Jos Pynchonista aikoo selvitä, on syytä pistää lukustrategia uusiksi. Ei siis etsintäretkiä juonen, henkilökuvauksen, teemojen tai miljöökuvauksen äärelle. Vaikka ne romaanista löytyvätkin, lukemista ne eivät ohjaa. Jos ohjaavat, lukija ei lue, vaan vain kuvittelee lukevansa. Pynchonin (tai tässä tapauksessa suomenkielisen kääntäjän, Juhani Lindholmin) lukija lukee itseään lukemassa tekstiä, joka palautuu Lindholmin kielisihdin lävitse (ehkä) Pynchoniin. Tärkeintä tässäkin on matka, ei päämäärä.
Lukija on siis kriisissä. Mistä Painovoiman sateenkaari myös kertoo - kriisin ajasta. Eletään toisen maailmansodan loppuvaiheita. Saksalaiset suorittavat viimeisiä epätoivoisia tekojaan tappioksi kääntyvän sodan voittamiseksi. V2-raketteja ammutaan Lontooseen ja lähialueille. Ja kas kummaa, pommit tippuvat jostakin kumman syystä juuri niihin paikkoihin, joissa muuan amerikkalainen sotilas on suorittanut lemmentekojaan.
Tästä lähtöasetelmasta (onko se sitä?) romaani etenee (tai eksyy?) lukuisten sivujuonten (niinkö?) kautta Ranskaan ja miehitettyyn Saksaan ja vähän muuallekin (sinne erityisesti!). Eletään historiallista poikkeustilaa ja mitä vain voi tapahtua - kuten tapahtuukin. V2-raketit ovat tarinantynkiä ja tarinassa viipyviä tai ohikulkevia henkilöitä yhteensitova elementti, mutta muilta osin kuljetaan vapaasti aika- ja tila-akselilla. Tarinan nykyhetki sekoittuu menneisyyteen ja tulevaan, henkilöiden unet reaalitodellisuuteen. Kerronnan eri tasot ja näkökulmat vaihtelevat oikukkaasti eli ennakoimatta ja lukijaa viedään varoittamatta niin poliittisen retoriikan, yhteiskuntafilosofian, limerikkien, lastenlorujen, mystiikan, spiritualismin, kvanttifysiikan, tähtitieteen, populaarikulttuurin, behaviorismin, paranoian ja eri sosiaali- ja ammattiryhmien jargonien äärelle.
Tuhat sivua tätä hyökytystä vastaa pitkää, kovin pitkää elämää.
Pynchonin teos ilmestyi alkujaan 1973 ja kirjalliseen maaperään, jossa oli nähty jo Joseph Hellerin Me sotasankarit (1961), Vladimir Nabokovin Ada (1969) tai Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 (1969). Kun näiden jatkoksi lisää vielä John Barthin 60-luvun kokeellisen tuotannon, saadaan lähimmät yhtymäkohdat, joihin aikakauden kritiikki yhdisti Pynchonin aseman ja merkityksen. New York Timesin kriitikko lisäsi vielä kierroksia löytämällä yhtymäkohtia Melvillen Moby Dickin kerronnalliseen viehtymykseen käyttää teknistä sanastoa ja tieteellistä projisointia sekä kapteeni Ahabin pakkomielteiseen kostoretkeen. Pynchonin salaperäiset V2-raketit ovat romaanin keskushenkilöiden (ja lukijan) valkoinen valas.
Painovoiman sateenkaarta ylistäessään samainen kriitikko tulee sanoneeksi jotakin mielenkiintoista myös romaanin lukemisesta, lätkäisseeksi ikään kuin varoitustarran kirjan kanteen varomattomille ja herkille sieluille. Kaikesta kielellisestä erinomaisuudesta ja ilmeisestä merkittävyydestä, suorastaan neroudesta huolimatta kyseessä on teos, joka on myös paikoitellen äärettömän tylsä, itsetarkoituksellisen kikkaileva, itseään toistava ja kärsivällisyyttä koetteleva. Tarkoitusta tähän merkitystä pakenevaan sekametelisoppaan hakeva lukija ajautuu epätoivoon ja totaaliseen väsymykseen. Tästä romaanista lukija ei löydä kattoa päänsä päälle eikä apetta rinnan alle.
Kysymys lienee siitä, miten ottaa haltuun, tai paremminkin miten suhtautua meitä ympäröivään tekstikosmokseen. Pynchonin kohdalla käytin 250 x 4 -strategiaa. Luin romaania n. 250 sivua, minkä jälkeen siirryin lukemaan jotakin ihan muuta. Päästyäni sen loppuun palasin Pynchoniin, luin taasen seuraavat 250 sivua, vaihdoin toiseen teokseen, sitten taas takaisin painovoiman äärelle jne. Kun luku-urakka oli päätöksessä, olin lukenut Riku Korhosen Emme enää usko pahaan, John Grishamin Lakimiehet, Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet sekä Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet.Ja Pynchonin.
Kelvollisia teoksia kaikki tyynni, mutta tässä tapauksessa ne toimivat minulle vierihoitona selviytymisestä sekä takaisin Pynchonin maailmaan että sen jälkeiseen. Sillä kuolemasta, kaiken päättymisestä tai jonkin uuden alusta niin tässä kuin monen muun postmodernistisen romaanin kohdalla on kysymys, on sanottu olleen jo Joycesta lähtien. Flirttailu kielen ja merkityksen kuoleman kanssa kuuluu olennaisena osana näihin teoksiin. Halutessaan sisällyttää kaiken mahdollisen kielelliseen universaaliinsa ne itse asiassa valmistelevat jäljittelemättömän planeettansa tuhoa. Mitä jää jäljelle, kun kaikki on jo sanottu?
Siksi me lukijat tarvitsemme myös sanoja ja kirjoja, jotka rakentavat siltoja paitsi toistemme myös toisten kirjojen välille. Vaikka se sitten tapahtuisi latteuksia ja kliseitä hokien. Mitä tahansa pynchonistit väittävätkin, totuus on tuolla ulkopuolella... tai ehkä ei.
--
Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari. Suom, Juhani Lindholm. Teos 2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti