30.1.2016

Varhaisvanha Waltari

Joillakin se on - tarinankuljettamisen taito. Ja toki sen kaikki tietävät, että Mika Waltarilla tämä taito oli enemmän kuin paremmin hyppysissään.

Näin vuosikymmenten kuluttuakin Waltarin nuoruudenaikainen romaanisarja Helsingin kehittymisestä vaatimattomasta kylästä eurooppalaisia metropoleja jäljitteleväksi pääkaupungiksi vakuuttaa.

Isästä poikaan ilmestyi alkujaan 1942 kirjailijan lyhentämänä versiona jo 30-luvun puolella ilmestyneistä kolmesta romaanista Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) ja Palava nuoruus (1935). Kun muistaa, että Waltari oli teokset kirjoittaessaan allle kolmekymppinen miehenalku, romaanien pakahduttava, elämänvalintoja arvuutteleva totisuus tulee ymmärrettäväksi. Toisaalta romaaneissa on syvällistä aatteellista pohdiskelua ja viihtymistä ideologisten tantereiden ei-kenenkään-maalla siinä määrin, että tekijän nuoren iän voi lähes sivuuttaa.

Tai sitten kysymys on vain siitä, että Waltari oli saksalaiset (Hesse, Thomas Mann) ja ranskalaiset (Mauriac, Rolland) esikuvansa lukenut ja soveltanut tunnollisesti metodia, jolla eurooppalainen sivistysromaani syntyy. Waltari kulkee käsikynkkää seurueessa, joka viihtyy bulevardien ja lehmusten varjoissa ja heittää aate- ja sivistyshistoriallisen keskustelun lomaan ironisia tai vähintäänkin epäileviä heittoja politiikasta ja arkipäivän banaaliteeteistä - kuten rakkaudesta.

Eikä unohtaa sovi tietenkään suomalaiskansallista maustetta talonpoikaiskytköksineen ja luontoon istutettuihin kielimaisemineen.

Waltarin kerrontatekniikka on hyvin hallussa jo näissä varhaisissa teoksissa. Romaanien ytimessä oleva kuvaus kolmen sukupolven edustajan elämänvaiheista 1800-luvun lopulta 1930-luvun alkuun on kehystetty tarinalla Helsingin rakentamisesta ja kasvusta. Historia vyöryy sekin päälle omana kokonaisuutenaan, jossa valtio nimeltään Suomi syntyy, hajoaa ja nousee uuteen kukoistukseen sisällissodan tuhkasta. Näitä kaikkia kerroksia pitää yhdessä aikojen ylitse kulkeva kysymys yksilön sisäisestä kehityksestä tapahtuu se sitten uskonnollisen kokemuksen, aatteellisen heräämisen tai koulutuksen avulla. Eikä unohtaa sovi myöskään rakkautta, jonka olemus on nuorelle Waltarille yhtä suuri mysteeri kuin vanhallekin.

Isästä poikaan on hyvää tekevä lukukokemus. Sen vanhanaikainen kielenkäyttö ja jotkut oudot sanavalinnat tuovat pehmeän tuulahduksen ajasta, joka ei enää palaa. Se tapa, miten kirjailija kytkee yksittäiset ihmiskohtalot osaksi maailman suurta tarinaa, on vastustamaton. Kertojan kanssa voi olla eri mieltä monesta asiasta ja välistä kaikkitietävyys ja opettavaisuus hermostuttaa. Mutta kun hän ei kuitenkaan ole kaikessa naaiviuudessaan yksinkertainen vaan pyrkii tarkastelemaan asioita ja ilmiöitä monesta eri suunnasta, nuorta punaposkea jaksaa hyvinkin kuunnella.

Näinä aikoina, kun isot iskusanat ja mustavalkoisuudet ovat sivistyksen mittareita, nuoren Waltarin ääni kantaa. Vaikka sen kuuleminen johtaakin alakuloon. Isästä poikaan on kertomus koulutuksen ja kouluttautumisen kaikkivoipaisuudesta. Hänelle ja heille koulutus oli vielä keino murtaa luokkarajat ja rakentaa itselleen aineellisesti ja henkisesti parempi elämä. Meille muille tarjotut työkalut ovat tänään ihan jotakin muuta.



---

Mika Waltari: Isästä poikaan. WSOY 2008

9.1.2016

Historia olen minä

Kehuttu ja palkittu Hilary Mantelin Susipalatsi (2009, suom. 2011) on kehunsa ja palkintonsa ansainnut. Bookerin hän sai 2009 juuri tästä teoksesta, kolme vuotta myöhemmin saman, Brittein saarten huomattavimman kirjallisuuspalkinnon romaanin jatko-osasta Syytettyjen sali.

Mantelin historiallinen tarina 1500-luvulla eläneestä Thomas Cromwellista, kuningas Henrik VIII:n läheisestä neuvonantajasta, laajenee lähivuosina trilogiaksi, josta on siis tähän mennessä julkaistu kaksi osaa.

Susipalatsissa kutkuttaa historiallisen kehyskertomuksen ohella Mantelin kerronta, jossa tapahtumia seurataan kuin päähenkilön selän taakse kätkeytyen. Aikakausi, esineet, ihmiset, tavat ja puheenparret ovat läsnä yksittäisissä hetkissä. Tarinaa kerrotaan preesensissä ulkopuolisen kertojan toimesta Cromwelliin ankkuroituen. Kaikki mitä romaanissa tapahtuu sen päähenkilölle, tapahtuu myös meille, tarinan mykille seuraajille.

Eräässä haastattelussa kirjailija avaa tätä kirjoittamismetodiaan todeten pyrkineensä irti historian kuvittamisesta ja kronologisesta kertojaotteesta. Cromwellista ei henkilönä paljoa tiedetä, ja se, mitä tiedetään, perustuu lähinnä köyhistä oloista lähteneen self-made-manin osittain kyseenalaisiin urotekoihin poliittisella kentällä. Cromwell oli yksi tärkeimmistä strategeista, kun Englanti irrottautui katolisen kirkon otteesta ja uudisti sen myötä maanomistuslakejaan kuninkaan lähipiiriä suosivaan suuntaan. Moni mies (ja nainen) menetti päänsä hovipiirien juonittelujen seurauksena.

Susipalatsissa draaman kaari jännittyy Cromwellin ja Thomas Moren - aikakauden toisen merkittävän poliitikon - välille. More häviää lopulta päätä lyhyempänä maisemasta. Trilogian toisessa osassa saman kohtalo kokee kuninkaan toinen vaimo Anne Boley, ja lopulta Cromwell itsekin tulee päätymään muiden päättömien seuraan.

Mutta tämä kaikki on Mantelille vain ajan kuorrutusta. Historialliset asiakirjat, henkilöt, palatsit, talot ja rakennukset, tapakulttuuri, asut, juhlat, julkiset teloitukset ja ihmisten arki kätkeytyvät kerronnan pinnalla kulkevan hetkellisyyden alle. Cromwellin silmin kaikki, mikä on, täyttyy siinä, missä hän on. Aika kulkee arvaamatonta tietä; tapahtumat hyppäävät eteen, pimeyteen syttyy hetkellinen valo, joka katoaa ja avaa seuraavaksi tiellemme uuden näkymän.

Mantel on itse todennut, että häneltä kesti hyvän aikaa löytää oikea näkökulma aiheeseen ja varsinkin päähenkilöönsä, joka on jäänyt monella tapaa arvoitukseksi ihmisenä. Kun tarjolla oli niin roiston kuin sankarin viittaa, Mantel päätyi valitsemaan jotakin siltä väliltä. Hänelle Cromwell on lojaali palvelija, jolla on huono isäntä. Kyseessä on näin eräänlainen arkkityyppinen hahmo - isäntäänsä fiksumpi palvelija - mutta myös paljon muuta. Kun Mantel antaa tarinansa silmät harkitsevalle sivustaseuraajalle, kerrontamiljöö täyttyy ajasta. Kirjailijan omien sanojen mukaan hän ei ole pyrkinyt toistamaan historiaa vaan luomaan tarinan, johon historia heijastuu. Aivan kuin "historia kuuntelisi ja puhuisi itsekseen".

Tältä pohjalta on myös helppo ymmärtää BBC:n 2015 tehtyä versiota Susipalatsista. Sarjan lakoninen, viipyilevä juonenkuljetus ja päähenkilön mestarillisiin mittoihin kasvanut alinäytteleminen (Mark Rylance) noudattavat hyvinkin uskollisesti Mantelin romaanien maailmankuvaa. Historia on hidas matka ihmiseen.

---

Hilary Mantel: Susipalatsi. Suom. Kaisa Sivenius. Teos 2015 (2011).



Translate