Eskelinen rajaa käsittelynsä koskemaan suomenkielistä proosaa, joten muut lajit jäävät käsittelemättä, kuten myös Suomessa ilmestyvä ruotsinkielinen kirjallisuus. Näine rajauksineenkin teoksesta muodostuu suhteellisen laaja (lähes 600 sivua) kokonaisuus, jossa edetään kirjallisen elämämme alkuhämäristä nykyhetkeen asti. Teoksen kokonaisuus rajautuu viiteen laajaan osioon. Perinteisen kronologisen jaottelun mukaisesti myös Eskelinen kulkee keskiaikaisesta proosatapailusta realismiin ja modernismiin sekä modernismin jälkeiseen aikaan. Näiden sisällä sitten suomalaista ikihonkaa kaatuu (sekä hieman tuorempaa pajukkoa) kirveenkäyttäjän tahtotilan mukaisesti joko kirjateollisuuden raaka-aineeksi, pinottavaksi, poltettavaksi tai lahoamaan lukijapolkujen varrelle.
Teokselle on lainattu otsikko Kalevalan ensimmäisestä runosta, mutta se kuvaa hyvin myös tekijän - vai pitäisikö sanoa kertojan - suhtautumista kirjallisuutemme kehitykseen ja tuon kehityksen mahdollistajiin, sekä kirjailijoihin että heitä tulkitseviin kriitikoihin ja tutkijoihin. Suomalainen proosa joutuu pitkään ravistelemaan helmoistaan "kansallis-kristillistä houremaailmaa", jota siitä laaditut lukuisat akateemiset ja eliitin suorittamat väärintulkinnat ovat pitäneet yllä. Mielenkiintoista kyllä, kun Eskelisen 80-luvun Sianhoito-oppaan nuorukaisen höyryävä asennemaailma viedään 2010-lukua hallitsevien vaihtoehtoisten totuuksien äärelle, tuloksena ei suinkaan ole raikasta ajatusten tuuletusta vaan ummehtunutta epäilyn, salailun, vainoharhaisen mielen kirjaan puhaltamaa tunkkaisuutta.
Eskelisen teoksen kertoja on ylimielinen, alentuvainen, hyökkäävä, aggressiivinen, ilkeä, nokkava ja asenteellinen. Mikä on tavallaan mielenkiintoista ja hieman outoakin. Kirjallisuushistorioissa harvemmin törmää vastaavankaltaiseen tyyppiin. Näistä lähtökohdista kenellekään ei jää epäselväksi kertojan positio ja näkökulma, vaikka tämä välistä verhoutuukin monikon ensimmäisen persoonan taakse. Mutta silloinkin kysymyksessä lienee kuninkaallinen puhuttelumuoto itsestään.
Joten, proosakirjallisuutemme varhaisia sankareita ovat Juteini, Kivi ja Kilpi. Myöhemmin näiden rinnalle nousevat Lassila, Onerva, Pakkala, Haanpää ja Korpela. Linna ja Haavikko saavat myös kirjan kertojan hyväksynnän ja toki muutama muukin. Kuvaavaa teoksen hengelle on tietenkin se, että palkintopallin ylimmälle askelmalle yleensä sijoitetut tekijät pudotetaan alas. Runeberg, Lönnrot, Snellman saavat Koskenniemen, Sillanpään, Jotunin ja Waltarin ohella kovimman käsittelyn. Siinä sivussa Tulenkantajien ja Dagdrivare-sukupolven "vätykset", SKS ja väärintulkintoja toistuvasti lataavat Helsingin yliopiston professorit (nimeltä mainiten) ja muut "tusinatutkijat" kuulevat kunniansa. Myytti suomalaisten hyvästä lukutaidosta on sekin vain kansallismielisyyden pönkittämää harhaa ja tarkoituksellista tilastollista ylitulkintaa.
Monissa kohdin kertoja esittää hyviä ja mielenkiintoisia huomioita. Luvut realismin vahvasta asemasta kirjallisessa traditiossamme, modernismista ja siitä, miten sen "katkottu" versio saavuttaa rajamme, kuten myös työläiskirjallisuuden sisäistä kehitystä tai kollaasiromaania valottavat katkelmat ovat jäntevästi kirjoitettua ja punnittua ajatusta. Myös varhaisten, suorasanaisen suomenkielisen proosan ensiaskelten esittelyssä "Eskelinen" vakuuttaa. Silmäily 2000-luvun kokeelliseen proosaan herättää niin ikään mielenkiintoa vähemmän julkisuuteen päässeine tekijöineen ja uusine kerrontaratkaisuineen.
Eskelinen on itse toiminut pitkään lähellä proosailmaisun mahdollisuuksia tutkivaa Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraa, joten on odotettavaakin, että kokeellisempi kirjallisuus saa teoksessa enemmän huomiota. Teoksen läpikulkevana (punaisena, sinisenä, vihreänä tms.) lankana kulkeekin näkemys suomenkielisen kirjallisuuden, erityisesti proosan menetetyistä mahdollisuuksista. Jos olisimme lähteneet kulkemaan Seitsemän veljeksen, Saaristolaissarjan ja Harhaman viitoittamaa tietä, ymmärryksemme Pakkalan, Haanpään, Meren tai Lahtelan, Pulkkisen ja Yli-Juonikkaan teoksista ei olisi ollut niin kortilla kuin se on ollut. Niin, ja ehkä Eskelisen omakin kaunokirjallinen tuotanto olisi löytänyt lukijansa. Ken tietää.
Niin negatiivisvärittynyt kuin Eskelisen teos onkin, se päätyy lopussa jopa ylistämään proosamme tilaa uudella vuosituhannella. 2010-luvun suomenkielisessä proosassa "kokeellinen, mahdollinen, spekulatiivinen ja valtavirtainen fiktio elävät rinnakkain samanaikaisesti kapeutuvassa ja monipuolistuvassa kirjallisuusekologisessa lokerossaan". Tämä on iso kumarrus kertojalta, joka on satojen sivujen ajan motkottanut jankuttamiseen asti kirjallisuutemme huonoa tilaa. Lopussa hengenpalonsa väsyttämänä tai hetken mielenhäiriössä hän löytää sisäisen virkamiehensä ja puhuu kirjailijoille ja taiteilijoille myönnettävän kansalaispalkan puolesta.
Eskelisen teos on korostuneen Helsinki-keskeinen. Proosan kehityksen ja sen tulkinnan näkökulmasta missään muualla ei näytä tapahtuneen yhtään mitään. Pilkatuimmat tutkijat tulevat nekin kaikki pääkaupungin yliopiston piiristä - mikä voi tietenkin olla myös onneksi monille. Paljaimmillaan tämä horisontin rajoittuneisuus näkyy käsiteltäessä postmodernismin saapumista Suomeen. Tässä teoksen kertoja haluaa korostaa Eskelisen ja Lehtolan "metaesseististä esseekokoelmaa", joka "nostatti 1980-luvun suurimman kirjasodan" ja vaikutti siihen, että yliopistot nostivat kokoelman käyttämät teoreetikot osaksi tutkintovaatimuksiaan. Ei se aivan näin ollut, mutta voihan sen noinkin nähdä.
Raukoilla rajoilla on viihteellistä luettavaa proosamme kehityksestä kiinnostuneille. Teksti kulkee ja kertojan vihaisen nuoren miehen mieleen istutettu kerronta aiheuttaa muutaman hörähdyksen siellä ja tuhahduksen täällä. Tietoakin löytyy, jos sellaista joku vielä kaipaa. Kokonaisuuteen on pesiytynyt katkelmallisuutta ja käsittelyn epätasaisuutta, joka korostuu loppua kohti mentäessä. Nimi- ja teosluetteloa kirjasta ei löydy, laajat suorat tutkijoilta siepatut sitaattiosuudet kielivät nekin kustannustoimittamisen puutteellisuudesta.
Kirjan liepeessä ilmoitetaan, että teos "uudistaa kirjallisuushistorian lajityypin tekemällä uskomattomasta uskottavaa" ja että aikaisempien "historioiden tarkoitushakuinen putkinäköisyys jää historiaan ja korvautuu stereonäköisillä havainnoilla". Uudistumisen puolesta en liputtaisi, eikä tuo stereokatsekaan vakuuta. Kunpa kertoja olisi kohdistanut sen myös itseensä ja jättänyt edes pikkusieluisen, henkilöihin menevän irvailun vähemmälle.
PS. Teoksen eräänlaisena jatkeeksi Eskelinen on avannut blogisivuston, josta löytyvät tekijän kommentit kirjaa (väärin)tulkinneille puusilmille.
---
Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa. Siltala 2016.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti