26.5.2020

Epidemiakirjallisuutta (7)

Gabriel García Márquezin modernissa klassikkoromaanissa Rakkautta koleran aikaan (1985) tautiepidemia vertautuu tapaan, jolla rakkaus ja rakastuminen ottaa ihmisen otteeseensa ja vie tämän hulluuden partaalle.

Toisin kuin kolera, rakastuminen ei, ainakaan useimmiten, aiheuta oksentelua, pahoinvointia, lihaskramppeja ja ripulia. Kaupungistumisen ja väestön keskittymisen myötä 1800-luvulla kolera vei mukanaan satojatuhansia ihmisiä Aasiassa, Amerikassa ja Euroopassa. Yksistään Lontoossa kolera tappoi 1848-49 53 000, Pariisissa puolen vuoden aikana 19 000. Suomessa pahin epidemia koettiin 1850-luvulla, jolloin koleraan menehtyi yli 3 000 henkeä.

Vuosia kestäneistä epidemiaryppäistä pitkäkestoisimpia oli Intiaa, Arabiaa ja Pohjois-Afrikkaa toistakymmentä vuotta riivannut bakteeri, jonka uhriluku yksistään Egyptissä oli muutamassa kuukaudessa yli 34 000. 1900-luvulle tultaessa kolera alkoi menettää otettaan, mutta yksittäisiä epidemioita koettiin 60- ja 70-luvuilla vielä niin Aasiassa kuin Afrikassa. 2000-luvulla koleratapausten kasvu on keskittynyt Afrikkaan.

Sittemmin kolera on jokseenkin hävinnyt kehittyneistä maista, mikä johtuu parantuneesta yleishygeniasta sekä tehokkaasta hoidosta. Hoitamattomana kolera saattaa johtaa kuolemaan muutamissa tunneissa, joten leikin asia ei tämäkään ihmiskuntaa edelleen niittävä tauti ole.

Eikä parane leikkiä rakkaudellakaan. Márquezin romaani on kertomus vuosikymmeniä kestävästä rakkaudesta, intohimosta, viettien voimasta ja pakonomaisesta takertumisesta toiseen ihmiseen. Tarinan taustalta löytyy kirjailijan omien vanhempien tarina, mutta reaalitodellisuus ei tietenkään voi antaa maagiselle realismille kuin haljun viitekehyksen. Márquezin käsittelyssä kahden ihmisen tarinasta, tai ehkä paremminkin triangelidraamasta, kehittyy tunteilla, sanoilla ja tarinoinnilla yliviritetty rypälepommi, joka osuu kohteeseensa ja vähän sen vierellekin.

Thomas Pynchon, toinen sanojaan ja sivujaan säästämätön, korosti arviossaan (1988) Márquezin romaanin vallankumouksellisuutta. Tässä kertomus, joka uskalsi 60-luvun hippiaatteen jälkeisillä vuosikymmenille tarjota taas aiheeksi ikuista rakkautta ja vieläpä siten, että se kokee täyttymyksensä vasta vanhuuden kuivattamien vartaloiden ja ajan ohentamien ihojen kosketuksissa. Kysymys ei siis ole mistään nuoresta lemmestä, vaan siitä itsestään, suurella kirjaimella. Monelta tämä olisi voinut mennä pieleen (ja monella varmasti menikin), mutta Márquezin tekninen taituruus saa Pynchonin ihastuksesta polvilleen. "Hän kirjoittaa kiihkeän kontrolloidusti, seesteisen hallitusti", Márquezin tyyli on saavuttanut tason, missä "se on samaan aikaan klassista ja tunnistettavaa, kirkasta ja puhdasta", jossa kuljetaan sujuvasti korkeasta tyylistä matalaan, naurusta itkuun ja reaalimaailmasta fabulointiin.

Tarina sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan maahan, jonnekin Karibian alueelle. Eteläisen Amerikan maisemissa kaupungin silmäätekevien kaunotar rakastuu tulisesti hänelle epäsopivaksi katsottuun mieheen. Naisen isä pyrkii kaikin keinoin estämään nuorten onnen, ja onnistuukin siinä. Fermina Daza lähetetään kauaksi pois, ja kun tämä aikanaan palaa takaisin, rakkaus on muuttanut muotoaan. Aiemmin hänen päivänsä runoilla ja tulisilla viesteillä, ja yöt kaipuulla täyttänyt Florentino Ariza tuntuu nyt vain vastenmieliseltä. Fermina nai säätyään vastaavan ja elää hänen kanssaan, kunnes kuolema heidät erottaa. Mutta rakkaus ei kuole, ja 51 vuotta, yhdeksän kuukautta ja neljä päivää Ferminan ja Florentinon erosta, kohtalo saattaa heidät taas yhteen.

Kuten tarinasta voi päätellä, ja kuten Pynchon omassa luennassaan Márquezin romaanista toteaa, kyseessä on lajityyppien sekamelska: romanssia, saippuaoopperaa, erotiikkaa ja vielä ripaus yhteiskunnallisuutta. Mutta kertomukseen ja kerrontaan kätketyt varjot ja vaarat vievät kokonaisuutta pitemmälle, ja ehkäpä vieläkin syvemmälle ihmismielen viidakkoon tai kauemmaksi alajuoksua ohittaen läheltä, mutta kuitenkin riittävän kaukaa Sadan vuoden yksinäisyyden (1967) ja miljoonille lukijoille tutuksi tulleen kuvitteellisen kylän, Macondon.  

Kolera Márquezin romaanissa on läsnä, joskin romaanin kokonaisuudessa kuitenkin kuin taustalla. Se jättää "sinisiä läikkiä" uhriinsa, joka "neljän päivän päästä" tukehtuu kuoliaaksi "valkeaan ja rakeiseen oksennukseen". Kolerasta tulee Fermina Dazan lääkäri-puolisolle, Juvenal Urbinolle pakkomielle. Hän jatkaa siitä, mihin hänen isänsä joutui taistelunsa tautia vastaan jättämään.  Saapuessaan kaupunkiin ensimmäisen kerran Juvenal "haistoi jo merellä kauppatorin lemun ja näki rotat avoviemäreissä ja lapset kieriskelemässä alastomina katujen lätäköissä". 

"Kahden ensimmäisen koleraviikon aikana kirkkomaa täyttyi yli äyräiden, eikä kirkoissa ollut ainoatakaan vapaata paikkaa siitä huolimatta että useiden nimettömien merkkihenkilöiden madonsyömät jäännökset oli viety yhteishautaan."

"Santa Claran luostaripiha täyttyi hiekkakäytäviään myöten kolmannella viikolla, ja oli välttämätöntä järjestää kalmistoksi nunnakunnan vihannespuutarha joka oli kaksi kertaa isompi. Sinne kaivettiin syviä kuoppia joihin haudattiin kolmessa kerroksessa, pikaisesti ja ilman arkkuja, mutta niistäkin oli luovuttava koska paisunut maa muuttui erääänlaiseksi pesusieneksi josta tirisi joka askelella punertavaa ja löyhkäävää nestettä."

Taistelussaan koleraa vastaan Euroopassa opiskellut tohtori yrittää vaikuttaa viranomaisiin, jotta vanhentuneista hoitokeinoista luovuttaisiin, kaupungin avoviemärit katettaisiin ja jätteet johdettaisiin jonnekin muualle kuin kauppatorin viereen ja ihmisten ulosteet pois auringonpaisteesta. Vesijohdon rakentaminen kaupunkiin olisi jo utopiaa, mutta edes toukkia täynnä olevien vesisäiliöiden puhdistaminen saattaisi auttaa. Torilla ihmiset parveilivat rottien, koirien ja korppikotkien kanssa sinne viskattujen teurasjätteiden, pilaantuneiden sisälmysten, irtileikattujen päiden ja eläinten haaskojen keskellä. 

Tohtorin aktiivisen valistuskampanjan ansiosta kolera katoaa kohta. Mutta rakkauden tauti vie lopulta myös tohtori Urbinon. Kun epidemia on saatu kuriin, hän on "siipirikko, typertynyt ja hajallaan". Kohtaaminen Fermina Dazan kanssa on aiheuttanut ensioireita ja saanut hänet polvilleen.

Rakkautta koleran aikaan viittaa nimessään konkreettisesti kyseiseen tartuntatautiin. Mutta sanan etymologiasta juontuu koleerinen ihmistyyppi, joka kreikkalaisten uskomusten mukaan kärsii liialllisesta sapen kertymisestä elimistöön, mikä puolestaan tekee ihmisestä raivoisan. Ja sitähän nämä koleran varjossa elävät ihmiset Márquezin romaanissa ovat: raivoisia, hurjia, riitaisia, ärhäköitä, intohimoisia. Heillä on täysi työ selvitä kuolemantaudin ja pahimmassa tapauksessa yhtä kohtalokkaasti päättyvän, epäonnistuneen itsehillinnän kurimuksessa. Ja tästä koleran "muodosta" romaanissa on kyse, enemmän kuin mistään muusta.

Kirjallisuutta tehdään kirjallisuudesta, eikä Márquezin kirjallinen tuotanto muodosta tästä poikkeusta. Jos Márquezin lapsuudessa isoäidin suusta kuullut mielikuvitukselliset, pelottavat ja oudot tarinat olivat niitä, joilla tarinankertojia tehdään, kirjoitetun muodon malli löytyi Cervantesin, Faulknerin, Hemingwayn ja ennen kaikkea Kafkan kautta. Jälkimmäisen vaikutusta kirjailija on painottanut useissa yhteyksissä. Kafkan Muodonmuutos teki hänestä kirjailijan. Kun kertojan ääni ja asenne on tarpeeksi vakuuttava, kysymykset siitä, mikä on mahdollista ja todennäköistä unohtuvat.

--
Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan. Suom. Matti Brotherus. WSOY 2020 (1988).





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate