Punaisen surman naamionäytelmä ilmestyi alkujaan nimellä The Mask of the Red Death: A Fantasy ja vasta kolmisen vuotta myöhemmin nykyisin tunnetulla nimellä, jossa huomion painopiste on naamionäytelmässä, ei niinkään itse naamiossa. Nimi ohjaa lukemista kohti kertomuksen kokonaiskompositiota, jossa erikoisesta juhlasta ja sen kulisseista muodostuu juhliin saapuvaa kuokkavierasta merkittävämpi tekijä.
Hurjan epidemian äärellä tässäkin tarinassa ollaan, jo sen alkusanoissa:
Punainen surma oli pitkään autioittanut maata. Niin tuhoisaa, niin hirveää kulkutautia ei ollut koskaan ollut. Veri oli sen ilmestysmuoto ja sinetti: veren puna ja veren kauhistus. Tuli vihlovia kipuja ja äkillinen huimaus, runsas verenvuoto huokosista ja kuolema. Helakanpunaiset läiskät uhrin ruumiissa ja eritoten kasvoissa olivat rutonjulistus, joka sulki sairastuneen kanssaeläjiensä avun ja myötätunnon ulkopuolelle. Taudin kulku: sairauden eteneminen ja päättyminen tapahtui puolessa tunnissa.
Tarinan nimihenkilö, ruhtinas Prospero on eristäytynyt hovinsa kanssa omistamansa luostarin suojiin. Luostarin linnaa muistuttavaa rakennusta suojaa muuri, jonka rautaportit on hitsattu kiinni. Sisätiloja majoittaa tuhat "virkeää ja hilpeää" hovin vallasväkeen kuuluvaa isännän ystävää. Linnassa juhlitaan vailla huolta huomisesta. Ilveilijät, improvisaattorit, balettitanssijat ja muusikot tarjoavat ohjelmaa, ruoassa riittää ja viini virtaa. Kun karanteenista on kulunut puolisen vuotta ruhtinas päättää järjestää naamiotanssit.
Kuten arvata saattaa, kuolo korjaa lopulta koko kurja porukan. Mutta ennen sitä tarinan kertoja vie meidät salaperäisen linnan sisätiloihin, joiden seitsemässä salissa juhlat pidetään. Ruhtinas, joka on mieltynyt "eriskummallisuuksiin", on antanut sisustaa kunkin saleista eri väreillä. Labyrintin lailla toisiinsa kytkeytyneistä saleista yksi on sinisävyinen, toinen purppuranpunainen, vihreän, oranssin, valkoisen ja violetin sävyiset huoneet vastaavanvärisine ikkunoineen löytyvät nekin. Mutta pelottavin on kokonaan mustilla samettiverhoilla sisustettu huone, jossa ikkunat ovat "syvän verenpunaiset".
Mustasta huoneesta löytyy myös "jättiläiskokoinen eebenpuinen kello", jonka sisuksista tunnin välein kajahtava ääni saa musiikin, ilonpidon, tanssin ja naurun hetkeksi loppumaan. Viimeisen lyönninäänen häipyessä kaikki jatkuu taas kuin ennenkin.
Poen vain muutaman sivun mittainen tarina on tulvillaan elämän ja kuoleman symboliikkaa. Sitä ovat mutkien kautta toisiinsa kytkeytyvät huoneet ja kohtalon kello, jonka lyönnit muistuttavat meitä kuolevaisuudestamme. Kun muissa huoneissa sykkii elämä, viimeinen, musta huone on ainoa, jonka tummalle matolle ei kukaan uskalla astua.
Mutta lopulta kello lyö kaksitoista kertaa ja bilekansa saa huomata, että seuraan on liittynyt epäkorrektilla asullaan vieraita häiritsevä hahmo:
Hahmo oli pitkä ja luiseva ja verhoutunut kiireestä kantapäähän hautavaatteeseen. Kasvot peittävä naamio oli valmistettu niin huolella muistuttamaan kuolonkankeaa vainajaa, ettei lähinkään tarkastelu vaivatta havainnut petosta. Mutta tämän olisivat villit juhlijat vielä sietäneet, joskaan eivät hyväksyneet. Kyseinen komeljanttari oli kuitenkin mennyt niin pitkälle että oli pukeutunut Punaiseksi surmaksi. Hänen vaatteensa olivat veren tahrimat...
Kuten arvata saattaa, Poen tarinaa on aikojen saatossa tulkittu monesta eri suunnasta. Siitä on löydetty allegoriaa ihmisen kyvyttömyydestä ymmärtää kuolema osana elämää, linnan outo sisustus väreineen on saanut huomiota värisymboliikasta kiinnostuneilta. Seitsemän huoneen vertautuminen seitsemään kuolemansyntiin on kiinnittänyt tarinaa keskiaikaiseen kuvastoon goottilaisessa kauhuperinteessä. Ruhtinaan nimi Prospero puolestaan vie meidät Shakespearen maailmaan ja tämän myöhäisdraamaan Myrsky, jossa samanniminen ruhtinas on ajettu maanpakoon syrjäiselle saarelle. Tai ehkä Prospero on Poe itse, joka haluaa paeta, kun maailma potkii päähän. Entäpä jos koko tarina onkin vain unta? Kertoja vie meidät päähenkilön mielensisäiseen maailmaan. Tarinassahan viitataan aivan suoraan tämän väitettyyn mielenvikaisuuteen.
Itse epidemia, tuo "punainen surma", voidaan ehkä yhdistää paiseruttoon tai koleraan, joista jälkimmäisen tuottamaa ikävää jälkeä Poe oli saanut todistaa 1830-luvun Yhdysvalloissa. Kuolemansairauden kanssa Poe teki myös läheistä tuttavutta novellin kirjoittamisajankohtana, kun hänen vaimollaan todettiiin tuberkuloosin ensioireet. Puolen tunnin taudinkulku ensioireista kuolemaan on sen sijaan niin hurjaa menoa, että se voi olla mahdollista vain kuvitteellisessa maailmassa.
Poen lyhytkertomus on sittemmin inspiroinut laajalti monia taiteentekijöitä. Versioita aiheesta on nähty niin kirjallisuudessa kuin teattereiden lavoilla, kankailla tai kuvaruuduilla. Musiikintekijät ovat nekin olleet monesti asialla. Kovinkaan yllättävää ei liene se, että videopelit ja metallibändit idästä länteen ja pohjoisesta etelään ovat löytäneet tarinasta kimmoketta. Kuten tämäkin poppoo:
Edgar Allan Poe: Punaisen surman naamionäytelmä. Kootut kertomukset. Suomentanut Jaana Kapari. Teos 2006.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti