Maailmanloppu tuli ja meni

Saksassa 70- ja 80-luvuilla kasvaneiden lasten ja nuorten kapoisille hartioille sälytti globaalia vastuuta ja apokalyptisiä kauhukuvia kirjailija, jota monet pitävät saksankielisen kirjallisuuden yhtenä tärkeimmistä. Lastenhuoneen seinille ydinsodan ja -tuhon maisemia roiskinut Gudrun Pausewang (1928-2020) kuoli tämän vuoden tammikuussa, mutta jätti jälkeensä yli sadan teoksen tuotannon, josta riittää pureskeltavaa vielä pitkään - tai niin kauan kuin maailma elää ja hengittää.

Pausewangin teosten myyntiluvut nousevat yli 5 miljoonaan, joten vähäisestä tai tuntemattomasta suuruudesta ei ole kysymys. Erilaisia kirjallisia kunnianosoituksia riittää niitäkin. Suurimmat kaupalliset voitot hän saavutti lapsille ja nuorille osoitetuille romaaneilla,  joista 70- ja 80-luvuilla kirjoitetut dystopiat maailmasta ydintuhon jälkeen herättivät eniten huomiota. Pausewangin synkät sävyt osuivat yksiin Saksassa samaan aikaan heränneen ympäristötietoisuuden ja atomisodan uhkan sekä ydinvoiman vastaisuuden kanssa.

Avainteokset, joilla Pausewang ui ajan lapsia traumatiosivaan virtaan, olivat ydinsodan jälkeistä maailmaa kuvannut Die letzten Kinder von Schewenborn (1983) ja Tshernobylin onnettomuuden herätteenä syntynyt Die Wolke (1987). Näistä löytyy, kuten Welt-lehden kirjoittaja Pausewangia muistellessaan kirjoittaa, "kuvauksia, joita on mahdoton unohtaa: kampaan harjattaessa tarttuvia hiuksia, tai ilman silmiä syntyvä lapsi. Teosten perussävy on lohduton."

Pausewangin käsittelemät teemat sodan ja rauhan kysymyksistä ympäristön tuhoutumiseen, köyhyyteen ja eriarvoisuuteen tai tilintekoon natsimenneisyyden kanssa tuovat jo sellaisinaan tummia sävyjä kerrontaan. Pausewang itse kasvoi natsihenkisessä perheessä ("Isäni oli vakaumuksellinen natsi ja minusta kasvatettiin pikku-natsi."), valmistui myöhemmin opettajaksi ja työskenteli Etelä-Amerikassa ja asui Länsi-Saksassa 70-luvun alusta. Lapsuutensa kokemuksiin poliittisesti intomielisen isän varjossa hän palasi monissa yhteyksissä.

Pausewangin arvostus ei ollut niinkään hänen kirjallisissa tai taiteellisissa ansioissaan kuin halussaan ja kyvyssään vaikuttaa. Tämän hän myös itse myönsi. Häntä kiusasi se, miten ihmiset välttävät epämiellyttävien asioiden käsittelyä. Hänen tarkoituksensa oli tehdä ikävät asiat näkyväksi. Tavoitteessaan Pausewang onnistui. Kirjat herättivät keskustelua, myös tuohtunutta, mutta olivat kohta osa koulujen pakollista lukuohjelmaa. Kirjallisuuspalkintoja tuli yksi jos toinenkin. Poliitikot ottivat niin ikään osansa menestyksestä: Vihreän puolueen kärkinimi luki Pausewangia äänikirjaksi asti.

Armoton, karu ja siloittelematon näkemys tuhon jäkeisestä maailmasta sai tuolloin varmasti monet lapset itkemään itsensä uneen. Sen sijaan, että olisi pahoitellut ja lohduttanut pieniä lukijoitaan, kirjailija pyysi anteeksi sitä, että oli siloitellut asioita: "Kirjassani olen kuvannut katastrofin ja sen seuraukset paljon vähäisempinä ja harmittomimpina mitä ne oikeasti olisivat. Halusin, että joku tarinassa on sentään sellaisessa kunnossa, että kykenee kertomaan kaikesta."

Useat kriitikot tuntuivat tuolloin myös allekirjoittavan kirjailijan näkemyksen. Asioista, myös niistä ikävistä pitää kertoa lapsille suoraan ja siloittelematta. Pausewangin uskallusta saattaa nämä osaksi lasten maailmaa pidettiin kunnioitettavana. "Kuolleet joet ja kuolevat metsät, tuhotut niityt ja myrkytetyt juomavedet ovat todellisuuttamme. Luojan kiitos, meillä on vielä kirjailijoita, jotka eivät halua ruokkia lukijoitaan turhilla toiveilla", eräskin kriitikko totesi.

Muutaman vuoden takaisessa (2014) Spiegelin artikkelissa viitataan Pausewangin kohdalla ajan henkeen, joka oli kovin toisenlainen kuin tänään. "Pedagoginen kauhushow" oli tuolloin Saksassa laajalti hyväksyttyä ja sitä harjoitettiin käsittelemällä monia erilaisia aiheita ulottuen natsimenneisyydestä aina inhorealistisiin kuvauksiin huumeiden käytön vaikutuksista. Katsottiin, että lasten kasvattaminen yhteiskuntatietoisiksi ja vastuullisiksi edellyttää asioiden avointa käsittelyä. Aikanaan näistä kauhutarinoilla kyllästetyistä lapsista kasvoi vanhempiaan vastaan kapinoivia aikuisia, jotka kanavoivat taistelunsa punkin, juppiuden ja hedonismin epäpoliittiseen asenteeseen.

Tarina on varmasti kuvattua monisyisempi, mutta sinänsä mielenkiintoista ajatella - tai muistuttaa mieleen - miten keskeisesti kirjallisuus vaikuttaa, tai on ainakin vaikuttanut maailmaan, jossa elämme tänään. Eikä mikä tahansa kirjallisuus, vaan nimenomaan lapsille ja nuorille suunnattu kirjallisuus. Pausewangin edustamasta yhteiskunnallisen lastenkirjallisuuden traditiosta löytyy esimerkkejä myös Suomesta, eniten varmasti 70-luvulta, jolloin politisoituminen ja arjen estetiikka (muistattehan Maikki Harjanteen Minttu-kirjat tai Gunilla Wolden Suomessa suositut Teemu-kirjat) oli kunniassa. Siinä sivussa perinteinen satu sai kyytiä, joskin sen kunnianpalautus oli sitten seuraavien vuosikymmenten tehtävä.

Suoranaista Pausewangin kaltaista tajunnanräjäyttäjää ei meiltä löytynyt, nykykäsityksen mukaan ehkäpä onneksi. Mutta vakavilla aiheilla uusvalistuksen hengessä pelattiin esimerkiksi Camilla Mickwitzin kuvakirjasarjoissa (Jason-kirjat) tai sellaisessa  heräävän ympäristötietoisuuden ja kansalaisaktivismin klassikossa kuin Leena ja Inari Krohnin lastenkirjassa Vihreä vallankumous (1970). Jälkimmäisessä jotkut tosin näkivät myös "propagandaa vallankumouksen, esivallan vastustamisen ja ilkivallan puolesta".

Pausewangin visiot tuhon jälkeisestä maailmasta ja kituliaasta elämästä siinä ovat sen sijaan 2010-luvun nuortenkirjallisuuden vakioaineistoa, myös meillä. Niissä rankkuus tosin kytkeytyy ehkä enemmän tieteis- ja seikkailukertomuksen muotoon kuin sormea heristävään varoitteluun.

2017 Pausewangille myönnettiin tuotannostaan Saksan nuorisokirjallisuuspalkinto. Suomeksi hänen teoksiaan ei ole saatavilla.