30.1.2016

Varhaisvanha Waltari

Joillakin se on - tarinankuljettamisen taito. Ja toki sen kaikki tietävät, että Mika Waltarilla tämä taito oli enemmän kuin paremmin hyppysissään.

Näin vuosikymmenten kuluttuakin Waltarin nuoruudenaikainen romaanisarja Helsingin kehittymisestä vaatimattomasta kylästä eurooppalaisia metropoleja jäljitteleväksi pääkaupungiksi vakuuttaa.

Isästä poikaan ilmestyi alkujaan 1942 kirjailijan lyhentämänä versiona jo 30-luvun puolella ilmestyneistä kolmesta romaanista Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) ja Palava nuoruus (1935). Kun muistaa, että Waltari oli teokset kirjoittaessaan allle kolmekymppinen miehenalku, romaanien pakahduttava, elämänvalintoja arvuutteleva totisuus tulee ymmärrettäväksi. Toisaalta romaaneissa on syvällistä aatteellista pohdiskelua ja viihtymistä ideologisten tantereiden ei-kenenkään-maalla siinä määrin, että tekijän nuoren iän voi lähes sivuuttaa.

Tai sitten kysymys on vain siitä, että Waltari oli saksalaiset (Hesse, Thomas Mann) ja ranskalaiset (Mauriac, Rolland) esikuvansa lukenut ja soveltanut tunnollisesti metodia, jolla eurooppalainen sivistysromaani syntyy. Waltari kulkee käsikynkkää seurueessa, joka viihtyy bulevardien ja lehmusten varjoissa ja heittää aate- ja sivistyshistoriallisen keskustelun lomaan ironisia tai vähintäänkin epäileviä heittoja politiikasta ja arkipäivän banaaliteeteistä - kuten rakkaudesta.

Eikä unohtaa sovi tietenkään suomalaiskansallista maustetta talonpoikaiskytköksineen ja luontoon istutettuihin kielimaisemineen.

Waltarin kerrontatekniikka on hyvin hallussa jo näissä varhaisissa teoksissa. Romaanien ytimessä oleva kuvaus kolmen sukupolven edustajan elämänvaiheista 1800-luvun lopulta 1930-luvun alkuun on kehystetty tarinalla Helsingin rakentamisesta ja kasvusta. Historia vyöryy sekin päälle omana kokonaisuutenaan, jossa valtio nimeltään Suomi syntyy, hajoaa ja nousee uuteen kukoistukseen sisällissodan tuhkasta. Näitä kaikkia kerroksia pitää yhdessä aikojen ylitse kulkeva kysymys yksilön sisäisestä kehityksestä tapahtuu se sitten uskonnollisen kokemuksen, aatteellisen heräämisen tai koulutuksen avulla. Eikä unohtaa sovi myöskään rakkautta, jonka olemus on nuorelle Waltarille yhtä suuri mysteeri kuin vanhallekin.

Isästä poikaan on hyvää tekevä lukukokemus. Sen vanhanaikainen kielenkäyttö ja jotkut oudot sanavalinnat tuovat pehmeän tuulahduksen ajasta, joka ei enää palaa. Se tapa, miten kirjailija kytkee yksittäiset ihmiskohtalot osaksi maailman suurta tarinaa, on vastustamaton. Kertojan kanssa voi olla eri mieltä monesta asiasta ja välistä kaikkitietävyys ja opettavaisuus hermostuttaa. Mutta kun hän ei kuitenkaan ole kaikessa naaiviuudessaan yksinkertainen vaan pyrkii tarkastelemaan asioita ja ilmiöitä monesta eri suunnasta, nuorta punaposkea jaksaa hyvinkin kuunnella.

Näinä aikoina, kun isot iskusanat ja mustavalkoisuudet ovat sivistyksen mittareita, nuoren Waltarin ääni kantaa. Vaikka sen kuuleminen johtaakin alakuloon. Isästä poikaan on kertomus koulutuksen ja kouluttautumisen kaikkivoipaisuudesta. Hänelle ja heille koulutus oli vielä keino murtaa luokkarajat ja rakentaa itselleen aineellisesti ja henkisesti parempi elämä. Meille muille tarjotut työkalut ovat tänään ihan jotakin muuta.



---

Mika Waltari: Isästä poikaan. WSOY 2008

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate