Viisi päivää, jotka melkein muuttivat maailmaa

Arizonassa sijaitsevan pienen amerikkalaisen kylän asukkaat ovat kuolleet äkillisesti. Menehtyneitä on 50, vain kaksi löytyy hengissä, vanha mies sekä pieni sylivauva. Kiireesti koolle kutsuttu tutkijaryhmä ryhtyy selvittämään asiaa. Onko kammottavilla tapahtumilla jotakin tekemistä lähistölle hiljattain pudonneen satelliitin kanssa? Ja miksi vain nuo kaksi jäivät henkiin?

Michael Crichtonin ensimmäisen omalla nimellään julkaiseman menestysromaanin Andromeda uhkaa (1969) aiheena on ulkoavaruudesta saapuva tappava bakteeri, joka levitessään muodostuisi uhkaksi koko ihmiskunnalle. Tuhon tiellä on vain asiantuntijaryhmä, joka vetäytyy huippuvarusteltuun laboratorioonsa tutkimaan maahan syöksynyttä satelliittia ja analysoimaan tapahtumapaikalta keräämiään näytteitä. Viiden päivän aikana ja monen yrityksen ja erehdyksen sekä teknisten apuvälineiden avulla heidän onnistuu saamaan vieras organismi lopulta hallintaan.

Crichtonin romaani on teknotrilleri, kirjallisuuteen kylmän sodan aikana kotiutunut lajityyppi, joka yhdistää jännitystä, trilleriä, sotaa, agenttitarinaa ja teknologista sanastoa vilistävää kerrontaa toisiinsa. Lajityypin pohjakaavaa toteutettiin 40-luvulta eteenpäin Brittein saarilla, jossa Graham Greene, Hammond Innes, Ian Fleming tai Eric Ambler olivat ensimmäisten mukana liittämässä kirjallisuutta osaksi viihdeteollisuutta vetävien juonirakennelmien tai mieleenpainuvien päähenkilöidensä myötäavustuksella. 

Crichtonin kohdalla Len Deightonin romaania Aivopesu (1963) on kirjailija itse pitänyt pohjatekstinä, josta Andromeda uhkaa on ottanut vaikutteita ainakin teknisen ja raportinomaisen rakenteensa puolesta. Crichtonilla tosin ulkoisten tapahtumien kuvaus on viety pidemmälle, jopa siinä määrin, että romaanissa henkilöiden sisäinen kokemusmaailma jää kokonaan teknisiä yksityiskohtia vilisevän dialogin alle. Romaanissa on havaittavasti läsnä ihmisiä heidän nimiään myöten, mutta heidät on puettu tunteita läpäisemättömiin suojapukuihin.

 

Muodon puolesta Andromeda uhkaa kytkeytyy 60-luvulla muodissa olleeseen dokumentarismiin, jossa fiktion ja faktan yhdistämisellä tavoitellaan yhteiskunnallista uskottavuutta. Kun dokumenttiromaanin lähtökohtana oli perinteisesti ollut jokin historiallinen tai yhteiskunnallinen, mutta todistettava tapahtuma, jota lähdettiin sitten käsittelemään fiktion keinoin, Crichtonin kaltaiset kirjoittajat käänsivät asetelman päälaelleen: fiktiosta tehtiin faktaa. 

Crichtonin koko kirjallinen tuotanto rakentuu teknisten ja tarkasti pohjustettujen ja tutkittujen yksityiskohtien varaan. Teknotrillerin kovin miehisessä maailmassa ei ole aikaa tunteilulle, minkä kaikki Alistair MacLeanin, Frederic Forsythin tai Desmond Bagleyn lukeneet tietävät. Crichtonin isoon tuoteperheeseen kuuluu useita viihteellisiä megamenestyksiä, kuten vaikkapa Dinosauruspuisto (1990), joissa toteutetaan eräänlaista tieteen soveltavaa käyttöä, tässä tapauksessa kaunokirjallisuuteen muokattua. Suurta kirjallisuutta ei näin vähäisillä työkaluilla ehkäpä synny, mutta "tuskin kovin moni jättää Crichtonin lukemisen kesken", kuten New York Times toteaa kirjailijan nekrologissa 2008. Kirjailijan myytyjen teosten määrä ylittääkin 100 miljoonan.

Viiteen päivään pakattu juonikehys tekee Andromeda uhkaa -romaanista tiiviin lukukokemuksen, jossa otokset inhimillisistä kohtaamisista ovat vähissä. Romaania pitää koossa kuvitteellinen raportti tai kansio, jonka sisältä löytyy henkilöiden välisiä keskusteluja, hetkittäisiä piipahduksia yksittäisten ihmisten ajatuksiin, ennakointia tulevista, varsinkin virheellisistä toimista ja väärinkäsityksistä, jälkikäteen laadittuja näkemyksiä siitä, mitä olisi voitu tehdä toisin ja useita graafisia ja typografisia analyysejä ja esityksiä sekä numeraalisia taulukoita vahvistamaan kuvitelmaa raportin todenkaltaisuudesta. Jos henkilöiden välillä jotakin tapahtuu, se liittyy korostuneesti siihen, miten ihmisten järki leikkaa tai ei.

Mutta maahan on eittämättä saapunut vieras organismi, jonka alkuperä selittyy muutamissa, jo vuosia aiemmin tiedeyhteisölle esitetetyissä spekulaatioissa. Niiden mukaan pallollemme voisi ilmaantua bakteerimutaatio, jonka tartuntalähde on maapallo itse. Ei siis mitään mystistä vierasta oliota tai karmeata alienia.

Raportissa esitettiin ajatus, että bakteeri oli saattanut jättää maanpinnan aioneja sitten, silloin kun elämä alkoi juuri ilmestyä valtameriin ja kuumille, kiehuville mantereille. Nämä bakteerit olisivat lähteneet ennen kalojen ilmestymistä, ennen alkunisäkkäitä, kauan ennen ensimmäisiä apinaihmisiä. Bakteerit olisivat leijuneet ylöspäin ilmassa ja kohonneet hitaasti, kunnes ne olisivat olleet kirjaimellisesti ottaen avaruudessa. Kerran sinne päästyään ne olisivat saattaneet kehittyä uusiin muotoihin, ehkäpä ne olisivat oppineet ottamaan elämän ylläpitämiseksi tarvittavaa energiaa suoraan auringonvalosta tarvitsematta energialähteeksi ravintoa.  

Ironinen ja kriittinen valotus tarinaan syntyy siitä, että se mikä on joskus tuntunut tiedemiehistä "haetulta ja epätödennäköiseltä", toteutuu nyt Andromedan kohdalla.

Eloon virittyneen viruksen tarkempi toimintamekanismi avautuu romaanissa vähittäin ja kovin mutkikkaalta tuntuvin selityksin (Andromeda-mikrobi kasvoi vain ahtaitteen rajojen sisäpuolella. Jos kasvuympäristö oli liian hapan, organismi ei voinut lisääntyä. Jos se oli liian emäksinen, se ei voinut lisääntyä. Vain pH-rajoissa 7,39-7,42 se kykeni kasvamaan hyvin.), mutta kansanomaisempi kuvaus tästä kaikesta ei jätä mitään epäselväksi:

Organismi kävi kimppuun keuhkojen kautta.

Se meni verenkiertoon.

Se takertui valtimoiden ja laskimoiden seinämiin, aivoissa varsinkin.

Se sai aikaan vaurioita.

Tämä pani alkuun [veren] hyytymisen. Hyytyminen jatkui läpi koko ruumiin, tai sitten seurasi verenvuoto, mielipuolisuutta ja kuolema.

Tieteidenvälinen köydenveto ja tieteellisen tarkastelun prosessi kepeine naljailuineen ja kyräilyineen on läsnäolevaa ja tuo romaanin kovin totiseen ja asialliseen pirtaan hieman kepeyttä. Mutta jos kirjailijan suurin intohimo kohdistuu tarkkailun alla olevan mikrobin käyttäytymisessä tapahtuvien muutosten ylöskirjaamiseen, ehkä silläkin on paikkansa kaunokirjallisuudessa. 

Karmeaa jälkeä bakteeri ilmoille päästyään väestössä tekee. Jotkut uhreista kuolevat kuin itsestään heidän verensä jähmettyessä, toiset oman käden kautta. 

Talo, jossa mies, hänen vaimonsa ja heidän nuori tyttärensä istuivat päivällispöydässä. He olivat ilmeisesti istuneet kaikessa rauhassa ja tyytyväisinä, eikä kukaan heistä ollut ennättänyt työntää tuoliaan pöydästä. He hymyilivät toisilleen yhteishenkeensä jähmettyneinä kärpästen ja lautasten yli, joilla ruoka jo mätäni. (---)

Vanha nainen, jolla oli valkoiset hiukset ja kurttuiset kasvot. Hän hymyili lempeästi heiluessaan toisesta päästä kattoparruun kiinnitetyn köyden silmukassa. Köysi natisi hankautuessaan puuparrua vasten. (---)

Lydia Everett, kaupungin ompelija; hän oli mennyt tyynesti pihamaalleen talon taakse, istunut tuoliin, valanut päälleen bensiiniä ja raapaissut tulitikun. He löysivät ruumiin jäännösten vierestä korventuneen bensiinikanisterin.

Crichton kuoli syöpään vain 66-vuotiaana, mutta ehti moneen ehtivänä työnarkomaanina (viisi avioliittoa ja toistakymmentä romaania) jättää jälkeensä mittavan uran niin lääkärinä ja aivojen toimintaan ja solubiologiaan erikoistuneena tutkijana kuin romaanikirjailijana, elokuvantekijänä ja televisiosarjojen (Teho-osasto) kehittäjänä ja käsikirjoittajana. Kirjoittajana Crichtonin on sanottu olleen kuin kyborgi, joka jaksoi väsymättä tuottaa uutta materiaalia viihdeteollisuuden tarpeisiin. Rakenteen ja toteutuksen tasolla Crichton kirjallinen universumi oli yksinkertainen, mutta toimiva, minkä keikkuminen kirjallisuuden myyntilistoilla osaltaan todisti.

Tutkijoiden piirissä Crichtonin tapaan popularisoida tiedettä ei aina suhtauduttu myönteisesti. Mutta yksiviivaisten tarinoiden taustatyö oli silti yleensä tehty huolellisesti. Tämä koskee niin romaania Andromeda uhkaa kuin Dinosauruspuiston geeniteknologista viitekehystä, amerikkalaisten Japani-politiikkaa ja sen uhkakuvia kierrättävää poliittista trilleriä Nouseva aurinko (1992), nanoteknologian hyötyjä tutkailevaa romaania Verkossa (1994) tai ilmastokeskusteluun kriittisesti ja vähättelevästi suhtautuvaa trilleriä Pelon ilmasto (2005). Monen kriitikon mielestä tosin taustatyön huolellisuus tarkoitti Crichtonilla sitä, että teosten sävy on usein opettava eikä kirjailija ole malttanut olla sijoittamatta teknisiä yksityiskohtia viliseviä ja tarinaa sivupoluille vieviä luentoja juonen lomaan.

Crichtonin teosten maailmankuva on kaikesta teknologisesta uteliaisuudesta huolimatta konservatiivinen ja epäilevä. Tai ehkä siinä kaikki on alisteista teknologialle. Nouseva aurinko ei sittenkään käsittelisi tai pelottelisi vieraan kulttuurin ylivallalla tai Verkossa pönkittäisi perinteisiä sukupuolirooleja seksuaalisen häirinnän kohteita vaihtamalla, vaan ytimessä olisivat kybertodellisuuden uhkakuvat, teollisen vakoilun vaarat tai vihamieliset pyrkimykset taloudelliseen ylivaltaan. Pelon ilmasto lienee myös luettavissa puheenvuoroksi kriittisen argumentaation puolesta keskustelun ja tieteentekemisen mahdottomaksi tekevää ilmastopropagandaa vastaan, ja Nyt (2006) tulkittavissa huolenilmauksena kantasolututkimuksen epäeettisestä toiminnasta ja biotekniikkayritysten kaupallisesta häikäilemättömyydestä.

Dinosauruspuisto ja siitä laadittu elokuvaversio (jonka käsikirjoitukseen Crichton laati) Jurassic Park nosti Crichtonin nimen rinnalle sellaiset menneet seikkailutarinoiden mestarit kuin Edgar Rice Burroughsin, Jules Vernen tai Edgar Wallacen. Näistä varsinkin Burroughsin nimi mainitaan taajaan, kun puhutaan pulp-kirjallisuudesta, erityisesti sen tieteiskirjallisuuteen luokiteltavasta haarasta. Burroughsin 1900-luvun alkuvuosikymmenissä käynnistynyt Mars-kirjasarja hyödynsi tuonaikaista tietämystä punaisesta planeetasta, mutta niin tarinoiden juonikeskeinen sisältö ja muoto kuin ilmiasu räväköine kansiaiheineen edusti aikansa kirjallisuuden halpatuotantoa. Crichtonin teokset edustavat toki tuotannollisesti kokonaan toista maailmaa, mutta jotakin pulpin mutkattomasta asenteesta tiedon ja todenmukaisuuden jättömailla lienee kulkeutunut myös näihin romaaneihin.

Entäpä ne kaksi kylän tuhosta eloonjäänyttä, vanha mies ja pieni lapsi? Miksi he jäivät henkiin ja muut kuolivat? Tutkijoiden laatiman "pikatiediagnoosin" mukaan virus selviytyy vain, jos se pääsee iskemään vereen, kun ruumiin happo-emästasapaino on kohdallaan. Lääkkeiden ja alkoholin sekoittama vanhus ja nälkäänsä vimmaisesti itkevä lapsi olivat siten viruksen ulottumattomissa, ja kun heidän tilansa kohta stabilitisoitui, virus oli jo muuntunut ja heille vaaraton.

---

Michael Crichton: Andromeda uhkaa. Suomentanut Matti Kannosto. Tammi 1970.

Paha flunssa

Kun amerikkalaisilta tiedusteltiin lempikirjoja vuonna 2008 listan kärjessä komeilivat Raamattu, Tuulen viemää ja Taru sormusten herrasta. Turhan tosissaan tuollaisia mielipidekyselyjä ei pidä ottaa - ja tässäkin otos oli vain muutaman tuhannen luokkaa - mutta jotakin ne kertovat ihmisten mieltymyksistä ja kirjamarkkinoista, myös niistä. Kymmenen kärkeen ylsivät Harry Pottereiden, Dan Brownin parin trillerin ja sellaisten klassikoiden kuin Kuin surmaisi satakielen sekä Sieppari ruispellossa ohella Stephen Kingin Tukikohta. Näistä viimeksi mainittu oli nostettu peräti viidenneksi, Rowlingsin ja Da Vinci -koodin väliin. 

 

Kun Kingin romaanin aihepiiri liikkuu Amerikkaan ja maailmaan iskevässä tautiepidemiassa, voisi kuvitella, että vastaava kysely nyt tehtynä antaisi samankaltaisen tuloksen.

Kingin romaanissa yhdysvaltalaisesta, kemiallisia aseita kehittävästä sotilastukikohdasta karkaa erään paniikkikohtauksen saaneen potilaan mukana pahanlaatuinen virus, joka pistää maan- ja maailmankirjat sekaisin. Muutamassa viikossa superflunssaksi nimetty tauti on tappanut yksistään Yhdysvalloissa 200 miljoonaa ihmistä.

Kun tauti iskee, oireet ovat normaalin flunssan, kylmettymisen tai keuhkokuumeen kaltaiset. "Vilunväreitä. Kuumetta. Päänsärkyä. Heikkoutta ja yleistä voimattomuutta." Mutta kohta potilas tuntee jo kipuja virtsatessaan, rauhaset alkavat turvota, ja turvotus leviää kyynärtaipeisiin ja nivusiin. Tämän jälkeen tulevat hengitysvaikeudet ja lopulta hengityksen pysähtyminen, kuolema. 

Antibiootit eivät virukseen pure. Virus leviää ilmateitse ja tarttumisaste on korkea. Oireet ilmaantuvat äkillisesti, saattavat häipyä hetkeksi palatakseen kahta kovempina takaisin. Kaikki on ohi nopeasti. Sairastuneet kaatuvat kirjaimellisesti kuolleina maahan kesken kävelyn tai menettävät lyhyen kamppailun jälkeen henkensä niille sijoilleen. Kaupunkien kaduilla ja ulosmenoteillä vallitsee kaaos. Tartunnan pelästyttämät ihmiset pyrkivät pois ihmisjoukkojen läheltä väistellen tielle pysähtyneitä ja kolarisumaan takertuneita autoja ja niiden sisältä löytyviä, kuolinkouristuksiin vääntyneitä ruumiita.

Ennen kuin kyseinen tauti - joka tuntee myös nimet "sisärengaskaula" ja "tukehtumissairaus" - pääsee valloilleen, seuraa tartuntaketjujen suma, joka leviää salakavalasti ihmisten arkisissa askareissa. Kuten:

Hän söi juustopurilaislautasen ja jälkiruuaksi palasen Baben herkullista mansikkapiirakkaa. Hänellä oli pieni nuha, allerginen ehkä ja hän aivasteli ja syljeskeli kaiken aikaa. Aterian aikana hän tartutti Baben, tiskaajan, kaksi rekkakuskia nurkka-aitiossa, miehen, joka toi leivän pöytään, miehen joka tuli vaihtamaan levyn jukeboxiin ja hunajapupun joka tarjoili hänen pöytäänsä. Hän jätti dollarin juomarahan, mikä kuhisi kuolemaa.

Tai näin:

Odottaessaan Sweeneyn vastaanotolle he tartuttivat sairauden yli kahteenkymmeneenviiteen ihmiseen mukaanluettuna isokokoinen nainen, joka pistäytyi vain maksamaan laskunsa ennen kuin meni siirtämään sairauden koko bridgekerhoonsa.

Kahden naisen mukava ilta cocktailbaarissa päättyy siihen, että he onnistuvat tartuttamaan jokaisen kyseisessä baarissa ja "kaksi lähistöllä olutta juonutta nuorta miestä". Seuraavana päivänä naiset suuntaavat länteen ja tuovat taudin mukanaan myös sinne.

Muutamassa kuukaudessa yhteiskunta on romahtanut ja Yhdysvallat jakaantunut toisilleen vihamielisiin heimoihin. Unien kautta ihmisiä hallitsevat hyvän ja pahan voimat ovat heränneet henkiin ja valmistautuvat viimeiseen taistoon. Pahuuden ilmentymänä romaanissa on demoninen hahmo, Randall Flagg, "tumma mies", joka on pystyttänyt oman valtakuntansa Las Vegasiin. Kyseessä on yliluonnollisia voimia omaava pahuuden ruumiillistuma, joka on sittemmin kulkeutunut lukuisiin Kingin kertomuksiin, ehkä seikkaperäisimmin fantasiasarjaan Musta torni (1982-2012).

Se oli tumma mies, mies joka heräsi eloon hänen unissaan, olento, jonka hengen hän oli aistinut syklonin mustassa sydämessä. (---) Jossakin... nurkassa tai ehkä aivan heidän takanaan... hän tarkkaili heitä. Ja odotti. Ja oikealla hetkellä hän koskettaisi heitä ja he kumpikin... mitä? Tulisivat hulluiksi pelosta tietenkin. Vain sitä. Hän pystyi näkemään heidät. Nick oli varma että hän pystyi näkemään heidät. Hänellä oli silmät, jotka pystyivät näkemään pimeässä niin kuin kissan silmät tai joidenkin outojen, vieraiden olentojen. (---) hänestä kaikki näytti hitaalta ja punaiselta ikään kuin koko maailma olisi liisteröitynyt puolimaksoittuneeseen vereen.

Kingin romaanista on olemassa kaksi julkaistua versiota. Ensimmäinen ilmestyi 1978, neljä vuotta kirjailijan esikoisromaanin Carrien jälkeen. Välissä oli vielä kaksi muutakin huippumenestystä, Salem's Lot (1975) sekä The Shining (1977), sekä samaan aikaan jälkimmäisen kanssa pseudoyymillä Richard Bachman ilmestynyt The Rage. Tukikohdan alkuperäisessä versiossa tapahtumat on sijoitettu 80-luvulle. Kun romaanista myöhemmin julkaistiin "lyhentämätön ja täydellinen laitos" maailmanlopun meininkiä on siirretty kymmenen vuotta eteenpäin, joka on myös teoksen ilmestymisajankohta, vuoteen 1990.

Varhaisesta romaaniversiosta leikattiin kustantajan toivomuksesta pois satoja sivuja, jotka myöhemmin siirrettiin takaisin Tukikohdan toiseen tulemiseen. Näin voitiin tietenkin tehdä, kun Kingistä oli tässä välissä tullut yli kaksikymmentä romaania julkaissut, kiitetty ja palkittu bestselleristi, jolla lienee ollut myös sananvaltaa teostensa muodon ja sisällön suhteen. Tukikohta on siten tuon viimeisimmän painoksen osalta edelleen kirjailijan laajin romaani, joskin lähellä sitä ovat olleet niin ikään yli tuhatsivuiset Se (1986) ja Kuvun alla (2009). 

Romaanin - siis sen toisen painoksen - alkuun sisältyy kaksiosainen kirjailijan esipuhe, ensimmäinen "luettavaksi ennen tämän kirjan ostamista" ja toinen "luettavaksi kirjan ostamisen jälkeen". Edellisessä kirjailija varoittaa kepeään tyyliin kirjan ostamista harkitsevaa siitä, että kyseessä ei ole uusi, ei edes erilainen vaan laajennettu versio aiemmasta kirjasta. Tarkoittaa sitä, että vanhasta tarinasta tutut henkilöt tekevät tässä uudessa "enemmän" asioita.  

Jos lukija alun varoituksista huolimatta kulkee kaupan kassan kautta kirja kainalossaan, kirjailija selittää hieman tarkemmin ratkaisuaan uudesta, laajennetusta painoksesta. Tästä selviää, että kustantaja tai kustantamon myyntiosasto leikkasi aikoinaan käsikirjoituksesta neljäsataa sivua puhtaasti taloudellisista, ei kirjallisista syistä. Leikkaushuoneen lattialta tämä "tekstinkäsittelylaiteripulista" syytetty kirjailija on nyt noukkinut osan talteen ja liittänyt mukaan uuteen versioon. Tulos on ainakin hänen mielestään tarinaltaan rikkaampi ja tarinankerronnan kannalta suorastaan välttämätön. Vertailukohtana hän käyttää vanhaa Grimmin veljesten satua Hannusta ja Kertusta, johon sisältyy siihenkin keskeisen juonen kannalta turhia mutkia, mutta ne myös muuttavat muutoin "tylsän kyhäelmän" maagiseksi ja satoja vuosia kestäväksi tarinaksi.

Esipuheensa päätteeksi King toteaa, että hän kirjoittaa vain kahdesta syystä, "miellyttääkseni itseäni ja miellyttääkseni muita". Tukikohdan syntyprosessia hän ei halua sen tarkemmin avata kuin toteamalla, että alussa on idea, sitten toinen ja pyrkimys rakentaa yhteyksiä näiden ideoiden ja henkilöhahmojen välille. Jossakin välissä "pälkähtää kirjailijan päähän" ajatus lopusta, joka tuskin koskaan toteutuu lopullisessa versiossa. Sitten sitä vain istutaan alas ja kirjoitetaan, yksi sana kerrallaan.

Kingin arkinen tapa suhtautua kirjoittamiseen löytyy kattavammin esitettynä hänen omaelämäkerrallisesta kirjoittamisen oppaastaan Kirjoittamisesta (2000). Oikotietä onneen tai menestykseen ei ole, kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Tarinankerronnan rakenteet, henkilöhahmojen luonti, kuvailu, dialogi ja muut kerronnan keinot on vain opittava, itkun ja ilon kautta, viitseliäästi tekstiä työstäen ja, ennen kaikkea, muilta oppien. Sillä lukeminen on lopulta se pohja, johon kirjailijat rakentavat ammattitaitonsa.

Kun Tukikohta ilmestyi uutena painoksena, New York Timesille kirjoittava Robert Kiely ei ollut erityisen otettu edes tästä laajennetusta versiosta, mutta löysi romaanin suoraviivaisen tuomiopäivänkuvauksen ja latteuksien alta myös syvyyttä, joka ilmentää Kingin lukeneisuutta ja herkkävaistoisuutta kulttuuristen merkitysten äärellä. Joten, Kielyn mielestä ei ole epäilystäkään etteikö King olisi lukenut paitsi amerikkalaisuuden henkistä uudistumista luotaavia kirjailijoita (Melville, Whitman, Dos Passos) myös arkiseen keskiluokkaisuuteen ja keskinkertaisuuteen kätkeytyvää mielikuvituksellista potentiaalia, joka heittää juopot ja juntit keskelle uskomattomia tapahtumia. Tältä tasolta King on Kielyn mielestä kuin kansanomainen versio Thomas Pynchonista.

Myös muut, erityisesti populaarikulttuuriin pesiytyneet asetelmat löytyvät Tukikohdasta. Viruksen kutsumanimi "Kapteeni Trips", jota ei romaanissa mitenkään selitetä, ja joka on herättänyt lukijoissa paljon hämmennystä, viitannee kalifornialaisen psykedeelisen rockyhtyeen nokkamiehen Jerry Garciaan. Juoniasetelma, jossa pieni ryhmä eloonjääneitä lähtee "pelastusmatkalle" on henkilöiden luonteenpiirteitä myöten kuin suoraan Ihmemaa Ozista. Tien päällä ollaan kuin Kerouacin romaanissa Matkalla tai Steinbeckin Vihan hedelmissä. Nuoren kapinallisen teinitunnelma kohtaa Thoreaun romanttisen kuvaelman Elämää metsässä ja Huckleberry Finn yhdyttää Rambon.

Kiely löytää Kingin romaanista lukuisia, ja hieman hämmentäviä, yhtymäkohtia siihen amerikkalaisuuteen, jonka muovaamia me kaikki olemme. Woody Allenia, Jane Fondaa, Gary Cooperia tai Kevin Costneria muistuttavat, jo arkkityypeiksi muotoutuneet henkilöhahmot on näin ajettu kulttuurisen "lihamyllyn" läpi. Puhumattakaan teoksen yhteyksistä siihen kaikille tuttuun yksittäiseen kirjaan, Raamattuun.

Tukikohta on kuin amerikkalainen alitajunta, kuvaus taudinkulusta ja samalla taudinkuva jo itsessään. Kun seikkailua, romantiikkaa, allegoriaa, profetiaa, satiiria, fantasiaa ja lopun aikojen tunnelmaa sisältävä tarina viimein satojen sivujen jälkeen alkaa kääntyä yliluonnollisen suuntaan, tietää saapuneensa perille maahan, joka on olemassa vain mielikuvissamme. Vai onko? Ehkä, kuten romaanin yksi keskushenkilöistä joutuu myöntämään, raja mielikuvituksen ja todellisuuden välillä on jo aikaa sitten hälvennyt edellisen eduksi.

---

Stephen King: Tukikohta 1-2. Suom. Kari Nenonen. Book Studio 1990.

Sodan koirat äänessä taas

Kuohunta J. K. Rowlingsin ympärillä tuskin tulee laantumaan nopeasti, nyt kun hänen uusin romaaninsa Troubled Blood on hiljattain saatu ulos ja lastenkirja Ickabog vielä myöhemmin marraskuussa. Molemmat kytkeytyvät sangen tiiviisti meneillään olevaan sotaan, jota käydään paljolti sosiaalisessa mediassa, ja jossa taistelun osapuolten demonisointi sujuu kuin vettä vaan. Rowlingia on tässä sodassa syytetty transfobiasta ja -vihasta, transaktivisteja puolestaan vihanlietsonnasta ja maalittamisesta - noin niin kuin aluksi.

 

Asiaan kuuluvaa lienee myös joidenkin mielestä hekumoida ajatuksella Rowlingin tulevasta ja ansaitusta kuolemasta, jota levitetään Twitterin kautta tägäyksellä #RIPJKRowling. Guardianin kolumnisti yhdistääkin meneillään olevan menneiden vuosikymmenten tapaukseen Salman Rushdie, kun ääri-islamistit ottivat tämän Saatanalliset säkeet maalitaulukseen, ja Iranin silloinen johtaja antoi kirjailijasta tappotuomion ohella tapporahan.

Uusimmassa aikuistenromaanissa Rowling esittelee transvestiittitappajan, mikä on nähty provokaationa transyhteisöä kohtaan, eikä hyväntekeväisprojektina edennyt lastenkirja ole sujunut sekään onnellisten tähtien alla. Avatessaan kirjansa kuvitusmahdollisuuden lapsille hän yhdisti erehdyksessä eräälle nuorelle osoitettuun tviittiin suorasanaisen kommentin meneillään olevasta oikeusistunnosta transaktivistia vastaan. Tästä seurasi nopeasti someraivo ja kiukunsekainen keskustelu, jota on käyty kirjailijan ympärillä jo muutaman vuoden ajan, aina siitä lähtien, kun hän ilmaisi enemmän tai vähemmän suoraan kannattavansa perinteistä sukupuolijakoa. Raivon, inhon, vihan viimeisimpiä ilmentymiä ovat joidenkin kirjailijaan pettyneiden lukijoiden TikTok-sovellukseen lataamat kirjaroviot, joissa Harry Pottereita käytetään nuotion sytykkeinä.

Kesäkuussa Rowling julkaisi kotisivullaan laajahkon kirjoituksen, jossa yritti perustella ja ilmaista näkemyksiään meneillään olevasta kriisistä. Kirjoituksen sävy on puolusteleva, tottahan toki, mutta myös sovittelevahko. Rowlingilla ei omien sanojensa mukaan ole kiinnostusta sakeuttaa sen enempää vallitsevaa "myrkyllistä" ilmapiiriä.

Rowlingin syytä tai ei, ilmapiiri on kuitenkin tuosta vain muuttunut entistä synkemmäksi.

Kirjoituksensa alussa hän tekee omakohtaisen katsauksen tilanteeseen, johon on nyt ajauduttu. Rowling kertoo kiinnostuneensa aiheesta osin ammatillisesti (valmistellessaan uusinta, aihepiiriä sivuavaa kirjaansa), osin henkilökohtaisemmista syistä. Transyhteisön kuohunnan hän katsoo johtuvan hänen asettautumisestaan puolustamaan perinteistä sukupuolijaottelua ja ihmisiä, jotka ovat mielipiteittensä takia tulleet tästä syystä kaltoin kohdelluiksi. Keskustelua Rowling on käynyt lähinnä verkossa ja erityisesti Twitterissä. 

Rowling toteaa, että hänen saamansa kielteinen palaute on ollut odotettua, mutta yllätys ovat olleet lukuisat kirjeet ja viestit, joissa on asettauduttu hänen puolelleen. Huolestuneet ja pelokkaat yhteydenotot ovat tulleet laajalta joukolta ihmisiä, joista monet työskentelevät sosiaalisten ja seksuaalisten ongelmien kanssa painiskelevien lasten, nuorten ja myös transihmisten parissa.

Jossakin välissä hän kertoo vetäytyneensä kokonaan sosiaalisesta mediasta, mutta palasi sinne uuden lastenkirjansa puitteissa. Välittömästi tämän jälkeen "aktivistit" hyökkäsivät, "kyyläten" hänen sanomisiaan, syyttäen häntä "vihanlietsonnasta" ja syytäen hänelle "naisvihamielisiä" herjoja. Ehkä erikoisimpana nimittelynä Rowling pitää hänen luokittelemistaan ryhmään feministiradikaaleja, jotka korostavat sukupuolen sosiaalista konstruktiota, eivätkä esimerkiksi hyväksy transnaisten olevan naisia (Trans-Exclusionary Radical Feminist, TERF). Itse käsitettä on käytetty feminismissä niin määrittelevänä kuin erottelevana - ja miten milloinkin - mutta Rowling katsoo, että hänen - ja monen muun - kohdalla kyseessä on loukkaus, jonka tarkoituksena on syyllistää ja tehdä hänestä LBTQ-ihmisten vihankohteen.

Omaa aktiivisuuttaan asian tiimoilta ja asettumistaan vastustamaan "uutta transaktivismia" Rowling perustelee osallistumisellaan monenlaisiin hyväntekeväisyysprojekteihin, joissa kirjailijan säätiöimien tukisummien avulla helpotetaan sosiaalisten erityisryhmien asiaa. Naiset, lapset, seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan uhrit ovat näiden säätiöiden kohderyhmää, kuten myös vakavista sairauksista kärsivät.

Kirjailijana hän on tietenkin vahvasti sananvapauden kannalla, vaikka niiden esittäjänä olisi kuka tahansa (esimerkkinä hän mainitsee Trumpin). Mutta transkysymykseen hänet vihki muutama, myöhemmin myös kyseenalaistettu tutkimus, joissa todetaan sekä sukupuolenkorjausprosessiin että siitä peruuttaneiden määrän kohonneen dramaattisesti niin Englannissa kuin Yhdysvalloissa. Samaisten selvitysten mukaan kysymyksessä on eräänlainen nuorison parissa oleva muoti-ilmiö, joka peittää alleen monia muita vakavia ongelmia liittyivät ne sitten mielenterveyteen, seksuaaliseen hyväksikäyttöön tai vääristyneeseen sukupuoli-identiteettiin.

Rowling korostaa erikseen, että ei vastusta, eikä ole eri mieltä siitä, että sukupuolenkorjaus saattaa olla oikea valinta joillekin. Mutta mitä matalammaksi kynnys prosessiin siirtymiseen tehdään sitä suuremmat yksilökohtaiset ongelmat saattavat olla edessä.

Kirjoituksensa loppupuolella Rawling siirtyy käsittelemään aikaamme, jossa on hänen mukaansa vallalla poikkeuksellisen vahva naisvihamielisyys. Se ilmenee monella tavoin, niin "vapaan maailman" johtajan rehvastelevissa puheissa kuin naisten näkemisessä vain seksuaalisina objekteina. Transaktivistien kampanja feministejä vastaa on myös yksi tämän ilmentymistä.  

Omasta henkilöhistoriastaan hän paljastaa nuoruudessa ja aikuisiässä koetun seksuaalisen väkivallan, joka johti lopulta ensimmäisen avioliiton purkautumiseen. Vuosien pelko ja koettu fyysinen väkivalta ovat jättäneet häneen jälkensä, eikä hän voi niistä koskaan täysin toipua. Siksi hänen on omien sanojensa mukaan helppo ymmärtää niitä miljoonia naisia, jotka ovat kokeneet ja kokevat parhaillaan saman - ja tämä koskee tietenkin myös transsukupuolisia, joiden kohtalon Rowling uskoo usein vertautuvan naisten kokemuksiin.

Ja juuri naiset biologisena sukupuolena on se ryhmä, johon Rowling selkeästi identifioituu, ja jonka olemassaolon hän näkee uhkana joidenkin transaktivistien puheissa. Ironiaa lienee siinä, että samaan aikaan, kun hänet on leimattu radikaaliksi feministiksi, joka ei hyväksy transnaisia, kiinnostus radikaalifeminismiin on kasvussa. Tai näin hän ainakin itse asian tulkitsee.

Rowlingin ei tarvinnut kauan odottaa vastakaikua. Vain pari päivää tästä ja brittiläinen transperheiden asiaa ajava yhteisö laati vastineen. Kirjailijalle osoitettu avoin kirje oli sävyltään hillityn kohtelias ja ampui kohta kohdalta alas Rowlingin tekstiin sisältyneet väittämät ja oletukset. Tarkoituksena ei ollut hyökätä henkilökohtaisesti kirjailijaa vastaan vaan käydä "rauhallista ja järkevää" keskustelua arasta aiheesta. 

Kirjeessä yhteisö uudistaa aiemminkin esittämänsä pyynnön, että kirjailija puhuisi transihmisten kanssa, jotta useimmilta väärinymmärryksiltä vältyttäisiin. Kuten, että transihmisten oikeudet olisivat pois naisten oikeuksista, tai että sukupuolenkorjausprosessin käynnistäminen olisi laillisesti helppoa, tai että transihmiset olisivat uhka naisille, tai että transihmisten oikeuksien ajaminen olisi haitallista lasten ja nuorten kasvulle, tai että into päästä sukupuolenkorjausprosessiin olisi seurausta lasten vanhempien homofobiasta, tai että transnuorten korkeat itsemurhaluvut olisivat merkki sukupuolenkorjauksen haitallisesta vaikutuksesta nuoren kehitykseen, tai että biologinen sukupuoli olisi lähtökohtaisesti ihmisen määrittävä ominaisuus, tai että transliike ja siihen liittyvä entistä laajempi tietoisuus sukupuoli-identiteetistä olisi ohimenevä trendi.

Vastineesta on luettavissa, miten monissa kohdin Rowling on ollut väärässä, harhautunut tai harhautettu, ymmärtämätön ja kyvytön näkemään asioita muusta kuin omasta näkökulmastaan.

On kuitenkin surullista, että tämä sota, jota käydään niin käsitteiden tulkinnoista kuin tulkintojen tulkintojen tulkinnoista, tuskin tulee poikkeamaan muista sodista. Kun savu aikanaan hälvenee, sodassa hengissä selvinneet kohtaavat autioituneen maan. Alussa viittaamani Guardianin kolumnisti näkee käynnissä olevan sodan hieman samasta näkökulmasta kuin Rowling eli sopivana tilaisuutena kaikille misogynisteille kaivautua poteroistaan ja ampua kaikkea naiselta vaikuttavaa. Twitterissä Rowling on "lännen ilkeä noita", "huora" tai "Voldemort", jonka kirjatkin kelpaavat korkeintaan kompostiin.

Taistelukentän laitamilla ulvoo ja elämöi media, nuo sodan koirat, jotka ovat sodan todellisia voittajia. He jakavat taistelijoille maukkaimmat aseet.

 

Epidemiakirjallisuutta

Englantilainen H. G. Wells (1866-1946) kirjoitti kyllä lähes kaikesta muusta, mutta ei varsinaisesti koskaan pandemioista. Kuitenkin yhdessä hänen kuuluisimmista teoksistaan ihmiskunta pelastuu juuri viruksen tai ulkopuolisia hyökkääjiä tappavan bakteerin ansiosta. Käänteistä epidemiakirjallisuutta siis.

Wellsin Maailmojen sota (1898) ilmestyi komean sarjan päätteeksi ennen vuosituhannen vaihdetta. Tätä olivat edeltäneet Aikakone (1895), Tohtori Moreaun saari (1896) ja Näkymätön mies (1896). Maailmojen sotaa seurasi vielä Ensimmäiset ihmiset kuussa (1901). Kun Wells näitä kertomuksiaan kirjoitti, tieteiskirjallisuus eli scifi oli vielä nuori kaunokirjallisen esittämisen muoto. Vakaan aseman kirjallisessa kentässä se sai vasta paljon myöhemmin, 1930-luvulla, jolloin seikkailukertomuksen ja teknologian yhdistämisestä tuli jo valtavirtaa varsinkin populaarikulttuurin muodossa. Aikakauslehdissä, usein jatkokertomuksina painetuissa tarinoissa planeettojen välillä kävi kuhina ja synkät visiot tulevaisuuden maailmoista pistivät lukijoiden otsat huolesta rypyille.

Wells kirjoitti - kuten kaikki ammattikirjoittajat tekevät - kunnon perustuksen päälle. Ei hän ensimmäinen näissä "tieteellisissä romansseissaan" (millä nimellä niitä paremman nimen puutteessa tuollon kutsuttiin) ollut. Jo antiikin kirjallisuudessa oli kurkotettu tähtiin, keskiajalla taivaisiin ja toisiin maailmoihin (Thomas Moren Utopia), 1600-luvulla Cyrano de Bergerac huvitti tarinoilla kuumatkoista ja kurkistuksilla auringon pinnalle. Myöhemmin Wellsin vuosisadalla Shelleyn Frankenstein (1818) potki tieteen ja ihmisen kaikkivoipaisuutta kintuille, Poe kurkisti kauhun kautta myös scifiin, josta ranskalainen Jules Verne sai kirjalliset kimmokkeensa kertomuksiin tieteen mahdollistamista teknisistä edistysaskeleista.

Mutta Wellsiä monet kuitenkin pitävät scifin uranuurtajana. On sanottu, että Wellsin tarinoissa mielikuvitus yhdistyy laajalla ja syvällisellä näkökulmalla ihmiskunnan nykytilanteeseen ja niihin reunaehtoihin, joilla tulevaisuutta rakennetaan, jos ehditään rakentaa. Kun Verne ylisti tekniikkaa, Wells näki myös teknisten vimpainten varjopuolet ja oli itse asiassa kiinnostuneempi teknisen kehityksen vaikutuksesta ihmisluontoon. Wellsin kertomuksista kyllä löytyvät ajatusituina niin televisio, jääkaappi, satelliitit, lentokone, panssarivaunu, ydinpommi kuin internet, mutta isommalla luudalla lakaistaan silloin, kun käsitellään aikamatkailua, geeniteknologiaa tai ihmisen kykyä tai kyvyttömyyttä ajatella muutakin kuin omaa hyvinvointiaan.

Wells oli aikanaan tavattoman suosittu kirjailija, mutta kirjallisuushistorioissa hänen arvoaan ei ole aina osattu löytää. Osansa saattaa olla siinä, että hän vaikutti samaan aikaan, kun modernismin siemenet istutettiin kirjalliseen ilmaisuun. Virginia Woolf ja James Joyce kumppaneineen suhtautuivat Wellsiin happaman nuivasti. Jos arvonantoa ja tunnustusta kollegoilta tuli, se yleensä liittyi Wellsin kykyyn luoda mahdollisia maailmoja. Spekulatiivisen fiktion kehittäjänä Wells olikin omaa luokkaansa, jos ei tyylin tai kirjallisen tekniikan taiturina.

Mutta lukijoita Wellsillä oli enemmän kuin mainituilla mestareilla yhteensä. Ja hurja julkaisutahti (2-3 kirjaa vuodessa) takasi lukijoiden kiinnostuksen. Varsinainen potin räjäyttäjä oli 1920 ilmestynyt populaaritieteellinen esitys The Outline of History, joka kuvaa ihmiskunnan historian alkuhämäristä nykyhetkeen ja hieman sen ohikin. Kirjassaan Wells laatii utopian maailmasta, jossa vallitsee demokratia, laaja sananvapaus, kaikille yhtäläinen koulutus ja yksi uskonto. Sotia ei ole, armeijoita ei tarvita ja globaali talous huolehtii kaikkien hyvinvoinnista.

Kirja sai murskakritiikin historioitsijoilta, mutta se voidaan hyvin sijoittaa samoihin aikoihin ilmestyneen Spenglerin Länsimaiden perikadon (1918-22) ja myöhempien universaalihistorioitsijoiden Fukuyaman Historian loppu (1992) tai Hararin Sapiensin (2011) rinnalle. Pyrkimystä yli yksilöiden, yhteiskuntien ja poliittisten näkemysten kulkevan ajan ymmärtämiseen ilmentää myös Wellsin myöhempi The Rights of Man (1940), josta tuli pohja myöhemmälle YK:n ihmisoikeusjulistukselle. 

Jos Wellsin näkökulma ihmiskuntaan ja sen kehitykseen kulkee tuossa historiateoksessa korkeissa sfääreissä, katse on virittynyt samalle tasolle jo Maailmojen sodassa. Marsilaiset hyökkäävät Englantiin, ihmiset pakenevat henkensä hädässä ylivoimaista vihollista vastaan, kunnes lopulta maan ihmisten "mikroskooppiset liittolaiset" hoitavat ongelman tieltä. Tarina ajoittuu 1900-luvun alkuun, mutta tapahtumia kerrotaan mennessä aikamuodossa. Marsilaiset ovat siis tulleet, olleet ja hävinneet niille teilleen, kun tarina alkaa. Mistä ajasta sitä kerrotaan, sitä emme tiedä. Tiedämme vain, että tapahtumien seurauksena edellisen vuosisadan (Wellsin aikakauden) näkemykset planeetoista ja ihmisen asemasta maailmankaikkeudessa ovat nyt osoittautuneet naurettaviksi ja vääriksi.

Tapahtumien ulkonaiseen kuvaukseen keskittyvä kertoja on tiedemies, jonka erikoisalaa on "spekulatiivinen filosofia". Tarina päättyykin hänen spekulaatioihinsa siitä, miten marsilaisten tuleviin hyökkäysyrityksiin olisi syytä varautua. Taistelun seurauksena ihmisen näköalat olemassaolosta osana aurinkokuntaa ovat laajentuneet, mutta voi hyvin olla, että yhtä hyvin kuin ihminen saattaa nyt suunnata tiensä kohti uusia planeettoja, virta kulkeekin toiseen suuntaan. Tulevaisuus on epävarma ja kertojan mielen täyttää pelko ja epäilys.

Juonitasolla romaani on vaeltamista ja pakomatkaa. Kertoja kuvaa omaa selviytymistään tukalista tilanteista ja antaa paljon tilaa myös kertomukselle veljensä kohtalosta tapahtumien pyörteissä. Huomio siirtyy toistuvasti tutkijoiden näkemyksistä ja tarkoista paikkakuvauksista marsilaisiin, joiden ulkonainen olemus ja tehokkaat aseet herättävät kertojassa kuvotusta, uteliaisuutta ja kunnioitusta.

Nyt näin että ne olivat niin kaukana kaikesta maanpäällisestä kuin yleensä kuvitella voi. Niillä oli suuri, nelisen jalkaa paksu pyöreä ruumis - tai oikeastaan pää - jonka etupuolella oli kasvot. Kasvoissa ei ollut sieraimia - marsilaisilla ei todellakaan näytä olevan hajuaistia, mutta niissä oli pari hyvin suuria tummavärisiä silmiä ja heti niiden alla eräänlainen lihakas nokka. Tämän pään tai ruumiin takana - tuskin tiedän kummaksi sitä sanoisin - oli kireä kalvomainen muodostuma, joka on myöhemmin anatomisesti todettu korvaksi, vaikka siitä tuskin oli tiheässä ilmassamme paljonkaan hyötyä. Suun ympärillä oli kuusitoista hoikkaa, melkein piiskamaista lonkeroa, jotka olivat ryhmittyneet kahdeksi kahdeksan lonkeron kimpuksi.

Wells oli hyvin kiinnostunut biologiasta ja julkaisi 1898 populaariesityksen The Text-Book of Biology sekä myöhemmin elämän syntyä käsittelevän The Science of Life (1929). Maailmojen sodan voi nähdä myös tästä näkökulmasta eräänlaisena bioscifinä, jossa kulkee taipumus nähdä tapahtumat osana syvempää elämänkaarta tai olemassaolon taistelua. Ihmisiä kuvataan marsilaisten käsittelyssä toistuvasti muurahaisina tai rottina, jotka pakenevat paniikissa, kun pesää moukaroidaan. Marsilaisten tulo ja näiden korkeuksiin kohoavat taistelukoneet tekevät ihmisestä pienen ja osan suurta tarinaa, joka voi kertojan mukaan auttaa meitä myös ymmärtämään sen, miten "säälimättömästi oma lajimme on tuhonnut paitsi eläimiä, kuten maanpinnalta hävinneet biisonin ja drontin, myös omia alempia rotujaan":

Olemmeko me todella niin suuria armon sanansaattajia, että meillä on syytä valittaa jos marsilaiset kävivät sotaa samassa hengessä?

Myöhemmin hän pohdiskelee:

Ellemme muuta olleet oppineetkaan, niin tämä sota oli varmasti opettanut meille ainakin sääliä - sääliä niitä järjettömiä luontokappaleita kohtaan, jotka kärsivät valtamme alla.

Wellsin aikana sosiaalidarvinismi nosti päätään, eikä hänkään ollut sille immuuni. Ajatukset olemassaolon taistelusta, luonnonvalinnasta ja rodunjalostusopista, eugeniikasta, jossa ihmisrotua muokataan yhteiskunnalle kelpaamattoman aineksen steriloinnilla tai rohkaisemalla parhaimpina pidettyjä yksilöitä lisääntymään kuuluivat Wellsin aatteelliseen repertuaariin. Tästä saadaan sivumakua myös kohtauksessa, jossa kertojan tapaama "tykkimies" maalailee kuvaa valloittajia vastaan asettautuvasta uudesta ihmisestä:

... me liitymme yhteen eräänlaiseksi joukkioksi - joukkioksi vahvaruumiisia ja puhdasmielisiä miehiä. Mitään sisään ajelehtivaa kuonaa me emme ota ryhmäämme. Heikot käännytetään takaisin ulos.
(---) Tarvitsemme myös vahvaruumiisia ja puhdasmielisiä naisia - äideiksi ja opettajiksi. Ei mitään hienohelmoja, ei mitään silmienpyörittelijöitä. Hupakoita me emme tarvitse. Olemme taas tekemisissä elämän perusasioiden kanssa, ja kaikkien hyödyttömien ja vaivalloisten ja pahanilkisten ihmisten on kuoltava.

Kertoja ei aivan täysin osta tykkimiehen ajatuksia, mutta ei toisaalta tunnu löytävän niihin "minkäänlaisia pitäviä vastaväitteitä".

Niin tosissaan kuin Wells saattoikin olla näkemyksissään luonnossa vallitsevasta elintilataistelusta brittiläistä itseironiaa hän ei unohda. Kesken marsilaisten elämäntapa- ja olomuotokuvauksen hän tekee sivuhuomautuksen, joka koskee "erästä tieteelliseltä maineeltaan epämääräistä mielikuvitustarinoiden sepittäjää". Tämä oli maininnut, "typerään ja leikilliseen tapaansa kirjoittaen", että luonnonvalinta tulee lopulta muokkaamaan ihmisistä olioita, joista välttämättömiksi jäävät vain aivot ja ruumiinosien osalta vain kädet, jotka "muun ruumiin pienentyessä kasvaisivat yhä suuremmiksi".

Tosin hän toteaa kuvauksensa päätteeksi, että "pilapuheissa on usein mukana paljon totta".

Wellsin ideologinen kotimaa löytyi darvinismin ohella sosialismista. Itse hän oli esimerkki siitä, miten 1800-luvun Englannissa oli mahdollista nousta ryysyistä, tai ainakin hepeneistä rikkauksiin. Hänen isänsä oli entinen krikettiammattilainen, joka elätti perhettään keskinkertaisella menestyksellä kaupanpitäjänä. Wellsin onnistui välttää tulevaisuus puotipuksuna ja hakeutua oppipolulle, josta seurasi ura opettajana, journalistina ja kirjailijana. Opintojensa aikana hän oli mukana myös Fabian Societyssa, joka ajoi (ja ajaa edelleen) yhteiskunnan asteittaista muuttamista sosialistiseksi rauhanomaisin, valistuksen ja sivistyksen keinoin.

Naisasialiike ja pasifismi kiinnostivat niin ikään Wellsiä. PENin pääsihteerinä (1932-35) hän asettui puolustamaan Saksan natsihallinnon vainoamia kirjailijoita. Monessa mukana ollut kirjailija tunnettiin myös lukuisista naissuhteistaan, joista pitkäaikainen suhde kirjailija Rebecca Westiin oli yksi puhutuimmista. Nobelin kirjallisuuspalkinnon ehdokasasetteluissa hän oli mukana useasti 20-, 30- ja vielä 40-luvuilla.

Maailmojen sota päättyy kohtaukseen, jossa kertoja huomaa aavekaupungiksi tuhotun Lontoon kaduilla lukuisia kuolleita marsilaisia. Ihmisten omat keinot vihollisen taltuttamiseksi ovat olleet turhia, mutta luonto on pistänyt "kaikkein vaatimattomimmat olennot työhön". Jos ihmiset olisivat ymmärtäneet, he olisivat voineet jo ennakolta käsittää, että marsilaisten lähtölaskenta alkoi samalla hetkellä, kun he laskeutuivat maapallolle.

Ihmiskuntaa nämä samat taudinsiemenet ovat verottaneet alusta pitäen (---). Mutta juuri tällaisen luonnonvalinnan johdosta on meihin ihmisiin kehittynyt vastustuskykyä: yksikään mikrobi ei nujerra meitä taistelutta (---). Ihminen on maksanut perintöoikeutensa tähän maahan biljoonan kuolleen hinnalla, eikä yksikään valloittaja pysty sitä häneltä riistämään (---). Sillä ihmiset eivät sen paremmin elä kuin kuolekaan turhaan.

---
H.G. Wells: Maailmojen sota. Suom. Matti Kannosto. Tammi 2005.

Epidemiakirjallisuutta (9)

Jack Londonin (1876-1916) alkujaan jatkokertomuksena ilmestynyt Punainen rutto (1915) nousi uuteen tietoisuuteen ja mielenkiintoon kevään koronan ansiosta. Kysymyksessä on apokalyptinen dystopia vuoden 2073 maailmasta, jolloin on kulunut jo hyvän aikaa ihmiskuntaa terävällä viikatteella niittäneestä ruttoepidemiasta. Londonin kertomuksessa tauti riehuu maapallolla vuonna 2013, joten hirvittävän kaukana siinä ei olla meidän ajastamme.

Londonin tarinassa tauti on tietenkin dramaattisen hurja, värisävyltään enemmänkin tulipunainen (mihin romaanin alkuperäinen nimi, The Scarlet Plague myös viittaa) kuin jotakin muuta. 

Ensimmäinen oire oli se, että kasvot ja koko ruumis kävivät punaisiksi... Sydän alkoi sykkiä kiivaasti, ja ruumiinlämpö kohosi. Sitten ruumiinväri muuttui silmänräpäyksessä sarlakanpunaiseksi kuin kulovalkean vaikutuksesta. 

Hetkessä tartunnan saanut uhri alkaa kärsiä kouristuksista ja tuntee, miten ruumiin turtumus alkaa levitä jalkapohjista ylöspäin. Viimein sydän pysähtyy ja kuollut katoaa kirjaimellisesti silmien edessä:

Tuskin oli uhri kuollut, kun jo ruumis näytti murentuvan kappaleiksi, kohoavan pölynä ilmaan ja häipyvän pois ihan silmien edestä.

Hajotessaan ruumiit vapauttavat ilmaan "ituja", jotka tartuttavat taas lähellä olevat. Tautia vastaan taistelevat bakteriologit ovat voimattomia ja menehtyvät laboratorioissaan tutkiessaan taudinaiheuttajaa. Kuusikymmentä vuotta ruton ilmaantumisen jälkeen maailmassa on elossa muutama sata ihmistä, jotka elävät hajallaan ja pienissä heimoissa. Ja vain yksi sellainen, joka on elänyt ja muistaa vanhan maailman.

Punainen rutto on sisällöltään seikkailullinen ja muodoltaan jo yllätyksetön pienoisromaani, joka alkaa tarinan kertomishetkestä, vuodesta 2073. Kehystarinassa tapaamme vanhan miehen ja joukon pieniä lapsia, jotka ovat puheentuottamista, moraalia ja käyttäytymistä myöten taantuneet alkeelliselle tasolle. Pieni yhteisö hankkii ruuan metsästämällä ja kalastamalla. Ainoana rutosta selvinneellä vanhalla miehellä on kokemuksensa myötä selkeä näkemys tilanteesta, jossa he elävät:

"Te olette täysiä metsäläisiä. Olette jo alkaneet pitää koristuksena ihmishampaita. Seuraavan ikäpolven aikana lävistätte nenänne ja korvanne ja ripustatte niihin luu- ja kuorihelyjä. Tiedän sen. Ihmissuku on tuomittu vaipumaan yhä syvemmälle alkuperäisyyden yöhön. Ennen kuin se aloittaa verisen ponnistelunsa kohti sivistystä."

Vanha mies kantaa muassaan vanhan maailman sivistystä. Ennen ruttoa hän toimi Englannin kirjallisuuden professorina San Franciscon yliopistossa. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin hän on lasten silmissä outoja, vaikeasti ymmärrettäviä sanoja käyttävä höyrähtänyt ukko, joka mielellään kertoilee heille vanhoista ajoista ja ruton ilmaantumisesta, tuosta "punaisesta kuolemasta". Jälkimmäisen kohdalla vanha mies puhuu mieluummin "sarlakkakuolemasta", mistä on seurauksena lasten kesken käytävä keskustelu sanan merkityksestä. Myöhemmin kinastelua punaisen värisävyyn viittaavan sarlakka-sanan ("scarlet") etymologiasta seuraavat kysymykset lukujen tai niinkin abstraktin käsitteen kuin "raha" olemuksesta.

Epidemiasta hengissä selvinneet ihmiset elävät kuin luolaihmiset, joiden kielen- ja sanankäyttö on muuttunut sekin. Vanhan miehen ja lapsijoukon kohtaamista kuvaava ulkopuolinen, kaikkitietävä kertoja kiinnittää huomionsa näiden puhetta muistuttaviin "kurkku- ja umpiäänteisiin" sekä "määrittelevien sanaliittojen käyttöön" ja tunnustaa muokanneensa sitä ymmärrettävämpään muotoon:

Heidän sanansa olivat yksitavuisia ja lauseensa lyhyitä ja muovailemattomia. Vaikka se tuntui alkeelliselta kieleltä, saattoi siinä kuitenkin huomata kieliopillista rakennetta ja entisen ylemmän sivistyksen taivutusmuotojen jäännöksiä. Isoisänkin puhe oli niin turmeltunutta, että, jos se sellaisenaan esitettäisiin, lukija ei ymmärtäisi siitä mitään.

Romaanin sisäiskertomuksessa vanha mies kuvailee vuoden 2013 epidemiaa edeltävää maailmaa. Londonin sadan vuoden taakse kurottautuva näkemys maailmasta on karu. Yhteiskuntia hallitsevat teollisuusmagnaatit, jotka ovat alistaneet muut valtaansa. Luokkayhteiskunta rankaisee kovalla kädellä sitä vastaan niskuroivia. Mutta "ituarmeijoita" vastaan sekään ei voi mitään. Bakteriologit pystyivät vielä torjumaan pitaalin, tuberkuloosin, tuhkarokon, influenssan, mutta mikro-organismien maailmasta eivät uudet taudit loppuneet. Kun Morgan viides valittiin Yhdysvaltain presidentiksi 2012, sitä seuranneena vuotena saapui rutto, joka teki lopun kaikesta ja lähes kaikista, ikään, sukupuoleen, ammattiin tai asemaan katsomatta.

Samalla yhteiskunta luhistui:

New York ja Chicago olivat täydellisessä sekasorrossa. Samoin oli kaikkialla suurkaupungeissa asianlaita. Kolmannes New Yorkin poliisikuntaa oli kuollut. Poliisipäällikkö ja pormestari olivat niin ikään kuolleet. Laki ja järjestys olivat kokonaan kadonneet. Ruumiit olivat läjässä kaduilla hautaamattomina. Junat ja muut kulkuneuvot, jotka olivat tuoneet ravintoa ja elintarpeita tuohon suurkaupunkiin, olivat pysähtyneet. Nälkäiset rosvojoukot ryöstivät kauppoja ja varastohuoneita. Kaikkialla näki murhia, ryöstöjä ja humalaisia. Ihmisiä oli jo paennut kaupungista miljoonittain - ensinnä rikkaat yksityisissä automobiileissaan ja ilmalaivoissaan ja sitten suuret kansanjoukot jalkaisin kuljettaen mukanaan ruton ituja ja ryöstäen nälissään maanviljelijät ja kylät ja pikkukaupungit tyhjiksi.

Mies pakenee yhdessä muiden kanssa ja kauhunäyt palavista kaupungeista seuraavat mukana:

Kaduilla kohtasi minua kauhea näky. Yhtä mittaa kompastuin ruumiisiin. Toisissa oli vielä elonkipinä. Kun vilkaisikin ympärilleen, näki, miten ihmisiä sortui kuolonmerkki kasvoillaan. Berkeleyssä oli useita taloja liekkien vallassa, Oakland ja San Francisco olivat yhtenä tulimerenä. Savu täytti ilman, niin että keskipäivälläkin vallitsi synkkä hämäryys, ja kun tuulenpuuska pyyhkäisi sitä vähemmäksi, näkyi sen takana taivaalta auringon himmeänpunainen kehrä.

Mies joutuu todistamaan raakalaisjoukkioiden tekemiä julmuuksia, mutta törmää myös hyviin ihmisiin, jotka auttavat ja suojelevat toisiaan. Nämä ovat, kuten kertoja toteaa, "parempia työläisiä", jotka kertovat ampuvansa epäröimättä kaikki rosvot ja kauppojen ryöstelijät, mutta hakevansa turvaa toisistaan.

Selittämättömästä syystä mies on immuuni rutolle, joten hän lopulta selviää pakomatkalle lähteneistä ainoana taudista. Myöhemmin hän tapaa toistakymmentä muuta, jotka ovat niin ikään säästyneet. Mies jää paikalleen ja elämä alkaa alusta. Mutta mikään ei silti ole enää kuin ennen.

Se suuri, avara maailma, jonka tunsin poikana ja nuorena miehenä, on hävinnyt. Se on lakannut olemasta. Minä olen viimeinen niistä, jotka elivät ruton päivinä ja jotka tietävät tuon etäisen ajan ihmeet. Me hallitsimme maapalloa - maata, vettä ja ilmaa - olimme jumalien vertaisia, mutta nyt olemme alkuperäisiä metsäläisiä Kalifornian jokivarsilla.

Londonin romaani päättyy siihen, mistä se alkoi. Vanha mies jää vaeltamaan lapsenlapsensa kanssa metsäpolulle, jonka varrelle myös villieläimet ovat palanneet. Huolimatta siitä, että kyseessä on eräänkaltainen selviytymistarina, sen lopputulema on lohduton. Vaikka ihmiskunnan merkittävimmät keksinnöt - höyryvoiman käyttö, sähkön valjastaminen, lukeminen ja kirjoittaminen - luotaisiinkin uudestaan, mikään ei vanhan miehen näkemyksen mukaan tule muuttumaan:

... sama ikivanha kertomus yhä uudelleen. Ihmiset lisääntyvät ja alkavat taistella keskenään. Ruudin avulla he saattavat surmata toisiaan miljoonittain, ja vain täten, tulella ja verellä, voidaan joskus etäisessä tulevaisuudessa luoda uudelleen sivistys. Mutta mitä se hyödyttää? Uusi sivistys on katoava samoin kuin vanhakin. Sen rakentamiseen saattaa kulua viisikymmentätuhatta vuotta, mutta se kumminkin on katoava. Kaikki katoaa.

London oli paitsi kirjailija ja lehtimies (ja seikkailija) myös tunnustuksellinen sosialisti, mitä ilmentää myös Punaiseen ruttoon maalailtu kuva maailmasta sortajien ja sorrettujen välisenä taisteluna. "Muutamat taistelevat, toiset hallitsevat, toiset rukoilevat; kaikki muut raatavat ja kärsivät, kun heidän verisille ruumiilleen luodaan yhä uudestaan, loppumatta, sivistyneen yhteiskunnan ihmeellinen ja valtava kauneus", hän kirjoittaa. Maailmankaikkeuden voima synnyttää aina uudestaan "papin, sotilaan ja kuninkaan". Tämänkaltaisessa maailmassa tautiepidemiat ja niiden synty ovat seurauksia yhteiskuntajärjestyksestä, joka pyrkii kaikin keinoin taloudellisen voiton maksimointiin.

London tuli aikanaan tunnetuksi ja suosituksi lukuisista lyhytkertomuksistaan, ja niiden katsotaan edelleen edustavan hänen laajan kirjallisen tuotantonsa parhaimmistoa. Vaikka sellaiset romaanit kuin Erämaan kutsu (1903), Martin Eden (1909) tai Merisusi (1915), saivat ja saavat edelleen paljon lukijoita, Londonin tiivis kerronta ja juonenpunonta tuntuu istuvan parhaiten lyhyempään muotoon. Siksi ei olekaan mitenkään kummallista, että Londonin "jazzahtava tyyli" on toiminut niin amerikkalaisten beatnikkien kuin Hemingwayn tai yhteiskunnallista ja poliittista tematiikkaa käsittelevien (Steinbeck, Upton Sinclair, Roth) kirjailijoiden inspiraationa.

Punaisessa rutossa esiteltyä tulevaisuuden yhteiskuntaa London oli kuvannut jo romaanissa Rautakorko (1908), jossa teollisuuspohatat hallitsevat suurta osaa maailmaa, Eurooppa on sosialistinen ja Japani määrää Aasiaa. Tämä oli myös romaani, joka oli kimmoke George Orwellin omalle dystopialle, 1984 (1948). Biologista sodankäyntiä London käsitteli lyhytkertomuksessa Unparalled invasion (1910). Siinä länsimaat patoavat Kiinasta saapuvaa kansainvaellusta tuhoamalla maan ja kansakunnan ruttopommilla.

London oli myös ilmeisen kiinnostunut aikansa mikrobiologiasta sekä viimeisistä tarttuvia tauteja vastaan kehitetyistä löydöksistä. Tiedemiehet käyvät Punaisessa rutossa taistoon taudinaiheuttajaa vastaan, mutta mikro-organismien näkymätön voima on heillekin liikaa. Vain muutama vuotta ennen kertomuksen kirjoittamista San Franciscon ruttoepidemia (1900-04) pisti viranomaisten taudin hallintakeinot koetukselle, mikä lienee ollut Londonilla tuoreessa muistissa. Eikä mennyt kuin kuusi vuotta, kun Espanjan influenssa tappoi jo 20 miljoonaa ympäri maailmaa.

Londonin lyhyt elämä (hän kuoli 40-vuotiaana) oli täynnä jyrkkiä käänteitä (kulkuri, kullankaivaja, sotakirjeenvaihtaja, menestyskirjailija, alkoholisti), mistä johtuen kaiken tuon välissä laadittu massiivinen kirjallinen tuotanto tuntuu jo pieneltä ihmeeltä. Londonin kohdalla on myös ajoittain todettu, että kirjailijana hän on yksi aliarvostetuimmista, paljon muutakin kuin jännittävien eläintarinoiden tai seikkailukertomusten taitaja. Punainen rutto ei ehkä ole edustava otos tuosta Londonin "toisesta puolesta", mutta kelvollinen esimerkki modernista pandemiakirjallisuudesta, jossa mielenkiinto kohdistuu ihmisten käyttäytymiseen hädän hetkellä. Samalla siitä ovat luettavissa, miten tieteiskirjallisuuden lajityypin alkusommitelmiin heijastettiin vuosisadan taitteen poliittisia ja sosiaalisia, miksei myös sivistyksellisiä jännitteitä.

Kuva: Gordon Grant. https://www.gutenberg.org/files/21970/21970-h/21970-h.htm#link2H_4_0002

Jack London: Punainen rutto. Suom. Ilmari Lehto. Tiberiuskirjat 2020 (Minerva 1922).

    

Epidemiakirjallisuutta (8)

Kaunokirjallisuuden epidemiakuvausten klassikko on Daniel Defoen Ruttovuosi, joka ilmestyi 1722. Asiatyyliseen muotoon puettu raportti Lontoon ruttoepidemiasta (1665-1666) on herättänyt ilmestymisestään lähtien kiistaa teoksen kirjoittajasta, lajityypistä ja siinä esitettyjen asioiden todenperäisyydestä. 

Teoksen ajalleen tyypillinen, kimurantti ja selittävä nimi uskottelee lukijalle olevansa aito aikalaisen kuvaus kaupunkia piinanneesta taudista: Huomioita ja muisteluksia niistä erikoisista tapahtumista, niin julkisista kuin yksityisistäkin, jotka sattuivat Lontoossa viimeisimmän suuren vitsauksen aikana 1665. Kirjoittanut asukas, joka pysyi koko sen ajan Lontoossa. Ei julkaistu aikaisemmin.


Ruttoraportin kirjoittajaksi paljastuu teoksen loppusivuilla nimimerkki H. F. Kirjallinen huijaus, tai hämäys meni joksikin aikaa läpi, mutta jo muutaman vuoden päästä epäilykset sen todellisesta tekijästä vahvistuivat. Tosin silloinkin arvuuteltiin, olisiko Defoe tässä pikemminkin teoksen toimittaja kuin sen kirjoittaja. Hänellä kun ei voinut olla silminnäkijähavaintoja tai edes suuremmalti muistikuvia Lontoosta ruton kourissa. Defoe oli tuolloin itse vain viisivuotias.

Kirjallisia huijauksia Defoe oli laatinut jo ennen tätä, ehkä tunnetuimpana poliittinen pamfletti The Shortest Way with the Dissenters (1702), jossa hän mukaili ja ironisoi aikansa poliittista jargonia vaatien maassa vainon kohteeksi joutuneiden protestanttien hirttämistä. Satiiriksi tarkoitettu teksti meni monilta ohi maalin.

Myöhempi aika on osoittanut, että Ruttovuosi on Defoen omaa kirjallista tuotantoa (jokä käsittää arvioiden mukaan 300-545 kirjaa ja lyhyitä tekstiä), mutta kuten niin monet muutkin hänen kirjoistaan, faktaa ja fiktiota luovalla tavalla yhdistävä. Suomenkieliseen (1997) versioon liitetyssä Anthony Burgesin mainioissa jälkisanoissa viitataan useampaan lähteeseen, jotka Defoella oli käytössä hänen laatiessaan kroniikkaansa. Lontoon viimeistä suurta tautiaaltoa - ja ruttoa ylipäätään - oli käsitelty 1700-luvulle tultaessa jo lukuisissa kirjoissa ja epidemian etenemisestä täyteen ahdetussa kaupungissa löytyi paljon yksityiskohtaista tilastotietoa. Pätevänä, ja yhtenä ensimmäisistä journalistisen asenteen ja taidon omaavista kirjoittajista Defoe hyödynsi tätä aineistoa ja muokkasi sitä rasittavaa kristillismoraalista paatosta neutraaliin tai ainakin tyylillisesti vahvemmin kaunokirjalliseen suuntaan.

Oman lisänsä aineistoon toi Defoen samoihin aikoihin ilmestynyt tutkielma Due Preparations for the Plague (1722), jossa silmäiltiin Marseillessa vuonna 1720 puhjennutta ruttoa ja annettiin "asianmukaisia" ohjeita pahimman varalle. Kuten Burgess toteaa, viimeiseen asti journalistina Defoe valitsi aina sepitteelliset aiheensa niiden ajankohtaisuuden perusteella. Kirjailijan läpimurtoromaani Robinson Crusoe (1719) pohjautui sekin - enemmän tai vähemmän, ehkä kuitenkin vähemmän - laajalti keskusteltuun ja sanomalehdistä luettuun aineistoon. Ja jos ei lähteitä löytynyt, Defoe kehitti ne itse, kuten todetessaan romaaninsa Moll Flanders (1722) perustuvan nimihenkilön omiin muistelmiin.

Defoen tarve korostaa teoksensa todellisuuspohjaa kertoo tekijän halusta tehdä kaikesta lukijalle uskottavaa. Siksi on luonnollista, että hänen kuvittelemansa kertoja, satulakauppias H. F., eräänlainen amatöörihistorioitsija, kertoo havaintonsa, kuten Defoe kuvittelee hänen voivan ne kertoa; kronologiaan pyrkien, mutta myös kirjallisella kömpelyydellä. Hän kertaa asioita ja tapahtumia, syventyy toisarvoisiin yksityiskohtiin, ilmoittaa toistuvasti kohta palaavansa käsittelemäänsä aiheeseen, mutta unohtaa samantien lupaamansa. Teoksen kirjoittaja on näin sekä käyttämäänsä kerrontaa että kristillisen ja modernin maailmankuvan siirtymävaiheessa olevaa maailmankuvaansa myöten uskottava.

Aikansa sankarina H.F. ei pääse pilkuistaan. Kun rutto selittämättömällä tavalla viimein katoaa kaupungista, hän arvelee kysymyksessä olevan "Jumalan kätketystä, näkymättömästä kädestä, joka oli alun perin langettanut taudin meille tuomiona, ja nimittäköön ihmiskunnan ateistinen osa näkemystäni miksi tahansa, niin mitään hurmahenkisyyttä se ei ole; koko ihmiskunta oli tuolloin samalla kannalla".

Defoen aikana, 1700-luvulla, kirjallisuuden moderni kenttä tai kirjallisuusinstituutio oli vasta muotoutumassa meille tutumpaan suuntaan, jossa lajityypeillä - mielikuvituksellisilla tarinoilla ja todellisuutta kuvaavilla - on kullakin vissi oma paikkansa. Fiktion ja faktan välinen suhde ei kuitenkaan vielä valistuksen ajalla ollut sementoitu ja tarkkaan määritetty. Siksi monissa tuon ajan kirjallisissa tuotteissa filosofiset pohdiskelut, tieteellinen argumerntaatio, esseistiikka ja kaunokirjallisen esitystavan monet muodot saattavat elää yhdessä ja samassa luomuksessa. Ja siksi niin monet 1700-luvun kirjailijat Voltairesta Diderotiin, Goethesta Rousseauhun kulkevat pidäkkeettä lajityypistä toiseen vailla näennäistä huolen häivää. Samoin Defoe hallitsi kirjallisen välineensä, kuten myös toinen aikalainen, brittiläisen satiirin mestari Jonathan Swift. Molemmat voidaan niin ikään sijoittaa modernin englantilaisen romaanin alkutaipaleen kehittäjiin.

300-vuotta myöhemmin päästiin lähelle vastaavankaltaista esitystapojen monimuotoisuutta (ja miksei myös lähelle satiirin, ironian ja hämäämisen keinovalikoimia), kun postmodernistiksi kutsutusta ilmaisutavasta kehittyi kirjallista valtavirtaa.

Defoe oli mieleltään kauppias ja hengeltään tutkija tai ilmiöiden tarkastelija, englantilainen empiristi. Hän samaistui nousevan porvariston yhteiskunnalliseen arvonnousuun ja liitti sukunimensä eteen asemaansa osoittavan de-etuliitteen. Näin Foesta tuli Defoe. Jälkiä sukunsa historiaan hän saattoi kuitenkin jättää esimerkiksi Ruttovuoteen, jonka kirjoittajaksi mainittu H. F. viitannee Defoen enoon, niin ikään satulakauppiaaseen Henry Foeen. Kirjailijan kiinnostus yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kysymyksiin nousee esille sieltä sun täältä. Poliitikkojen ja viranomaisten toiminta ja taudin vaikutukset niin tavaroilla käytyyn kaupankäyntiin, hiilen, viljan, juuston ja muiden elintarvikkeiden hintakehitykseen käyvät selväksi. Huolta kannetaan myös tavarantuonnin ja -viennin tasapainon säilymisestä. Kaupankäynnin kaikkinainen tyrehtyminen jossakin vaiheessa epidemiaa ja sen aiheuttamat sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat ovat niin ikään mainittavia asioita.

Ruttovuoden kertoja on porvari kirjailijan valepuvussa, ja varmasti myös kirjailija porvarin vaatteissa.

Mutta etualalla on tietenkin itse epidemia, Lontoon suuri ruttoepidemia, jonka kerrotaan tappaneen viidenneksen kaupungin väestöstä, noin 68 000 henkeä. Todellinen uhriluku lienee lähempänä 100 000. Kaupungin koettelemukset viimeistelee seuraavana vuonna (1666) tulipalo, joka tuhoaa suurimman osan keskustaa. Ruttovuosi tekee viittauksia kyseiseen paloon - jolloin "kaupunki puhdistettiin tulella", ja jolloin "ruton siemenet tuhoutuivat lopullisesti" - mutta keskittyy kuitenkin kertomaan seikkaperäisesti, tilastoja ja lukuja hyödyntäen ruton kulkeutumisesta Lontoon esikaupunkialueilta kohti sen keskustaa.

Tapausten kertojana on siis yrittäjä ja liikemies, joka huolimatta pahaenteisistä merkeistä ja uutisista, joiden mukaan rutto on etenemässä kohta Hollannista muualle Eurooppaan, päättää jäädä kaupunkiin suojelemaan yritystään ja omaisuuttaan. Vaikka useat hänen läheisistään ja myös liikekumppaneistaan lähtevät maaseudulle tautia pakoon, satulakauppias pitkään emmittyään luottaa kohtalonsa Jumalan huomaan. Ehkä hänellä on suorastaan jumalallinen velvollisuus jäädä ja todistaa tapahtumia.

Ensimmäiset sairastuneet eivät vielä suuresti hetkauta kaupungin arkea, mutta tilanne pahenee nopeasti. Kaupunginosasta toiseen etenevä epidemia saa viranomaiset ryhtymään toimenpiteisiin. Teatterit ja ravintolat suljetaan, kaikenlaiset joukkokokoontumiset kielletään. Rajutkaan rajoittamistoimet eivät kohta enää auta. Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä ja kärsimys näkyy ja tuntuu:

"Kuumehoureissaan tai paiseiden aiheuttamissa sietämättömissä tuskissa ihmiset menettivät itsehillintänsä ja riehuivat ja raivosivat sekopäisinä ja tekivät usein väkivaltaa itselleen, heittäytyivät ulos ikkunasta, ampuivat itsensä ja nii edelleen; äidit murhasivat hulluuksissaan omat lapsensa, jotkut kuolivat silkasta surusta, jotkut pelkästä pelosta ja järkytyksestä olematta ensinkään sairaita, toiset lankesivat kauhuissaan tyhmyyksiin ja mielettömyyksiin, jotkut suistuivat epätoivoon ja mielipuolisuuteen, toiset sairaalloiseen surumielisyyteen."

Ainoina hoitotoimenpiteinä ovat lääkäreiden krouvit menetelmät puhkaista sairastuneiden ihoon ilmestyneitä paiseita:

"... lääkäreiden ja kirurgien voidaan sanoa suorastaan kiduttaneen monta ihmispoloa kuoliaaksi. Joillakin paiseet kovettuivat, ja lääkärit panivat niihin väkeviä imusalvoja tai hauteita puhkaistaakseen ne, ja elleivät ne tepsineet, he viiltelivät ja kuppasivat niitä kauhealla tavalla. Joskus paiseet kovettuivat osaksi taudin vaikutuksesta, osaksi kovakouraisesta käsittelystä, ja ne olivat niin kovia, ettei niitä pystynyt viiltämään millään välineellä, ja silloin lääkärit polttivat ne laapiksella, jolloin monet kuolivat raivohulluina tuskasta ja jotkut itse toimenpiteen aikana."

Yksi erikoisimmista keinoista torjua ruton leviämistä on sairastuneiden sulkeminen asuntoonsa, yhdessä näiden vielä terveiden perheenjäsenien kanssa. Tämä on teoksessa tarkasti kuvattu ja kertoja suhtautuu siihen ymmärtäväisesti, joskin paheksuu sen aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä. Talojen sulkemisella estetään ruttotartunnan saaneiden juokseminen sairashuuruissaan kadulle muiden ihmisten joukkoon. Kertoja antaa lukuisia esimerkkejä tapauksista, joissa taudin saanut on sekopäisenä ja joskus myös tahallaan tartuttanut muita ihmisiä. Näin tapahtuu eristämistoimenpiteistä huolimatta, kun taloon sulkeutuneet ihmiset karkailevat ikkunoista tai jopa hyökkäävät talojen vahdeiksi asetettujen, unessa, valveilla tai juovuksissa olleiden vartijoiden päälle. Toimenpide on kertojankin mielestä välttämätön ruton leviämisen estämiseksi, mutta piinaavaa se on silti kaikille:

"Ohikulkijoiden sydäntä särki kuulla niiden sairastuneiden ihmisten säälittävää parkua, jotka ankarien tuskiensa tai verensä kuumuuden vuoksi järkensä menettäneinä oli joko suljettu sisään ja kenties sidottu sänkyyn tai tuoliin, jotta he eivät voisi vahingoittaa itseään - ja jotka valittivat kaamealla tavalla sitä, että heidät oli eristetty ja etteivät he saaneet kuolla vapaalla jalalla, kuten he sanoivat ja kuten he muuten olisivat tehneet."

Talojen sulkeminen ei menetelmänä kuitenkaan täysin kertojaa vakuuta. Hän muistuttaa, että vain sairastumisen oireita osoittaneiden ihmisten eristäminen ei pysäyttänyt ruttoa. Epidemia levisi terveiltä taudinkantajilta edelleen muun väestön keskuuteen.

"Nämä ihmiset henkivät kuolemaa kaikkialle ja kaikkiin lähelleen tuleviin; tartunta kulkeutui heidän vaatteissaankin, ja heidän kätensä saastuttivat kaiken mihin ne kajosivat, varsinkin jos ne olivat lämpimät ja hikiset, ja yleensä ne hikosivat helposti."

Teoksen juonellinen kaari etenee ensimmäisten tautitapausten kuvauksesta ruton aiheuttamien yksilöllisten kohtaloiden kautta hetkeen, jolloin ihmiset ryntäävät varoen kadulle toteamaan epidemian päättymisen. Kertoja tietää, että tulossa on tulimyrskyn muodossa kohta jotakin ihan muuta, ja suhtautuu muutoinkin skeptisesti ihmisten kykyyn ottaa opiksi kokemastaan. Kyyninen satiirikko Defoe päättää teoksensa ihmisen itsekeskeisyyttä ylistävään värssyyn:

Vuonna kuusikymmentä ja viisi

riehui rutto Lontoon yötä päivää;

satatuhatta vei hautaan hiisi,

mutta minulla ei taudin häivää!

---

Daniel Defoe: Ruttovuosi. Suomentanut Seppo Loponen. Otava 1997.

  

Epidemiakirjallisuutta (7)

Gabriel García Márquezin modernissa klassikkoromaanissa Rakkautta koleran aikaan (1985) tautiepidemia vertautuu tapaan, jolla rakkaus ja rakastuminen ottaa ihmisen otteeseensa ja vie tämän hulluuden partaalle.

Toisin kuin kolera, rakastuminen ei, ainakaan useimmiten, aiheuta oksentelua, pahoinvointia, lihaskramppeja ja ripulia. Kaupungistumisen ja väestön keskittymisen myötä 1800-luvulla kolera vei mukanaan satojatuhansia ihmisiä Aasiassa, Amerikassa ja Euroopassa. Yksistään Lontoossa kolera tappoi 1848-49 53 000, Pariisissa puolen vuoden aikana 19 000. Suomessa pahin epidemia koettiin 1850-luvulla, jolloin koleraan menehtyi yli 3 000 henkeä.

Vuosia kestäneistä epidemiaryppäistä pitkäkestoisimpia oli Intiaa, Arabiaa ja Pohjois-Afrikkaa toistakymmentä vuotta riivannut bakteeri, jonka uhriluku yksistään Egyptissä oli muutamassa kuukaudessa yli 34 000. 1900-luvulle tultaessa kolera alkoi menettää otettaan, mutta yksittäisiä epidemioita koettiin 60- ja 70-luvuilla vielä niin Aasiassa kuin Afrikassa. 2000-luvulla koleratapausten kasvu on keskittynyt Afrikkaan.

Sittemmin kolera on jokseenkin hävinnyt kehittyneistä maista, mikä johtuu parantuneesta yleishygeniasta sekä tehokkaasta hoidosta. Hoitamattomana kolera saattaa johtaa kuolemaan muutamissa tunneissa, joten leikin asia ei tämäkään ihmiskuntaa edelleen niittävä tauti ole.

Eikä parane leikkiä rakkaudellakaan. Márquezin romaani on kertomus vuosikymmeniä kestävästä rakkaudesta, intohimosta, viettien voimasta ja pakonomaisesta takertumisesta toiseen ihmiseen. Tarinan taustalta löytyy kirjailijan omien vanhempien tarina, mutta reaalitodellisuus ei tietenkään voi antaa maagiselle realismille kuin haljun viitekehyksen. Márquezin käsittelyssä kahden ihmisen tarinasta, tai ehkä paremminkin triangelidraamasta, kehittyy tunteilla, sanoilla ja tarinoinnilla yliviritetty rypälepommi, joka osuu kohteeseensa ja vähän sen vierellekin.

Thomas Pynchon, toinen sanojaan ja sivujaan säästämätön, korosti arviossaan (1988) Márquezin romaanin vallankumouksellisuutta. Tässä kertomus, joka uskalsi 60-luvun hippiaatteen jälkeisillä vuosikymmenille tarjota taas aiheeksi ikuista rakkautta ja vieläpä siten, että se kokee täyttymyksensä vasta vanhuuden kuivattamien vartaloiden ja ajan ohentamien ihojen kosketuksissa. Kysymys ei siis ole mistään nuoresta lemmestä, vaan siitä itsestään, suurella kirjaimella. Monelta tämä olisi voinut mennä pieleen (ja monella varmasti menikin), mutta Márquezin tekninen taituruus saa Pynchonin ihastuksesta polvilleen. "Hän kirjoittaa kiihkeän kontrolloidusti, seesteisen hallitusti", Márquezin tyyli on saavuttanut tason, missä "se on samaan aikaan klassista ja tunnistettavaa, kirkasta ja puhdasta", jossa kuljetaan sujuvasti korkeasta tyylistä matalaan, naurusta itkuun ja reaalimaailmasta fabulointiin.

Tarina sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan maahan, jonnekin Karibian alueelle. Eteläisen Amerikan maisemissa kaupungin silmäätekevien kaunotar rakastuu tulisesti hänelle epäsopivaksi katsottuun mieheen. Naisen isä pyrkii kaikin keinoin estämään nuorten onnen, ja onnistuukin siinä. Fermina Daza lähetetään kauaksi pois, ja kun tämä aikanaan palaa takaisin, rakkaus on muuttanut muotoaan. Aiemmin hänen päivänsä runoilla ja tulisilla viesteillä, ja yöt kaipuulla täyttänyt Florentino Ariza tuntuu nyt vain vastenmieliseltä. Fermina nai säätyään vastaavan ja elää hänen kanssaan, kunnes kuolema heidät erottaa. Mutta rakkaus ei kuole, ja 51 vuotta, yhdeksän kuukautta ja neljä päivää Ferminan ja Florentinon erosta, kohtalo saattaa heidät taas yhteen.

Kuten tarinasta voi päätellä, ja kuten Pynchon omassa luennassaan Márquezin romaanista toteaa, kyseessä on lajityyppien sekamelska: romanssia, saippuaoopperaa, erotiikkaa ja vielä ripaus yhteiskunnallisuutta. Mutta kertomukseen ja kerrontaan kätketyt varjot ja vaarat vievät kokonaisuutta pitemmälle, ja ehkäpä vieläkin syvemmälle ihmismielen viidakkoon tai kauemmaksi alajuoksua ohittaen läheltä, mutta kuitenkin riittävän kaukaa Sadan vuoden yksinäisyyden (1967) ja miljoonille lukijoille tutuksi tulleen kuvitteellisen kylän, Macondon.  

Kolera Márquezin romaanissa on läsnä, joskin romaanin kokonaisuudessa kuitenkin kuin taustalla. Se jättää "sinisiä läikkiä" uhriinsa, joka "neljän päivän päästä" tukehtuu kuoliaaksi "valkeaan ja rakeiseen oksennukseen". Kolerasta tulee Fermina Dazan lääkäri-puolisolle, Juvenal Urbinolle pakkomielle. Hän jatkaa siitä, mihin hänen isänsä joutui taistelunsa tautia vastaan jättämään.  Saapuessaan kaupunkiin ensimmäisen kerran Juvenal "haistoi jo merellä kauppatorin lemun ja näki rotat avoviemäreissä ja lapset kieriskelemässä alastomina katujen lätäköissä". 

"Kahden ensimmäisen koleraviikon aikana kirkkomaa täyttyi yli äyräiden, eikä kirkoissa ollut ainoatakaan vapaata paikkaa siitä huolimatta että useiden nimettömien merkkihenkilöiden madonsyömät jäännökset oli viety yhteishautaan."

"Santa Claran luostaripiha täyttyi hiekkakäytäviään myöten kolmannella viikolla, ja oli välttämätöntä järjestää kalmistoksi nunnakunnan vihannespuutarha joka oli kaksi kertaa isompi. Sinne kaivettiin syviä kuoppia joihin haudattiin kolmessa kerroksessa, pikaisesti ja ilman arkkuja, mutta niistäkin oli luovuttava koska paisunut maa muuttui erääänlaiseksi pesusieneksi josta tirisi joka askelella punertavaa ja löyhkäävää nestettä."

Taistelussaan koleraa vastaan Euroopassa opiskellut tohtori yrittää vaikuttaa viranomaisiin, jotta vanhentuneista hoitokeinoista luovuttaisiin, kaupungin avoviemärit katettaisiin ja jätteet johdettaisiin jonnekin muualle kuin kauppatorin viereen ja ihmisten ulosteet pois auringonpaisteesta. Vesijohdon rakentaminen kaupunkiin olisi jo utopiaa, mutta edes toukkia täynnä olevien vesisäiliöiden puhdistaminen saattaisi auttaa. Torilla ihmiset parveilivat rottien, koirien ja korppikotkien kanssa sinne viskattujen teurasjätteiden, pilaantuneiden sisälmysten, irtileikattujen päiden ja eläinten haaskojen keskellä. 

Tohtorin aktiivisen valistuskampanjan ansiosta kolera katoaa kohta. Mutta rakkauden tauti vie lopulta myös tohtori Urbinon. Kun epidemia on saatu kuriin, hän on "siipirikko, typertynyt ja hajallaan". Kohtaaminen Fermina Dazan kanssa on aiheuttanut ensioireita ja saanut hänet polvilleen.

Rakkautta koleran aikaan viittaa nimessään konkreettisesti kyseiseen tartuntatautiin. Mutta sanan etymologiasta juontuu koleerinen ihmistyyppi, joka kreikkalaisten uskomusten mukaan kärsii liialllisesta sapen kertymisestä elimistöön, mikä puolestaan tekee ihmisestä raivoisan. Ja sitähän nämä koleran varjossa elävät ihmiset Márquezin romaanissa ovat: raivoisia, hurjia, riitaisia, ärhäköitä, intohimoisia. Heillä on täysi työ selvitä kuolemantaudin ja pahimmassa tapauksessa yhtä kohtalokkaasti päättyvän, epäonnistuneen itsehillinnän kurimuksessa. Ja tästä koleran "muodosta" romaanissa on kyse, enemmän kuin mistään muusta.

Kirjallisuutta tehdään kirjallisuudesta, eikä Márquezin kirjallinen tuotanto muodosta tästä poikkeusta. Jos Márquezin lapsuudessa isoäidin suusta kuullut mielikuvitukselliset, pelottavat ja oudot tarinat olivat niitä, joilla tarinankertojia tehdään, kirjoitetun muodon malli löytyi Cervantesin, Faulknerin, Hemingwayn ja ennen kaikkea Kafkan kautta. Jälkimmäisen vaikutusta kirjailija on painottanut useissa yhteyksissä. Kafkan Muodonmuutos teki hänestä kirjailijan. Kun kertojan ääni ja asenne on tarpeeksi vakuuttava, kysymykset siitä, mikä on mahdollista ja todennäköistä unohtuvat.

--

Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan. Suom. Matti Brotherus. WSOY 2020 (1988).