Jalkakäytäville kerääntynyt uusi jalankulkijajoukko näki miten paikalleen jääneen auton kuljettaja huitoi tuulilasin takana käsillään samalla kun takana jonottavat ajoneuvot tööttäilivät vimmatusti. Jotkut kuljettajat olivat jo nousseet autoistaan työntääkseen epäkuntoon joutuneen syrjään tukkimasta liikennettä, he koputtivat kiivaasti auton suljettuihin ikkunoihin ja sisällä istuva mies käänsi päätään heihin päin ja milloin mihinkin suuntaan, hän näytti huutavan jotain, suun liikkeistä voi havaita että hän toisti yhtä ja samaa sanaa, tai ei yhtä vaan oikeammin kolmea, kuten kävi ilmi kun joku viimein onnistui avaamaan oven, Minä olen sokea.
Portugalilaisen José Saramagon romaanissa Kertomus sokeudesta (1995) "valkotaudiksi" nimetty epidemia kulkee kuin rutto ihmiseltä toiselle. Autossa sokeutunut tartuttaa kohta häntä auttamaan tulleen, tosin vilppi mielessä toimineen miehen, myöhemmin silmälääkärin ja sen myötä kaikki odotushuoneessa olijat. Vastaavankaltaisia tapauksia löytyy pian muualtakin ja tarinan nimeämättömän valtion poliitikot ryhtyvät toimiin ja tarjoavat ratkaisuksi karanteenia:
... kaikki sokeutuneet tuli kerätä yhteen ja eristää, samoin kuin kaikki heidän kanssaan fyysisessä kosketuksessa tai välittömässä läheisyydessä olleet, jotta vältyttäisiin enemmiltä tartunnoilta, ottaen huomioon että sairastumistapausten määrä kasvoi suurin piirtein tavalla, jota matematiikassa on tapana kutsua geometriseksi sarjaksi.
Näin tehdään ja alussa näyttää siltä, että tilanne on hallinnassa. Mutta outo oireyhtymä jatkaa leviämistään, eivätkä viranomaisten toimenpiteet riitä. Kokoukset, seminaarit ja palaverit päättyvät yhä useammin tilanteeseen, jossa osallistujat sokeutuvat kesken kaiken itse. Lehdet, radio ja televisio suuntaavat kohta mielenkiintonsa epidemian dramaattisiin seurannaisvaikutuksiin ja koskettaviin ihmiskohtaloihin. Hallitus muuttaa myös taktiikkaansa ja tarjoaa eristämisen sijasta ratkaisuksi perheiden velvoitetta pitää sokeutuneet kotona. Mutta kun yhä useammassa perheessä kaikki sokeutuvat, hallitus tekee taas täyskäännöksen ja ottaa hallintaansa hylätyt tehtaat, tyhjät urheiluhallit ja varastot. Sokeat on tarkoitus kerätä näihin tiloihin ja vedota hyväntekeväisyysjärjestöihin ja yksittäisiin kansalaisiin, jotta apua vaativia voidaan auttaa.
Mutta yksikään teko, "poppakonsti" tai toimi, mikään ei pysähdytä epidemiaa. Sokeiksi tulleet ihmisjoukot vaeltavat tyhjillä, autonromuista, ulosteista ja kaikenlaisesta roinasta tukkeutuneilla kaduilla. Kaupat, teatterit, museot, sairaalat, kaikki julkiset tilat ovat muuttuneet paikoiksi, joista ihmiset hakevat suojaa sateelta, tuulelta ja kuolleita ihmisiä järsiviltä koirilta.
Saramagon romaanissa ihmisten näkökyvyn massiivisesta menettämisestä seuraa yhteiskunnan kaikkien rakenteiden luhistuminen. Tapahtuman etenemistä lukija seuraa ainoan näkökyvyn säilyttäneen henkilön silmin. Hänen rinnallaan (taustallaan ja yläpuolellaan) kulkee ilkikurinen kertoja, joka tuo synkkään ja raadolliseen, julmaan, joidenkin väkivaltaisten kohtausten myötä jopa vastenmieliseen tarinaan tarpeellista kepeyttä. Erään todistajan epäsuora kerronta katkeaa, kun kertoja päättää äkkiä muuttaa kerrontatyyliään:
Joitakin välttämättömiksi katsottuja irrallisia lausahduksia lukuun ottamatta mustalappuisen vanhan miehen kertomusta ei tästä alkaen seurata enää kirjaimellisesti, vaan sen korvaa suullisen esityksen tyylitelmä, joka pyrkii täsmällistä ja tarkoituksenmukaista sanastoa käyttämällä korostamaan varsinaista tietoainesta.
Lukijan etäännyttäminen tarinasta toimii myös, kun kertoja muistuttaa itseään: "... vertauksissa pitää olla varovainen, ei saa laukoa ajattelemattomasti, mitä sylki suuhun tuo." Kerrontaan kätkettyjen nyrjähdysten myötä tuntuu kuin lukijaa haluttaisiin sopivin väliajoin muistuttaa, että kysymys on alaotsikon mukaisesti kertomuksesta, kuvitteellisesta tarinasta tai aikuisten sadusta, jonka kertoo meille enemmän tai vähemmän epäluotettava tyyppi.
Romaanissa seurataan pienen ihmisryhmän selviytymistä poikkeusoloissa. Juonellisesti kertomus etenee näiden karanteeniolosuhteiden kuvauksesta vapautumiseen järkyttävistä oloista vielä lohduttomampaan maailmaan. Isompi kuva raottuu hitaasti ja juuri, kun toivo paremmasta huomisesta alkaa pettää, sairaus hellittää otteensa ja, kuten raamatullisesti voisi todeta, sokeat saavat taas näkönsä. Loppuun kirjoittautuu myös tarinan allegorinen opetus:
Minkä takia meistä tuli sokeita, Sitä minä en tiedä, ehkä syy joskus onnistutaan selvittämään, Tahdotko kuulla mitä minä arvelen, No mitä, Minä luulen ettei me tultu sokeiksi vaan ollaan sokeita, Sokeita jotka näkevät, Sokeita jotka näöstään huolimatta eivät näe.
Tarinansa vertauskuvallisuuteen kirjailija viittasi Nobel-puheessaan (1998) todeten kirjoittaneensa romaanin muistuttaakseen ihmisiä siitä, mitä he ovat hiljalleen menettämässä: järjenkäytön, toistensa kunnioittamisen, pyrkimyksensä totuuteen ja inhimillisyytensä. Kirjailijana hän katsoi vaatimattomasti olevansa vain kertomustensa henkilöiden "oppipoika", joka on löytänyt itsensä heidän kauttaan.
Kirjailijan ammatti näin katsottuna on elämän allegoriaa, joten samaan muottiin kelpaa myös Kertomus sokeudesta. Saramago oli elämänsä loppuun asti tunnustuksellinen kommunisti ja instituutioiden (EU, Maailmanpankki, katolinen kirkko) arvostelija. 90-luvun alussa hänen romaaninsa Jeesuksen Kristuksen evankeliumi otettiin maan hallituksen toivomuksesta pois arvostetun kirjallisuuspalkinnon ehdokkuudesta. Saramagoa syytettiin uskonnon pilkkaamisesta. Tapahtumien seurauksena hän muutti vapaaehtoiseen "maanpakoon" Lanzarotelle, missä kuoli 2010. Romaanin henkilöiden kyvyttömyys nähdä ympärillään oleva yhteiskunta kaikkine valtasuhteineen peilautuu siten kirjailijan poliittiseen agendaan.
Oma lukunsa on Saramagon tyyli, jossa epäkonventionaaliset lauserakenteet vyöryvät pidäkkeettä ilman kappalejakoja, välimerkkejä käytetään luovasti ja näkökulmaa vaihdetaan henkilöstä toiseen niin, että varomaton lukija kompastuu ja eksyy. Tekstimassa sai aikoinaan Ursula Le Guinin lopettamaan Sokeiden lukemisen ja pitämään kirjailijaa ärsyttävänä kielenkikkailijana ja teeskentelijänä. Toisella yrityksellä romaani oli puolestaan liian pelottava. Joten hän päätti kulkea teokseen kirjailijan varhaisemman tuotannon kautta, ja sitten tärppäsi. Hän oppi, että Saramagoa pitää lukea hitaasti. - Avoimin silmin, sanoisi joku kömpelöiden kielikuvien taitaja.
---
José Saramago: Kertomus sokeudesta. Suom. Erkki Kirjalainen. Tammi 1997.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti