Sivut

28.2.2016

Verkkokurssi kirjallisuuden enkeleistä ja demoneista

Korkeakoulumaailmassa laajalle yleisölle suunnatut avoimet verkkokurssit ovat viime vuosina olleet sangen suosittuja. Kaikki itseään vähänkin kunnioittavat yliopistot rakentavat verkkoteknologiaan pohjautuvia opetuskokonaisuuksia, jotka tavoittavat kerrallaan jopa kymmeniä tuhansia opiskelijoita. Kysymys on massoille kohdennetuista kursseista, jotka tapahtuvat kokonaan verkossa videoita ja erilaisia dokumentteja jakaen. Monilla kursseilla mukana on myös opiskelijoiden keskinäistä ajatusten ja näkemysten vaihtoa sekä yhteistoiminnallisia tehtäviä.

Tämä nk. Massive Open Online Course (MOOC) siirtää perinteistä avoimen yliopisto-opetuksen mallia digitaaliseen suuntaan. Kenellä tahansa on mahdollisuus osallistua, kunhan omistaa tai saa käyttöönsä läppärin tai tabletin sekä toimivan internet-yhteyden. Väliä ei ole silläkään missäpäin maailmaa itse sattuu olemaan. Tehtäviä voi suorittaa myös mihin vuorokaudenaikaan tahansa.

MOOCeja on tänään tarjolla aiheesta kuin aiheesta, alasta kuin alasta. Yksi mielenkiintoisimmista kirjallisuutta lähellä liippaavista kursseista käynnistyi tämän kuun alussa Warwickin yliopiston serveriltä. Literature and Mental Health: Reading for Wellbeing pureutuu kirjallisuuden ja mielenterveyden välisiin yhteyksiin. Kuusi viikkoa kestävän kurssin aikana selvitellään ja jaetaan kokemuksia siitä, miten runot, näytelmät ja romaanit voivat auttaa meitä ymmärtämään ja edistämään henkistä hyvinvointiamme.

Kurssilla monia aikamme sieluntilaa määrittäviä oireita lähestytään kirjallisuudesta tuttujen esimerkkien ja lukukokemusten avulla. Osansa saavat niin stressitilaa luotaavat kertomukset kuin vaikka runousoppiin kytketyt säännöt ja kaavat, joiden noudattaminen saattaa joillakin helpottaa sisäistä kaaosta. Lemmensuruille tai läheisen menettämiselle löytyy kirjallisia vastineita niin Austenilta kuin Wordsworthin runoudesta tai Shakespearen Hamletista. Traumojen kanssa paineskelevat tapaavat kohtalotovereitaan kirjojen sivuilta, depressiosta tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät saavat lohtua tai uutta luovuuden kipinää sanojen merestä. Ikääntymiseen ja dementiaan kytkeytyviä mekanismeja käsitellään niitäkin monissa kaunokirjallisissa lähteissä ja yksittäiset runonpätkät saattavat yhtäkkiä nousta pintaan dementoituneen vanhuksen syvälle hautautuneiden muistojen kerroksista.

Kurssilla tutkitaan siis yhteyksiä kirjallisuuden, kirjoittamisen, lukemisen ja mielenterveyden välillä. Tuttua tavaraa siis, ainakin meille pohjoismaalaisille, joille kulttuurin, taiteen ja terveyden kolmiyhteys on itsestäänselvyys. Taide tekee hyvää ja hyvinvointi lähtee kulttuurista jne. Ja onhan myös meillä käytetty jo vuosikymmeniä kirjallisuusterapiaa työvälineenä hyvinvoinnin tukemisessa.

Warwickin yliopiston kurssilla kyllä sivutaan kirjallisuuden terapeuttisia mahdollisuuksia, mutta näkökulma on enemmänkin analyyttinen kuin terapoiva. Kurssin aikana kirjallisuuden tutkijat lukevat ja tulkitsevat kohteitaan annetusta näkökulmasta, lääkäreitä ja psykiatrejakin kuunnellaan sekä taiteilijoita ja kirjailijoita, jotka ovat löytäneet kirjoista, lukemisesta tai kirjoittamisesta tukea ja lohtua omien demoniensa kesyttämiseen. Myös opiskelijoilla on mahdollisuus peilata omia ja toistensa kokemuksia ja saada näin laajempaa kuvaa aihepiiristä.

Eräs kurssilla haastatelluista on näyttelijänä hyvin tunnettu Stephen Fry, jonka elämä on ollut kamppailua maanisdepressiivisten oireiden kanssa. Hänelle erityisesti runous on antanut välineet löytää väylä ulos sekä masennuskausien näköalattomuudesta että maanisten hetkien ylivirittyneistä tunnelmista. Fry lainaa runoilija W. H. Audenia, jolta aikoinaan kysyttiin, onko runojen kirjoittaminen hänelle keino karistaa pirut kannoiltaan: "Ei, ei, en minä halua päästä eroon demoneistani. Niiden mukana lentoon lehahtaisivat myös enkelit."



20.2.2016

Poistuu karhu kintereillään

Nykyteknologian lukuisiin ihmeisiin luen myös elokuvateattereihin välitetyt live-esitykset teatteri-esityksistä eri puolilta maailmaa. Yhtä tällaista seurasin hiljattain Turussa, kun Kenneth Branagh Theatre Company saapui Kauppiaskadun Kinopalatsin kankaalle.

Esitys oli Shakespearen Talvinen tarina ja esityspaikka Lontoon West Endissä sijaitseva perinteikäs Garrick Theatre. Sanomattakin selvää, että paketti oli teknistä toteutusta myöten kutakuinkin täydellinen. Näytelmä rullasi kohtauksesta toiseen vaivattomasti vauhtia säästelemättä, näyttämö ja käytetyt tehosteet häikäisivät visuaalisuudellaan, ohjaukselliset yksityiskohdat tukivat draaman sisäistettyä kaarta ja englantilaisten näyttelijöiden huulilta kirpoavat bardin silosäkeet olivat kuin musiikkia korville.

Elokuvateatterikokemusta vahvisti lukuisten kuvakulmien käyttö jopa siinä määrin, että välillä unohti katsovansa parhaillaan parintuhannen kilometrin päässä elävän yleisön edessä näyteltävää teatteriesitystä. Taustalta kuuluvat naurunpyrskähdykset, köhinät, taputukset muistuttivat ajoittain tästä, mutta olisivathan ne voineet kuulua myös salista, jossa muutaman kymmenen muun katsojan kanssa esitystä seurasin.

Väliajallekin menimme lontoolaisten tavoin. Käyskentelemään vartiksi teatterin aulaan ja katselemaan "oikeiden" elokuvien mainoksia. Tai ostamaan popcornia, irtokarkkeja seuraavaa näytöstä varten. Jos ei penkiltään halunnut liikahtaa, tarjolla oli myös filmimateriaalia, jossa näyttelijät kertoivat suhteestaan ja suhtautumisestaan Shakespeareen. 

Lukuisia kokemuksellisia kerroksia oli siis samaan aikaan mukana vaikuttamassa siihen, miten suhtautua näkemäänsä. Mikä sopi vallan mainiosti tarjolla olevan näytelmän luonteeseen.

Talvinen tarina edustaa kirjailijan myöhäiskautta, jolle on ominaista erilaisten lajityyppien sekoittaminen yhdessä ja samassa draamassa. Tragediaa, komediaa, farssia ja romanssia yhdistävän näytelmän kantaesitys oli 1611. Tätä seurasi vielä Myrsky, joka jäi Shakespearen viimeiseksi näytelmäksi. Hän kuoli 52-vuotiaana 1616.

Monien draaman mestareiden tavoin (Brecht, Molière) Shakespeare hyödynsi näytelmissään muiden tekstejä. Talvisen tarinan pohjalta löytyy englantilaisen Robert Greenen 1588 ilmestynyt proosakertomus Pandosto, jonka taustalla puolestaan lymyää Chaucerin Canterburyn tarinoihin (1300-luku) sisältyvä juonikuvio sekä muutama antiikin aikainen sepitelmä. Shakespeare siirsi Greenen aikanaan suositun tarinan näyttämölle ja tuunasi siitä kokonaisuuden, joka on alkuperäistään valoisampi, lempeämpi ja koomisempi. Teemojen tasolla sentään mennään samoissa: anteeksianto ja katumus, kosto ja sovitus, mustasukkaisuus ja luottamus pistävät henkilöt niin silloin, tuolloin kuin tänäänkin tekemään kummia ja suoltamaan suustaan suolaa ja pippuria.

Talvinen tarina ei kuulu Shakespearen kaikkein suosituimpiin draamoihin. Ensiesitysten jälkeen se heräsi eloon vasta reilu sata vuotta myöhemmin. Nyt uudelleen muokattuna ja aikakauden teatterinäkemyksiin paremmin sovitettuna. Näytelmässä on lukuisia "ongelmia", joita on yritetty ratkaista monin eri tavoin. Sadunomaiset elementit ja ihmeet vuorottelevat psykologisen draaman kanssa, koomiset hetket vaihtuvat arvaamatta traagisiin, ajassa tehdään kesken näytelmää reilu hyppäys toiseen, eikä näytelmän päähenkilöstäkään ole aivan täyttä varmuutta. Keitoksesta voi myös noukkia viittauksia niin Hamletiin, Kuningas Leariin kuin - aivan erityisesti - Othelloon.

Ei siis ihme, että Talvinen tarina on jäänyt hieman varjoon. Mutta, kun tiedämme, että siitä ovat aikoinaan tehneet omat sovituksensa niin Peter Brook (1951) kuin Ingmar Bergman (1994), tiedämme myös, että näytelmässä on aineksia vaikka mihin. Ja nyt siis Kenneth Branagh työryhmänsä kanssa otti tukevan otteen tästä, ravisti ja sai aikaan kokonaisuuden, josta löytyvät - yllätys, yllätys - viittaukset niin Bergmanin versioon kuin Royal Shakespeare Companyn (1969) tulkintaan. Jälkimmäisessä Judi Dench oli kaksoisroolissa kuninkaan nuorena puolisona ja tätä vanhempana (ja viisaampana) hovirouvana. Branaghin ohjauksessa Dame Dench on kuninkaan hervottomuuksia lievittävä ja kommentoiva hovirouva sekä draaman juonenkulkua kommentoivan kuoron (Aika) roolissa.

Talvisen tarinan seuraaminen oli kuin sukellus kirjallisuuden, ja miksei ylipäätään taiteentekemisen ja -kokemisen ytimeen. Matkalla vastaan tulee aina uusia ja uusia kerroksia. Kaikki littyvät lopulta yhteen, kommentoivat toisiaan, puhuvat vastaan, tekevät uutta, joka pohjautuu jo aiemmin tehtyyn. Katsojat istuvat elokuvateatterissa katsomassa katselijoiden edessä näytteleviä näyttelijöitä, jotka esittävät toisiin teksteihin ja tulkintoihin tukeutuvaa näytelmää.

Turkulaiseen räntäsateeseen poistuin pää ja mieli pyörällä. Oloni oli kuin ehkä sillä näytelmän onnettomalla ylimyksellä, joka kokee kohtalonsa kolmannessa näytöksessä. Hänen tulevaisuutensa sinetöi Shakespearen tunnetuin näyttämöohje: "Poistuu karhu kintereillään."

---
Lue myös: William Shakespeare, Talvinen tarina. Suom. Jyrki Vainonen. Esipuhe Clas Zilliacus. WSOY 2006.


14.2.2016

Jalanjäljillä

Tommi Kinnusen lento suomalaiselle kirjatähtitaivaalle tuo mieleeni tapauksen Jean Rouaud (s. 1952). Pariisilaisesta lehtikioskin myyjästä tuli 90-luvun alussa yhdessä rytäkässä ranskalaisen romaanitaiteen sankari, kun hänen esikoisteoksensa Kunnian kentät (1990, suom. 1992) singahti ilmoille kuin tyhjästä. Rouaudin kolmen sukupolven ylitse ulottuvaa pienimuotoista sukuromaania ylistettiin "vuosikymmenen kirjaksi" ja kirjoittajaa itseään ranskalaisen kirjallisuuden tradition uudistajaksi.

Vastaavankalaisia mainesanoja on kuultu myös Kinnusen esikoisteoksen (Neljäntienristeys, WSOY 2014) ympärillä, suomalaiseen kehykseen vietynä, luonnollisesti.

Rouaudin kohdalla innostuttiin erityisesti hänen lyyriseen, yksityiskohtien ja visuaalisuuden kautta etenevään kerrontaansa, josta on riisuttu pois kaikenlainen kielellinen kikkailevuus. Jälkimmäisestä ranskalaiset lukijat olivat saaneet yliannostuksen jo manalle menneiden nk. "uuden romaanin" mestareiden myötä. Rouaud sijoittaa tarinansa etäälle Pariisista, syrjäiseen Loiren laaksoon. Nykyhetki ja menneisyys kohtaavat mieleenpainuvien henkilöhahmojen ja heidän elämäänsä kuvaavien tarinoiden muodossa. Suuret historialliset murrokset maailmansodista lähtien muokkaavat ihmisten ajatusmaailmaa ja kerronnan keskiössä kulkevat ihmisyksilöiden teot, tavat ja tunteet. Kertojan kosketus kuvattuihin ihmisiin on ymmärtävä ja intiimi.

Rouaud kertoo enemmän tai vähemmän paljastavasti oman sukunsa vaiheista. Suuri tarina etenee vahvasti kuvitettujen episodien myötä, joissa ei aina noudateta ajallisen kronologian vaatimuksia. Lukijalle syntyy tuntuma menneisyyden ja nykyisyyden samanaikaisesta läsnäolosta ja elämää lopullisesti määrittävien kohtaamisten ja hetkien merkitsevyydestä.

Esikoisestaan Rouaud sai Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon (Goncourt), kasvavan lukijakunnan ja kansainvälisen maineen. Trilogiaksi aiotusta kokonaisuudesta kasvoi kymmenessä vuodessa viisiosainen sarja ja tuntemattomattomuudesta ponnistaneesta kirjallisesta lahjakkuudesta "rakastettu kertoja", kuten klisee kuuluu.

Rouaud on sittemmin hieman irtaantunut sukusaagastaan ja modifioinut myös kerrontatyyliään monipuolisempaan ja itsetietoisempaan suuntaan. Mutta kyky siirtää yksityiset tunteet, muistot, huomiot yleisinhimillisyyttä heijastavaksi sanataiteeksi on se taika, josta hänet edelleen muistetaan. Suuret teemat rakkaudesta, yksinäisyydestä, tarpeesta löytää yhteys menneisiin sukupolviin ja ymmärtää kadonneen ajan läsnälo nykyhetkessä, antavat romaanisarjalle rytmin, jota tarkasti rakennetut henkilöhahmot hengittävät sisäänsä.

Parissakymmenessä vuodessa Rouaudin teokset eivät ole menettäneet mitään tehostaan. Maailma on toki muuttunut noista ajoista, kirjallisuus sen myötä. Yksilön ääriviivat piirretään nyt ehkä vieläkin paksummalla viivalla näkyville kuin aiemmin. Samalla taustalla häilyvä kollektiivi nähdään mieluummin ihmisen henkilökohtaista ja yksilöllistä kasvua rajoittavana kuin sitä selittävänä voimana.  Maailma on, kuten meistä kukin omana erityisryhmänään sen näkee, kokee ja tuntee.

Rouaudin ja Kinnusen välillä on muitakin erottavia tekijöitä kuin maantiede tai sukupolvi. Mutta molemmat tuntuvat hakevan ponnistusvoimaa samankaltaisesta kerronnallisesta maaperästä. Siinä ihmisen elämä taittuu kuin prisman lävitse tarkasteltuna moneen suuntaan ja rivien väliin muodostuu valospektrin levyinen tulkinnallinen aukko.

Aika näyttää mihin suuntaan Kinnunen luomaansa tarinakokonaisuutta kehittää. Ehkä toista seuraa vielä kolmas kirja ja sitäkin vielä jokunen. Ja ehkä sivullisuutta alleviivaavat teemat saavat rinnalleen muita värejä. Että saisimme ihmetellä ja ihastella valon kaikkia aallonpituuksia.


Translate