9.3.2016

Avioliitto ei ole runoilijoita varten

Jälkimaininkina kansainvälisestä naistenpäivästä kerrattakoon kaunis tarina ikuisesta rakkaudesta - tai jostakin senkaltaisesta.

Irlannin kansallisrunoilija ja nobelisti William Butler Yeats oli parikymppinen runoilijanalku, kun hän tapasi Lontoossa Maud Gonnen, tulisieluisen Irlannin itsenäisyyden puolesta agitoivan englantilaisen upseerintyttären. Tuohon aikaan, 1889, Yeatsin poliittinen herääminen kansallisuusaatteelle oli vasta käynnistymässä. Vuosia hän oli viihtynyt paremmin mystiikkaan, paranormaaleihin ilmiöihin ja okkultismiin hurahtaneissa piireissä. Ruusuristiläisyys, Kultaisen aamunkoiton hermeettinen sääntökunta ja teosofiset yhdistykset niin Lontoossa kuin Dublinissa saivat Yeatsin silmät syttymään. Ja antoivat hänen kelttiläisestä mytologiasta ja kansantaruista pontta ottaneelle varhaisrunoudelle sisällöllistä arvioituksellisuutta.

Ei Yeats koskaan kokonaan erkaantunut kauaksi vaihtoehtoisia todellisuuksia tarjoavista aatteista, mutta rakastuminen Maud Gonneen pisti kirjailijan elämän raiteiltaan. Ensitapaamisen ja muutaman romanttisen illanvieton jälkeen Yeats kosi, mutta Gonne kieltäytyi. Myöhemmin paljastui myös välitön syy tähän. Gonnella oli ollut samaan aikaan suhde naimisissa olevaan mieheen, erääseen ranskalaiseen äärioikeistolaiseen poliitikkoon. Gonne oli kohta myös raskaana ja katosi hetkeksi Yeatsin elämästä synnyttääkseen lapsen Pariisissa.

Yeats ja Gonne kohtasivat seuraavan kerran pari vuotta myöhemmin. Gonnen avioton lapsi eli vain parivuotiaaksi, jonka jälkeen elämässään aktiivinen nainen keskittyi entistä pontevammin taisteluun briteistä vapaan Irlannin puolesta. Kampanjamatkoja hän teki ympäri Eurooppaa, jopa Yhdysvaltoihin asti, ja oli mukana perustamassa myös radikaalia kansallista naisjärjestöä "Irlannin tyttäret". Yhdessä Yeatsin kanssa hän organisoi Brittien hallintoa vastustavia protesteja ja nousi 1900-luvun alussa näyttämölle Dublinissa esittämään pääroolia Yeatsin ja lady Gregoryn kirjoittamassa, Irlannin vapaavaltion syntyä ennakoivassa näytelmässä.

Yeatsin suureksi harmiksi Gonne meni kohta yllättäen naimisiin irlantilaisen poliitikon ja aktivistin John MacBriden kanssa. Yeats oli ennen tätä kosinut häntä muutamia kertoja saaden aina Gonnelta kieltävän vastauksen. Melkein yhtä shokeraavaa Yeatsin kannalta oli se, että juuri ennen avioitumistaan Gonne kääntyi katolisuuteen. Yeats itse oli protestantti ja agnostikko, eikä nähnyt katolisuuden mitenkään edistävän Irlannin asiaa.

Gonnen avioliitto ei kuitenkaan ollut onnellinen, joten Yeats sai kohta hyvityksen tappiolleen. Avioliiton kupruja käsiteltiin paljon myös julkisuudessa. Väkivaltasyytöksiä puitiin oikeussalissa, minkä lopputuloksena Gonne määrättiin lastensa huoltajaksi ja hänen miehensä otti ja häipyi Irlantiin. Myöhemmin MacBridesta tuli Irlannin itsenäisyysliikkeen marttyyri, kun hänet muiden mukana hirtettiin nk. pääsiäiskapinan jälkilöylyissä.

Avioeron jälkeen Yeats ja Gonne löysivät jälleen hetkeksi toisensa. Laatuaikaa vietettiin Lontoossa, Dublinissa ja Pariisissa, mutta laillista täyttymystä suhde ei koskaan saanut. Kaikki Yeatsin esittämät kosinnot - niitä oli kaikkiaan neljä - Gonne epäsi.

Yeats avioitui lopulta vasta 51-vuotiaana, kosittuaan sitä ennen vielä kerran suurta rakkauttaan ja kun tämäkään ei johtanut toivottuun tulokseen, hän kosi jopa intohimonsa kohteen teini-ikäistä tytärtä. Lopulta runoilijan oli tyytyminen häntä itseään puolta nuorempaan ehdokkaaseen. Vastoin monien odotuksia tämä myrskyssä solmittu avioliitto kesti, huolimatta Yeatsin lukuisista myöhemmistä irtosuhteista. Perillisiäkin runoilijalle kertyi, ainakin kaksi.

Gonne itse pysyi uskollisena poliittiselle kutsumukselleen. Ranskassa hän keräsi huomiota itsenäisen Irlannin asiaa ajavan lehden kustantajana, Dubliniin palattuaan taistelua käytiin rintamalinjojen väliin jäävien siviilien ja naisten puolesta. Useaan otteeseen hän myös istui vankilassa toimintansa tähden. Gonnen siviilirohkeus sai myöhemmin jatkajan hänen pojassaan, joka oli mukana perustamassa Amnestya ja sai Nobelin rauhanpalkinnon 1974.

Yeatsin ja Gonnen rakkaustarinasta jäi jälkipolville hyvä tarina ja rakastavaisten käymä vilkas kirjeenvaihto sekä Yeatsin rakkauden kaipuuta ja tuskaa säkenöivät runot. Gonne totesikin jossakin vaiheessa olevansa ylpeä siitä, että ei koskaan mennyt naimisiin tämän kanssa. "Onnettomana oleminen saa sinut kirjoittamaan lumoavaa runoutta. Se tekee sinut onnelliseksi. Avioliitto olisi jotenkin niin tylsää. Runoilijoiden ei pitäisi koskaan mennä naimisiin. Maailman tulee kiittää minua siitä, että en mennyt naimisiin kanssasi."

Vuonna 1923 maailma sitten kiitti, kun Nobel ojennettiin Yeatsille. Kunnianosoituksen taustalla oli ehkä myös sympatiapisteitä Irlannille, joka oli menestyksellisesti taistellut emämaasta irtaantumisen puolesta. Mutta Yeatsin symbolistinen runokieli otti voimansa paitsi syvältä kotimaansa kirjallisesta perimästä myös sieltä, missä todellisia miehiä tehdään: sydänsuruista.

3 kommenttia:

  1. Kiitos tästä(kin) mielenkiintoisesta tarinasta! Yeats on kulkenut mukanani jostain -70-80-luvulta lähtien, monien muiden runoilijoiden ohella, mutta yhtenä tärkeimmistä.

    Mutta mikä nainen tämä Maud onkaan ollut! Mikä päättäväisyys, intohimo ja peräänantamattomuus! Wow! Jotenkin sympatiseeraan tätä naista, hän antoi linnun lentää vapaana, tietoisena siitä että olisi mahdollisesti rajoittanut Yeatsin luovuutta. Sellaista tapahtuu.

    Tai sitten rakkaus oli vain yksipuolista. Komppaan häntä myös siinä, että avioliitto on vaan niin last season, tylsää ja ei tätä päivää. Tällaiset tarinat saavat aina tuntemaan halua kiivetä barrikaadeille tai ainakin eduskunnan lehtereille ja herjaamaan päättäjiä pölvästeiksi.

    Kirjoittikohan Yeats suosikkirunoni 'When You Are Old' Maudista? Voisin kuvitella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Outi kommentista. Aikamoinen nainen, kaikesta päätellen. Vaikea tarkkaan tietää kaikkia tarinanpoimuja, mutta ajatuksia lienee vaihdettu myös kirjeiden ulkopuolella. :)

      Poista
    2. Kaikkein hienointa koko tarinassa on se, että he nähtävästi pysyivät ystävinä vuosia, kaikesta huolimatta. Ja mikä kiihkeä uskollisuus Yeatsin puolelta! Tässä kohtaa tulee hakemattakin mieleen John Sucklingin runo, The Constant Lover - joka, nimestä huolimatta, taitaa olla Yeatsin vastakohta.

      Kiitos muuten linkistä tuohon The New York Timesin arvosteluun, 'Scary Old Sex' -kirjasta. Nauroin juttua niin perusteellisesti, että koirani päättelivät minun vihdoin seonneen ja aloittivat kaksiäänisen ulvonnan. Meillä oli oikein ihana yhteinen kokemus siinä.

      Kerroin artikkelin tarinan naisesta, joka oli laittanut ilmoituksen lehteen, jossa hän haki rakastajaa, eräälle ystävälleni. Ilmoituksen laittanut nainenhan mainitsee siinä 'että jos on pakko puhua ensin, niin Tennyson toimii aina'. Ystäväni tuhahti tähän, että hänelle riittäisi japanilainen haikukin! Shiny!

      Poista

Translate