29.12.2014

Hulluuden hehkua

Kirjavuosi 2014 jää Suomessa henkilömuistiin monen muun muistettavan asian ohella myös siitä, että tuolloin pari postmodernismin perusteosta sai suomenkielisen asunsa. Ensiksi taisi ehtiä Pynchonin Painovoiman sateenkaari Juhani Lindholmin kääntämänä ja heti perään Vladimir Nabokovin Kalvas hehku Kristiina Drewsin suorittamana kulttuuris-tekstuaalisena siirtona.

Ei toista ilman ensimmäistä, ja toisinpäin. Alkujaanhan Nabokovin romaanimuotoon puettu leikki tai satiiri tai-mikä-lie julkaistiin 1962 ja Pynchonin kerronnallinen oireyhtymä runsaat kymmenen vuotta myöhemmin. Kyseisistä herroista nuorempi, Pynchon, sai tiettävästi isällistä ohjausta kertomataiteen salaisuuksien äärelle vanhemmalta mestarilta, jonka yliopistollisissa seminaareissa viihtyi moni muukin tuleva kirjallinen suuruus.

Kalvas hehku on nimenomaan se Nabokovin teoksista, jonka varaan yhdysvaltalaisen myöhemmän, ja nuoremman sukupolven edustaman postmodernismin sanotaan vahvasti rakentuvan. Onhan esikuvia toki muitakin, kuten Burroughs, Borges ja Beckett, mutta Nabokovilla on tässä aivan oma asemansa. Kalvas hehku juurruttaa hullun naurun ja älyllisen estetismin yhdysvaltalaiselle maaperälle.

Kysymys on siis kirjallisesta parodiasta, jossa irvaillaan akateemisen maailman ja kerronnallisten keinojen kustannuksella. Nabokovin romaani on kertovinaan kuolleesta runoilijasta ja tämän postuumisti julkaistusta mestariteoksesta nimeltään Kalvas hehku. Kertojana on kirjailijan luotettu ystävä ja tämän tekstien intohimoinen tutkija, joka on siis toimittanut kyseisen jälkeenjääneen runoelman. Nabokovin romaanista löytyvät siten sekä tekijän, siis kertojan teokseen laatima esipuhe, tämän kokoon kursima ja kommenteilla varustama runoelma että hakemisto-osa, jossa palataan niin ikään runoelman sisältämiin yksityiskohtiin.

Nabokovin romaani kiertyy kaikin tavoin itsensä ympärille. Romaanin kertoja, professori Charles Kinbote, on ilmeisen tasapainoton yksilö, joka käyttää henkilökohtaisen elämänsä ja siitä sepittämänsä tarinan tukena runoilijaystävänsä teosta. Romaanin todellinen päähenkilö onkin tuo epäluotettava kertoja, joka rakentaa fiktion päälle akateemiseen ja tutkimukselliseen kaapuun verhotun, todellisuutta epätodellisella tavalla tulkitsevan maailman.

Lukijalle tämä kaikki näyttäytyy kertomuksena, jolla ei ole pohjaa. Ellei sellaiseksi lasketa fiktiivisen kirjailijan neliosaista ja yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän säettä sisältävää runoelmaa, josta kertoja yrittää, eikä itse asiassa edes yritä vaan tekee parhaansa olla sanomatta mitään järkevää.

Tarinan pohja on jossakin muualla: kerronnan rajoissa, lukijan odotuksissa, kielessä maailmaa ja todellisuutta määrittämässä.

Nabokovin romaanissa on monia ovia, joita aukoa. Siihen upotettu kertomus kahden miehen epäsuhdasta ystävyydestä ja toisen maniaksi muuntuneesta hulluudesta on vain yksi huone kurkattavaksi. Ja sen parodiset viittaukset niin kirjallisuuden lajikonventioihin kuin maailmankirjallisuuden merkkiteoksiin ansaitsevat nekin omat ovenavauksensa. Teoksen itseään kommentoivasta ja täydentävästä rakenteesta löytyy niin ikään lukuilmaa liikuttavaa tuulenvirettä. Romaania voi nimittäin lukea myös muilla tavoin kuin lineaarisesti sivulta toiselle edeten. Varhaisen hypertekstin logiikka on kirjoitettu kertojan lukijalle esitettyyn pyyntöön kulkea eteenpäin polkua, jossa runoelmaa tukevat kommentit kuljettavat lukijaa läpi kirjan.

Yhdysvaltalainen postmodernismi luotiin lopulta 30-luvulla syntyneiden kirjailijoiden, John Barthin, Robert Cooverin, Donald Barthelmen ja Thomas Pynchonin toimesta. Venäjältä vallankumouksen aikana Yhdysvaltoihin emigroitunut Nabokov edusti vanhempaa kirjallista sukupolvea, jolle vielä riitti rivien väliin piilotettujen ja kulttuurisia konventioita hätkähdyttävien asetelmien esiin nosto. Populaarikulttuurin kuvasto ja siihen leimautuneet seksuaaliset ja poliittiset suorasukaisuudet sekä historian uudelleen tulkinnat olivat myöhempien aikojen nabokovien ominta aluetta.

Sanomattakin on selvää - eikä silti aina ole - että Kalvaan hehkun kaltaisten teosten kääntäminen suomeksi vaatii tekijältään aivan erityistä lahjakkuutta ja ponnistusta. Kristiina Drewsin suoritus vertautuu taitavaan taikatemppuun, josta romaanin kertojakin puhuu ihailemansa runoilijan yhteydessä. Aivan kuten tämä, myös Drewsin Nabokovin pohjalta tuottama kieli "havainnoi ja muokkaa maailmaa, ahmii sen sisäänsä, repii riekaleiksi ja kokoaa osaset uudelleen yhteen samalla kun tallettaa kaiken mieleensä - tuottaakseen jonakin määrittelemättömänä ajankohtana orgaanisen ihmeen, kuvan ja musiikin yhteensulautuman, runosäkeen."

Taikureita kaikki tyynni, nuo kielen taiturit.



----
Vladimir Nabokov: Kalvas hehku. Suom. Kristiina Drews. Gummerus 2014.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate