Näissä keskusteluissa Autio maa on milloin mitäkin, itämaista filosofiaa läntisillä mausteilla, antiikin ja keskiaikaisten myyttien törmäyttämistä Lontoon pubi-interiööriin tai kirjailijan kielellistä leikittelyä ja pakoa arkielämästä. Jälkimmäiseen viittasi pari vuotta sitten viimeksi Guardianin blogisti, joka totesi ykskantaan Eliotin teoksen olevan "kaikkien aikojen paras kirjallinen tulkinta mielisairaudesta".
Ei Eliotilla toki helppoa ollut tuossa vaiheessa, kun runoelmaa alettiin pistää pakettiin. Helppoa ei ollut ennen sitä, eikä pitkään aikaan sen jälkeen. On puhuttu kirjailijan hermoromahduksesta, joka johtui vaikeasta avioliitosta, mahdottomuudesta yhdistää päivätyötä pankissa kirjoittamiseen ja ihan vain oman mielen rakenteesta, jossa arkea askellettiin ohuiden, katkeamispisteeseen hioutuneiden herkkien hermojen varassa. Mutta olisi silti pöyhkeätä väittää, että Eliotin teoksen salat olisi tuolla kuitattu.
Autio maa ilmestyi suomeksi 1949 ja toisen kerran 1992. Viimeisin suomennos, Markus Jääskeläisen kääntämänä ja Kustannusliike Parkon kustantamana, ja uudella suomenkielisellä nimellä Joutomaa, tuli ulos eilen, huhtikuun koronaan 2020. Satavuotiaana klassikkona se pistää meidät edelleen pohdiskelemaan sanojen, sanankäytön, kirjallisuuden, kirjoittamisen, kulttuurin ja historian osuutta siihen, mitä me olemme tai mitä meistä on tullut. Mikä on se joutomaa, josta nyt hohkataan?
Joutavuuksia Eliotin ympärillä on aina ollut ja keskusteluja kirjailijan yksityiselämään liittyvistä asioista, kuten suhteestaan ensimmäiseen vaimoonsa (joka vietti elämänsä viimeiset vuodet mielisairaalassa), väitetystä juutalaisvastaisuudesta ja yhteyksistä ranskalaisiin äärikansallismielisiin, taipumuksesta moralisointiin ja hyökkäyksistä moderneja taiteentekijöitä vastaan, sosiaalisesta kömpelyydestä ja ylimielisyydestä.Viimeisin isku tulee haudan takaa, viidenkymmenen vuoden aikaviiveellä. Eliotilla oli opiskeluaikanaan 1910-luvun Yhdysvalloissa, Harvardissa, suhde Emily Hale -nimisen naisen kanssa. Suhde oli ilmeisen läheinen, mutta ei johtanut avioliittoon. Halen sijaan Eliot valitsi puolisokseen Vivienne Haigh-Woodin. Avioliitto oli katastrofi molemmille osapuolille, mutta kesti kuitenkin parikymmentä vuotta.
Eliotin ja Halen yhteydenpito ei kuitenkaan katkennut aivan täysin. He tapasivat toisiaan, kun brittiläistynyt Eliot vieraili Yhdysvalloissa opettamassa. Keskinäinen kirjeenvaihto oli myös vilkasta. Vuosien 1932-47 välillä Eliot kirjoitti Emilylle tuhatkunta kirjettä. Suhde ei ilmeisesti koskaan johtanut tämän pitemmälle, mutta enemmän tai vähemmän lämpimät keskinäiset välit heillä oli. Ehkä voidaan puhua ystävyyssuhteesta.
Eliotista tuli sittemmin julkisuuden henkilö ja nobelisti (1948). Emily säilytti Eliotin kirjeet ja lahjoitti ne myöhemmin Princetonin yliopistolle tutkimuskäyttöä varten. Lahjoitus tehtiin 1956 sillä ehdolla, että kirjeitä pääsevät tutkijat tonkimaan vasta 50 vuoden päästä siitä, kun toinenkin heistä kuolee. Eliot astui taivaaseen 1965, Emily neljä vuotta myöhemmin, 1969.
Tammikuussa 2020 tuli sitten vihdoinkin se hetki, jolloin uteliaimmat Eliot-tutkijat pääsivät aarteeseen käsiksi. Tätä hetkeä ennakoiden Eliotin perikunta julkaisi kirjailijan jo 1960 laatiman kirjelmän, jossa kerrotaan tuosta suhteesta Eliotin omasta näkökulmasta. Kun hän nimittäin aikoinaan sai kuulla, että hänen Emilylle kirjoittamansa henkilökohtaiset kirjeet oli säilytetty ja arkistoitu, hän oli ollut raivona, eli englantilaisittain todettuna, "eittämättömän yllättynyt", ja katsoi parhaaksi hieman taustoittaa ja selitellä kyseistä ihmissuhdetta jälkipolville.
Eliotin näkemys ei silittele Emilyä. Kun hän lopulta valitsi Emilyn sijasta Viviennen, hän teki sen syystä, että Emily ei ymmärtänyt Eliotin runoutta. "Emily Hale olisi tappanut runoilijan minussa; Vivienne koitui minulle melkein kuolemaksi, mutta hän sentään piti runoilijan hengissä." Samalla Eliot tulee antaneeksi tuolloin jo edesmenneelle ensimmäiselle vaimolleen kunniaa Aution maan syntyprosessiin vaikuttavana tekijänä. No, hieman kyseenalaista kunniaa, mutta kuitenkin.
Vanheneva Eliot toteaa tuolloin olleensa syvästi rakastunut Emilyyn ja tehneensä päätöksen raskain mielin. Kirjeenvaihto piti tavallaan suhdetta yllä, mutta mitä pitemmälle se ehti, sitä vakuuttuneempi Eliot oli päätöksensä oikeellisuudesta. Vuoteen 1947 tullessa hän jo huomasi, miten vähän heillä oli yhteistä. Emilyllä ei ollut halua, eikä kykyä ymmärtää runoutta, ei myöskäään "keskittymiskykyä". Monissa asioissa Emily osoitti "huonoa makua".
"Rakkauteni Emilyyn oli harhaa ja kirjeet, joita hänelle kirjoitin, olivat harhaisen miehen käsialaa, joka yritti epätoivoisesti uskotella itselleen olevansa sama mies kuin oli ollut 1914", Eliot toteaa ja jatkaa: "Naida Emily olisi ollut vielä suurempi erehdys kuin oli liitto Vivienne Haigh-Woodin kanssa."
Eliotin Emilylle laatimien kirjeiden sisältö lienee tätäkin kirjoittaessa jonkun kirjallisuudentutkijan luupin alla, joten jatkoa tarinalle on varmasti tulossa. Sitä odottaessa on parempi ottaa ote Joutomaasta ja lukiessa palata ikään kuin jonnekin sanakäytön ja -voiman alkulähteille, sinne missä ihmisiä tehdään. Ja unohtaa hetkeksi maalliset murheet. Markus Jääskeläisen älyllä ja herkällä vaistolla tulkitsemat säkeet antavat viitteitä alkukielisen version voimasta.
Tästä eteenpäin Eliotin runoelman alku kuuluu suomeksi näin:
Huhtikuu on julmin kuukausi, se siittää
syreenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston haluun, herättää
hengettömät juuret
kevään sateeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti