Dickens siellä ja Dickens täällä. Mutta vaikka kirjailijavanhus on syntymämaassaan kunnioitettu, rakastettu ja muistettu, todellisuus saattaa silpaista kasvoille myös niitä, jotka haluavat vaalia vanhoja vaareja. Dickensin kotiin jo 1925 perustettu museo saa pääasiallisen tuottonsa vierailijoilta ja valtion veikkausvoittovaroista. Mutta nämäkään eivät enää riitä. Jotta museo voisi jatkaa toimintaansa, suorittaa joitakin välttämättömiä korjauksia ja laajennuksia ja kehittyä, apua tarvitaan yksittäisiltä lahjoittajilta.

Palkkioksi shekin ojentajat saavat hyvän mielen ja nimensä verkkosivuille. Jos ei ole rahaa, jota antaa, myös talkooväki toivotetaan tervetulleeksi. Kahvinkaatoa, siivousta, korttien ja kirjojen myyntiä, tapahtumien järjestämistä, markkinointia... Kaikkea tätä ilman palkkaa, mutta mitä viihtyisimmässä ympäristössä!

15.9.2011

Tipukirjallisuudesta

Polly Courtney on reilu kolmikymppinen entinen investointipankkiiri, joka elättää nykyisin itseään kirjailijana Britanniassa. Viitisen vuotta sitten hän käänsi elämänsä suuntaa, otti hatkat työpaikastaan ja julkaisi omakustanteena romaanin, joka menestyi kohtalaisesti. Tai ainakin niin, että Courtneysta tuli kirjailija ja hän pääsi vielä kaupallisen kustantajan talliin.

Kohta hän tekikin kelvollisen sopimuksen useamman romaanin kirjoittamisesta, suoritti oman osuutensa ja ilmoitti tänä syksynä, kun viimeinen sovituista teoksista tuli ulos, että nyt riitti. Courtneyta alkoi tympiä se, miten häntä ja hänen kirjojaan markkinoidaan.  Hän harkitsee vakavasti paluuta omakustannekirjailijaksi.

Viimeinen pisara oli uusimman kirjan, It's a Man's World, kansi, joka kirjailijan mukaan antaa aivan väärän kuvan teoksen sisällöstä. Romaani kertoo naisesta, joka yrittää selviytyä miesten hallitsemassa lehtimaailmassa ja saa päälleen sekä miesten että feministien vihat. Kirjailijaa ärsyttää kanteen katseenvangitsijaksi asetetut sääret.

Courtneyn mukaan hänet on niputettu kirjalliseen koriin, jonka englanninkielinen nimi "chick-lit", tipukirjallisuus, kertonee kaiken. Kysymys on kirjallisuudesta, jossa kerrotaan tarinoita miehiä etsivistä naisista. Se on myös näiden teosten koko sisältö.

Courtneylla ei ole turhia kuvitelmia romaaniensa kirjallisista ansioista. "Minä kirjoitan kaupallista fiktiota, en sen kummoisempaa, mutta inhoan sitä, että kirjoihini suhtaudutaan naisen laatimana fiktiona. Kyllä, se on viihdettä, eikä mitään Sotaa ja rauhaa, mutta ei sentään tipukirjallisuutta."

Courtney haluaisi nähdä omat teoksensa nähtävän yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Viimeisimmässä on hänen mielestään kysymys siitä, miten media suhtautuu naisiin ja muokkaa kuvaamme siitä, mitä naisen pitää ja mitä hän voi tehdä. Hänen kirjansa kansi vie lukijaa aivan väärään suuntaan.

Naisfiktio (women's fiction) on leima, joka herättää närää ja keskustelua. Jokin aika sitten eräs suurehko kirjakauppa Britanniassa joutui asiakkaiden painostuksesta poistamaan hyllyosaston, johon oli koottu naislukijoille tarkoitettuja kirjoja. Sen pinkkiä väritystä ja kirjavalikoimaa (viihdettä, romantiikkaa, ei mitään vakavaa) pidettiin osoittelevana ja naislukijaa aliarvioivana.

Aika näyttää toteuttaako Courtney uhkauksensa, vai saako hän vain ujutettua romaaniensa markkinointiin elementtejä, joissa yhdistyvät kirjailijan omat ja kustantajan ambitiot. Keskustelu kirjallisuuden sukupuolittuneisuudesta tuskin silti häipyy asialistalta lähiaikoina, jos koskaan.

14.9.2011

Roald Dahlin vaja

Brittibloggarien läpi on kulkenut virtapiikki, jonka lähde on parin päivän takaisessa radio-ohjelmassa. Tänä syksynä on kulunut 50 vuotta siitä, kun lastenkirjailijana laajalti arvostetun Roald Dahlin (1916-90) yksi tunnetuimmista kertomuksista Jaakko ja jättipersikka julkaistiin. Tätä juhlistaakseen BBC:n toimitus kutsui kirjailijan jäämistöstä ja museosta vastaavat henkilöt studioon turisemaan tavallisia.

Monilla taisivat korvat höröttäytyä outoon asentoon siinä vaiheessa, kun kirjailijan lapsenlapsi, itsekin kirjailijana meritoitunut Sophie Dahl, paljasti lopulta korttinsa. Roald Dahl kirjoitti aikoinaan kirjansa pienessä, asunnon takana pihamaalla sijainneessa vajassa, jonka kunto on nyt käyttämättömänä päässyt rapistumaan. Kirjailijan perintöä vaalivat tahot haluaisivat kunnostaa tuon hökkelin ja rakentaa sen tarkan kopion Lontoon lähellä sijaitsevaan museoon.

Rahaa tähän kaikkeen tarvitaan 500 000 puntaa (n. 580 000 e). Lahjoituksia otetaan vastaan, kiitos.

Telegraphiin bloggaava Andrew Brown ärähti välittömästi: "Miksi helvetissä meidän pitäisi pelastaa Roald Dahlin vaja? Eikö hänen rikas perheensä pysty auttamaan?" Roald Dahl on brittien rahakone, tai ainakin hyvä bisnes, joten ärtymyksen ymmärtää. Perikunnan tilille tipahtaa säännöllisesti tuloja monesta lähteestä, kirjoista, oheistuotteista, mainoksista, käännös-, televisiointi- ja elokuvaoikeuksista. Sophie Dahl on itsekin menestyskirjailija, ja sitäpaitsi naimisissa popjazzari Jamie Cullumin kanssa. Joten: rahassa löytyy.

Brown sai paljon tukea näkemyksilleen lukijoiltaan ja muistakin tiedotusvälineistä. Kukaan ei tunnu vastustavan kohun kohteen, eli kirjoitushökkelin säilyttämistä ja kunnostamista ("Se on osa Britannian kirjallisuushistoriaa"), mutta siihen tuskin tarvittaisiin julkista tukea. Eikä ainakaan näin paljon rahaa! Dahlin museon vastaava henkilö lähti tosin pian pehmentämään pomonsa ajatuksia korostaen, että rahainkeruukampanjan varsinaisena kohteena ovat säätiöt ja yhdistykset, eivät yksityiset ihmiset.

Kun talous kurjistuu, kurjat hurjistuu. Ja ehkä joidenkin hyväosaisten todellisuudentaju pettää pahemman kerran. Puhumattakaan PR-toimiston toheloinnista.

12.9.2011

Amerikkalaisunelmia Pariisissa

Woody Allenin viimeisin elokuva Midnight in Paris (2011) nostattaa hymyn kirjallisuuden ja taiteen ystävän huulille. Fantasiaa, mennyttä aikaa ja nykypäivään sidottua turismikokemusta yhdistävässä draamakomediassa vietetään hetkiä 20-luvun Pariisissa, juodaan viiniä, jutellaan ja juovutaan yhdessä Hemingwayn ja kumppaneiden kanssa.

Allen on saanut puhkikuluttuun aiheeseen (kuinka monta elokuvaa näistä amerikkalaisista Pariisissa onkaan tehty, kuinka monta tarinaa kerrottu ja kirjaa kirjoitettu!) tuoretta näkökulmaa ja vaivatonta otetta, jossa modernin taiteen ikonit ovat muutakin kuin rikkirevittyjä sieluja tai ylevästi omaa kutsumustaan toteuttavia Taiteilijoita.

Hemingway penää amerikkalaiselta aikalaiseltamme miehistä otetta kerrontaan, Gertrude Stein opastaa äidillisestä häntä oikeaan suuntaan, Fitzgerald askartelee enemmän vaimonsa Zeldan kehittämissä ongelmissa kuin tekstien tekemisessä, Dali hokee sarvikuonojen ja silmästä tipahtavan kyyneleen sisälle maalatun Kristus-kuvan merkityksellisyyttä ja Bunuel toivoo sankariltamme arkisempaa otetta todellisuuteen. Picasso luovii taiteellisten visioidensa ja naissuhteidensa karikoissa. Jossakin Cole Porter soittaa ja laulaa rakkaudesta ja mehiläisistä ja Djuna Barnesin kanssa voi myös tanssia foxtrottia, kunhan antaa tämän viedä.

Pariisi tänään ja eilen on Allenin elokuvan miljöö. Kuvat tietenkin hemmottelevat kaupunkia, ja niin pitää sadussa ollakin. Kontrastia tarinaan tuovat asetelmat, jotka kuvastavat suhdettamme taiteeseen, aikaan ja olemassaoloomme. Kulttuurisnobbailu, yksityiskohtien, nimien, vuosilukujen luetteleminen kuuluu 2000-luvun Pariisiin, taiteen kanssa eläminen 1920-lukuun, jonne elokuvan päähenkilö selittämättömästi eksyy kellojen kumahtaessa keskiyön merkiksi. Nostalgia, kaipuu menneeseen ja kyvyttömyys elää tätä hetkeä on häneen liitetty henkinen trauma, jota elokuva omalla leikillisellä tavalla purkaa ja analysoi.

Allenin elokuva on läpeensä kirjoitettu kokonaisuus, samalla tietenkin myös kuvien summa. Yhtä epätäydellinen kuin siinä kuvattu elämä, mutta samalla kutkuttava, suorastaan postmoderni kurkistus olemassaolomme reunaehtoihin. Ehkä... tai sitten ei. Ainakin sen rakenne ja rytmi toimii kuin meihin kaikkiin ohjelmoitu muisto Pariisin silloista ja kävelystä Seinen rannoilla.

9.9.2011

Google-Doodle-Borges

Tänä syksynä tulee kuluneeksi 112 vuotta argentiinalaisen kirjailijan Jorge Luis Borgesin syntymästä. Juhlan kunniaksi Google on julkaissut Borgesin tekemää työtä kunnioittavan "doodlen". Siinä vanhemmanpuoleisen oloinen mies nojaa kävelykeppiinsä ja tuijottaa edessään levittäytyvää fantastista maisemaa, outoja koneita, kirjojen hyllyjä, kaupunkien sisällä hyörivien ihmishyönteisten ja labyrinttien sekamelskaa.

Hakukoneyhtiö Google on käyttänyt vuodesta 1998 lähtien logonsa piristyksenä kuvallisia lisäyksiä, jotka toimivat virikkeenä tietoa hakeville ja tietenkin myös oivallisena keinona markkinoida googlismia maailmalle. Lisäysten englanninkielinen nimi "doodle" viittaa noihin merkityksettömiin kuviin tai symboleihin, joita meillä on tapanamme raapustella paperinkulmaan, pöytien ja esineiden pintoihin tai milloin mihinkin. Kun siis odotamme jotakin tai olemme muuten vain ulkona ajasta ja tilasta.

Googlen laatimat töherrykset eivät tietenkään ole mitä tahansa epämääräistä sotkua vaan hiljalleen kehittymässä omaksi taiteen alaksi. En yllättyisi, jos jo jonkun graafisen alan oppilaitoksen opetusohjelmaan olisi sisällytetty tämänkin käsityötaidon hallinnan opettelua. Aihepiirien ja toteutusten osalta taivas on kattona. Riittää, kun katsoja ymmärtää liittää kuvan Googleen.

Tähän mennessä googleraapustuksia on laadittu satoja, joukossa myös kirjailijoita ja muitakin taiteilijoita kunnioittavia kuvia. Jokin aika sitten Freddie Mercury (Queen) sai omansa, kun olisi täyttänyt 65. Kirjailijoista ainakin H. G. Wells, Mary Shelley, H. C. Andersen ja Robert Louis Stevenson ovat päätyneet osaksi Googleimperiumin kuvallista historiaa.

Ja nyt siis myös Borges, joka tietenkin sinne sopii jo Googlen digitaalisen kirjastohankkeen näkökulmasta. Yhtiöllähän on ajatuksena digitalisoida maailmankirjallisuus ja saada se jokaisen ulottuville. Borges laati 40-luvun alussa novellin kirjastosta, josta löytyvät maailman kaikki jo kirjoitetut ja vasta kirjoittamisvaiheessa olevat kirjat. Kirjastoon on tallennettu kaikki informaatio kaikilla mahdollisilla kielillä ja kaikilla mahdollisilla sisällöillä.

Borgesin kirjasto on tietenkin olemassaololtaan mahdoton ja käyttöarvoltaan mitätön. Tästä huolimatta siellä työskentelevät kirjastonhoitajat ottavat tehtävänsä tosissaan. Merkityksetöntä työtään järkeistääkseen he ovat kehittäneet kirjakultin, joka saa heidät tuhoamaan kokoelmista teoksia, jotka eivät heidän mielestään sinne kuulu, tai hakemaan kirjojen joukosta alkuteosta, joka sisältää kaikki teokset ja josta kaikki kirjat ovat saaneet alkunsa.

Borgesin tarina on kaunis kuvaus kirjallisuuden voimasta, eikä ihme, että Umberto Eco halusi Ruusun nimessä kunnioittaa kirjailijaa antamalla sokean, intohimoisen kirjastonhoitajan nimeksi Jorge Burgoslainen. Hyppäys Borgesin kertomuksesta Econ keskiaikaan sijoittuvaan romaaniin ja edelleen google-doodlen vauvakieleen on ajatustakin nopeampi.

Borges ei koskaan saanut Nobelia, mutta elossa hän pysyy - vaikka sitten doodlena jonkun teinin screenillä.

6.9.2011

Matkan takaa

Kirjailijoista me tiedämme sen, että heillä on yleensä yksi tai korkeintaan kaksi asiaa. Siinä mielessä he muistuttavat meitä tavallisia kuolevaisia.

Tarinat ja aiheet kyllä vaihtuvat, tyyliäkin saatetaan muokata, loikkia lajista toiseen, runosta proosaan ja proosasta draamaan tai esseeseen tai johonkin näiden kaikkien väliltä. Mutta pohjimmainen pyrkimys, se elämän "sininen ajatus" - Huovista lainatakseni - tuntuu pysyvän hyvinkin samana ja paikallaan.

Toisaalta, vastuu taitaa siirtyä kirjoittajalta lukijalle viimeistään siinä vaiheessa, kun valmis teos ilmestyy. Kirjoittajan aikomukset vääntyvät lukijan toimesta toisiksi. Vihasta tulee katkeruutta, ilosta lapsenmielistä lepertelyä, kyynisyydestä tarkkanäköistä ironiaa, syvällisestä pohdiskelusta tylsämielistä jaarittelua. Näin esimerkiksi.

Ja aina on sitten niitä, jotka eivät halua ymmärtää eivätkä kuunnella vastaväitteitä.

Tapaus Edgar Allan Poe ja hänen ainoa romaaninsa Arthur Gordon Pymin selonteko (Teos 2008). Kysymyksessä on seikkailukertomus miehestä, joka lähtee ulapalle ja kokee hirmuisia (merirosvoja, kannibaaleja, hirviöitä jne.). Mutta se on myös muistio siitä, mitä nimihenkilölle tapahtui, sekä muistio muistiosta, muistio jonka laati kertoja, joka tarinan kuuli.

Koska me luulemme tuntevamme tarinan kirjoittajan, romaani voidaan hyvinkin asettaa osaksi tämän lyhyitä kertomuksia, niitä joissa ihmiset kohtaavat sisäisen kauhunsa ja hieman myös ulkoista kamaluutta, osaksi niitä tarinoita joissa joku herää haudassaan, toinen seinän sisään muurattuna, yksi kohtaa ruton silmästä silmään, joku menettää muuten vain järkensä ja kolmas kuulee kuinka murhatun sydän lyö ja lyö ja lyö...

Ja näinhän se meneekin. Poe toisti vimmaisesti, tarinasta toiseen, ajatustaan elämän ja kuoleman välisen rajapyykin ohittamisesta ja leikitteli kuvitelmalla, jossa kyetään seisomaan samaan aikaan kahdella puolella. Tätä on vaikea kiistää, näin lukijana, joka ei pääse oman lukijuutensa ulkopuolelle.

Joten myös tämä Poen ainoa laajempi proosakokonaisuus noudattaa samaa tuotantokaavaa. Atrhur Gordon Pym tekee matkaa merille ja samalla itseensä. Kaikki muu - selonteon etäännyttävä elementti, tietopohjaisen aineiston käyttö - on harhautusta, leikkiä. Tietoista ja tiedostamatonta. Sillä olisihan se huvittavaa ajatella, että kirjailija pysyäkseen ihan vain edes jotenkin järjissään, rakensi tarinan joka ei päästäisi liian lähelle.

Kirjailijoiden asiaa aprikoidessa me lukijat olemme kaikki samanlaisia. Katsomme, kun toinen rämpii umpihangessa, paljain jaloin, saapikkaat tai sukset jalassa ja yrittää tehdä väylää. Välillä hyppää vanhoille jäljille, omille tai muiden, tai jättää koko leikin sikseen. Eikä koskaan pääse perille. Ja takaa tulee toisia samanlaisia.

Meille jää lopulta vain jäljet. Vaeltaja on jo aikaa sitten häipynyt kuvasta ja vienyt salaisuuden mukanaan.

Translate